Part 19

Kun Ingeborg ja Andrees käsi kädessä, Ingeborg nauraen, Andrees kasvoillaan ystävällinen ilme, menivät ohitsensa, katsahti hän ainoastaan ohimennen ja välinpitämättömästi ylös. Hän taisteli toisellaisten voimien kanssa, häntä vastassa oli näkyjä, jotka olivat suuremmat kuin ihmiset. Hän kumartui syvemmälle alas, ja katsoi taaskin veteen ja valitti: "En voi tehdä sitä, en voi tehdä sitä toistakaan. Mitä teen enää täällä alhaalla?"

Tuulen voima kasvoi ja tempoili harsoja, jotka peittivät kuuta ja riuhtoi ne irralleen, ja kuu välkkyi veteen. Se katsoi syvälle veteen.

"He voisivat kaikki... ell'ei heillä vaan olisi niitä kiviä sydämillään... Frans ja Andrees ja Schütt ja Thiel eukko. Ne kivet pitää minun saada. Ne ovat alhaalla. -- Tuolla ne ovat."

Tuo loiskuileva, kohajoiva, valkea, pehmeä, elävä vesi veti ja kutsui aina kiehtovammalla jylhemmällä kumulla.

"Kivet! Kivet!"

"Tule ja nouda ne!"

Hän pani kätensä veteen.

"Näetkös? Se ei ole kylmää! Lämmintä se on ja pehmyttä ja silittää elävänä kättä." -- "Niin, elävänä!"

"Näetkös! Me olemme odottaneet sinua jo viisi kuutamoyötä! Tuossa nyt olet."

Valkeita ruumiinmuotoja, ihmeen ihania hiljaisia silmiä puolisulkeuneiden ripsien takana ilmestyi esiin häilyvässä kaislikossa, kaikki oli pehmyttä, soljuvaa, kosteankiiltoista, iäisesti nuorta, kauneuden perikuvia, luomakunnan ensimmäisiä turmeltumattomia muotoja. Ne soljuvat ja valuvat ja puhuvat hiljaa.

"Mitä ajattelet itsemurhasta? Lyhyt ja heikko ihmisajatus vaan. Etkö näe, että elämme ja häilymme, kohoomme ja laskemme, itkemme ja puhumme. Kuolleitako olemme vai elämmekö?"

"Mutta se on synti."

"Vaihdat levottomuuden lepoon, likaisen puvun puhtaaseen, heikkouden voimaan, alhaison ylhäiseen?"

"Mutta se on synti."

"Silloin on hänkin tehnyt syntiä; hän olisi voinut mennä Golgathan ohitse, mutta ei mennyt."

"Jos minä lähden, itkevät he kauan."

"He itkevät ja sulavat ja heltyvät lempeiksi... koska sinä etsit kiviä viheriältä pohjalta."

Ne soljuvat lähemmälle... niitä on kaksi, kolme... kuusi ja niillä on kaislaa hiuksissa. Hiuksilla ja kaislalla leikkivät pienet aallot. Loputtoman lempeät ja syvät ovat nuo suuret hiljaiset, silmät.

"Menkää pois... minä pelkään... niin."

"Luuletko, ett'emme tunne ihmiselämää? Kuu puhuu meille kaiket yöt. ja tuuli kertoo meillä alati pitkiltä matkoiltaan. Läpinäkyväksi olemme tehneet majamme katon, niin että siihen kuvastaa kaikki. Strandigerkartanon ja Eschenwinkelin kuvastuksen näemme, ja leikkiviä lapsia katselemme. Ja mahtavampana ja suurempana ja ihanampana näkyy kaikki veden kuvastetussa, kuin ohuessa ilmassa. Me emme katsele ilmiöitä, me katsomme niitä sisään. Näetkö kuuta ja tähtiä. Ne ovat täällä pohjalla."

"Isä! Isä!"

"Isä on täällä yhtä hyvin kuin tuollakin... senhän tiedät."

"Tahtoisin kerran vielä kirkkoon ja laulaa siellä toisten kanssa:

"Jesus, maailman valkeus, Anna valos meille loistaa! Isän kunnian kirkkaus, Pimeytemme sä poista!

"Minä voin pahoin... tukekaa minua!... ett'en kaadu..."

Silloin liukuivat, ne nopeasti ohitse... kaikki kuusi. Ja kaislojen välille ilmeni yksi vielä niitä, märillä välkkyvillä hiuksillaan kultainen kruunu.

"Tukekaa häntä!... Kantakaa hänet... Hän on liika hento ja heikko maan päälle. Hellästi... hennosti... ja laskekaa hän alas... nyt nukkuu hän."

Ylhäällä tiellä meni Anna kiirehtien ohitse, hän katsahti pari kertaa säikähtyneesti sillalle, kirkahti ääneen ja lähti juoksemaan Eschenwinkeiiä kohden. Antje oli yksin kotona.

"Onko Maria Landt mennyt täältä ohitse?"

"Sitte... sitte on hän heittäynyt kanavaan, ja se on minun syyni." Ja hän heittäysi polvilleen pöydän eteen.

Antje aikoi juosta hänen ohitsensa, silloin hypähti hän ylös ja asettui hänen eteensä: "Ettekö ole huomanneet sitä", kirkahti hän... "minä ja Frans Strandiger olemme surmanneet hänet!"

"Sinä ja Frans Strandiger?..." Vanha tyttö nosti molemmat kätensä torjuvasti ylös ja kauniit, kuluneet kasvonpiirteensä saivat ylhäisen ylpeän ilmeen, ja hän rupesi puhumaan Henrikistään, kuinka hän, kun hän lähti sotaan, oli jättänyt hänelle hyvästi kammarin ovella.

Anna Witt kääntyi pois ja aikoi kiiruhtaa ulos. Silloin seisoi isänsä hänen takanaan liinaisessa työmekossaan ja pitkissä saappaissa, joilla kiilsi märkää savea. Hän oli sysännyt lapionsa savilattiaan, ravisti sitä kädessään, ja hänen muuton tyyneet kasvonsa olivat ankarasti kiihtyneet.

Anna nojausi pöytää vastaan ja tuijotti tuskauneesti häneen.

"Missä on Maria Landt?" huusi Reimer.

"Kanavassa! Kanavassa!"

* * * * *

Samaan aikaan olivat kellot lakanneet soimasta, ja ne kaksitoista lasta, jotka seisoivat urkujen vierellä ja muodostivat kuoron, olivat kirkkain äänin alkaneet laulaa Gerhardtin laulua: "O, armon lähde autuas."

Ingeborg oli, kuten hänen oli joskus tapansa, mennyt heidän kanssaan istumaan ja lauloi mukana. Hänellä oli sointuva kirkas ääni ja kasvoilleen nousi pian, kun hän lauloi, puna ja silmänsä rupesivat lämpimästi loistamaan. Ja erittäinkin tänään! Tuollaisella noin iloisella, nauravalla, riemuisalla omallatunnolla!

Urkulehterien alla, toisella niistä vanhoista epämukavista penkeistä, jotka kantoivat korvillaan muinaisten talonpoikaissukujen vaakunoita, istui Andrees ja katseli virsikirjaansa, ja lauloi hiljaa mukana. Ja virren aikana, kun hän kiinnitti ajatuksensa sen sisältöön, rauhottui hänessä hiukan, ja kun oli ennätetty kolmannen värssyn loppuun, oli hänessä ihan tyyntä, kuten ei pitkiin aikoihin. Ja vaikkei se kaikki ollutkaan hänelle selvää -- niinpä, juuri sentähden että se osaksi oli hänelle hiljaista selittämätöntä salaisuutta -- näytti kaikki hänestä suurelta, ylevältä ja ijäiseltä, ikäänkuin valoisalta kultaiselta ihmeeltä. Oli hänestä, kuin tuo maailmankäsitys, joka oli kätkettynä noissa kolmessa värssyssä, sittenkin olisi ollut'yksinkertaisin ja täydellisin selitys arvoituksiselle elämälle, ja ikäänkuin voisi hänenkin elämänsä, jos hän taaskin palaisi sen turviin, taaskin saada sisältöä ja arvoa itseensä, ja muistot heräsivät hänessä ja kertoivat hänelle muinoisista unohtuneista jumalanpalveluksista, joita hän oli viettänyt pikkupoikana äitinsä rinnalla tuolla vanhassa perhepenkissä, ja rupesi tuntumaan hänestä mahdolliselta, että hänkin vielä joskus, jos hän vaan vakavasti tahtoi, voisi puhtaasti, suuresti ja lapsellisesti iloita näistä asioista. Ja silloin saisi hän välkkyvät kauas kantavat silmät ja tietäisi, mihin hänen tulisi ryhtyä elämässä.

Takanaan puuskuili tuuli pieniä ruutuja vastaan ja sysi kirkonseinää ja vingahti sille valitellen viistoon hautojen yli aavalle lakeudelle.

Hän koetti keksiä Mariaa Strandigerien penkistä, mutta hän ei eroittanut siellä mitään, toinen puoli penkkiä oli varjossa.

Silloin kuului ulkoa, kellotornilta käsin, askelia ja ääniä. Ne tulivat käytävää ylös, pysähtyivät, puhelivat keskenään, aikoivat mennä kirkon sivutse ja tuntuivat kiistelevän.

Kaikki kuuntelivat.

Pastori Frisius pysähtyi mennessään saarnatuolilleen, kärsivät kalpeat kasvonpiirteensä näyttivät kiihtyvän. Muutamat nyykistyivät syvemmälle penkkeihinsä, toiset, järkevämmät, katselivat huolissaan ympärilleen. Vanha Klaus Peters, joka vieläkin elää, nousi ylös ja lähti ovea kohden. Kaikki pelkäsivät samaa, nimittäin että ulkona olisi miehiä, jotka olivat viettäneet laskiaistiistaita vähän liian kauan piinakeskiviikonkin puolelle, ja nyt paloviinan villitseminä johtuneet tuumaan tulla häiritsemään jumalanpalvelusta.

Nyt, kun kuului selvästi Schüttin ääni, laski pastori Frisius raamatun kastemaljalle ja lähti kirkkokäytävää alas. Useita muitakin lähti mukana, kasvot vakavina. Silloin, kun he aukaisevat oven ja astuvat ulos, näkevät he ensiksi Schüttin, jolla on pullo kädessä, ja hänen takanaan Thiel eukon, jonka ohuet valkeat hiukset sekaisina riippuvat otsalla. Heidän takanaan näkyivät paarit, jotka he olivat ottaneet kellotapulista ja paarilla...

Urkujen ääni katkesi kesken, kuten kirkuva lokki, johon lennossa on sattunut luoti.

Frisius ratkesi itkemään ääneen kuin lapsi: toiset itkivät hänen kanssaan. Vanhoja miehiä seisoi hiljaisin kalpein kasvoin, ja katselivat sanattomina kuollutta.

Poikkikäytävällä tungeskeli miehiä ja naisia ja lapsia ja itkivät.

Pellwormer, jonka itkevän Frisiuksen näkö oli saanut ihan suunniltaan, otti pastoria käsivarresta ja aikoi ruveta veisaamaan. "Min' tekee Jumala, se hyvin tehty on."

Mutta silloin kuohahti pastori Frisiuksessa: "Mutta minkä ihmiset tekevät, se ei ole hyvin tehty. Kuka on saattanut surmaan tuon lapsiraukan?"

Hans Rohde, joka aina pysyi levollisena, laski kätensä pastorin käsivarrelle: "Miksi kohta ajatella tuommoista? Hän on ehkä pudonnut veteen; on niin pimeätä ja sateista. Eihän saa edes kunnolla silmiään auki. Ja hän oli niin usein ajatuksissaan ja häntä vaivasi päänsärky. Hän ei ole huomannut pitää vaaria tiestä."

"Ei. Se ei ole totta."

Kaikki puhuivat yhtä aikaa.

"Ovat ajaneet hänet veteen."

"Joukkue tuolla. No, tunnemmehan heidät" Yhtään nimeä ei mainittu.

"Ell'ei Strandiger olisi vuokrannut taloaan..."

"Silloin... niin, silloin..."

"Eläisi Maria Landt vielä!"

"Joutunutko harhaan pimeässä? Mutta koko rantahan kasvaa pajukkoa! Kuinka olisi hän osannut tulla juuri sillalle? Lorua!"

"Andrees Strandiger!"

Tämä oli yht'äkkiä ilmestynyt ovelle ja tuijotti siinä nyt kauhistunein silmin paaria kohden.

Ingeborg riensi urkulehterien rappuja alas, kirkahti ääneen ja heittäysi paarien viereen, kuin olisi joku viskannut hänet siihen.

Lapset itkivät ääneen: muutamat juoksivat huutaen hautojen ylitse, kuin olisi joku ajanut heitä takuu.

Ilma pimeni yhä. Näki vähääkään selvemmin enää ainoastaan, mitä sattui olemaan siinä heikossa valokeilassa, joka lankesi ulos avoimesta kirkonovesta: paarit, Ingeborgin, joka oli nyykistyneenä maassa ja piti kiinni paarien karkeatekoisista tukevista sivupuista, samalla kuin vettä pisarteli hänen käsilleen, sekä miehen kirkon ovessa.

Joku sanoi: "Tuo tuossa on syypää kaikkeen."

Reimer Witt sanoi Frisiukselle: "Minne nostamme ruumiin?"

Ingeborg kohotti päätään, ja kun hän näki _hänen_ seisovan tuossa, kirkaisi hän hänelle: "Kurjaa sinua! Pois tältä paikalta! Mitä tuijotat häneen, kurja ihminen! Sinä, sinä olet hänet surmannut. Ajakaa hänet pois!"

"Hiljaa."

"Hän sanoo sen hänelle!"

Naiset seisoivat ja katselivat noihin hiljaisiin kuolonkalpeihin kasvoihin, muutamat tunnustelivat valtimoa ja rintaa ja kumartuivat alas häntä kohden ja kuuntelivat. Eräs vaimo irroitti esiliinansa ja peitti sillä kuolleen. Ingeborg makasi maassa, eikä liikahtanut.

"Hän on mennyt tainnoksiin."

"Kylmää vettä."

"Tiedätkö jo... Anna Witt?"

"Hiljaa."

"So on kai myöskin yhteydessä tämän kanssa."

Frisius ei ymmärtänyt mitä Reimer Witt puhui hänelle: "Emme voineet sairaan rouvan vuoksi viedä häntä kartanoon, Hallerilla oli ovi lukossa. Sentähden ajattelimme..."

"Niin... niin...." Frisius nyökäytteli innokkaasti päätään, unohti taaskin, mitä hän aikoi sanoa ja sanoi sitte: "Minulla on oikeus häneen."

Ingeborg kohottautui raskaasti: "Niin, setä, sinun luoksesi! Ei tuohon kärsimysten taloon. Minä vihaan häntä ja koko taloa ja kaikkia niitä vuosia, jotka olen asunut siellä, minä ja minun Mariani."

Silloin tarttui Frisius kovasti häntä käsivarteen ja tuijotti häntä kasvoihin ja sanoi käheästi: "Sinä... mitä seisoit sinä portailla silmäsi pahoina? Katso minuun! Sinun oli syy, ja sinä olet sisar!"

Ingeborg väänteli itseään hänen käsissään, ja kun hän kauhuissaan etsi paikkaa, jonne loisi silmänsä, näki hän Andreeksen, joka verkalleen ja selkä kyyryssä meni pois pitkin kirkon seinävierustaa!

"Andrees!" kirkasi hän. "Minä lähden kanssasi!"

Mutta Andrees meni kankaalle käsin, astellen raskaasti, kuten haavoittunut, jonka saappaat ovat täynnä hänen omaa vertansa.

Miehet kohottivat paaria ja kantoivat ne ristien välitse Pappilaan. Frisius asteli vieressä ja piti kättään paarilla, ett'ei se miesten astellessa saisi sysäyksiä. Ingeborg jäi seisomaan ja koetti ajatella kaiken itselleen selväksi. Yhdessä hetkessä oli hänestä, kuin lepäisi sielullaan koko tuo kamala taakka, mutta samassa ajatteli hän sitä riemua, joka kuin piiritanssina oli tulvinut sieluunsa, kun hän aikoi viedä sisarensa Andreekselle. Hän veti henkeään syvään ja sanoi hitaasti: "Minä _aioin_ tehdä pahaa; mutta minua pidätettiin, niin ett'en tehnytkään sitä."

Dwengerin vaimo tarttui hänen käteensä, ja sanoi säälien: "Tule, Ingeborg!" Muutamia naisia läheni nyyhkien. Mutta hän ei tahtonut. Silloin lähtivät naiset viivytellen pois, mutta jäivät poppelien varjoon, joita silloin vielä kasvoi vasemmalla sisäänkäytävästä kirkkotarhalla. Ympäri kirkkotarhalla, joka lepäsi sumeisen hämärän peitossa -- kuuta peittivät pilvet, jotka kiitivät idästä yli taivaan, liikkui miehiä ja naisia, ikäänkuin olisivat joutuneet harhaan.

* * * * *

Myöhään kello lähemmä kymmentä tuli Ingeborg pappilaan. Ovella kohtasi hän Frans Strandigerin, joka sanaa sanomatta meni hänen ohitsensa. Hän aukaisi pelokkaasti salin oven ja astui kuolleen luokse, joka lepäsi valkealla liinalla peitetyillä paarilla, kummallakin puolellaan rivi hopeajaloissa palavia kynttilöitä. Emännöitsijä ja Reimer Witt, kumpikin ripilläkäyntipuvussaan, valvoivat ruumiin ääressä. Hän meni seisomaan pään puolelle kuollutta ja itki kauan, itki niin lohduttomasti ja avuttomasti, niin tuskallisen valittavasti, että vanha rouva säälien syleili häntä ja vei hänet pastori Frisiuksen luokse.

Kun hän hetken perästä palasi Strandigerkartanoon, tapasi hän Heimin istumassa sairaan vuoteen ääressä, sairas itki.

Tänä yönä pysyi moni ikkuna kylässä ja Eschenwinkelissä valaistuna. Pitkälle yli puoliyön pysyi monta valveilla, metsän yllä värjötti jo heikosti uuden alkavan päivän sarastus. Kalpea käsi kurottautui idästä metsän yli ja sammutti tähdet, jotka välkkyilivät kankaan yllä. Strandigerkartanolta käsin teki Pellwormer, kankeapuheinen mutta laulutaitoinen, viimeistä kiertoaan kanavan rantaa pitkin. Hän lauloi aamulaulua. Joku yksityinen tuulen tempaama säe siitä kantoi ulos aina niille asti, jotka paraikaa tekivät matkan ulkona matalikolla.

"Löi kello neljä, Jo kello löi, Yön synkän päivä jo karkottaa. Jo nouskaa, kristityt, riemuitkaa, Ja Herraa kiittäkää!"

KOLMAS KIRJA

ENSIMMÄINEN LUKU.

Länttä kohden tekivät he matkaa aution asumattoman matalikon poikki. Siellä ei laula yksikään lintu, eikä ihmistä näe siellä, eikä taimi ruohon korsikaan. Harmaa ja alaston on maaperä.

Kuin luomisen ensi päivänä.

Mutta aamuna kuuluu taaskin tuo: Tulkoon!

Matalikko ei ole kuollutta, ei löydy mitään elävämpää kuin matalikko. Siellä kestää luomispäivää vielä tänäpäivänä päivät ja yöt. Siellä rakennetaan. Jos laskeutuu pitkäkseen maata vastaan, niin kuulee kuinka matalikko hengittää, hengittää solisevasti ja tyyneesti, kuulee kuinka kumpuu, kohoo ja laajenee.

Ihmiset rannikolla kertovat, että toisinaan näkee ulkona kaukana matalikolla miehen. Kampelaverkko kainalossaan seisoo se, hihat käärittyinä ylös ja jalat paljaina polviin asti, vesikuilujen partailla. Nousuvesi tulee ja kohoo, mutta hän ei pakene. Hän jää tyyneesti paikalleen ja jatkaa työtään, ja näkee selvästi, kuinka hän viskaa kalat taakseen vasuun.

Rannikon väestö ei näe mitään vedenneitoja ja haltioita ja muuta semmoista tyhjänpäiväistä korua. Rannikon väestö näkee kolkkoja hirmuttavia yliluonnollisen kokoisia olentoja. He kertovat, että mies matalikolla on kalastaja, joka joskus elämässään ei ole välittänyt Jumalasta eikä ihmisistä ja monasti oli ulkona matalikolla, kun kellot rantavalleilta kutsuivat ihmisiä kirkolle. Nyt on hän tuomittu ijäti työskentelemään matalikolla.

Antje asteli edellä ja kertoi kovalla äänellä tästä ja nauroi salaperäisesti: "Ihmiset eivät ymmärrä sen paremmin", sanoi hän. "Mikään rikoksentekijä ei ole hän, joka työskentelee tuolla ulkona, päinvastoin, se on Jumala! Hän työskentelee Dicksander Plaatilla hihat kiverrettyinä ylös ja menee paljain jaloin matalikon yli. Saattaahan olla totta, että hän 'lepäsi seitsemäntenä päivänä'. Mutta kahdeksantena alkoi hän taaskin... Siksipä en pelkääkkään koskaan, kun menen yksin matalikon yli tai oleskelen Flackelholmilla."

"Mutta tiedättekö, mitä Heim Heiderieter, tuo viisastelija, kertoo. Hän kertoo näin":

Matalikon haltija.

Ei äärtä matalikon näy, Vain hiljaa länsituuli käy. "Nyt, lapsi, kohden rantaa! Jo matalikko kuukahtaa: Tuo tänne verkko, kiire saa! Jo aallot uurtaa santaa!"

"Ei, taatto! Karikollahan Nätit miehen tuolla seisovan Keskessä lainehitten. Siis kiirettä ei kotihin. Viel' aimo saaliin tahtoisin, Ja äidin luokse sitten."

"Tuo tuolla? Kurjan raukan sen On synnin kosto ainainen; Hän syystä kärsii vaivan. Hän ennen kalastajat öin Vei harhaan, monin ilkitöin Vei surman teille aivan.

"Käy öin nyt veestä esiin hän. On raskas kulku eksyvän; Niin harhaa pitkin santaa, Hän huutaa, pyytää auttamaan, Yö musta on, ves' yltyy vaan, Ei saavuta hän rantaa.

"Kun päivin tulva katoaa, Taas entisen hän toimen saa Ja monta eksyttääpi: Hän jääpi kalaa pyytämään, Ei kiire venemiehenkään -- Ja sille tielle jääpi."

Mut poika nauraa ilkkuen: "On tuhma, moista uskoo ken; Jo aaveet hautaan joutaa! On maailma niin selvä tää: Ei hätää, viel' on kaunis sää, Viel' aikaa saalis soutaa!"

He verkon veteen työnsi niin, Jäi kotimatka unhoksiin: Ja vene turmaan kääntyy. Nous' tulva, länsituuli soi, Ja meri riehui, ailakoi -- Ja äiti itkuun nääntyy.

"Multa eräs paikka minua peloittaa Andrees! Tuolla toisella puolella! Kerron siitä sittemmin sinulle."

Hän tarttui hänen hevostaan ohjaksiin ja astui edellä syvänteihin. Kuu oli kiitäväin mustien pilvien peitossa. Näki ympärillään ainoastaan vettä. Reimerin hevonen sävähti, ja esteli astua eteenpäin, kohotti päätään ja korskutti sieraimiaan. Silloin palasi Antje takaisin ja talutti senkin veteen. Samalla katsahti hän viekkaasti ja veitikkamaisesti häneen ja nauroi heikkomielistä nauruaan ja sanoi osoittaen toista: "Otappas vaaria, millä naamalla hän kuuntelee, kun kerron siitä."

Vesi nousi hevosille polviin asti, verkalleen nousivat he taaskin ylös. verkalleen ja vaieten jatkoivat he matkaansa tiettömällä harmaalla lakeudella.

Pitkän vaelluksen jälkeen rupesi näkymään ensimmäinen meriviitta. solakka harmaanvalkokuorinen koivunrunko. Joku on kiskaissut sen tuolta ylhäältä ruskeasta nummesta, nyt täytyy sen seista täällä harmaalla matalikolla ja osoittaa tietä niille harvoille matkaajille, jotka ovat eksyneet tänne asti. He astuvat uupuneina ohitse, eivät luo katsettakaan siihen, kukaan ei huomaa ajatella, että se joskus nuoruudessaan on hopeanvaaleassa takissaan, viheriöitä häilyviä oksia nutussaan seisonut metsän rannassa auringon paisteessa ja tähystellyt kankaan yli.

Länsituuli puhaltaa humistelee vaeltajia vastaan, ja kohisee koivun lyhyessä lehdettömässä latvassa. Ilma on käynyt vielä pimeämmäksi. Andrees tuijottaa vaieten eteensä. Reimer koettua nähdä jotakin, olkoon vaikka kaikkein pienintäkin, jonkun pensaikon edes tai kiven tai ihmisjäljen. Mutta hän ei näe mitään. Harmaita varjoja vaan näkyy kaukaisuudessa kuin raskasliikkeisiä haamuja matalikolla.

Silloin alkaa Antje Witt kertoa.

"Tässä se oli, Andrees! Tässä tavoitti isäsi nousuvesi, kun hän palasi Flackelholmilta. Ensin emme ymmärtäneet, mikä se oli, joka yhtäpäätä huusi sieltä matalikolta, -Jälkeenpäin ymmärsimme me, mitä hän huusi: 'Tuokaa Mustu!' Se oli voimakkain hevonen tallissa. Reimer oli siihen aikaan pikkurenkinä teillä, hän uskalsi ylityksen. Mutta Musta upposi liejuun, ja jaksoi tuskin ponnistaa itsensä irti ja mennä lennätti, harja takanaan vallin ylitse takaisin. Yritettiin muutakin. Venheellä ei päästy sinne perille. Se tarttui saveen kuin lyijy. Illalla istuin minä äitisi rinnalla kaksi tuntia vallilla, kunnes hän lakkasi huutamasta. Tiedätkö, mitä hän huusi viimeksi:' 'Älä anna lapsemme milloinkaan tulla matalikolle!'... Ha ha."

Andrees Strandiger kumartui syvemmälle hevosensa ylle. Antje katseli välkkyvillä silmillä veljeensä. "Kuinka pian alkaa vesi nousta. Andrees?" kysyi Reimer.

Tämä ei vastannut, Hän eli uudestaan koko elämänsä. Hän seisoi pienenä poikana äitinsä rinnalla rantavallilla, ja äitinsä sanoi hänelle nopeasti kahteen kertaan: "Älä milloinkaan mene matalikolle, Andrees! Älä milloinkaan mene matalikolle! Olet ainoa lapseni!"

Antje tarttui taaskin hänen hevostaan suitsiin, hänen olkapäänsä hipaisivat toisinaan hänen saappaihinsa.

"Miksi lähdit sinä mukaan, onnenorpo? Olet liika hyvä ja hurskas tänne. Tiedätkö, kenen pitäisi matkata kanssani? Lena Strandigerin, sydämeni valitun!... Astu jalkasi haavoihin, Lena! Riisu yltäsi kirjava pukusi ja laskeudu makaamaan koville näkinkengille, se olkoon rangaistuksesi... Asumme Flackelholmilla niinkauan kuin elämme, mutta emme vaihda sanaakaan keskenämme. Emme katsettakaan. Ja molemmat majamme rantavehnäkentällä kaukana toisistaan! Mitä tuumit siitä, Lena?"

Hän katsahti alas tyttöön ja tarttui hänen pitkiin luulleihin hiuksiinsa ja taivutti hänen päätään taaksepäin. Silloin näki hän Antjen nauraviin kasvoihin.

"Oh... sinäkö?" mumisi hän sitte itsekseen. "Mitä teet sinä Flackelholmilla?"

Antje kääntyi toisaannepäin: "Meidän pitää kääntyä hiukan oikealle: silloin tulemme kohta ristiviitalle."

He jatkoivat matkaansa.

"En näe vielä mitään, Antje. Joko tulemme pian viitalle?"

Antje kohotti kättään: "Näetkös? tuossa se on! En ole mennyt askeltakaan harhaan. Tuosta menee tie!"

"Tiekö?" sanoi Strandiger ja kohotti päätään: "Mitä puhut tiestä? Enhän näe tietä enkä polkua."

"Kaikkialla on tie, Andrees: mutta yksi vaan on oikea."

"Useasti kaksi, viisaudettareni."

"Ei!" sanoi Antje. "Kaikki muut vievät liejuun."

"Hiljaa, en siedä kuulla sitä!" Hän löi kädellään satulaa vastaan: "Missä on tuo uusi maa?"

"Meillä on vielä kahden tunnin matka, edessämme."

He vaikenivat taaskin. Hetken perästä kohotti Andrees taaskin päätään: silmissään välähteli omituisen levottomasti: "Minua kammottaa tämä yö", sanoi hän vavahtaen kokoon.

Siten jatkoivat he matkaansa askel askeleelta, milloin laajojen, vetisten hietalakeuksien poikki, joilla hevosten kaviot ainoastaan hiukan vajosivat hiekkaan, milloin avaroiden valkeitten simpukkariuttojen ylitse. Sitten tulivat he lakeuksille, joilla loiskui matalalta, pienissä kiirehtivissä laineissa vettä, se oli avaraa hedelmällistä maata, jolla joskus on ylenevä taloja ja puita, jota auran kärki on leikkelevä, ja jolla lapset ovat tanssivat piiritanssejaan. Joskus! Satojen vuosien perästä!

Nyt nukkuu se vielä.

Lännestä, kaukaa etäisyydestä, kuului umeaa kohinaa, taukoamatonta, kuin kaukana jyrähtelevä ukkonen, joka hitaasti etenee. Antje kuunteli sitä ja muutti suuntaa hiukan pohjoista kohden ja osoitti sinne käsin, josta kuului kohinaa; ensin eivät he ymmärtäneet, mitä hän sanoi, mutta viimein he kuulivat: se oli Norderelbe, jonka aallot murtuivat matalikkoa vastaan. Silloin eroittivat hekin kaukaisessa etäisyydessä kolme neljä valosikermää, ne olivat mahtavia laivoja, jotka kulkivat Helgolandia kohden.

Näytti, kuin ei tulisi matkalle ikinä loppua, ja oli, kuin ei olisikaan enään mitään maata ja viheriää ruohikkoa ja ihmisasuntoja. Niin kaukaiselta tuntui ihmisten asuma maailma, niin autiolta ja rajattomalta tuntui harmaa vaikeneva matalikko. Siten kulkivat he vielä kaksi tuntia, siitä kun olivat jättäneet taakseen ristiviitan.

Antje asteli varmasti ja tyyneesti eteenpäin; sisäiselle silmälleen näkyi koko tie, jonka he olivat kulkeneet -- hän olisi voinut osoittaa sormellaan sinne, missä Flackelholm oli. Meren kohina oli vaan varmistanut häntä siitä, että olivat oikealla tiellä.

Silloin havaitsivat he suuremmista laineista edessään, että olivat viimeisellä syvänteellä.