Part 12

Sitten kuuli, kuinka tyttö kyökissä rämisteli lautasia ja lauleli hiljaa yksikseen. Sitte rupesi ukko, joka oli sytyttänyt piippunsa, puhumaan viidennen käskyn käsittelystä opetuksessa ja laski kaiken painon lauseelle, 'että häntä autamme ja kolhoomme.' "Sillä eiväthän ne toki ketään surmaamaan rupea!"

"Eivät", vastasi Heim kuivasti.

"Mutta auttaa: sitä eivät he tee... noin sairaustapauksissa..."

"Ja nälässä!" sanoi Heim.

"Niinhän!" tuumi ukko. "Wittitkin olivat tänään päivällisillä luonasi. Näin heidän tulevan sinne. Mitä teillä oli?"

"Hernelientä."

"Jahaa. Siksi siis et ottanut haukkaustakaan kaalia."

Ukko istui ikkunan ääressä kuin mikäkin maaton ruhtinas, puhalteli suostaan mahtavia savupilviä ja katseli ulos lumimaisemaan.

Heim rupesi luulemaan itsensä heikoksi. "Käväisempä hiukan kyökissä", sanoi hän.

"Ja minä käväisen hiukan maailmalla", sanoi ukko ja kohotti sanomalehteään.

Anna oli yksin pesemässä astioita; äitinsä oli mennyt hiukan levolle.

Heim istahti tapansa mukaan ikkunapenkille ja katseli tyttöä vaieten.

"Tahdotko hiukan kaalia?"

"Oh, kyllä. Jos sinulla on, ja jos vaan suot minulle?"

Tyttö antoi hänelle hiukan kaalia pienellä lautasella, ja samalla kahvelin.

Heim ei liikahtanutkaan, piti kahvelia ylhäällä ja siristeli silmiään.

"Pelkään, että käyn lyhytnäköiseksi."

"Kuinka niin?"

"En voi löytää tästä kaalia. Sanoisitko minulle, missä kulmassa tätä lautasta se on?"

"Tunnusta ensin!" sanoi tyttö.

"Herneliemen ovat Wittit kulettaneet meidän pihan piiristä pois. Anna minulle enemmän kaalia, tai särjen kaikki lautaset palasiksi."

Silloin antoi tyttö hänelle kaalia.

Niinpä tehtiin Heim Heiderieterillekin viidennen käskyn mukaisesti, vaikka vähän myöhään, kello oli jo yksi.

Muutamaa tuntia myöhempään -- rupesi jo hämärtämään -- palasi reki kaupungista. Heimin ja Annan välillä istui Otto, seminaristi, jolla nyt on hyvä paikka lähellä Hampuria. Takana, takapakilla istui Richard, lukkosepän oppilas, jalat oljilla täytetyissä puusaappaissa, ja uneksi äidin joululeivoksista. Nyt on hän ensimmäisenä koneenkäyttäjänä matkalla Kiinaan ja taaskin on lähenemässä jouluaatto.

* * * * *

Illalla istui Heim huonolla omallatunnolla kirjoituspöytänsä ääressä. Hän ei ollut tehnyt mitään, ei yhtään mitään tänään koko päivänä, ja taaskin tunsi hän itsessään vetoa pistäytyä kylän ravintolassa. Jos jatkui tähän tapaan, niin mitä oli hänestä sitten tuleva?

Kirjoitushommansa eivät vaan tahtoneet oikein sujua, hän kun ei osannut oikein ilolla ryhtyä niihin. Miksei hän osannut ryhtyä niihin ilolla? Kaikki oli niin etäistä hänelle, mitä hän kirjoitti. Tuntui niin turhanpäiväiseltä, joutavalta ja naurettavalta. Ei ollut hänen omaansa, mitä seisoi tuossa paperilla..

Hän tuki päätään kädellään ja tuijotti ulos ikkunasta.

"Mitä olen nyt siis saanut toimeen oikein siitä saakka, kun läksin Tübingeniin? Juossut luentosalista toiseen. Mutta kohta kun olen hiukan kurkistanut sisään, olen kohta livistänyt tieheni taas. Tieteellä on valtaava kita. Aivan kuin haukottelisi joku krokodiili. Kun se kerran saa ahmaistuksi ihmisen, niin silloin istuu elämäkseen pimeässä, ja iäksi peittyy silmistä kaikki kaunis ja vapaa ja avara... Noh niin ja... olihan sitäpaitsi ehkä hieman laiskuuttakin pelissä."

Hän sovittausi vaivalloisesti pitkille säärilleen, ja lähti raskain pitkin askelin ovelle. Navetalta käsin kuului eläinten ammuntaa ja torailua.

"Hiljaa siellä!"

Taaskin alakuloisesti ja levottomasti edes- ja takaisin.

"Pitäisi kirjoittaa jotain muuta kuin tuommoista! .. Jotain aivan toista. Mutta enpä tiedä, mihin minun oikein pitäisi ryhtyä. Toisinaan näkyy se minulle kuin purje, joka ilmestyy näkyviin ja taaskin katoo; aivan kuin jono lokkia, jotka kääntyvät ja antavat valkeitten siipiensä hetkeksi vilahtaa auringossa. Mutta samassa on taaskin hämärää... Pitäisi kirjoittaa jotakin, joka olisi vahvaa ja iloista ja tervettä kuin Fritz Witt. Kun olisi lukenut semmoista, pitäisi vetää henkeään syvään kuin länsituulen puhaltaessa. 'Tuo oli raikasta ja ihanaa!' Pitäisi tuntua ihmisestä kuin astuisi hän ulos tuomiokirkosta... tuomiokirkosta, eikä olisi siellä nähnyt heikonhentoja hurskailevia ihmisiä raukeanhienoin käsin ja nöyrin silmin, vaan kuin olisi hän nähnyt itse mahtavakäyntisen puhdassilmäisen Siegfriedin ylevänuljaine ryhtineen rinnallaan Kriemhildinsä. Jumalan edessä nöyrä! Semmoinen pitää ihmisen olla, niinkauan kuin maailma seisoo. Mutta ihmisten edessä ylpeä: tahtoo sanoa: puhdas ja vapaa.

"Mutta siihen ei minussa ole miestä. Siihen eivät voimani riitä, eikä silmäni ole tarpeeksi terävä. Ja kuitenkin täytyy minun... minun täytyy kirjoittaa jotakin, joka on hurskasta ja voimakasta, ja jossa on rohkeutta.

"Ja ell'en ole taiteilija, niin olen työmies sitte, vakava ja kunnollinen."

Hän astui ikkunan ääreen. Lumi näytti harmaalta hämärissä.

"Kohta täytän kolmenkymmenen! Ja mies roteva kuin tammi. Mitenkä sanoi Telsche? 'Sinun pitää mennä naimisiin'. Naimisiin? Mutta eihän minulla ole leipää toiselle. Ja kenen kanssa sitte? Ingeborgin?

"Ingeborg! Ei, siitä ei synny mitään! Ensinnäkin niin eihän voi vaatiakaan, että hän huolisi minusta. On kasvanut Strandigerkartanossa. ja muuttaisi Nummitaloon? Ei! Ja sitte emme sovi toisillemme. Tuo on vanhaa viisautta, jonka sain oppia poikana. Rannerengas on vielä merenpohjassa. Se toinen silloin, ruskeine käsineen..." Hän puisti päätään. "Omituinen kohtaus!... Ja se heidelbergiläistyttö sitte? Kummallista! Poissa, mennyttä! Missä lienevät maailmassa hekin?

"Onpas tämä kurjaa."

Hän katseli, ajatuksiinsa vaipuneena, ulos kankaalle: "Tuossa ulkona on aava kangas, ja tässä sisällä lasin ja ikkunan kehysten takana minä, varjokuva ihmisestä, en mikään ihminen. Tuo paperin tuhrailu tuossa on ihan arvotonta. Ihmisillä ei ole säihkyviä silmiä. Äitelyksiä he ovat, ilman uskoa ja ilman rakkautta. Vai onko asianlaita se, ett'ei minulla ole uskoa ja rakkautta? Siitäkö se ehkä riippuukin?" Hän ravisti päätään. "Siitä ei se riipu. Syy on toinen. Se on aineessa, jonka olen valinnut. Sen haamuissa ei ole mitään oikeata mehua... Minun pitäisi kuvata muinaisajan ihmisiä, mahtavaryhtisiä luonteita. Se ajatus on jo usein lentänyt päähäni. Kirjoitan yliopistoon ja pyydän heidän lähettämään minulle kirjoja, että saisin tunkeutua syvemmälle maan historiaan."

Hän rupesi taaskin astelemaan edes- ja takaisin, levottomasti ja ahdistuneena.

"Ei siitäkään lähde apua! Se ei voi riippua aineesta, niin tärkeä kuin se onkin. Se täytyy riippua minusta itsestäni. Luulenpa, että se riippuu siitä... siitä, etten seiso molemmin jaloin keskellä ihmisten ja elämän pyörrettä. Minun pitää asettua seisomaan hajasäärin molemmille tukeville jaloilleni ja pitää silmäni auki. Minun pitää nähdä elämä semmoisena kuin se on ympärilläni. Tuossa nyt esimerkiksi Andrees... ja Reimer Witt. Kun katson tuota omine silmineni ja omalla tavallani. Se on jotakin."

Hän näpäytti sormiaan ja asteli pitkin askelin huonetta, silmänsä rupesivat loistamaan. "Pitää käydä asioihin käsiksi semmoisina kuin no ovat. Pitää katsella elämää, ja sitte etsiä sen lähteet. Elämä kumpuilee ja versoo ympärillämme; mutta kuka näkee lähteet ja vesisuonet maan alla? Ihmiset seisovat ja ihmettelevät: kirjava on elämä, sekavaa pyörrettä!

"Eipä! Sillä on lähteensä ja juoksusuuntansa. Se on virta. Mistä se tulee? Minne se menee? Ken tietää vastata siihen, hän tietää enemmän kuin muut!"

Hän teki liikkeitä pitkillä käsivarsillaan ja puhui ääneen itsekseen:

"Luulenpa, että nyt löin naulaa kantaan! Puhun siitä joskus Ingeborgille. Asiat selkenevät, kun niistä saa puhua jonkun kanssa. Ja kenenkä kanssa muuten? Ainoastaan Ingeborgin! Mukava tyttönen hän on! Ingeborg! Toverini!"

Silloin kuului joku ripeästi astuvan välikön poikki,

Ja Ingeborg ilmestyi oveen. Hän oli kokonaan suuren kyökkiesiliinan peitossa. Näytti aina, kuin olisi hän juuri tänään pukeunut uuteen pukuun, niin uudelta näytti kaikki hänessä.

"Miksi tulit minua häiritsemään? Hyvä jumala!"

"Mitä? häiritsemäänkö? Sinähän kutsuit minua!"

"Minä... kutsuin sinua?"

"Niin, huusit minua niin, että vanha rakennusrähjäsi tärisi."

Heim istahti alas ja oli hiukan hämillään. Tyttö istui häntä vastapäätä hänen suureen kirjoitustuoliinsa, hänen molemmat kätensä olivat esiliinan taskuissa ja katseli hän vakavasti eteensä. "Täällä sinun luonasi", sanoi hän, "on ilma raikas. Täällä tulee kohta kuin toiseksi ihmiseksi. Mutta meillä kotona ovat kaikki kuin lyijytaakan alla. Maria on kuolon kalpea ja on kuin olisi hän ihan unohtanut kaiken ympärillään. Ja Andrees..." Hän hypähti ylös. "Heim!" sanoi hän. "Olisitko ikinä uskonut sitä mahdolliseksi? Oi, kuinka kurjaa, kurjaa!"

"Että hän on vuokrannutko..."

"Oh... niin, sekin on halpaa. Mutta ajatteles; Andrees!... Hyljätä meidät kaikki, noin raukkamaisesti ja lähteä ulos maailmalle tuon naisen kanssa... Andrees!"

"Hän on viisi vuotia asunut hänen perheessään."

"Ja sittenkin, Heim! Hänhän on Andrees, Andrees!"

"Olet pitänyt häntä liika korkeassa arvossa, Ingeborg; samoin olen minäkin."

Ingeborg astui selin häneen ikkunan ääreen, ja kun Heim katsahti häneen, huomasi hän, että hänen olkapäänsä nykähtelivät kuumaa äänetöntä itkua. Silloin läheni hän Ingeborgia ja laski käsivartensa hänen olalleen.

"Milloin lähtee hän, Ingeborg?"

"Luulon, ett'ei hän saa lähdetyksi. Se särkee hänen sydäntään, ja hän tuntee itsensä onnettomaksi. Hän näyttää ihan menehtyneeltä."

"Ehkä kääntyy vielä kaikki hyväksi."

"Mutta talohan on vuokrattu. Hänenhän täytyy pois."

"Sitte jäät sinä tänne... minun luokseni... Ingeborg, ja sitte... jos hiukankin voisit sietää minua ja minä... hiukan parantaisin itseäni, niin ehkä..."

Nyt kääntyi Ingeborg, yhä vielä Heimin käsivarsi olallaan, häntä kohden ja katsahti häneen. Silmissään taistelivat yht'aikaa kyyneleet ja nauru.

"Oh sinuakin, hyväseni! Kun näet minun itkevän!"

"Näen ensikertaa sinun itkevän", sanoi hän.

"Siinä se on!... Mutta tuosta ei synny mitään, mitä sinä äsken aioit sanoa, Heim! Me emme kunnioita tarpeeksi toisiamme. Olemme erinomaisia veljenä ja sisarena. Ihan esikuviksi kelpaamme kinastelussa ja taas sopimisessa! Mutta tuosta toisesta, siitä oi ikinä synny mitään."

"Noh, eihän siis, tuhma tyttöseni! Mutta lakkaa sitte itkemästä. Sitähän ei voi kukaan ihminen sietää nähdä. Anna hänen mennä, minne mielii, ell'ei hän viihdy täällä meidän kanssamme."

Silloin säikähti hän Ingeborgin suruista katsetta.

"Anna hänen mennä, sanot sinä!" Sitte jatkoi hän, silmissään ja äänessään ilme, ikäänkuin sillä, jonka ajatukset ovat kokonaan toisaalla: "Tule pian käymään Strandigerkartanolla, Heim! Kuuletko?"

Ja livahti pois.

"Tule tänä iltana vielä tänne", huusi Heim hänen jälkeensä. "Minulla olisi vielä jotain puhuttavaa kanssasi."

Hiukan vielä suunniltaan meni Heim kyökkiin. Alkoi jo hämärtää.

Siellä istui pikku-Fritz puupenkillä lieden ääressä, hänellä oli kädet taskuissa, ja polvet koukussa allaan ja katseli hän paksun pannukakkua, joka paistua porisi pannussa. Näki tuossa matalassa tuvassa ainoastaan avoimessa takassa palavan tulen ja sen yläpuolella avoimen mustan takka-aukon, sekä Fritz Wittin kirkkaat silmät, joissa myöskin kiilui tuli.

Hän ei kääntänyt pellavapäätään valkeasta, kun hän kuuli Heimin tulevan, hän virkkoi ainoastaan; "Se pitää kääntää, muuten käryy se!"

Heim älysi kohta, että oli todellakin vaara käsillä: Ei ole veistä missään.

"Veistä? Ei siihen veistä tarvitakkaan! Kierauta se ympäri vaan!"

Heim katseli arasti pannua kohden. Tuollaiset tehtävät saivat hänet aina neuvottomaksi, eikä hän suuresti luottanut itseensä semmoisissa. Mutta silminnähtävä vaara pakoitti hänet toimimaan.

"Varo nyt! Nyt se lentää!"

Pannukakku lensikin pannusta kuin villihanhi ja ylös pimeään savupiippuun. Molemmat kurkistivat sen jälestä. Heim seisoi suu auki ja pannu kädessä valmiina ottamaan asianomaisesti vastaan, kun pannukakku suvaitsisi palata. Mutta se ei palannut Fritz Wittin silmissä rupesi mustenemaan.

"Se ei tulekkaan!" sanoi hän ja hengähti syvään. "Se on jo pitkät matkat ulkona savupiipusta."

Heim laski pannun kädestään paininjalalle, niin että sälähti. "Niin, jos se yhä lentää, niin on se kyllä ulkona savupiipusta. Niitä naishupakkoja! Ne ovat syynä kaikkeen. Telsche!" huusi hän.

Mutta Telscheä ei kuulunut.

"Sinä heitit liika kovasti", sanoi Fritz. "Äiti sanoi aina, että sinä olot kovin viisas, mutta kosk'et näy osaavan kääntää pannukakkua edes..."

"Poika, sanos nyt, missä pannukakku on!"

"En minä tiedä! Taivaassa!"

"Eivät ne siellä mitään pannukakkuja syö."

"Eivätkö?... Ja minä olen kuullut, että siellä olisi kaikki hyvää?"

"Ilman pannukakkuja. Sitä et sinä vielä käsitä."

Molemmat katselivat synkeinä eteensä. Fritz ajatteli pannukakkua, Heim Telsche Spiekeriä.

Fritz kurkisteli ylös savupiippua kohden.

"Heim! Heim! Tuolla... riippuu se... paistinkoukussa, yhtenä nyttyränä." Yhdellä hypähdyksellä oli poika penkillä, astui toisella jalallaan liedelle ja tähysteli ylös pimeään savutorveen. "Tuossa se riippuu. Aivan silavakimpaleen vieressä."

"Sukulaistunnetta, sukulaistunnetta, Fritz! Anna se alas!"

Hän nosti pojan molemmilla voimakkailla käsillään valkean ylitse. "Ota varovasti siihen!... Ja nopeasti nyt, poikaseni! Telsche Spieker tulee. Joko sait sen?"

"Ylemmäksi! Täällä savuaa."

"Joko sait?"

"Ylemmäksi!"

"No, joko nyt?"

"Ei... jakkuni on tarttunut jonnekin. Oh, täällä savuaa... Minä en pääse alas. Niin karvasta!"

"Nyt on poika koukussa."

Pannukakku putosi läiskähtäen pannun viereen. Ylhäältä savupiipusta kuului kovaäänistä avunhuutoa.

Silloin hypähti Heim liedelle. Yläruumiinsa katosi pimeään. Näki ainoastaan Heimin sääret ja Fritz Wittin säpylöitsevät jalat. Silloin -- tietysti juuri silloin -- astui Telsche Spieker kyökkiin ja hänen takanaan ilmeni Ingeborgin vaalea pää. Tämä älysi ensiksi asiain tilan ja nosti lattialle pojan. Pojan kasvot olivat ihan nokiset ja silmistä tippui kyyneliä, hän katsoi kuitenkin kohta pannukakkua.

"Syö se, poika!" sanoi Telsche ärneissään ja nosti hänet puupenkille.

"Minä aioin kääntää pannukakun", sanoi Heim, "mutta se ei onnistunut." Hän katsahti Ingeborgiin: "Älä naura!" sanoi hän ja kohotti molemmat kätensä ilmaan.

"Naurako?" sanoi Telsche. "Tuommoisille tuhmuuksille."

Syntyi hiljaisuus.

Telsche pani uuttu taikinan pannuun: Heim pesi kätensä, Ingeborg istui Fritz Wittin rinnalle penkille.

"Katsos Ingeborg! Minä aioin kerran oikein juurtajaksain keskustella kanssasi siitä, mihin runoilijan ominaisuudet oikein perustuvat."

Telsche laski kolistellen taikinakaukalon liedelle: "Puhuisit ennemmin lehmäkaupan ominaisuuksista. Punike lypsää kovin huonosti."

"Tule Ingeborg! Mennään saliin!"

Illallisen jälkeen sovitti Telsche niin, että hänellä oli työtä väliköllä. Hän järjesteli siellä, lakaisi ja aukaisi suuren arkun, joka seisoo salin seinällä oikealla lasiovesta. Ulko-ovi oli auki, vaikka puhalsikin kolea itätuuli tiellä. Ja sittenkin oli Reimer Witt vähällä päästä huomaamatta ohitse, niin pitkin askelin riensi hän asemalta kotiin. Hän kiirehti lastensa luokse. Hänellä oli pitkävartiset saappaat jalassa ja kädessä piiska ja näytti hän hyvin komealta siinä vinhaan ja voimakkaasti astuessaan. Hän oli jo ennättänyt ohitse, ja Telschen täytyi huutaa häntä, niin epämieluista kuin se olikin.

"Reimer, kuulehan!"

Reimer kääntyi ympäri ja seisoi samassa hänen edessään ja katsoi lumeen. Mutta nyt rupesi Telschen sydäntä tykyttämään, eikä hän keksinyt mitään jokapäiväistä puheenalkua.

"Sinun ei tarvitse yhtään olla huolissasi lasten tähden nyt, Reimer. Päivällistä ovat he saaneet, ja nyt illalla lähetin heille sitäpaitse muutamia pannukakkuja."

"Siitä ansaitset kiitokset. Mutta missä on Antje sitte?"

"Hän käväsi apteekissa. Oli tullut kirje sieltä."

Reimer antoi päänsä painua: "Onpa tuo kurjaa, Telsche."

"Sinun pitää ottaa itsellesi emännöitsijä, Reimer. Tuo ei käy pitemmälti päinsä."

"Niin... mutta, kuka tulee minulle? Pitääkö minun ottaa joku vaivaishuoneesta tai kadulta. Kuka muu tulisi minun luokseni seitsemine lapsineni? Ja lisäksi Antje."

"Antjen kanssa tulee hyvin toimeen, häntä täytyy vaan ohjata hiukan."

"Mikään kelpo nainen siihen ei suostu, Telsche. Senhän tiedät. Nuo lapset eivät ole mitään leikkiä."

"Koetan katsella, Reimer, tunnenhan useita naisia, jotka ovat vapaita kuin minä, ehkä löydän jonkun, joka sopii. Mutta kunnollisen sen pitää olla. Muunlainen saisi sinut ihan hunningolle."

"Hän. Kunnollisen sen pitää. Muunlainen olisi minullekin vastoinmielinen. Ja jos sinä jotakin suosittelet, niin on se oleva hyvä. Teet minulle suuren palveluksen. Olen todellakin vaikeassa asemassa."

"Sitä olet... No, hyvää yötä, Reimer! Ja älähän suotta ole allapäin. Katselenpa, ehkä jo jouluillaksi keksin jonkun."

Telsche nyökäytti päätä hänelle, katsahti lumeen ja kääntyi pikaisesti poispäin.

KUUDES LUKU.

Jouhin aattopäivä oli kirkas ja selkeä talvipäivä. Kankaalla lepäsi tuores lumipeite puhtaan valkeana kuin uusi puhdas pöytäliina joulupöydällä. Aurinko kurkisteli vielä rantavallin ylitse. Taivas oli pilvetön. Näki että juhla-ilta oli muodostuva semmoiseksi, jommoisen sen pitääkin olla: yläällä kimaltelevia tähtiä, alaalla valkeaa lunta, koko maailma hiljaisena ja odottavana.

Silloin täytyi Andrees Strandigerin huoneesta, jossa hän oli ollut koko päivän, ulos vapaaseen ilmaan. Pyssy olallaan lähti hän ilman päämäärää taivaltelemaan ulos valkealle lumikankaalle. Tehden pitkiä loikkauksia pakeni joku jänis löyhässä lumessa. Antoi sen loikata. Palaisiko hän kotiin ja sanoisi noille ihmisille: "Olen ampunut jäniksen teille."

Kun hän näki Wodaninkukkulan lähellään, oli aurinko lähellä laskuaan. Hän nousi kukkulaa ja katseli tuolle hiljaiselle nukkuvalle lakeudelle edessään, jota rajoittivat rantavallin valkea, suora juova ja Strandigerkartanon tummat jalavat syrjempänä. Tuo kaikki oli ollut hänen omaansa! Oli ollut! Kahdeksitoista vuodoksi oli hän myynyt tuon eräälle toiselle, oli myynyt, kuten myydään vanhanaikaiset vaunut, että saataisiin sijaan uudet ja hienommat, joissa oli pehmeämmät patjat.

Alakuloisena ja tuskastuneen näköisenä seisoi hän siinä ja katseli, kuinka aurinko laski mereen. Ja kun hän yhä seisoi siinä keskellä hiljaista maailmaa, vastapäätä koko synnyinseutuansa, joka päivä päivältä hiipi yhä lähemmälle sydäntänsä, ja kun hän säikähti ja kavahti kolkkoa ja synkeätä nykyisyyttä, pakeni hän kuin apua anova menneisyyteen ja kutsui sen ystävällisiä kuvia iohdutuksekseen. Silloin tulikin menneisyys hänen eteensä ja puhui entisistä ajoista.

Yön usvat ylenivät metsästä ja etenivät hitaasti kankaalle; marskeilta leijaili ystäviä niitä vastaan ja kohottivat käsiään niille. Sitä tervehtelyä, viittoilua, häilyilyä tuossa kankaalla!

"Kolme teitä oli! Sinä ja Frans ja Heim. Ja sinä olit ensimmäinen. Sen sanoivat kaikki, Eschenwinkeliläisetkin. Ja sittemmin, lukiossa, olit sinä lahjakkain, tiedoistasi varma. Heim oli huoleton, hän uneksi muista asioista. Fransilla ei ollut ylimaankaan halua kirjaopiskeluihin, häntä veti ja kutsui elämä ympärillään. Heim oli aina, kuin istuisi hän kuutamossa, ja uneksi. Frans oli aina kuin markkinoilla, ja kulutti aikansa niitten hälinässä. Mutta sinä olit kuin tienkäyjä, olit silloin kuin ripeä jalankulkija, joka lupasit tulla kotiseutusi ylpeydeksi ja turvaksi.

"Mutta sitte tulit ensikertaa suurkaupunkiin ja opit sukulaistesi piirissä näkemään elämää ihan toiselta kannalta. Sait nähdä, että muutamat olivat luodut palvelemaan, toiset käskemään, muutamat tekemään työtä, toiset nauttimaan. Oli ihan toista se elämä, kuin mitä oli kirjoista opittu. Silloin muutuit vähitellen -- itse et huomannutkaan sitä? jyrkäksi ja kovaksi. Kun tulit kotiin, niin, kun kohtasit ensi kertaa Rieke Wittin, annoit hänen seistä, kun hän aikoi ystävällisesti tervehtiä sinua: 'Olen iloinen, Andreas, että taas olet täällä.' Sinä sanoit Heimiä suoraan päin silmiä, että hänen isänsä oli kieropäinen maamoukka, ja laiminlöit käydä tervehtimässä Halleria."

Kylmän aution kankaan poikitse lähenivät häntä ystävänsä: tuli Heim Heiderieter, pitkä pojan hoivakka, kasvot synkkinä ja itkusta väännyksissä, silmissä suuret kyynelet. Astui ohitsensa Rieke Witt kumaraselkäisenä ja uuvuksissa, ja Maria Landt, puettuna vielä lyhyeen hameeseen ja hiukset vapaina, vältti häntä ja seurasi Rieke Wittiä.

Usvakuvat hälvenivät.

Pensaikosta kuului askelia, jotka lähenivät. Kun hän kääntyi katsomaan sinnepäin, läheni sieltä kankaan poikitse eräs nuori mies, seurassaan nainen. He eivät kumpikaan huomanneet miestä kukkulalla, mutta tämä näki heidät. He olivat huonosti puetut, heillä oli vaatenyytti kainalossa, ja kasvoissaan oli jotain levotonta. Hän ei ollut koskaan nähnyt heitä, sikäli kuin hän muisti, mutta he puhuivat hänestä.

"Strandiger kuuluu viettäneen hurjaa elämää kaupungissa. Mutta panenpa vetoa, että hän tänä iltana kuitenkin menee kirkkoon."

"Tuo ei oikein soinnu yhteen."

"Siinä suhteessa olemme me molemmat rehellisempiä", sanoi mies. "Me hiivimme pois sieltä ja vietämme jouluamme vanhassa metsämajassa."

He nauroivat kumpikin.

"Mutta Maria Landt!" sanoi tyttö.

"Niin, hän on poikkeus!"

"Kun tulee mieleeni hän, niin kääntyisin takaisin ja menisin kirkkoon." Tyttö pysähti. "Mutta siksipä ei huolikkaan hän hänestä miehekseen. Hän... hän ei, suoraan sanoen, ole kylliksi puhdas ja hieno Marialle."

"Sinä olet tarpeeksi hieno minulle."

"Niin. Me sovimme yhteen. Niin! Mutta hiljaa nyt! Älä puhu noin! Kohta on jouluaatto."

"Mitä meillä on sen kanssa tekemistä?"

"Ell'ei meillä olisikkaan mitään sen kanssa, niin on sillä ainakin meidän kanssamme. Ell'emme me rakasta Herraa, niin rakastaa hän ainakin meitä. Siksi tahdonkin rukoilla tänä yönä."

"Ikäänkuin siitäkin jotain apua lähtisi..."

"Teen sen vaan hänelle kunniaksi, en itseni tähden. Onhan hän sentään tahtonut auttaa meitä."

"Noojaa... ottakoon tuosta nyt selvän!"

"Puhtaille, Maria Landt'ille ja kaikille lapsille, niille kaikille merkitsee hän jotakin, että he pysyisivät puhtaina."

He jatkoivat kumpikin matkaansa ja hävisivät näkyvistä samalle tielle, jolle menneisyyskin oli kadonnut.

Strandiger seisoi ja kuunteli. Kaupungista käsin kuului hiljaisen hämärän halki joulukellojen kumahtelua. Niiden kaiku tuli kuin pehmeillä vierivinä meren aaltoina, ne tulivat, yksi toisensa jälkeen, viistoon yli kylän ja kankaan, vierähtivät metsää vastaan, ponnahtivat sieltä takaisin ja nousivat ylös Wodaninkukkulalle ja humahtivat hiljaa kysyen tuon yksinäisen miehen luokse.

Kankaalla alkoi hämärtää.

Silloin vaikenivat kellot hetkeksi. Silloin läheni etelästä kankaan poikitse eräs mies.

Hän oli vanhuuttaan kumarassa, vanhuuttaan, joka oli hänelle tullut varhain, sillä liikkeistään päättäen ei hän nähtävästi vielä ollut kuudenkymmenenkään vanha, Hänellä oli kumaraisella selällään sitäpaitsi raskas matkalaukku. Hän oli ulkonäköään kuin joku noita, jotka kodittomina kuleksivat ympäri maakuntaa, jotka onnettomuus tai laiskuus tai joku pahe tai paha omatunto on ajanut liikkumaan kylästä toiseen, kadulta toiselle; niitä, jotka kahdenkymmenenviiden vuoden vanhoina jättävät kotinsa, ja seitsemänkymmenen vuoden vanhoina eroavat elämästä jonkun yömajan nurkassa.

Mies kahlasi vaivalloisesti lumessa kylää kohden. Kun hän asteli siten, ja oli tullut aina Wodaninkukkulan sivulle, kohotti hän päätään ja katsahti ympärilleen. Ensin olivat kasvonilmeensä tylsät, mutta sitte vilkastui huomionsa, hän kohotti kätensä otsalleen... "Mitä tämä on?... Olenhan nähnyt monta tuommoista hoikkaa neulaa, kuin tuo tuolla puiden takana ja monta tuommoista kylää... kuin tuo tuolla. Tähän on jouluaatto syynä..."

Hän astui pari askelta ja kompastui; nuttunsa liepeet lyödä lerpahtivat sääriään vastaan, hän nousi taas ylös' ja ravisti päätään.