Part 11

Sielunsa yritteli ensimmäisiä raukeita siivenlyöntejään: hengitys heikkeni ja keveni. Noin keveästi ei oliut Rieke Witt pitkiin aikoihin hengittänyt. Sielunsa astui kynnykselle, silloin seisahti sydän. Sielu kohosi korkeuteen, maja oli tyhjänä. Ja kun maja on tyhjä, rappeutuu se. Tuossa olivat enää vaan rauhalliset kuolleenkasvot.

Silloin meni Maria Landt loiselle puolelle lasten luokse. Ovi aukeni edessään keveästi, kuin itsestään. Fritz tuli hänelle vastaan. Maria polvistui hänen eteensä. Nyt oli Fritz aivan yhtä pitkä kuin tuo pitkä, kaunis neito.

"Fritz, äitisi on lähtenyt nyt."

"Onko hän kuollut?"

Suuremmat lapset rupesivat itkemään, pienemmät yhtyivät heihin. Fritz yksin pysyi tyyneenä. Hän rypisti otsansa, kuten Ingeborg äsken rukoillessaan.

"Sinä sanot, että hän on lähtenyt?"

"Kauas pois, toiseen maailmaan."

"Paistaako siellä aurinko? Ja onkohan siellä aina syötävää?"

"Luulisin, Fritz."

"Noh... sittehän on hyvä, että hän on lähtenyt. Täällä ei aina ole niinkään hääviä. Mutta nythän me kerran taas saamme jotain. Kun Hans Leesenin isä kuoli, niin toivat ihmiset lihaa ja kakkuja, suuria valkeita rinkilöitä."

Maria Landt! nousi seisaalleen. Sielussaan tuntui kuumaa haikeata itkua: On toki toisinaan hyvä, että joku lähtee pois. Silloin tulevat toiset ravituiksi. Tuo on sitä 'toisten tähden kuolemisia'.

Päätään rupesi pakottamaan, ikäänkuin olisi joku laskenut kätensä raskaasti hänen päälaelleen. Hän palasi takaisin tupaan. Kaikki olivat poistuneet. Reimer Witt istui yksin vuoteen ääressä. Maria tarjoutui valvomaan yön hänen kanssaan, mutta Reimer pyysi häntä lähtemään.

Hän lähtikin, lähetettyhän ensin Antjen, joka ihan hämmennyksissään seisoi väliköllä, lasten luoksi. Kun hän meni kanavan vieriä, -- oli ihan pimeätä, ja hänen oli vaikea päästä eteenpäin, niin kiivaasti iski tuuli häntä vastaan -- tunsi hän yht'äkkiä taas itsensä niin heikoksi, että hän jäi seisomaan. Taaskin heräsi hänessä, kuin painaisi sen hänen aivoihinsa joku raskas käsi, tuo umea kolkko ajatus, että toisen kuolo on toisen onni. Niin äkillisesti ja ruumiillisesti tuli tämä ajatus häneen, että hän tunsi päätään huimaavan. Mutta hän kiskaisi itsensä tällä kertaa vielä vapaaksi. Hän nousi raskaasti polviltaan ja lähti lannistuneena ja mieli samean alakuloisena eteenpäin.

Kuolema, jota hän oli ollut näkemässä, oli koskenut liika kovasti hänen sieluansa, joka luonnostaankin oli pehmeä ja herkkä, hän ihan hupeni tuskautuneeseen mielialaansa ja kadotti kaiken yhteyden tuntemisessaan ja tahtomisessaan. Toivoton lohduton hämmennys kartanon ja Eschenwinkelin oloissa hämmensi koko hänen sielunsa. Myrsky oli jo kauan riehunut hänessä, ja yhä kasvavalla voimalla. Nyt, tänä yöhetkenä, vilahti ensimmäinen valkea vaahto näkyviin tokeitten tuolla puolen. Vielä sysäys, ja hurjistunut meri on hukuttava sielunsa.

Kuitenkin nukkui hän seuraavat yöt, senmukaan kuin Ingeborg muistaa, syvästi ja rauhallisesti ja toipui hiukan.

Sillä välin valvoi Reimer Witt yksin ruumiin ääressä.

Hän kävi ja kävi ympäri pöytää, joka seisoi keskellä huonetta. Joka kerta, kun hän meni vuoteen puolelta, katsoi hän noita kalpeita hiljaisia kasvoja, ja joka kerta kun hän meni ikkunan puolelta, katsoi hän erästä kuvaa, joka oli ripustettu kummankin ikkunan väliin seinälle. Oikeastaan piti siinä riippua peili, ja he olivat usein puhuneet siitä, että ostaisivat siihen kauniin peilin, kun neljä vanhinta lasta olivat päässeet ripille. Sitä ennen arvelivat he, ei heiltä liikenisi rahaa semmoiseen. Niinpä riippui siinä nyt kuva. Se oli kirjava kuva, kaksi korttelia korkea ja saman verran leveä, ehkä noin kaksikymmentä vuotta vanha, ja sen alla seisoi lukea: Vernevillen taistelu.

Ensinnä hän ei tietänyt, mitä noilla oli yhteistä, noilla kahdella, noilla kalpeilla kasvoilla ja tuolla kirjavalla kuvalla. Mutia sitte se yht'äkkiä selkeni hänelle. Otsalleen helmeili hikipisaroita, kun hän nyt jatkoi ajatella sitä.

Hän oli tähän asti elämässään kokenut yhden ainoan järkyttävän päivän, tuon päivän Vernevillen luona, ja nyt liittyi siihen päivään tämä tämänpäiväinen päivä, yhtä kamala ja yhtä sydäntäjärkyttävä. Tuo päivä silloin oli tehnyt hänestä vakavan mielien, tämä nykyinen teki hänestä hiljaisen. Ja tämä ajatus sai sydämensä lyönnit seisahtumaan.

Kun sielunsa kamppaili nykyhetken tuska-aallokosta, uupui se menneitten tuskien muistelemiseen.

"Kuuletko, kuinka kanuunat jyrähtelevät, Reimer?"

Jan Requast, hänen vierustoverinsa rintamassa, Stülperkoogin renki, tuijottaa häneen silmät selkosen selällään. Kypäränsä on liukunut niskaan ja otsallaan poreilee suuria hikikarpaloita, kuin valkeita naulankantoja.

He ovat kumpikin vielä nuorukaisia, kahdenkymmenen vuoden vanhoja, ovat astuneet auran kurjessa, antaneet lokkien leijailla ympärillään ja laulaneet. Joskus silloin tällöin ovat käyneet kirkossa, joskus tansseissa, eivätkä ole suuria tuumineet sinne eikä tänne.

"Rutisee aivan kuin äidin kahvimylly! Kuuletko, Reimer?"

Reimer Witt purasi huulensa yhteen. Silmänsä tuijottivat synkkinä valkeaa pölyisiä maantietä eteenpäin. Toinen pataljoona marssii ohitse, tuonne kanuunoja kohden. Henrik Thieliä ei näy missään.

"Marssimaan! Nyt!"

"Onpa onni, että he kaikki lähtevät yht'aikaa. Kymmenen tuhatta edessä ja kymmenen tuhatta takana... muuten viskaisi kaikki, kaikki kädestään ja juoksisi, juoksisi, kunnes tapaisi jonkun pellon, kaukana tästä rutinasta ja räiskeestä ja jyrähtelystä ja jyskeestä, ja auran sillä pellolla, tai lapion, jonka voisi ottaa käteensä ja ruveta muokkaamaan peltoa ahkerasti ja kunnollisesti, armasta rauhallista peltoa, jonka yllä lokit leijailevat.

"Kuuletko. Reimer? Tuo on meidän miestemme kivääripauketta."

"Tuossa edessä palaa kangas... vai mitä tuo on?"

Tuossa edessä on kaikki sinisenharmaata pilveä. Ne heittelehtivät, nuo pitkät veltot jättiläiset, levittäytyvät koko pituudessaan maanpinnalle ja jyrähtelevät.

"Me olemme vielä kaukana ampumalinjasta, Jan!... Luulen ett'emme tulekkaan siihen vielä ennenkuin... huomenna ehkä."

"Niinkö luulet?... Minä haluaisin muuten..."

"Mitä haluaisit..."

"Partioretkiä!... käydä retkeilyillä..."

Kenttä on muuttunut alavammaksi oikealla...

"Niin... mutta missähän ovat nuo kymmenen tuhatta edessämme?"

Vaan harvassa siellä täällä näkee jonkun upseerin, kyyristyneenä alas, kuin aikoisi hän hypähtää, sapeli pistettynä maahan eteensä. Pari kolme hevosta pitkät siniset satulaloimet liehuvina nelistää makaavain ihmisten ylitse.

Rivittäin makaavat ne siinä, sääret hajalla, pyssynperä poskella, savussa.

"Reimer... kuuletkos!"

Joku kirkahti. "Se oli joku eläin, Reimer."

Siinä makaavat he rinnakkain.

"Siirry hiukan syrjempään. En voi tähdätä. Näetkö noita punahousuisia miehiä tuolla?"

"Siirryppäs hiukan. Fritz!"

Kuin kuolleena makaa hän siinä.

Kuin kuolleena? Pajunetti makaa viistoon maata vastaan, pää on vaipunut pyssynperää vastaan, vasen silmä on sulkeutunut, ja karsastava, oikea silmä... se on auki?

"Kuule. Jan! Fritz Hollenwalt on kuollut!"

Edessä kaatuu eräs upseeri, vielä eräs: edellinen kaatuu eteenpäin kuin tinasotilas, toinen vaipuu polvilleen ja pitää käsiään korkealla ristissä miekkansa kahvalla. Vasemmalta kuuluu vaikeroiva kirkaisu. Joku husaari ratsastaa viistoon heitä kohden, hän ei välitä ampumisesta, hän tulee paljainpäin ja käsivarsi paljaana, sitä myöten valuu verta. Kun hän tulee lähemmäksi, näkee Reimer Witt, että punainen heinikko on värjännyt hänen saappaansa punaisiksi.

Herra Jumala!

Yht'äkkiä, ikäänkuin teatterissa, kun tapahtuu näyttämönmuutos, nykäys... ja kaikki muuttui sielussaan... Kaikki mikä äsken oli niin tärkeänä ja leveänä ja suurekkaana seisonut etualalla: nuo kirjavat univormut, ja kaupunkityttö ja ruoska nahasta nivottuine varsineensa. Jan Requast, tuo iloinen paras ystävänsä.... ne pienenevät ja väistyvät puoleen... ja nyt tuli taas esiin jotakin... joka oli ollut ihan taustassa piilossa sielussaan kaikellaisen särkyneen ja hyljätyn leikkikaluroinan seassa. Tähän loukkoon syöksyivät ajatuksensa ja etsivät ja löysivät joitakin katkonaisia särkyneitä palasia ja karkasivat niihin kiinni kaksin käsin.

"Nuo kirotut ruskeat miehet tuolla vallin takana!... Witt! tähtää... tarkkaan..."

Mä oon vain lapsi pienoinen, On heikot voimat mun; Oi, missä löydän autuuden, Miss' onnen kaivatun?

"Kolmensadan metrin päähän! Kuule, minä osasin. Hän sai kylliksensä... Minuun on sattunut... minäkin... sain... kyltikseni..."

Jos sinun henkes lohdun tois Mun viime hetkelläin, Niin kolkko kuolo matka ois Vain taivaan maita päin.

"Ylös!" Rummut soivat. "Pois tieltä niiden pitää, niin totta kuin olemme schleswig-holsieinilaisia." Kolme kaatuu yhtä haavaa.

"Olkoon Herra heidän kanssaan..."

Kun saavun taivaan portillen, Niin, isä ikuisiin Suo asuntoihin autuuden Mun päästä ihaniin.

Reimer Witt- kääntyi katsomasta kuvaa ja lähti hitaasti ja verkalleen jatkamaan vaellustaan tupaa ympäri, ja kävi kuin joku poika, jonka pitäisi toimittaa joku asia, ja joka astelee hitaammin ennen juuri kuin pääsee perille, muistellen, mitä hänen pitäisi sanoa. Kun hän tuli vuoteen kohdalle, aikoi hän jatkaa kävelyään. Mutta silloin kääntyi hän puolittain, ikäänkuin kuuntelisi hän jotain kaukaista ääntä, jotain komentokäskyä, ja yht'äkkiä lankesi hän alas, aivan kuin kerran Vernevillen luonakin, pysyi hiljaa polvillaan, ja taaskin, kuin silloinkin sammalteli hän lapsuudenaikaisia rukouksiaan. Mutta tällä kertaa hän ei noutanutkaan niitä huoneen loukosta. Nyt ne loistivat kuin säteilevät helmet ihan edessä oven suussa.

Sitte Vernevillen päivän tiesi Reimer Witt, että maailmaa hallitsi Jumala, Jumala niin läheinen ja persoonallinen, että häntä voi puhutella "sinuksi".

Sanovat, että siitä on nyt niin ja niin pitkä aika, kun teimme retkemme Ranskaan! Mutta on vielä tuhansia koteja avarassa isänmaassamme, on pieniä ja suuria, on vuorien rinteillä ja virtojen varsilla ja merien rannoilla, joissa tänä päivänä vielä taistellaan taistelua Ranskaa vastaan. Muistossa, valvoen ja unissa, taistelevat muutamat, toiset ovat tuoneet mukanaan kuoleman idun märjästä leiristä, kylmistä vartiopaikoista, nälän ja kylmän vaivoista, haavoista ja sairaudesta, ja kaatuvat yhä tänä päivänä isänmaan puolesta: toiset, jotka ovat olleet lähellä taistelutanterella tai jälkeenpäin kaatuneita, kantavat sielussaan ja elämässään, ravinnossaan ja puvussaan, kasvatuksessaan ja elämäntavoissaan Vernevillen luona saatuja arpia. Kuinka kauan taistelemme vielä? Tämä koko sukupolvi on saanut vaeltaa haultaan, ennenkuin meillä on rauha.

VIIDES LUKU.

Elettiin joulukuussa ja jouluaatto läheni. Vaaleanharmaat pilvet vaeltelivat taivaan kantta kuin raskaasti kuormatut kauppamiehet ja pukivat maat tavanmukaiseen valkeaan juhlapukuun. Pilvivaunu toisensa jälkeen vaelsi raskaana täydessä kuormassaan ohitse. Ja kun ne siinä vaelsivat matkaansa, sirottivat ne osan kuormaansa alas, niin että marskit ja kangas muuttuivat valkeiksi. Ne tulivat lännestä, ja lainehtivalle merelle jo pudottelivat ne valkeita tähtiään. Miksi kylmälle levottomalle merelle tuommoista valkeata pehmeätä peitettä, se ei kumminkaan nukahda sen alle?

Ihmiset ovat iloissaan noiden lumivaunujen tulosta. Lapset iloitsevat, että saavat tehdä lumiukkoja, täysikäiset sanovat, ett'ei joulu joululle tunnu ilman lunta. Vanha Pellwormer, yövartija, lukenut ja syvämielinen mies, menee väitöksissään niinkin pitkälle, että sanoo, että valkea jouluaatto kuuluu niihin asioihin, jotka meille ovat luvatut Noa'an ajoista asti.

Kun Heim Heiderieter heräsi -- kello oli noin lähemmä puol' kahdeksaa -- huomasi hän kohta siitä kirkkaammasta päivänvalosta, joka sarasti sisään matalasta leveästä ikkunasta, mitä yöllä oli ulkona tapahtunut. Hän aukaisi ikkunan ja katseli ulos avaralle lumivalkealle kankaalle, katseli marskeille, ja nyökäyttäen vilkkaasti päätään, ilmaisi hän mielihyväänsä yllä liitäville pilville. Sitte pukeutui hän täydellisesti ja lähti suoraa päätä saliin ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja työskenteli pari tuntia.

Hän oli eilen iltana istunut, ravintolassa kello kahteentoista asti, oli juhlinut kokonaista kolme markkaa, ja nyt oli omatuntonsa kipeä ja hän pelkäsi tulla Telsche Spiekerin kasvojen eteen.

Hän ei kuullut askartelua kyökissä ja navetassa; Telsche Spiekeriä hän ei nähnyt.

Hän istui, luki ja mietti. Hän etsi jotakin aihetta, jotakin kaunista kertomusta. Hän rakenteli linnoja pilviin ja antoi niiden häipyä taas pilvien lennoksi, hän kuvitteli itselleen köyhien ja varattomien kohtaloa, ihmisten, jotka elivät niinkuin hän tahtoi elettävän, jotka pyrkivät ja taistelivat ja sitte kuolivat. Hän kuvitteli ja muovaili ihmisiä, kuin kaksivuotias lapsi rakennuksiaan.

Hän unohti kaiken ympärillään. Jänis, joka kyyristeli kaalimaassa, olisi huoletta voinut kurkistaa ikkunasta sisään, Heim oi olisi sitä huomannut.

Kello kymmeneltä tuli Telsche Spieker, mukanaan raikasta navetan tuoksua, pää ja hartiat kiedottuina lämpimään saaliin. Hän näytti oikein reippaalta, ja silmänsä olivat kirkkaat.

"Kuulehan... Heim!"

Hän ei kuullut tuon taivaallista.

"Heim! Heräähän! Ja kapuappas tänne alas minun luokseni!"

Heim kohotti päätään ja tirkisteli likinäköisesti syrjään häntä kohden: "Mikä nyt hätänä? Tahdotko pullon lämmintä jäniksille, jotka istuvat kaalimaassani? Vai onko Ingeborg taas saanut pääsi pyörälle?"

"Älähän kujeile toisten kustannuksella; saattaisivat maksaa samalla mitalla... Minä kävin Wittillä."

"No, entä sitte, Telsche?"

"Tuo ei enään saa jatkua pitemmälti. On epäkristillistä nähdäkkin sitä. En ymmärrä, mikä on mennyt Landt'eihin. Hekään eivät nyt enää suuria välitä pienemmistään."

"Mikä nyt sitte on hätänä? Puhuhan, hyvä ihminen!"

"Lapset pysyvät vuoteella, eivätkä suostu nousemaan siitä koko päivän, ja tekevät oikeinkin siinä, sillä tupa on kylmä, ja hiilos samoin. Bertha ja Karsten ovat koulussa. Fritz kyyristelee kylmällä uunilla."

"Ja missä on Reimer sitte?"

"Hän on eilen mennyt viemään Klaussenin härkiä Hosumin markkinoille. Hän on valittanut minulle vaivojaan."

"Entä naikkonen sitte, Antje?"

"He ovat eilen saaneet kirjeen apteekarilta. Siinä puhutaan panteista. Ja nyt on Antje matkalle sinne."

"Senkin saituria! Olisi mies tässä edessäni, suurimmassa rouhinvadissaan! Ei tiedä, kuinka lämpimissä hän istuu, ja kuinka kylmissä lapset!"

"Herjaa sinä vaan! Hänellä on kai koronmaksupäivä lähellä! Auta sinä nyt, Heim!"

"No... eivätkö he... tuolla?" Hän osoitti peukalollaan suunnilleen sinne kohden, missä oli koulu.

Telsche Spieker kiivastui: "Eivätkö he ehkä ole tehneet tarpeeksi koko sinä vuonna, jolloin Rieke sairasti? Eivätkö he itsekin ole niukalla? Tänään iltapäivällä palaavat molemmat pojat joululomalle. Ja silloin ovat molemmat vanhukset tietenkin ihan suunniltaan. Kuuletko? Lapset laulavat joululauluja. Tänään iltapäivällä päättyy koulu."

He kuuntelivat kumpikin. Etäällä kuului se seinien ja ikkunan lävitse sinne heille. Tuo tuttu sävel hyväili ja tyynnytti heidän mieliään. He vaikenivat hetkeksi. Heim tuijotti silmät synkkinä leveihin lattiapalkkeihin kirkkaine naulankantoineen, jotka kuluneilla lankuilla näkyivät pienten pyöreäin kohoumien yllä.

"Ett'ei toki ikinä saa olla iloinen!" sanoi hän ja löi kämmentään pöytään. "Ei edes jouluiltana! Ovat olevinaan, ikäänkuin jouluna kaikki ihmiset olisivat onnellisia, kirjoittelevat ja valehtelevat, ja jokainen kääriytyy korvia myöten lämpimiin peitteisiinsä. Kaikki ihmiset onnellisia! Kirottu kurja valhe!"

"Niin! Kenen pitää nyt auttaa?"

"Noh... ensinnäkin nyt meidän!"

"Niin, onko sinulla rahaa, Heim? Minulla on vielä viisi taalaria talousrahoja, ja niillä pitää minun tulla toimeen, kunnes myymme joutin."

"Äsh! Sitä tuhmaa rahaa!"

"Niin juuri, rahaa! Sinun pitäisi hoitaa tulotiliäsi hyvin, ryhtyä siihen kerran oikein kaksin kourin, ja ainakin olla viskelemättä rahojasi ulos ikkunasta, että sinulla sitte olisi antaa jotakin tarvitseville!"

"Tuhat tulimmaista!" Hän hypähti pystyyn ja kahmaisi käteensä mustepullon.

"Kuule nyt, kun sanon kerran, Heim: tätä ei saa jatkua pitemmälle!" -- nyt hän oli todellakin ihan tulipunainen kasvoiltaan -- "Sinun pitää mennä naimisiin! Jos minä jään tänne luoksesi, ei sinusta tule mitään. Sinä et tunne kunnioitusta minua kohtaan, etkä tunne mitään tarvetta täyttää tehtäviäsi. Ajattelet vaan: 'No, Telsche Spieker kyllä pitää siitä huolen. Niinpä saan minä levätä patjoillani ja käydä ravintolassa.'"

Nyt oli Heim lyöty mies. Hän kääntyi ikkunaa päin, ja hänet valtasi lohduton yksinäisyyden tunne.

Silloin kävi Telschekin tyyneemmäksi ja leppeämmäksi: "Ajattelen todenteolla jättää sinut, Heim. Teen sen sinun itsesi vuoksi. Mutta sano nyt, mitä teemme Wittien kanssa?"

"Käy siellä katsomassa! Tee tulta uuniin!" sanoi hän äreissään.

"Ja kuka keittää ruuan, ja siivoo huoneen, ja pitää huolta pesusta? Antje ei siihen pysty. Tiedäthän, hän on tänään kotona, huomenna ulkona matalikolla, tänään kylläkin mukiinmenevä, huomenna päin männikköön."

"No mihinkä muuhunkaan naisista on?" sanoi hän yhä vielä nyreissään. "Lyökää viisaat päänne yhteen ja keksikää joku neuvo!"

Puolta tuntia myöhemmin, kun Telsche kuuli koululasten remun ja metakan, kun ne huutaen ja nauraen juoksivat leikkikentälle ja tielle, meni hän ovelle, ja aukaisi sen yläpuoliskon, ja kun hän sai silmiinsä Bertha Wittin, viittasi hän hänet luokseen. Tuo pitkäksi pujahtanut tytönletukka juoksi hänen luokseen, niin että tohvelinsa viskelivät löyhää lunta ilmaan ja ohuet vaatteensa löivät hänen hoikanhintelöitä jäseniään vastaan. Hänellä oli yllään tavallinen harmaa pukunsa, joka oli tehty eräästä rouva Strandigerin hameesta, kaulassa oli hänellä surun merkkinä mustaksi värjätty huivi. Tämä huivi oli värjännyt hänen kaulansakin sinisen mustaksi.

"Mitä nyt?" sanoi hän, ja vilkkaat harmaat silmänsä välkähtelivät.

"Tule sisään, äläkä hiisku mitään!"

Kohta senjälkeen istui tyttö lämpimän lieden ääressä ja lusikoitsi suuhunsa lämmintä hernelientä.

Telsche Spieker palasi taaskin askareihinsa navetassa ja lypsi pienen mustankirjavan lehmän, joka kolme päivää sitten oli poikinut, eikä nähnyt ja kuullut mitään.

Heim istui ja kirjoitti.

Silloin avattiin varovasti ulko-ovi ja Karsten Witt hiipi, tollukkaat kädessä välikön poikki kyökkiin. Hän heitti ainoastaan yhden ainoan silmäyksen sisään, yhden ainoan pitkän syyttävän katseen; sitte pysyi hän silmänräpäyksen liikkumatonna; sitte ajatteli hän, mitä juuri oli opetettu koulussa, kuinka viidennessä käskyssä käsketään auttamaan ja holhoamaan kaikkia elämänhuolissa. Kuin tuiskuna palasi hän välikön läpi takaisin, viskasi tollukkaat maahan, astui ulos, juoksi tietä alas ja huusi: "Telsche Spiekerillä on hernerokkaa, Bertha syö jo."

Samassa, ilman mitään järjestystä, mutta kuitenkin niin ett'ei kukaan jäänyt jälellä hyökkäsivät kaikki tietä ylös, vetivät kaikki kuin käskystä vaikk'ei kukaan siitä huomauttanut, tollukkaat ovella jaloista -- Hannu oli tullut sukillaan -- ja nyt seisoivat he lieden ympärillä, ja katselivat tuota suurta mustaa pataa, jossa porisi niin kodikkaasti ja lämpimästi, ja odottivat.

Silloin tuli sisään Heim Heiderieter, joka luuli että vasikat olivat tulleet välikölle.

"Heim!"

Hänelle selveni kohta asiain tila. Silmissään välähti ilo ja riemu. Siinä seisoi vieressä ruskea kivivati, jossa Telsche Spiekerin oli tapana tehdä taikinan. Siihen pisti hän kuumaa lientä. Nyt vielä seitsemän puulusikkaa.

"Teidän pitää puhaltaa!"

Heim istui penkille, jolla tavallisesti oli vesisaavi, asetti vadin puutuolille edessään ja piti haolla kahdesta pienimmästä. Nyt syntyi lyhyt, tulinen ja äänetön taistelu.

* * * * *

Telsche Spieker, joka tuli välikön läpi, kuuli hiljaista matalaa ääntä. Sitte kun hän tuli lähemmä, oli kuin koko kyökki olisi pidättänyt hengitystään. Heim tuijotti tyhjään vatiin ja purasi huuliinsa. Silloin astui Telsche Spieker sisään.

Mutta Fritz pelasti asemasta kaiken kiusallisen. Hän ei vähintäkään peljännyt Telscheä. Hän sanoi: "Kuules, koetappas kurkistaa, vieläkö putissa on mitään?"

"Niinkö!" sanoi Telsche osoittaen sormellaan ja painavasti: "Nyt saat tuumia itse, mistä saat päivällistä. Minä en keitä sinulle. Tulitteko ravituiksi?"

"Emme!" sanoi Fritz.

"Sitte saatte vielä jokainen palasen leipää. Siihen kuluu taaskin kokonainen puolikas. Bertha, mene sinä kotiin ja sytytä tuli! Ja lakase tupa! Tulen tänä iltana vielä katsomaan teitä..."

* * * * *

Telsche Spieker oli syönyt palasen leipää ja puuhaili huonetta puhdistamassa. Siinä ohessa toraili hän lapsia, jotka olivat tuoneet niin paljon lunta sisään. Heim Heiderieter käyskeli edestakaisin navetan ja salin väliä, koetti olla näyttämättä nälkäänsä, ja kurkisti tuontuostakin kyökinovesta sisään, hävisi taas kohta, kun kuuli toraa sieltä sisältä.

Kun hän taaskin seisoi kirjoituspöytänsä edessä, tuli Anna Haller, naapurin ainoa viisitoistavuotias tytär, juosten pihalle. Hän tunsi hänen askelensa kohta, vaikka hänellä olikin tollukkaat. Se harmitti häntä; "Miksi on tytönhujakolla tollukkaat?"

Kyökinovelta kuului hänen ystävällinen lapsenäänensä: "Olemme saaneet pestyksi jo, juuri saimme valmiiksi. Joko olette syöneet?"

"Olemme."

"Niin vai!" murahti itsekseen Heim.

"Aiomme juuri ruveta syömään", sanoi Anna, "meillä on viherjääkaalia."

Sitä nyt vielä! Se oli Heimin lempiruokaa.

"Tulin kysymään, voisimmeko saada lainata reen ja hevosen. Pojat tulevat tänään iltapäivällä."

"Kysy häneltä itseltään. Hän on salissa."

Heim tempaisi oven auki: "Sinun pitää sanoa, 'herra' on salissa."

"Oh!" sanoi Telsche Spieker. "Herra? Vai herrako? No, minkä herra sitte? Minunko? Vai tämän talonko? Paljoko on siitä hänen omaansa? Tai edes itsensäkö? Eipäs! Ei itsensäkään herra! Sillä hän on istunut kahteentoista asti ravintolassa. Oh... Hän vaatii, että häntä kutsutaan herraksi! Herra Heiderieter!"

Heim siveli kädellään hiuksiaan: "Mitä sinä tahdoit?"

"Pyysin rekeä lainaksi."

"Minä itse käyn noutamassa pojat!"

"Ei, minä noudan heidät."

"Sitte voit ajaa minun kanssani."

"Ei! Sinä minun!"

"Nyt en ole edes rekeni herra. Tulen kohta teille."

"Meidän pitää ensin syödä!" sanoi Anna.

"Herra on jo syönyt", kuului Telschen ääni kyökistä.

"Voinhan istua ja katsella, kun syötte! Voinhan vai?"

"Voithan hyvinkin. Mutta, tule sitte kohta kanssani."

Heim meni hänen kanssaan heille, astuen hänen takanaan. Tytöllä oli omituinen lapa käydä; oli kuin hän -- niin paljon kuin hän kiirehtikin -- ensin aina olisi etsinyt paikkaa, mille astua. Se sai hänen käyntinsä hiukan lapsellisen avuttomaksi. Hän astui niin varovasti ja niin arasti, kuin kulkisi hän ihan raivaamatonta tietä.

"Nyt on kai omatuntosi taaskin oikein hyvä?" huomautti Heim ohimennen. "Astut lumella, kuin kulkisit pilvillä."

Vilkas kinastelunhaluinen tyttömielensä älysi kohta näistä sanoista hänen omantuntonsa tilan.

"Missä olit eilen illalla?"

"Eilen illalla? Käväisin kylän ravintolassa."

"Älä silloin kadehdi minulta hyvää omaatuntoani! Eilen hiukan! Huomenna hiukan."

"Mutta minne sitte menisi?"

"Olisithan voinut tulla vaikka meille tai mennä pappilaan,"

"Luuletko sinä, että minä aina viitsin olla järkevä."

"Etkös? Oh! Vai etkös?"

"Olisittehan voineet kutsua minut."

"Eihän johdu mieleemmekään!... Tiedäthän, että aina olet tervetullut."

"No jättäkää silleen sitte!"

Kyökissä, kun Heim oli mennyt sisähuoneeseen, sanoi tyttö kiireeninnokkaasti: "Kuule, äiti, Heim meni sisään. Hän sanoo, että hän on syönyt jo, mutta Telsche vilkutteli niin omituisesti silmiään. Älä tarjoa hänelle mitään!"

Ja siten tapahtuikin. Ei tarjottukaan ja hän istui siinä, jäykkänä ja ikävänä. Kaali tuoksui hyvälle, ja sitä jäi paljon.

Silloin kantoi Anna loput kyökkiin: "Pojat ovat nälissään", sanoi hän. "Pistän kaalin lämpiämään heidän varalleen. Oi, kuinka hauskaa, että pojat tulevat!"