Part 13

"Tuo oli joku keitinkuoppa. Tuommoisia kaivavat he täällä kun tehdään heinää, he polttavat valkeaa niissä." Hän katsahti ylös ja katsoa tirkisteli kylää kohden, ja kun samassa sumu- ja usvaharso hiukan kohottautui ja ensimmäinen tähti ilmestyi vartiopaikalleen, oikealla kirkontornin yllä, tarttui mies molemmin käsin harmaihin hiuksiinsa: "Kotini!" kirkasi hän. "Kotini!"

Kirkolta käsin kumahteli taaskin raskaissa paisuvissa aalloissa kellojen syvä soitto, nyt rupesi kuulumaan kyläkellojenkin ääni ja lähettivät ne ensimmäisen rivakan kolmisointunsa kankaalle. Kuuli selvään, kuinka ne kutsuivat: "vaeltaja... tule tänne!..." Mutta ukko ravisti päätään ja taitti syrjään ja meni metsään, jonne nuo äskeisetkin vaeltajat olivat hävinneet.

Strandiger purasi hampaansa yhteen. Jäseniään puisti kylmä. Sumut haihtuivat: tähtiä tuikahti palamaan kaikkialle taivaalla. Missä niitä vilahti näkyviin, sinne ne jäivät paikalleen tuikuttamaan. Kuu istuutui valtaistuimelleen taivaan salissa.

Vielä kun hän seisoi siinä paikallaan, tulivat metsästä Reimer Wittin kolme lasta, Bertha kurkisteli kirkkaine silmineen kummallekin puolelle tietä kuin metsäkauris. Vieressään talutti hän pikku Fritziä. Hänen takanaan asteli Karsten, kainalossaan pieni joulukuusi.

"Nähkääs", sanoi Karsten, "kuinka pimeätä on. Meitä ei näe kukaan."

Fritz käydä kahlusti vaivalloisesti lumessa: "Kuule, Bertha, onko Haller jo kertaakaan sanonut teille, missä hyvä Jumala asuu?"

"Senhän tiedän muutenkin!" sanoi Bertha. "Hän asuu tuolia ylhäällä. Voihan nähdäkkin sinne."

Fritz tuijotti ylös tähtiin ja kompastui, niin että hän kaatui. Kun hän taas oli päässyt pystyyn, itki hän. "Äiti voisi kernaasti joskus tulla meitäkin katsomaan, koska hän asuu niin lähellä. Meillä on aina niin kylmää. Mutta hän ei viitsi vaan."

Molemmat toiset nauroivat. Bertha veti häntä nopeasti jälissään. Karsten puhalsi käteensä, joka oli kangistunut joulukuusta pidellessä. "Kuule", sanoi hän sitte, "voisithan joskus lähteä hänen luokseen. Eihän sinne niin pitkää matkaa ole. Katsos vaan tuonne." Ja hän osoitti sinne, jossa kuu oikealla metsästä yleni vaaleitten pilvien takaa.

"Voiko sinne mennä käyden?" kysyi pikkupoika.

"Jouluaattona", sanoi Bertha, "ovat ovet auki sinne Kristuslapsen tähden, joka silloin tulee enkelien kanssa alas. Tiedäthän sen toki. Ne avataan niin selkoselälleen, kuin Heim avoi riihensä ovet, kun hän ajoi ruista sisään."

He nauroivat, niin että kaiku kiiri kauas kangasta.

Sitte tuli hiljaista. Lapset häämöttivät enää vaan kolmena pilkkuna kaukana. Ainoastaan hiukan selvemmät olivat ne kuin varjot, jotka ympäriltä vaelsivat kankaan poikki. Sillä kankaalla heräsi vähitellen elämä.

* * * * *

Neljännestuntia myöhemmin astui Andrees pappilan työhuoneeseen. Frisiuksella oli jo virkatakki yllään ja kirjat kainalossa. Silmänsä olivat syvällä, ja niissä oli jotain kuumeista ja jouluista.

"Mistä tulet sinä pyhänä iltana, Andrees?"

"Menin kankaan poikitse, ja silloin tuli mieleeni pistäytyä luoksesi ja sanoa hyvästit. Nyt seuraavina päivinä on sinulla runsaasti työtä. Minä matkustan kohta juhlan jälkeen."

Frisius pudisti päätään: "Omituinen ja kirjava on aika. Ihmiset hylkäävät kotinsa ja kotiseutunsa, joka on kasvattanut heidät, hylkäävät uskonsa, joka on todistanut itsensä todeksi. Sinä hylkäät molemmat. Olet kaksinverroin koditon."

Strandiger katseli sanattomana eteensä, huulensakin olivat kalvenneet.

"Mieltäni karmii", sanoi Frisius, "että joudun käyttämään tällaista puhetapaa vastaasi nyt kun pyhä yö Laskeutuu ihmisille. Minun koko sydämeni värähtelee ilosta. Olisin koko elämäni ollut kuin varpunen, jolla ei ole siipiä, ell'ei minulla olisi ollut tätä iloani Jumalan asian puolesta. Ja nyt tulet sinä, tuon vakavan ja kelvollisen Fredrik Strandigerin, joka valitettavasti joutui liika aikaiseen hautaan, ainoa poika, ja sanot minulle: 'Olen laittanut itselleni siivet pahvista, ja lähden niillä ulos maailmaan.'"

"Löytyy monta, jotka tulevat toimeen ilmankin sitä uskoa."

"Se ei ole totta! Sinä tiedät, ettei se ole totta. He nauravat, mutta se nauru ei lähde sydämestä. He elävät, mutta heidän elämänsä ei ole tervettä. He eivät käy, he juoksevat tai hoipertelevat, tai istuvat he tien vierellä ja itkevät. Mutta pitää veljensä kättä kädessään ja katsoa Jumalaa hänen puhtaihin silmiinsä, se on elämää. Olenko oikeassa? Tai sano minulle, miksi tulet toistamiseen minun luokseni? Nämä käyntisi eivät ole mitään kohteliaisuuskäyntejä. Mitä etsit vanhalta yksinäiseltä mieheltä? Sielusi halajoitsee kuulla uskosta, rakkaudesta ja toivosta. Kaiken tuon inhottavan sekasoiton jälkeen haluat taas kuulla kirkonkellojen oikeata puhdasta kolmisointua. Siksipä et hennokaan ja voikkaan jättää kotoasi ja kotiseutuasi."

Silloin kääntyi Strandiger poispäin ja tarttui oven ripaan. Mutta toinen ei tahtonut laskea häntä sillä tapaa pois kotiseudulta, ja hädissään kirkasi hän.

Silloin kääntyi Strandiger takaisin jäykästi ja puisevasti, kuin olisi häneen tarttunut kaksi kättä, jotka käänsivät hänen kuin luudan.

"Minulle on annettu kylmä ja kuivakiskoinen järki", sanoi hän, "ja siksi en kiinnitä suurta huomiota noihin asioihin."

"Erehdystä! Järkesi ei sinua estä, vaan sydämesi! Jos ihminen jättää Jumalan, niin älköön hän silloin syyttäkö järkeään, joka on selvä, vaan sydäntään, joka on epäpuhdas. Tuhlaajapoika ei jättänyt isänsä kotoa sentähden, että elämä siellä oli liika sekava hänen ymmärtääkseen, vaan sentähden että se oli liika puhdasta ja siivoa hänelle. Miten sanoo Herramme? Jos kuka tahtoo tehdä Jumalan tahdon? Se ei riipu selvästä järjestä, se riippuu hyvästä tahdosta."

"On löytynyt monta suurta ja jaloa miestä, joilla ei ole ollut uskoa. Ajattele vaan Fredrik Suurta esimerkiksi: hänellä ei ollut uskoa."

"Uskonsa ei ehkä ollut suuri ja toivonsa vahva, mutta hänellä oli rakkautta. Hän palveli kansaansa kuolemaansa asti. Hän on hankkinut maata kymmenille tuhansille, sadoille tuhansille on hän hankkinut leivän ja miljoonille on hän esikuvana uskollisuudesta. Rakkaus on suurempi kuin usko ja toivo. Missä ei ole rakkautta, joka osoittautuu teoissa, siellä ei ole kristillisyyttäkään."

"En luullut, että olisit noin vapaasydäminen."

"Kristinusko on maailmankatsantokanta, joka yhtähyvin voi olla tarpoen Berlinin tiheimmästi asutulla kadulla kuin Flackelholmilla."

"Entä ne sitte, jotka eivät tahdo elää sen mukaan? Jotka elävät itseänsä varten?"

"Andrees! Niin totta, kuin olet vaativa vuokran Frans Strandigerilta, kun tulee Pyhäinmiestenpäivä, niin totta on sinultakin viimeisenä päivänä vaadittava vuokra kaikesta, mitä sinulle on annettu."

Strandiger avoi hitaasti ovea valmiina lähtemään.

"Et nyt vasta lähde vieraille maille. Olet jo kauan ollut siellä. Olet jo siinä kohdassa, josta sanotaan: 'Ja tuli kallis aika maahan, ja hän rupesi näkemään nälkää'. Sinullakin on nyt edessäsi 'kallis aika'. Siksi tulet luokseni! Minkätähden aiot jättää hyvästit minulle?" sanoi hän korkeammalla äänellä. "Eihän sinulla ole voimaa lähteä. Jumala ja kotiseutu kutsuvat sinua jo. Sielusi kuulee sen kutsun, ja on lähtemäisillään lentoon."

Silloin antoi Strandiger päänsä painua ja lähti ulos.

Kun hän tuli kirkkotarhan yli, tuli häntä vastaan kyläläisiä. He tervehtivät häntä kuin vierasta ja puhella supistelivat keskenään. Eschenwinkeliläiset katsoivat maata kohden ja väistivät häntä lumeen, jota oli tasaisiksi tallatuilla haudoilla. Kirkossa kuului jo lauleltavan:

Enkeli taivaan lausui näin.

Hän kuuli selvästi sanat, hän tiesi myöskin kenen sydämestä nuo sanat ensiksi olivat lähteneet, oikean voimakkaan saksalaisen miehen, jonka ajatus oli kuin kotkanlento, jonka sana oli kuin alaisimen helähdys, ja jolla oli rohkeutta seistä yksin koko maailmaa vastaan. Ja oli kuitenkin laulanut tuon lastenlaulun! Ja vanhat ja nuoret lauloivat sitä hänen jälissään.

Hän meni kirkon ohitse.

Strandigerkartanossa istuivat kaikki seurusteluhuoneessa. Frans istui klaveerin ääressä, ja koetti soittaa sitä torvikappaletta. jonka se rykmentti, jossa hän oli palvellut, oli omistanut omakseen. Rukouskellojen ääni kuului tuon tuostakin soiton välitse kuin lapsen ääni keskeltä kavioiden kopsetta. Lena oli laskenut vasemman korvansa tuolin nojaa vastaan, oikealla korvallaan piti hän sormuksilla koristettua oikeaa kättään. Siten istui hän ja luki erästä kirjaa, jonka Frans oli tilannut, hänelle uusimpana uutuutena Berlinistä, eikä kellojen ääni voinut tunkeutuu hänen sieluunsa, koska hän nyrkillä käsin seisoi sitä vastaan jo ovessa. Vanha Hobooken asteli tapansa mukaan viistoon poikki huoneen, hän asteli levottomalla hätäisyydellä ikäänkuin näätä, joka on joutunut vangiksi kanatarhassa. Kellonsoitto etsi hänenkin sieluaan, mutta se löysi sen sijassa ainoastaan kiven, jolle oli kaiverrettu joitakin kuolleita numerosarjoja.

Silloin astui sisään Andrees Strandiger, katse synkkänä ja koko kasvot surun kuivaamina ja katkerina. Kun hän nyt näki nuo tuossa yhdessä, heräsi hänen mielessään vanha lapsuuden muisto, kuinka vanhempansa ennen muinoin olivat viettäneet jouluiltaansa tässä samassa huoneessa, ja hän johtui ajattelemaan, kuinka hänen äitinsä klaveerin räikeä kova ääni nyt repi sieluansa. Silloin naurahti hän kovaäänisesti.

Molemmat nuoret kuulivat kohta oudon vivahduksen hänen äänessään ja kummankin kasvot hienoine rohkeine piirteinen kohottautuivat häntä kohden. Mutta vanha Hobooken oli kuuro ja sokea, kun hän teki laskujaan. Hän jatkoi niitä vaan: "Paljonko lasket suunnilleen olevan puhdasta tuloa hehtaarista marskimaata, Frans?"

"Jos sinä tallaat sitä, täti, niin kasvaa se ainoastaan ohdaketta."

Silloin jäi Hobooken seisomaan, kädet selän takana, ja katsahti terävästi häneen: "Olet päissäsi."

"Ja miks'en olisi? Sinä teet laskujasi, tyttäresi lukee roskaromaaneja, poikasi soittaa hyökkäysmarssia; minä juon. Sehän sopii kaikki mainiosti jouluaattona?"

Silloin riensi Lena häntä kohden, ja kun ei hänelle johtunut mieleen mitään parempaakaan, sanoi hän: "Sinä saat pääni särkemään."

"Pääsi särkemään? Sinuakin! Mikä särky on minun päässäni! Että laskinkin teitä kettuja tänne kattoni alle!... Ulkona on kaikki sulaa eloa ja elämää. Koko luonnossa, ihmiset ja henget etunenässä, häärää ja hyörii kuin muurahaiskeossa. Mutta te olette kuin mitäkin vahanukkia. Painaa nappua vaan, ja sinä lasket, ja sinä vilkutat viekkailla silmilläsi ja sinä himoitset lähimmäisesi huonetta ja vaimoa. Tiedättekö, että tänään on juhlailta? Kirkossa laulavat ihmiset kuin enkelinäänin 'Enkeli taivaan lausui näin'. Menemmekö kirkkotarhan aitauksen taa kuuntelemaun? Sisäpuolelle emme ansaitse astua. Me emme ole tarpeeksi hyviä, emme paikalle, emme ihmisille. Emme läheskään tarpeeksi hyviä! Minä menen äitini luokse."

* * * * *

Koko taivas oli yhtä ainoata valonvärjyä. Tähdet astuilivat tietään ja väreilivät. Niin kylmä ja kirkas oli ilma.

Wittin lapset istuivat pöydän ympärillä. Isä oli lähtenyt tuntia sitten ja oli Strandigerkartanon tallissa ruokkimassa hevosia sillävälin kun Hinnerk Elsen säntillisenä miehenä oli mennyt kirkkoon. Lapset kinastelivat tai itkivät tai rakentelivat he ilmalinnojaan. Pikku Hannu oli nukahtanut ja makasi lattialla, hänen jouluiltansa oli jo vietetty.

Antje oli lähtenyt ulos. Kun iltapäivällä ei vielä ollut kuulunut mitään leivoksia tai omenoita, otaksui hän levottomuudessaan, ett'ei enää tulisikaan mitään ja että niinhyvin Strandigerkartano kuin Frisius ja Haller ja Heimkin olisivat kokonaan hyljänneet hänet. Silloin lähti hän salaa pois, mutisten ja puhellen itsekseen ja tuli illan lähetessä Westdorffiin ja Hindorffiin ja rupesi kerjäämään. Putoilevassa lumessa asteli hän talolta talolle, ja kun hän tuli suurille väliköille, joissa nurkissa jo oli pimeätä, veisasi hän, ovella seisoen, voimakkaalla äänellään jouluvirren:

Nyt Jumalalle kunnia, Kun antoi ainoon Poikansa' Siit' enkelitkin riemuiten Veisatkoon taivaan Herrallen!

Kerran hän erehtyi ja lauloi uudenvuodenvirren ja vielä toisenkin kerran, jolloin hän lauloi suruvirren. Silloin tulivat lapset ulos kirkkaasti valaistuista huoneista. Valo lankesi heidän vaaleille hiuksilleen ja he seisoivat ja nauroivat, mutta eivät tohtineet tulla ovelle asti, ja sisältä kuului riemua ja tulvi esiin leveä valojuova ja tuntui tuttua pihkan ja tuoreen leivän tuoksua. Mutta kun lapset vanhempien taluttamina tulivat lähemmälle ja näkivät tuon kookkaan naisen epävarmoine säikähtyneine silmineen ja kauniine voimakkaine kasvoineen, niin pelkäsivät he. Mutta vanhemmat tunsivat melkein kaikki hänet ja tiesivät raukan jo vuosia kestäneestä onnettomuudesta ja sanoivat: "Antje, tuletko näin myöhään vielä? Tule sisään, Antje!" Mutta hän nauroi vaan ja sanoi, ett'ei hänellä ollut ollenkaan aikaa ja nojautui vuoroin kumpaankin jalkaansa ja katsoa vilkaisi tuon tuostakin pelokkaasti nurkkiin ja ylös paksuihin mustiin kurkihirsiin välikön yllä. Silloin antoivat hänelle leipää ja silavaa tai puolia ja kokonaisia groscheneja. Ja hän nyökytteli yhtä päätä päätään ja sanoi: "Niin... Niin..." eikä kiittänyt sen enempää ja jatkoi matkaansa. Eräässä talossa, jossa ei häntä tunnettu, kysyi nuori vaimo, jolla oli ensimmäinen lapsensa käsivarrella, oliko hänellä lapsia. Silloin nauroi Antje ja sanoi: "On, on koko liuta!" Silloin sai hän pähkinöitä ja leivoksia ja lapsi äidin käsivarrella työnteli palleroisilla käsillään kaiken tuon ihanuuden koriin. Mutta nuori vaimo katseli ihmetellen tuota omituista kerjäläisnaista, joka lauloi ja nauroi ja siinä samassa taas katsoi niin värisyttävän vakaasti.

Kun suuri korinsa ja kaikki avarat taskunsa olivat täynnään, lähti hän kotimatkalle. Astellessaan lauloi hän loppuun virren, josta hän taloissa aina oli laulanut ainoastaan ensimmäisen värssyn. Laulaen meni hän kylän läpi.

Kun hän astui sisään, istuivat lapset joulukuusen ympärillä. Bertha ja Karsten pitivät sitä pystyssä. Dora piti kyökkilamppua oksien välillä, milloin ylempänä, milloin alempana, se oli edustavinaan kynttilöitä, joita ei heillä ollut. He olivat siinä tuumiskellessaan niin vakavia ja totisia kuin täysikasvuiset, kun ovat jokapäiväisessä työssään.

Antje alkoi, kuten hänen aina oli tapansa, heti ovessa seisoen, ääneen laskea lapsia: Yksi, kaksi...

"Oi, missä Fritz on?"

* * * * *

Fritz mennä kahlusti kankaalla, hän oli matkalla taivaaseen.

Ensin oli hän odotellut, että Antje palaisi, sitte oli hän istunut nenä likistettynä puoliksi lumen peittämää ruutua vastaan, ja tähystellyt vuorottain Heimin taloa kohden, vuorottain koululle, mutta kummassakin oli hiljaista, eikä liikkunut mitään. Silloin kääntyi hän pöytää päin ja sanoi samalla verrattomalla päänliikkeellä, joka hänellä on vielä tänäpäivänä: "Minä lähden taivaaseen!"

Reimer Witt tapasi leikata lastensa hiukset sillä tapaa, että hän kaasi ylösalaisin heidän päähänsä jonkun kiviastian, jonkun maitovadin esimerkiksi ja leikkasi sitte lyhyin voimakkain leikkauksin kaikki hiukset, jotka kurkistivat esiin vadin reunan alta. Kaikille tahoille päättyivät nuo kirkkaanvaaleat hiukset jyrkästi. Bertha painui tuolla tapaa leikatulle päälle sen vanhan ketunnahkalakin, joka oli poikain yhteisomaisuutta. Sitte laskivat he hänet menemään, tuumien että kylmä ja pimeänpelko kyllä pian ajaisivat hänet takaisin.

Mutta Fritz oli ottanut asian tuiman vakaasti. Hän oli jo siihen aikaan kaikissa hommissaan perin vakava, ja on hänestä kerran tuleva luotettava mies. Toisella puolella tietä kapusi hän kohta hietavallille, loi vielä kerran katseen vasemmalle, josta pilkisti kankaalle valo Telsche Spiekerin kyökistä, kiipesi sitte yli vallin ja rupesi taivaltamaan syvässä lumessa.

Uljaasti ja rohkeasti ponnisti hän eteenpäin, purasi hampaansa yhteen, ja oli ylpeä, kun ne kirskahtivat. Pörröisen tukan takaa tirkistelivät rohkeat silmät ulos pimeyteen. Mutta siellä ei näkynyt mitään muuta kuin ylhäällä joku tähti ja ihan silmien edessä lumihiutaleita, jotka tulivat pimeästä ja lensivät häntä vastaan kuin parvi hyttysiä.

Hän tähysteli etsivästi ylöspäin. Taivas oli melkein kokonaan pilvien peitossa. Mutta näki sentään selvästi häämöttävän sen paikan, jossa kuu korkeitten harmaitten muurien takana piti hoviansa. Laimeasti välkkyviä tähtiä oli siinä kahdenpuolen osoittamassa tietä ylös. Fritz ei ollut nähnyt tuota vielä koskaan. Mitä olikaan hänellä taivaassa tekemistä? Maanpäällähän hän löysi, mitä hän kaipasi, leipää ja leikkejä. Mutta kun kangas oli edessään pimeänä ja sumuisena ja kun tuo välkkyilevä portti näytti olevan niin matalalla, niin nyökäytti hän pyöreätä päätään, kirskautti hampaitaan ja jatkoi matkaansa suoraa päätä tuota upeata ylöskäytävää kohden, eikä peljännyt.

Hän ei peljännyt; mutta häntä rupesi väsyttämään. Kun hän jo oli kamppaillut ehkä kokonaisen tunnin tuossa pehmeässä lumessa ja epätasaisella maapinnalla, rupesi hän tuntemaan uupumusta. Vasemmalla oli metsä väistynyt syrjään, kangas oli loppunut, tuli eteen alaspäin viettävä rinne, ja edessään aukeni alava avara marski. Kylmä tuuli puhalteli metsästä käsin ja työnteli pilviä länteen ja kurkoitti raskaat usvamöhkäleet kankaalta ja marskeilta ulos epäystävälliselle matalikolle. Kummastellen ja ihmetellen katseli lapsi tuota itselleen uutta maata. Kirkas kuunvalo väreili vaaleankimmeltävillä matalilla katoilla. Niiden alta kuin mahtavan tuuheitten valkeitten kulmakarvojen takaa tähystelivät jouluaattoisesti valaistut ikkunat. Puut seisoivat valkean härmän peitossa valkealla pinnalla. Peltojen välillä juoksi, kuin olisivat ne vedetyt kirkkaalla, terävällä piirustimella, jääpeitteisten ojien suorat juovat. Siiloin luuli hän, että hän oli matkansa päässä, sillä koko maailma oli kuin hopeasta, ja talot kaikki olivat upeita komeita marskitaloja.

Silloin kohotti hän sattumalta silmänsä ylös taivaalle. Kaikki pilvet olivat haihtuneet, kaikki esiriput vedetyt syrjään. Nuo lukemattomat kaukaiset valot välkkyivät ja väreilivät ja tähtimaailmojen koko loistoisa kylmä ihanuus tähtäsi lukemattomin hehkuvin nuolin hänen silmiinsä. Tuolla ylhäällä... siellä oli taivas. Täällä alhaalla ei.

Ympärillä oli kaikki hiljaista, kuolemanhiljaista.

Ei äänenvärähdystäkään koko äärettömässä rajattomassa avaruudessa. Tuuli tunnusteli kylmillä sormillaan hänen ruumistaan, joka siinä ponnistellessa oli tullut lämpimäksi ja märäksi. Silloin heräsi hänessä pelko, äkillinen kamala pelko. Sielussaan sortui kokonainen taivas. Hän kääntyi ympäri, ja lähti juoksemaan takaisin kangasta. Väsyneempänä, aina väsyneempänä, hengittäen hätäisesti ja sysäyksittäin. Vaivalloisesti liikutti hän enää jalkojaan. Kuka löytäisi hänet huomenna? He eivät löydä häntä. Tuuli tupruttaa umpeen hänen jälkensä, lumi peittää hänet. Kuka tietäisi etsiä häntä kankaalta? Keväällä löytävät hänestä, mitä hänestä enää on jäljillä.

Kätensä kangistuivat ja niissä teki hirveän kipeältä. Ne olivat kuin palavaa jäätä, niin jäykät, niin kuumat ja raskaat. Silmänsä olivat puoliummessa, ainoastaan sen verran avoiminaan, että pisara pisaran jälkeen mahtui raskaasti nousemaan niihin. Pyöreät poskensa, jotka äsken vielä olivat niin verevän punaiset, olivat nyt kalpeat, ja yhteenpuristettujen huuliensa ympärillä värähteli, mutta äänennikahdustakaan ei päässyt huuliltaan.

Hän uneksi jo.

Kerran kaatui hän; mutta tuntui hänestä, kuin nostaisivat hänet lapset, jotka olivat yhtä suuret kuin hän itse, ylös taaskin. Niillä oli yllään valkeat puvut ja niitä oli joka puolella. Mutta hän ei kummastellut sitä yhtään; oli ihan samantekevää hänestä. Sekin oli ihan samantekevää hänestä, mikä kirkas valo se oli, joka pilkoitli edessään, tuolla puolen vallin: hän meni kuitenkin sitä kohden, kuin olisi häntä joku vetänyt. Hän tuli todellakin vallin yli, ja liukui alas sen toisella puolella ja mennä komppuroi puuristien välitse valoa kohden, eikä huomannut että valo lähti eräästä lapsesta, joka seisoi kirkon ovella yllään valkea paita. Kohta kuhisi koko polku ja kivikäytävä Strandigerien sukuhaudasta niille hautakiville asti, jotka nojautuivat kirkkotarhan aitausta vastaan lasten haamuja. Ei kuullut askelen ääntäkään, vaikka lapset pujottelivatkin toistensa ohitse, ja vaikka vaaleat pukunsa liehuivatkin tuulessa. Ne tulivat sivuilta ja menivät alas käytävää pitkin. Kaksi niistä oli nostanut pystyyn pikku Fritzin, joka asteli silmät puoliummessa ja kasvot punaisina heidän välillään, kaikki ne olivat lumivalkeissa puvuissa, hänellä yksin oli vanha nuttunsa. Puolittain tunsi hän, missä hän oli, puolittain uneksi hän. Siten menivät he portin läpi ja lähtivät kylää kohden. Tiellä tuli Anna Haller heitä vastaan. Hän astui siroon tapaansa puoleen heistä tiellä ja meni ohitse. Silloin kummasteli Fritz, ett'ei hän huomannut sitä loistoa, joka oli hänen ympärillään. Hän aikoi puhutella häntä, mutta ei osannut. Kun he tulivat Heim Heiderieterin talon kohdulle, kohottivat lapset kaikki vaieten käsiään, ja antoivat siunauksensa vasemmalla Nummitalolle ja oikealla kouluhuoneelle, josta kuului joululaulua, ja Eschenwinkelille alhaalla jalkojensa edessä.

Ja tällä paikalla osoitti se, joka oli toisten johtajana, Heimin kotoa kohden. Silloin veivät ne kaksi pojan, joka vaivoin pysyi pystyssä, mäkeä ylös. Hiljaa avoivat he ylemmän ovipuoliskon ja kurkistivat sisään ja olivat ihan niin pitkät, että ylettivät kurkistaa sisään, mutta eivät rahtustakaan pitemmät. Heitä vastaan tulvahti hyvänä ja lämpimänä navetantuoksu läävästä ja kuului sarvipäitten kodikasta murinaa. Mielissään heräsivät muinoiset Bethlehemin aikuiset muistot. He astuivat sisään ja menivät viistoon välikön poikki ja laskivat valossa, joka levittäytyi heidän omilta kasvoiltaan, pojan matalaan seimeen ihan oven takana. Kaikki on vielä tänäpäivänä Nummitalossa samalla tavalla, kuin oli sinä yönäkin.

Ja he lähtivät ulos ja nauroivat.

Telsche Spieker oli yksin kotona, istui tuvassa ja oli nyreissään. Hän oli hyvin tyytymätön Heimiin, Hyödyttiköhän ylialaan mitään hoitaa tuon miehen taloutta? Olikohankaan enää mitään hoidettavaa? Ainahan hän oli halannut päästä oikeaan taloon, jossa oli työtä aamusta iltaan. Talouden pitoon, joka pyrki eteenpäin eikä taantunut. Ei, tämä ei ollut mikään kunniakas toimi, tämä toimi Heim Heiderieterin talossa.

Telsche Spieker oli harmissaan. Hän ei ollut harmissaan Heimiin, vaan itseensä. Hän oli hämärissä seisonut ovessa ja ajatellut Reimer Wittiä. Sitten oli hän katsahtanut hänen asuntoaan kohden ja nähnyt, kuinka lapset valaisivat joulukuusta lampulla. "Tuohon tapaan ei saa jatkua."

"Eiköhän minulla ole velvollisuuksia Reimer Wittiä ja hänen lapsiaan kohtaan? Mikä surullinen jouluaatto tämä! Tässä tämä pahan onnen talo, jossa nyt olen asunut jo kaksikymmentä vuotta, ja jossa ei hallitse, ei ahkeruus, ei järki, ei onni! Ja tuolla toisella puolella nuo seitsemän lastu! Ja kun hän palaa kotiin, niin ei tupa ole lämmin, eikä takassa valkeata. Jumala armahtakoon!"

"Antoisinko ne kaksituhatta markkaa, jotka kahtenakymmenenä vuonna vaivoin olen saanut kokoon, mennä Wittin lasten suihin? Sillä siihen se kävisi. Tunnen maailman! Ja olen varova itseäni."

Puistaen päätään ja puhellen itsekseen, kuten semmoiset ihmiset ainakin, jotka ovat paljon yksikseen, sytytti hän lampun ja istui lieden ääreen. Hän otti pöydältä raamatun, joka ehkä oli ollut jo kaksisataa vuolta siinä, istui alas ja rupesi lukemaan kertomusta joulu-illasta, hän piti lukiessaan kirjaa kaukana itsestään, sillä hän rupesi jo tulemaan pitkänäköiseksi. Hän oli jo neljänkymmenen paikkeilla ja oli hän katsellut paljon avaran kankaan ylitse.