Part 3

Sillä välin Napero oli valmistanut illallisen. Usein oli houkutteleva, hyvältä tuoksuava marjavati pöydällä. Isä kävi keinutuoliin istumaan otettuaan ruokaa eteensä, asetti teelasin viereensä ja sanoi: "Syötyä me voimme hiukan soittaa, lapset." Ja Putte otti viulunsa esille, ja sana lähetettiin naapureillekin. Pekka tuli viuluineen ja Ukko soitti pianoa. Hän alotti Sibeliuksen valssilla, ja sitten naapurin Kaija ja Ukko soittivat nelikätisesti. Kinnu-Liisa, Ukko ja Putte esittivät sen jälkeen triion, sitten seurasi yksinlaulua, niin, koetettiinpa saada aikaan neliäänistäkin laulua. Pekan ja Puten viulut eivät saaneet liioin levätä, ja lopuksi lapset tahtoivat kuulla äidin laulavan. Ja hän lauloi heille lauluja heidän omasta elämästään. Ensin Tripistä, Trapista ja Trullista, heidän hevosistaan, isoista veljistä, ja kynsien leikkaamisesta, mikä oli heistä kovin ikävää, sitten "Äiti laula kanssamme" nimisestä rakkaasta laulukirjasta, variksista, kisimirreistä ja jos jotakin hauskaa.

Ilta kului, ja Nukku-Matti raotti ovea. "Nyt me laulamme yhteisen laulun ennen maata menoa", sanoi äiti. Kirkkaat lasten ja syvät nuorukaisten äänet yhtyivät vanhempien ääniin, ja monien sydämien syvyydestä kajahti hiljaiseen kesäiltaan virsi "Huomaasi Herra heitän".

SALAISUUS.

Kaikki kolme poikaa seisoivat verannan alapuolella päät toisissaan kiinni. He kuiskuttivat keskenään ja katselivat väijyen ympärilleen. Ei kukaan saisi kuulla mistä he juttelivat, sillä heillä oli salaisuus. He olivat näet kuulleet, että Niku-Valtteri ja Näsi-Frans olivat nousseet eräänä aamuna hyvin varhain ylös ja lähteneet pienellä ruuhella lahdelle. Siellä he olivat onkineet ja saaneet niin hirveän paljon kaloja, sätkytteleviä, hopeanhohtavia säynäviä, leveitä lahnoja, kyrmyniskaisia ahvenia sekä särkiä, jotka riippuivat aivan suorina kuin tikut ja näyttivät hirveän noloilta, kun ne vedettiin ylös vedestä.

Poikien oli täytynyt levätä kotimatkalla, sen he itse olivat kertoneet, niin raskas oli kalavakka ollut.

Nyt olivat Tripp, Trapp ja Trull päättäneet huomenaamulla "ani varhain", niinkuin sanotaan, lähteä kalaan, mutta ei kukaan, ei kukaan koko maailmassa saisi sitä tietää. Onkivavat olivat kunnossa, pönttö, jossa oli matoja tuoreen ruohon peitossa, oli piiloitettu pensaaseen, varjoisaan paikkaan. Varakoukkuja oli heillä myöskin ja ankkuri oli nostettuna veneeseen. Illallista syödessä oli kunkin määrä säästää kaksipuolinen voileipä eväiksi. "Mutta", huudahti Trapp huolissaan, "miten me heräämme?" Niin, sepä oli kiusallinen kysymys. He alkoivat tuumia sinne ja tänne, ja lopulta Tripp keksi keinon. "Nyt te saatte kuulla", sanoi hän, "minä pyydän tädiltä vahvan ja pitkän nuoran. Sitten me sidomme toisen pään Trapin jalkaan ja toisen minun käsivarteeni. Kun me käännymme yöllä, herätämme me toisemme." Se oli hyvä keksintö, arvelivat pojat, ja kun molemmat muut lupasivat herättää Trullin, oli hänkin tyytyväinen.

Tuli ilta, pojat menivät tavattoman kiltisti maata. — Trapin vuode oli huoneen toisella seinällä, Tripin vastakkaisella. Nuora oli sidottu viidellä vahvalla solmulla, kierrekaihdin oli puoleksi laskettu alas, ja hetken kuluttua kaikki kolme kalamiestä nukkuivat.

Isä, täti ja äiti joivat teetä salissa. Kesken kaikkea he kuulivat kauhean rytäkän. He kiiruhtivat lastenkamariin ja siellä heitä kohtasi julma näky. Kaksi poikaa istui kohossa vuoteissaan ja huusi täyttä kurkkua, toinen hieroen jalkaansa, toinen kättänsä, ja keskellä lattiaa makasi Hilda pitkin pituuttaan. Rikkinäisiä laseja ui keskellä vedenpaisumusta. Hilda oli kompastunut nuoraan ja pudottanut tarjottimen vesikarahveineen ja laseineen. Näin surkealla tavalla tuli koko salaisuus ilmi. Mutta seuraavana päivänä vei Hilda pojat mukanaan metsään ja sanoi heille: "älkää olko pahoillanne, vaikka eilen illalla kävikin niin pahoin; kalaretkelle te sittenkin voitte päästä, ja minä herätän teidät hiljaa ja salaa milloin ikänä te kuiskaatte sanankin minun korvaani."

TEATTERI JA TRULLIN KAUPUNGINMATKA.

Pojat olivat saaneet monta suurta arkkia sotamiehiä, entisiä Turun pataljoonan sotilaita, Savon jääkäreitä, kaartilaisia ynnä muita. He leikkasivat ne irti ja liimasivat pahville, josta tehtiin myös pieni alus, jotta ne saattoivat seisoa pystyssä. Aika tappelu siitä oli syntyvä! Mutta sattuipa nyt sellainen harmi, että liimaputki loppui kesken. Mistä saada uusi? Tuumittiin sinne ja tänne, ja lopuksi päätettiin antaa teatterinäytäntö ja voittorahoilla ostaa uutta liimaa. Eräänä päivänä kaikki oli järjestyksessä. Trapp oli sepittänyt näytelmän, joka oli nimeltään:

Setä ja rosvo.

Naapurin pojat olivat mukana. Tuoleja nostettiin riviin ja pian kaikki paikat olivatkin täynnä, mutta kaikki ihmettelivät sitä, että numeroidut piletit eivät maksaneet mitään.

I NÄYTÖS. Setä (Trull pitkissä housuissa) tulee myöhään illalla kotiin. Palvelija on häntä vastassa, sytyttää kynttilän ja asettaa sen pöydälle, joka on täynnä kirjoja. Setä käy sohvaan istumaan. Hetken kuluttua hän haukottelee ja sanoo: "Olen varsin väsynyt, taidanpa panna maata" — ja hän heittäytyy pitkäkseen sohvalle ja nukkuu pian. — Silloin ovi avautuu hiljaa ja rosvo hiipii sisään, kohottaa pistoolinsa ja ampuu. Takana piilossa istuu Trapp, joka paperista on laittanut paukahtajan, tiedättehän te millainen se on, ja juuri kun rosvo ampui, paukahutti hän tuota laitettaan, ja äiti pelästyi niin kauheasti, että hän oikein hypähti ilmaan. Setä kaatuu kuolleena lattialle. Mutta samassa hyökkää kaksi poliisia sisään ja vangitsee rosvon.

II NÄYTÖS. Tuomari istuu pöydän ääressä lukien lakikirjaa (postimerkkikirjaa). Vanki astuu sisään, kahden poliisin seuraamana. Tuomari julistaa tuomion, joka kuuluu: kolme vuotta vankeutta. Poliisit ottavat esille nuoran ja sitovat vangin.

III NÄYTÖS. Vanki viedään vankilaan. Vahti kulkee pitkin, lujin askelin edestakaisin. Lopulta hän nojautuu muuria vasten levätäkseen hetken aikaa. Oi kauheutta! — hän nukahtaa. — Vanki huomaa sen, tarttuu veitseensä, jonka hän on piilottanut vaatteihinsa, leikkaa poikki nuorat, anastaa vahdin pistoolin ja karkaa.

* * * * *

Nyt pitäisi viimeisen näytöksen seurata, mutta pidetäänkin pieni väliaika. Trull astuu esille, kädessä hänellä on pitkä keppi, jonka toiseen päähän on kiinnitetty pienen pieni kori. Hän työntää korin katselijoiden eteen, näyttää hyvin vakavalta ja lausuu selvällä äänellä yhden ainoan sanan: "Kolehti".

IV NÄYTÖS. Neljännessä näytöksessä on sedän hautajaiset. Tädin pientä korimatkalaukkua kantaa neljä miestä, jotka ääneti kulkevat nuora olkapäällä. Sillä välin kuuluu kirkonkellojen soittoa.

Kaikki olivat tyytyväisiä näytelmään, ja pojat varsinkin, sillä laskiessaan kassaansa oli heillä 53 penniä. Seuraavana aamuna piti äidin matkustaa kaupunkiin, ja Trull oli saanut luvan päästä mukaan, ja silloin hän aikoi ostaa liimaa.

Merkillistä oli erota Trullista kokonaiseksi päiväksi, tuumivat Tripp ja Trapp seisoessaan laivasillalla ja vilkuttaessaan hyvästiksi. Trull oli kovin ihastunut matkaansa, käveli kädet taskussa ylimmällä kannella ja jutteli ystävällisen kapteenin kanssa.

Kello 11 he olivat perillä, ja äiti meni heti Trullin kanssa paperikauppaan ostamaan liimaa. Ensiksi he kulkivat kuitenkin torilla ja ostivat hirveän paljon tavaraa, tuumi Trull. Kori vietiin valmiiksi laivaan, sillä heidän oli määrä palata takaisin samana iltapuolena.

Pian Trull väsyi juoksemaan puodeissa ja ostamaan rihmaa ja kangasta ja kaikenlaista muuta ikävää. Silloin sanoi äiti: "Saat kävellä Esplanadissa hetken aikaa, tule sitten kotiin — ei minulla ole paljon asioita!"

— "Minulla on ollut hyvin hauska", sanoi Trull, kun hän tapasi äidin jälleen. "Onpa hauska saada kuulla", vastasi äiti, "mutta nyt meidän täytyy kiirehtiä laivaan. Ota tämä kori ja paketti tuolta tuolilta." Kun he astuivat portaita alas, tuumi Trull itsekseen: "Jos äiti astuu suoraan eteenpäin, niin ei saada hevosta, mutta jos hän poikkeaa Esplanadille, niin ehkäpä saamme ajaa. Äidillä on pieni matkalaukku, sateensuoja, sadevaippa ja ainakin 100 pakettia kannettavanaan." Trull toivoi — ja aivan oikein; pian he ajoivat alas rantaan.

"Huh", sanoi äiti, kun laiva läksi liikkeelle; sitten hän kutsui Trullin luokseen ja sanoi: "No, annas nyt kuulla!"

Trull alkoi:

"Kun minä kävelin Esplanadissa, näin minä jäätelöryssän; hänellä oli valkea takki ja valkea lakki ja hän näytti kovin hauskalta. Minä katselin häntä ja kävelin edestakaisin hänen kärryjensä edessä. Lopulta hän naurahti hiukan ja minä naurahdin myöskin. Seuraavalla kerralla minä nyökkäsin hänelle, ja hän nyökkäsi takaisin; ja sitten minä kysyin: 'Kuinka paljon jäätelöä saa ilmaiseksi?' Silloin hän nauroi oikein kovasti, otti vohvelin, täytti sen ja ojensi sen minulle. — Voi, kuinka hyvältä se maistui. — Minä kumarsin ja kiitin ja menin sitten toiseen Esplanadiin."

"Hyi kuinka ahne sinä olet, Trull", sanoi äiti.

"Siellä aurinko paistoi vieläkin enemmän", jatkoi Trull yhtä huolettomasti, "ja hetken kuluttua, katseltuani noita somia pikku leikkitupia Esplanadin kulmassa, joissa myödään mehuvettä, tuli minun hirveän jano. Silloin minä menin hiukan lähemmäksi tarkastelemaan montako eri lajia mehua siellä oli; mutta siitä ei ollut mitään hyötyä, yhtä janoinen minä silti olin, jollen vielä janoisempikin. Lopulta minä katselin tuota neitiä leikkituvassa ja sanoin: 'Kurkkuni on kovin kuiva', ja ajatteleppas äiti, hän antoi minulle koko lasillisen." "No mutta Trull, sinähän olet aivan hirveä", huudahti äiti hämillään.

Mutta siitä ei Trull välittänyt vähääkään; hän kertoi vain edelleen: "Sitten minä menin kotiin. Portaissa minä tapasin tuon pienen ystävällisen rouvan, joka asuu pihan puolella alakerroksessa, tiedäthän. 'Oletko sinä kaupungissa, pikku Trull', sanoi hän, ja sitten hän kysyi pidänkö minä kahvista. 'Pidän kyllä', vastasin minä. 'Tahtoisitko hiukan?' Minä kumarsin ja sanoin: 'Kiitos, kyllä.' 'No tulehan sitten, minulla on kahvipannu tulella.'"

"Ja sitten me joimme, ja minä sain voileivänkin", lopetti Trull, ja näyttäen kovin tyytyväiseltä hän lisäsi: "Olipa tämä hauska matka; luulenpa että tulen mukaan ensi kerrallakin, kun sinä lähdet kaupunkiin."

HOUSUT.

"Kuinka suloista", huudahti äiti oikoen molempia käsivarsiaan, "nyt pikkupoikien housut ovat valmiit." "Niin, tuntuu yhtä hyvältä kuin pestyään päänsä", sanoi täti, "housut, jotka he tänä aamuna saivat jalkaansa, istuivat oikein hyvin, ja nämä uudet ovat leikatut saman mallin mukaan." "Siivotaan nyt jälkeemme", tuumi äiti, "ehkäpä meillä on pari päivää aikaa ommella koruompeluitammekin. Se tuntuu yhtä hauskalta kuin makeisten syönti." "Jos olet samaa mieltä kuin minä", ehdotti täti, "niin lähdemme hiukan metsään kävelemään." Äiti oli siihen halukas, ja hetken kuluttua he astuivat käsikynkässä veräjästä ulos. "Rakas ystävä", sanoi äiti, "pian on syksykin käsissä." "Niin, saapa nähdä, miten kauan sinä ja pikku Trull jäätte tänne maalle", sanoi täti.

Oi miten kaunis metsä oli ja miten loistavat värit niitettyjen peltojen tuolla puolen. "Mitäs tuo on?" sanoi täti. "Iloisia lasten ääniä", vastasi äiti. "Kylläpä he osaavat nauraa! Mennäänkö sinnepäin?" kysyi täti, "meidän kolme pikkuistamme ovat varmaan siellä."

He kääntyivät oikealle ja kulkivat tietä, joka kiersi peltojen lomitse. Pian he huomasivat iloisen seuran, joka riemuitsi ja nauroi. Korsbergin talon kohdalla oli tavattoman hauska mäki; — se oli jyrkkä, se oli liukas, se oli puoleensaviekoitteleva. — Puoli tusinaa nuoria liukui sitä alas koko sydämen pohjasta. "Pois tieltä", huusi Tripp kovalla äänellä. Oi, millaista vauhtia se kävi! Voi, voi, voi! nyt kaikki kolme kiipesivät mäkeä ylös, ja selvästi näkyi se kohta uusista sinisistä housuista, jota he olivat käyttäneet ajopeleinänsä — se oli aivan harmaanvalkea. Äiti tarttui lujasti tädin käsivarteen. "Rakkaat lapset", huusi hän, "mitä te teette?" "Me laskemme liukua ja se käy kuin tuulessa", vastasi Tripp. "Mutta te olette aivan unohtaneet uudet housunne?"

Niin, housut he olivat kokonaan unohtaneet.

"Menkää kotiin", sanoi äiti, "vajassa on vanhoja säkkejä. Niitä te saatte käyttää kelkkoina, mutta ilman niitä ette saa liukua."

Koko joukko hyökkäsi matkaan.

Täti ja äiti katsoivat toisiinsa ja purskahtivat nauruun, ajatellen monia laskuja, joita tehdään isännän tietämättä.

Kävelyä jatkettiin sitten vähän matkaa metsässä, joka tuoksui suloisesti edellisen yön sateen jälkeen. "Varmaankin tulee hyvä puolukkavuosi", sanoi täti. "Ja sieniä me toivottavasti myöskin saamme", vastasi äiti, "me poimimme, Trull ja minä, jotta isä saisi lempiruokaansa talvella."

Pian he palasivat taas kotiin. Kukko seisoi rikkaläjällä paahtaen itseään auringossa. — Keinulauta verannan alapuolella houkutteli luokseen. Oli suloista istua siinä hetken aikaa ja katsella omenoita, joita alkoi ilmestyä yhä enemmän. Pihlajan tertut rannalla hohtivat räikeinä tummanvihreitten kuusten keskellä. Kas tuossa kulki Jack ankkoinensa. Niin, ettehän te tiedäkään, että pojat olivat saaneet vielä kolme ankkaa lisää. Yksi oli valkea ja sen nimi oli Jack. Nyt se käveli ruskeitten ankkojensa kanssa, ja kaikki kaivoivat nokkansa syvälle omenapuiden mullokseen. Voi, miltä ne näyttivät! Pieni multaläjä tarttui jokaiseen nokkaan. "Hyvä että Max ja Jack ovat erillään", sanoi täti, "niin ei tarvitse nähdä niiden tappelua." "Niin, ne kaksi eivät tule toistensa kanssa toimeen", tuumi äiti.

MAX JA JACK.

Tuntia myöhemmin juoksi kuusi paria pikku jalkoja verannan portaita ylös; eteisen ovi riistäytyi auki ja koko joukko hyökkäsi saliin. Trull huusi: "Äiti, tiedätkö äiti, nyt Trapp rupesi — — —." "Vaiti", keskeytti äiti, "ei saa kaivata, se on rumaa; pojat kertovat kyllä itsekin. — No", jatkoi hän, "mistä on kysymys?"

Olli ja Trapp vastasivat yhteen ääneen puhuen toistensa suuhun. "Ei, ei", sanoi äiti, "ensin Olli ja sitten Trapp."

Ja nyt sai äiti kuulla vanhan tutun kertomuksen siitä, miten nuo molemmat vekkulit olivat joutuneet tukkanuottasille. Kummankin suut olivat numero 8:n muotoiset ja näyttivät varsin happamilta. "Te olette kovin tyhmiä molemmat", sanoi äiti, "antakaa kättä toisillenne ja olkaa taas ystävät!" Mutta siihen ei kumpaisellakaan ollut halua. Silloin sanoi äiti: "Tiedättekö, kenen kaltaisia te nyt olette?" Lapset odottivat ihmetellen.

"Te olette aivan kuin Max ja Jack, kun ne tappelevat."

Trapp veti suunsa hymyyn, vilkaisi hiukan Olliin, joka samassa katsoi toisella silmällään Trappiin.

Trull hyppi yhdellä jalalla nauraen ja huutaen: "Aivan kuin Max ja Jack, ha, ha, haa!" Ja hänen hyvä ystävänsä Joppi alkoi myös hyppiä pitkin permantoa, sillä heidän piti aina matkia toisiaan.

"Nyt minun mielestäni", sanoi äiti, "teidän toisten pitäisi tehdä samoin kuin setä Topelius opettaa kertomuksessaan 'Ole hyvä köyhille'. Siinä kerrotaan tytöstä, joka niin kernaasti tahtoi olla kiltti, mutta unohti sen aina. Silloin Briita muori lupasi auttaa häntä. 'Joka kerta kun on käydä hullusti', sanoi hän, 'nostan minä sormea — kas näin!' Tehkää tekin niin, pojat, kun näette, että Max ja Jack pääsevät vauhtiin."

Mutta pojat arvelivat, että se oli hullunkurinen keksintö, kaikkein hullunkurisin mitä saattoi ajatellakaan. Ja siinä sitä hypittiin ja naurettiin, kaikki nostivat sormensa pystyyn, ja lopulta koko joukko katosi ovesta ulos. Äiti astui ikkunan luo ja huusi heille: "Koska te näytätte olevan taas kilttejä, saapi jokainen nauriin, mutta varokaa penkkejäni", varoitti hän.

Alas mäkeä sitä kiidettiin, punaiset tupsumyssyt, olkihatut ja siniset housunlahkeet sikin sokin ja ylinnä törrötti kuusi sormea pystyssä taivasta kohti. Kaikki olivat taas hyvässä sovinnossa, ja äiti tuumi seisoessaan ikkunassa ja katsellessaan heidän jälkeensä: Oi, jospa aina elämän varrella näin helposti voitaisiin solmia rauha!

PELKO.

Vielä kerran ennen kaupunkiin muuttoa tahtoivat naapurin Lassi ja Trull ansaita hiukan, sillä heidän mielestään heidän kesäkassansa oli kovin laiha. Siksipä he ottivat suuret työntökärryt, suuren lapion ja luullakseni suuren taikonkin — ja sitten sitä lähdettiin matkaan. Tie laivarantaan oli hiukan viettävä ja siinä oli helppo saada raskaat kärryt liikkeelle. He saivat oikein runsaan saaliin ja palasivat tyytyväisinä kotiinpäin. Lassi työnsi kärryjä ensin, mutta ei jaksanut kauan; samoin kävi Trullinkin. Sitten he yrittivät työntää kumpikin puoleltansa, mutta silloin kärryt vaappuivat kauheasti — siitä ei tullut kerrassaan mitään.

Matkaa oli vielä hyvän joukon jäljellä, ja pojat olivat kovin väsyneet. Hikipisarat tippuivat pitkin kasvoja ja äkkiä heidät valtasi kova pelko. He olivat mielestään kaukana, kaukana kotoa, yksin raskaine kuormineen. Ehkäpä ilta pian ennättäisi ja he jäisivät yksin metsään! Ehkäpä he eivät ennättäisi kotiin yöksikään!

Suuri pelko valtasi heidät: "Jollemme me koskaan, koskaan enää pääse kotiin", huudahti Trull, ja molemmat alkoivat nyyhkyttää. "Jos koti onkin kadonnut", kuiskasi Lassi kauhuissaan. Ei, sellaista ei saisi koskaan tapahtua, tuumivat molemmat pojat ja alkoivat juosta ja huutaa kauhuissaan.

Täti, joka seisoi pihalla, kiiruhti heitä vastaan. Hän luuli saavansa nähdä jotakin kauheaa — murskatun käden, reiän päässä tai verisen jalan. Vaan ei — hän näki vain kaksi pelästynyttä poikaa, jotka kuin takaa-ajetut hirvet juoksivat häntä vastaan. Hän kumartui alas ja levitti käsivartensa, painoi heidät rintaansa vasten ja tunsi, miten heidän pienet sydämensä tykyttivät. "Mitä on tapahtunut, rakkaat lapset?" kysyi hän, ja katkonaisten nyyhkytysten välistä hän lopulta saattoi eroittaa sanat: "Me luu-limme — — että — — meillä — ei — ollut — enää — mi-tään ko-ti-a."

Täti syleili heitä kumpaistakin, hyväili ja lohdutti heitä, ja kun he olivat hiukan rauhoittuneet, läksi hän Lassin kanssa hänen äitinsä luo. Oi kuinka suloista oli kiivetä syliin ja tuntea olevansa jälleen turvassa! Käsivarret kietoutuivat lujasti kaulaan ja pienokaiset olivat jälleen onnellisia ja rauhallisia, aivan kuin väsyneet soutajat päästessään jälleen maihin.

Pari päivää sitten olivat molemmat pojat lähteneet marjaan. Lähellä kotia kulki kahden pitäjän raja, ja siellä paistoi aurinko niin lämpimästi, että marjat olivat kypsyneet. — Sinne he olivat suunnanneet kulkunsa. — Mutta sama pelko valtasi heidät sielläkin, ja marjanpoimijat olivat juuri aikoneet juosta kotiin, kun he olivat kuulleet Maxin kiekuvan. Silloin lapset olivat tulleet jälleen iloisiksi; seisoihan koti entisellä paikallaan, sen he saattoivat päättää Maxin kieunnasta.

Äiti ja täti ihmettelivät mistähän tämä pelko johtui, ja he muistivat, että Trull kerran, käydessään kolmannella, oli eksynyt. Oli juuri muutettu maalle, ja Fuksi veikon oli ollut määrä pitää pikkupoikia silmällä sillä välin kuin tavarakuormia odotettiin. Sen hän tekikin. Hän vei heidät mukanaan Isollepellolle, missä oli paljon lampaita laitumella, ja pikku karitsat katselivat heitä ihmetellen. Lapsilla oli leipää taskussa ja he houkuttelivat lampaita lähemmäksi. Ne tulivat kernaasti, ja pikku Trull oli niin ihastuksissaan, että hän hyppi pienillä, paksuilla jaloillaan. Hän taputteli käsiään, pisti leivän aidanrakoon, mutta veti aina kätensä pois, kun "mää-mää" aikoi tarttua leipäpalaan kiinni. Fuksi auttoi häntä, ja lammas sai suupalansa.

Sitten he palasivat kotiin. Mutta Trull ei voinut unohtaa karitsoja. Seuraavana päivänä, kun tavarat purettiin, ja kaikilla oli kiire, hiipi hän tiehensä, mutta hän ei löytänytkään lampaita. Hän ei hellittänyt kuitenkaan, vaan kulki yhä kauemmaksi.

Lopulta häntä alettiin kaivata kotona. Kova hälinä syntyi. Isä juoksi sykkivin sydämin kaivon luo ja laiturille. Etsittiin kaikkialta. Trullia ei löytynyt mistään. Silloin sanoi isä: "Nyt saavat Ukko ja Kurre lähteä laivasillalle, iso veikko, Putte ja Fuksi Tryggin talolle ja Kinnu-Liisa ja minä menemme Sandbackaan." Laivasillalla ei ollut ketään, ei myöskään Sandbackassa, mutta lähes kilometrin päässä kotoa, Tryggin talon tiellä näkivät pojat miehen, joka kantoi pientä myttyä sylissään. Hänen hevosensa ja kärrynsä seisoivat maantiellä ja hän aikoi juuri pienen metsämiehen kanssa jatkaa matkaansa, kun pojat päästivät ilohuudon ja kiiruhtivat paikalle. Kuusi käsivartta ojentautui pikku Trullia kohti, ja kolme riemuitsevaa poikaa kiiruhti hänen kanssaan kotiin.

"Luuletko, että hän voisi vielä muistaa tuota kertaa?" ihmetteli äiti. "Onhan siitä jo pitkä aika", vastasi täti, "mutta muistatko, ettei hän koko kesään mennyt veräjän ulkopuolelle kenenkään muun kanssa kuin meidän — ja silloinkin vain, kun häntä lujasti talutettiin kädestä?" "Niin, sen minä kyllä muistan", sanoi äiti. "Jospa tuo muisto ei kovin kauan seuraisi häntä, se kalvaisi liiaksi pientä hellää sydäntä."

KESÄN LOPPU.

Oli elokuun loppu. Kuu oli rakentanut pitkän hopeisen sillan koko lahden poikki. Se näkyi selvästi salin suureen ikkunaan, mutta vielä paremmin yläkerran balkongille. Jos vain sitä siltaa pitkin osaisi kävellä, niin pääsisi suoraan taivaaseen!

Oi, jospa olisi voinut pidentää kesää. Mutta työaika oli jälleen ovella, koulut kutsuivat, ja kaikkien muiden paitsi äidin, Naperon ja Trullin piti lähteä parin päivän kuluttua kaupunkiin. Miten kesä oli kulunut niin nopeasti? tuumi Tripp itsekseen, "ja meidän mielestämme kun yksin viinimarjojen poimintaa kesti ikuisesti". Hänen ajatuksensa liitivät siihen aikaan, jolloin Napero oli kantanut kahvitarjottimen viinimarjapensaiden juurelle, ja äiti oli kutsunut Blomqvistinkin, joka teki työtä rannalla, mukaan kesteihin. Trull oli vaihtanut lakkia Blomqvistin kanssa ja kastanut korppunsa Blomqvistin kupissa ennenkuin ukko oli ennättänyt edes maistaa kahviaan. Mutta Blomqvist oli poikien ystävä ja he ymmärsivät toisiaan.

Tripp vaipui mietteihinsä. Mansikkapäivä oli ollut kovin hauska, silloin he olivat saaneet syödä viimeiset puutarhamansikat penkeistä, eikä niitä ollut niinkään vähän. Sitten he olivat kerran, ei, kolmekin kertaa, keränneet kokonaisen korillisen papuja, ja kun kaikki yhdessä olivat poimineet palkoherneitä, niin työ oli sujunut kuin tanssien. Yks kaks heillä oli 12 litraa koossa, vähemmän ei riittänyt. Nepä vasta maistuivat, ja Tripp hymyili itsekseen muistellessaan suurta höyryävää vatia aamiaispöydällä. Ja nyt viimeksi sieniretki. Miten paljon he olivat löytäneet. Hauska oli sieniä perkaakin, sillä äiti luki silloin ääneen heille. Kokonainen saavillinen vettä kannettiin sisään, ja vesi loiskahti niin hauskasti joka kerta, kun heitti puhdistetut sienipalaset saaviin. Äiti oli lukenut norjalaisesta Robinsonista, ja kaikkien mielestä se oli hyvin hauska kirja. — Miten ihanaa oli ollut purjehtia eilen. Pian Blomqvist vetäisi veneen maalle, ja sitten se raukka saisi jäädä yksin venevajaan ja odottaa koko pitkän, pitkän talven. Trapp huokasi ajatellessaan, että kesä oli loppunut ja että kaupungissa täytyi käydä sukka- ja kenkäjalassa koko päivä. — "Ei siksi, ettei olisi hauska käydä kouluakin", tuumi Tripp syvämietteisesti, "täytyyhän sitä oppiakin, muuten ei tule miestä, ja miehiä meistä täytyy tulla, sillä isä on sanonut, että Suomi tarvitsee miehiä."

Kas vaan, nyt vihellettiin illalliselle — "tulen, tulen", huusi Tripp, mutta juostessaan alas portaita hän otti vauhtia ja hyppäsi niin korkealle kuin jaksoi ja tuumi mielessään: "Nyt me pidämme oikein hauskaa näinä viime päivinä."

* * * * *

Muuttopäivä oli tullut. Kello 6 aamulla ajoi kaksi hevosta pihalle. Muuttotavarat kannettiin alas ja sälytettiin kärryille. Tripp, Trapp ja Trull olivat hirveässä touhussa ennättääkseen valmiiksi, sillä tietysti he tahtoivat seurata kuormia ja ajaa vielä kerran takaisin tyhjissä kärryissä. Hyvä että Hilda auttoi heitä, muuten se ei olisi onnistunut, mutta nyt he ennättivät parhaiksi alas, kun kuormat pantiin liikkeelle.

"Hyvää huomenta, Blomqvist", huusivat pojat, "me tulemme mukaan." "No kuinkas muuten", vastasi Blomqvist. "Tulkaa pian takaisin, jotta ennätätte syödä ennenkuin matkustatte", varoitti Napero. "Kyllä, kyllä", vastasivat pojat, ja sitten sitä lähdettiin matkaan.