Part 2

Äiti pujotti hihat housunlahkeiksi jalkaan ja napitti kiiltävät napit takaa kiinni. He olivat aivan kuin koreita marakatteja, ja täti ja äiti nauroivat sydämensä pohjasta. "Saammeko nyt leikkiä purjeveneessä?" kysyivät pojat. "Kyllä te saatte. Varokaa vain, ettette putoa uudestaan veteen", sanoi äiti, "sillä sen useampia housuja ei meillä ole."

Äiti ja täti kävivät isän riippumaton juurelle istumaan. Heillä oli kirja mukanaan ja äiti luki ääneen, täti teki käsitöitä ja isä nautti. Aika kului kovin hauskasti, vain muutamat nenäkkäät hyttyset häiritsivät joskus rauhaa. Kovinpa he hämmästyivät, kun Napero vihelsi pillillä merkiksi, että päivällinen oli valmis. "No niin", sanoi äiti, sulki kirjan, nousi ylös ja karisti hameestaan pois kaarnaa, "tulkaa nyt, ystäväni." Isä kohosi istualleen riippumatossa ja katseli ympärilleen. "Missä on purjevene?" huudahti hän. Samassa kaikki olivat rannassa. Lopulta he keksivät sen lahdenpohjukassa, miten ihmeellä se oli joutunut sinne? Suuri veikko ja Putte hyppäsivät pieneen veneeseen, joka onneksi oli irroitettu purjeveneestä, ja soutivat voimakkain aironvedoin pikkupoikien jälkeen. "Mitenkä se kävi?" kysyi isä, kun he palasivat takaisin. "Kas", sanoi Trapp, "me otimme kukin airon ja koetimme työntää venettä rannasta ja lopulta nuora irtaantui kivestä ja me soljuimme rannasta. Te ette huomanneet mitään ja se oli kauhean hauskaa. Sitten me nostimme airot veneeseen ja olimme purjehtivinamme myrskyävällä merellä." "Luulenpa, että minun täytyy antaa teille hiukan kyytiä", sanoi isä, kun he olivat jälleen maissa. Mutta pojat juoksivat tiehensä, ja isä jäljessä. Toinen iloinen naurunpurskahdus seurasi toistansa, ja lopulta isä sai kiinni kaikki kolme marakattia ja toi heidät höyryävän kalakeiton ääreen.

Mutta kaikella on loppunsa, niinpä iloisella huviretkelläkin. Napero pakkasi tavarat koriin, ja Hilda auttoi häntä. Isot lapset kantoivat ongenvavat veneeseen. "Nostakaa purjeet", sanoi isä isolle veljelle. "Ei, ei!" huusi hän vastaan. "Mikä on hätänä?" ihmetteli isä. "Kaikki köydet ja kuutit ovat irrallaan." Se oli merimies Trullin työtä heidän purjehtiessaan myrskyisellä merellä. Siinä sitä kiivettiin, vedettiin, huudettiin ja soviteltiin. Kurren, joka oli ketterin heistä, täytyi kiivetä mastoon, ennenkuin kaikki oli taas kunnossa. Trull näytti hiukan nololta ja lupasi, ettei hän koskaan enää tekisi mitään sellaista. Vihdoin lähdettiin matkaan. Onnellinen perhe keinui hiljalleen kotirantaa kohti.

PIKKUPOIKIEN AJATUKSIA JA MIETTEITÄ.

Äiti ja täti olivat kutsutut Isoonsaareen vieraisille, ja sinne he menivät kernaasti. "Pikkupojat", sanoi äiti, "voimmeko me lähteä nyt hyvässä rauhassa, totteletteko te Naperoa ja tulette heti syömään, kun teitä kutsutaan, ettekä ole villejä, vaan käytte kauniisti nukkumaan?" — Hyvänen aika, tietysti he sen kaiken tekisivät, menkää vaan rauhassa! Niinpä täti ja äiti saivat edeltäpäin iltasuudelman. —

Illalla kotiintullessa löysi äiti pienen kirjeen yöpöydältään. Siinä seisoi:

"Rakas äiti. Me olemme olleet oikein tyhmiä, mutta me koetamme tästä lähin tulla oikein kilteiksi, niin ettei äidin tarvitse surra meidän tähtemme. Tripp, Trapp, Trull."

Tämän pienen kirjeen äiti kätki raamattunsa väliin ja rukoili Jumalaa siunaamaan pikkupoikien hyvää päätöstä.

* * * * *

Isä lepäsi sohvalla. Trapp istui jakkaralla vieressä. Hän näytti kovin miettivältä, niin että isä ihmetteli, mitähän hän oikein ajatteli, mutta isä ei tahtonut häiritä häntä, siksi he olivat kumpikin kauan vaiti. Vihdoin sanoi Trapp: "Kun isä tulee vanhaksi, niin minä teen työtä sinun puolestasi." "Kiitos, rakas poikani", sanoi isä ja veti Trapin puoleensa. "Katsos", jatkoi Trapp, "minä olen tullut ajatelleeksi, että niin kai pitää olla, koska olen nähnyt sinun tekevän työtä isoäidin puolesta."

* * * * *

Oli ilta. Täti luki pojille kuningas Salomosta ja liljasta. "Tiedätkö", sanoi Trapp, "miksi lilja on kauniimpi kuin kuningas Salomo kaikessa ihanuudessaan?" "En", vastasi täti. "Siksi", sanoi Trapp, "että se on synnitön."

* * * * *

Pojat olivat kovassa pulassa, sillä he olivat kuulleet isän sanovan äidille: "Tiedätkö, nyt minä olen aivan ilman rahaa." Se oli jotain kauheaa. — He tulivat ajatelleeksi heidän omaa suurta kassaansa. He olivat, paitsi mitä he itse olivat ansainneet, saaneet lahjaksi sangen paljon rahaa, yhteensä 8 markkaa 90 penniä. Nyt he arvelivat, että isää oli autettava. Niinpä he ottivat erilleen 5 markkaa, käärivät sen paperiin, ja kirjoittivat sen päälle: "Rakkaalle isälle, koska hänellä ei ole rahaa." Tämän paketin he piilottivat isän lautasliinan alle aamiaispöydässä. Nythän isä voisi ostaa ruokaa ja koulukirjoja ja uusia kenkiä ja kaikkea sellaista, ja se tuntui oikein hauskalta!

He seisoivat kukin tuolinsa vieressä ja odottivat, että isä ottaisi pois lautasliinansa. He saattoivat kuvitella mielessään, miten iloiseksi hän tulisi. Mutta — ja he katsoivat ihmeissään toisiinsa. Isä ei nauranut, hän kävi vain istumaan ja ojensi käsivartensa heitä kohti, ja kun hän oli suudellut ja kiittänyt heitä, näkivät he kaksi suurta kyyneltä hänen silmissään. Se oli ihmeellistä, ei lainkaan sellaista kuin he olivat olettaneet. — Mutta heidän sydämissään tuntui lämpimältä ja iloiselta, aivankuin he itse olisivat saaneet jonkun lahjan; ja siitä he ymmärsivät, että kaikki oli niinkuin tuli ollakin, ja he arvelivat kaikki kolme, että he pitivät aivan sanomattoman paljon isästään.

* * * * *

Siihen aikaan kun sota riehui Balkanin niemimaalla, seurasi Trapp hyvin tarkasti tapahtumien kulkua. Hän kyseli kaikenlaista alituiseen ja pyysi selitystä sellaiseen, mitä hän ei itse ymmärtänyt. Hän oppi tuntemaan eri valtioita ja teki omia laskujaan ja johtopäätöksiään. Eräänä päivänä hän tuli äidin luo ja kysyi: "Miten kirjoitetaan kuninkaalle?" "Mitä sinä tarkoitat?" sanoi äiti. "Minä tahtoisin tietää miksikä häntä nimitetään", selitti Trapp. "Teidän Majesteettinne", selitti äiti. "Vai niin, kiitos, minäpä kirjoitan Englannin kuninkaalle", ja sitten hän läksi nyökäten päätään.

Äiti hämmästyi aika tavalla, mutta tuumi: "Kai minä saan selityksen kunhan odotan kärsivällisesti."

Jonkun päivän perästä tuli Trapp taaskin — "Kun minä en osaa englanninkieltä", sanoi hän hieroen selkäänsä seinää vasten ja näytti kovin huolestuneelta.

"Mitä sinä englanninkielellä tekisit?" ihmetteli äiti, joka oli unohtanut koko kirjeen. "Minä pelkään, ettei kuningas ymmärrä minua." "No, kyllä minä pidän siitä huolen, minä annan jonkun kääntää sen englanninkielelle." Trapp oli hyvillään.

"Oletko sinä jo alottanut kirjeesi?" kysyi äiti. "Olen, alku ja loppu on jo kirjoitettu", vastasi Trapp ja ojensi hänelle paperin. Äiti luki:

"Teidän Majesteettinne.

Minä olen keksinyt sotasuunnitelman. Nyt minä kerron sen. Kun nyt — — — — — —

Hyvästi Georg! Minä olen 8-vuotias poika. Minä olen suomalainen. Minun nimeni on — — — ja osoitteeni — — — — — —."

"Katsoppas äiti", selitti Trapp, "minusta tuntui niin ikävältä, ettei kuningas ymmärtäisi minun kirjettäni, ja siksi en kirjoittanut sitä valmiiksi, mutta nyt minä voin jatkaa", ja Trapp juoksi pois. Hän hyppi yhdellä jalalla koko pitkän eteisen läpi.

Kirjettä ei koskaan käännetty englanninkielelle, sillä jonkun ajan kuluttua tuli Trapp alakuloisena sanomaan: "Minun sotasuunnitelmani ei kelpaakaan, sillä Balkanilla ei ole käynyt niinkuin minä oletin."

Mutta äiti pani kirjeen talteen muistona pikkupoikien tuumista.

TRULLIN SEIKKAILU JA HIUKAN MUUTA.

Hilda, Trullin hyvä ystävä, oli sairaana. Joka päivä hän meni palvelijoitten kamariin pitämään hänelle seuraa. Hän poimi hänelle pieniä kukkakimppuja ja piirusti hänelle kuvia, joista Hilda varsin hyvin sai selkoa, mutta kerran kävi hullusti. Trull oli piirustanut ilmalaivan, ja kun hän kysyi Hildalta mikä se oli, tarkasteli hän hetken aikaa kuvaa ja huudahti lopulta hyvin iloisena: "Nyt minä tiedän, heinäsirkkahan se on!"

Hilda parka oli astunut jalkansa ruosteiseen naulaan, ja nyt hänen täytyi yhtä mittaa hautoa jalkaansa jäällä. Hyvä että kellarissa oli jäitä. Jääpalaset pantiin ämpäriin vuoteen ääreen, ja jalka oli jo hiukan parantunut, sillä Hilda oli ahkerasti vaihtanut kääreitä. — Niin, siellä Trull nyt istui ja piirusti. Hän oli nostanut pienen tuolinsa suuremman eteen, joka teki pöydän virkaa. He liimasivat myöskin kiiltokuvia yhdessä ja katselivat kuvakirjoja, joiden sisältöä Trull selitti, ja Hilda oli kovin tyytyväinen.

Eräänä aamuna Trull muisti jotain hyvin tärkeää. Hän ei ennättänyt edes napittaa puseroaan ennenkuin hän juoksi Hildan luo ja kertoi mitä hänellä oli mielessään.

Hilda oli kovin huvitettu, ja Trullin silmät loistivat; hän selitti tarkasti, mutta kesken kaikkea hän arveli voivansa yhtä hyvin istua kuin seisoakin, ja siksi hän siirtyi pari askelta taakse käydäkseen istumaan pienelle tuolilleen — "loiskis!" siinä hän nyt oli keskellä jää-ämpäriä. Hän kävi samassa aivan mykäksi, katsoi huolestuneena Hildaan ja sanoi: "Et suinkaan sinä naura, kun minä nolostuin niin kovin?" "No mutta rakas ystävä", vastasi Hilda purren huultaan, "kuinka minä voisin nauraa!"

Kylläpä lattia nyt oli kaunis — se lainehti järvenä. Mitenkä Trull pääsisi luovimaan keittiön kautta Naperon huomaamatta hänen pientä nurjaapuoltaan? Hän raotti ovea. Olipa hänellä sentään hyvä onni; Napero, pesi lautasia aamupuuron jäljiltä ja seisoi selin huoneeseen. Nopeasti Trull kiiti eteenpäin.

Hän asettui sitten korkeaselkäisen tuolin taakse seisomaan ja muutti kiireesti housuja, sillä hyi miten ilkeää, jos joku muu kuin täti tai äiti olisi nähnyt hänet.

* * * * *

Trull ei ollut aina ystävällinen eläimille. Kerran hän oli kiusannut muutamia rapuja yhdessä Tripin kanssa. Isä oli juuri ostanut ne, ja pojille oli sanottu, etteivät he saisi koskea niihin, mutta kiusaus oli liian suuri. Sitä he saivat kuitenkin katua, sillä leikki loppui pahasti. Molemmat kavaljeerit pistettiin keskellä valoisaa päivää eri huoneissa vuoteeseen kokonaiseksi tunniksi. He näyttivät kovin noloilta seisoessaan yöpaidoissaan, raottaessaan ovea ja kysyessään itku kurkussa: "Pitääkö meidän pestä hampaatkin?"

Tämä rangaistus riitti Tripille, mutta Trullin sormia syyhyi yhä. Hän saattoi rutistaa kärpäsiä ikkunaruutua vasten, ja kerran hän heitti madon kuumalle liedelle, mutta samassa äiti saapui paikalle ja pelasti raukan. Rangaistukseksi äiti painoi hetken aikaa Trullin sormea liettä vasten. Trull huusi, ja pieneen sormeen nousi rakko, jota äiti sitten paranteli. Äidin sydäntä kirveli ehkä vieläkin enemmän kuin sormea. Kun Trull oli mennyt, läksi äiti omaan huoneeseensa, kiersi oven lukkoon ja purskahti katkeraan itkuun.

Tämän tapauksen jälkeen seisoi Trull eräänä päivänä räystään alla vesitynnyrin ääressä. Hänellä oli jotain tärkeätä työtä, sen saattoi selvästi huomata. Hyvät ystävät, tiedättekö mitä hän teki? Hän pelasti perhosen hukkumasta, ja sen jälkeen hän usein ojensi pienen kätösensä eläinten avuksi, jotka olivat joutuneet vaaraan.

SADEILMA.

Sade ratisi ikkunaruutuja vasten, ja suuret männyt pudistelivat päitään; kuusen- ja männynkäpyjä ja kaarnaa lenteli pitkin mäkeä tuulen irtiraastamana. Niin, satoipa kuin taivas olisi ollut avoinna.

Pojat olivat pahalla tuulella, mutta täti sanoi: "Mitenkä kaikki voisi kasvaa, jollei sataisi, ja mitenkä pienet pojat muuten voisivat saada syödä koreita omenoita puutarhasta syksyllä?" Niin, tottahan se oli, mutta voisihan sataa öisin, silloin kun nukutaan. "Mutta", sanoi täti, "ajatelkaahan kaikkia merimiehiä, jotka purjehtivat ja valvovat teidän nukkuessanne pehmeissä vuoteissanne. Eikö heitä olisi sääli?" "Olisi kyllä", kuului hidas vastaus. "Emmekö koeta siis olla tyytyväisiä ja levittää kaksinverroin aurinkoa täällä sisällä, kun ulkona sataa? Olisipa kovin surkeaa, jos olisi pilvistä sekä ulkona että sisällä." Ei kukaan vastannut, mutta Trapp kietoi käsivartensa tädin kaulaan ja suuteli häntä. "Nyt minun mielestäni me voisimme pyytää äitiä kertomaan meille jotakin", ehdotti täti. Sitä mieltä pojatkin olivat.

"Vai te, veitikat, aiotte istua kädet ristissä", sanoi äiti, "mars hakemaan vohvelitöitänne." Ja niinpä kaikessa kiireessä saatiin pieni ompeluseura kokoon.

"Kerrohan nyt, äiti", pyysivät pojat. "Mitä minä kertoisin", kysyi hän. "Jotain itsestäsi", ehdotti Trapp. "Vai niin", arveli äiti ja alkoi tuumia. — "No, nyt te saatte kuulla, mitä minulle tapahtui, kun olin noin 13 vuoden vanha. Olin menossa hautausmaalle viedäkseni seppelettä pikku siskoni haudalle. Oli syksy ja hän oli kuollut keväällä. Matkalla näin varsin suuren ihmisjoukon eräässä kadunkulmassa. 'Mitähän siellä voi olla?' tuumin kiiruhtaessani askeleitani. Tietysti menin lähelle ja näin pienen kahden tai kolmen vuoden vanhan tytön, joka oli paljain jaloin ja itki ja värisi kylmästä. Eräs rouva kysyi häneltä kaikenlaista, mutta lapsi itki vain. Silloin minä sydämessäni harmistuin kaikkiin noihin ihmisiin, jotka vain uteliaina katselivat tyttöä eivätkä auttaneet häntä, ja arvelin, että pikku sisko saattoi odottaa seppelettään, mutta tämä lapsi ei sitä voinut. Minä tunkeuduin hänen luokseen, kumarruin alas ja otin hänet syliini. 'Kiedo käsivartesi kaulaani', sanoin minä, 'niin jaksan paremmin kantaa sinua', ja sen hän heti tekikin. 'Tunnetko sinä tuota lasta?' kysyi rouva minulta. 'En', vastasin minä, 'mutta hänen on vilu.' Ja sitten minä vaelsin kotiinpäin.

"Kun minä vein pienokaisen mummon luo, hätkähti hän. Oi, en ollut tullut sitä ajatelleeksi; olihan mummo äskettäin kadottanut oman pienen tyttönsä. Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän kiiruhti lapsen luo, antoi keittää maitoa hänen lämpimikseen, ja sillä välin kuin tyttö, joka oli käynyt iloiseksi, jutteli reippaasti, seisoi mummo aivan hiljaa ja katseli vain häntä. Lopulta hän meni viereiseen huoneeseen. Hän tarttui piironginlaatikon avaimeen avatakseen sen, mutta ei voinut, käsi painui voimattomana jälleen alas. Silloin minä kiiruhdin mummon luo ja näin suuria kyyneleitä hänen silmissään. Minä kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja odotin. Silloin hän avasi laatikon; siellä olivat sisareni kaikki vaatteet. Mummo otti esille toisen vaatekappaleen toisensa jälkeen ja meni vieraan, yksinäisen lapsen luo. Kylläpä pienokainen ihastui. Hän nauroi ja jutteli lakkaamatta, ja parhaat kaikista olivat pikku siskon samettiset, nahkareunaiset päällyskengät. Mummo pesi ja siisti pienokaista, kaikki likaiset kyynelten jäljet katosivat, ja tyttönen näytti yhtä somalta kuin itse kevään Maija.

"Päivällisen jälkeen sanoi mummo: 'Nyt meidän täytyy koettaa ottaa selkoa lapsen kodista.' Mummo talutti häntä toisesta kädestä, minä toisesta. Muistan vielä, miten mummon pitkä suruharso liehui tuulessa ja miten minä käydessäni toivoin, ettemme löytäisi lapsen äitiä, vaan saisimme itse pitää hänet. Pienokainen käveli iloisena eteenpäin, ja joka askeleella hän nosti pieniä jalkojaan niin korkealle, että hän saattoi nähdä rakkaat pehmeät päällyskenkänsä. Äkkiä hänen puheensa katkesi, hän veti ikäänkuin henkeään ja huusi sitten: 'Tuolta tulee äiti.' Ja aivan oikein, eräs vaimo juoksi meitä vastaan ja sulki pienokaisen syliinsä onnellisena ja iloisena kun oli löytänyt jälleen kadonneen aarteensa.

"Mutta mummo ja minä palasimme ääneti kotiin."

"Oliko hän soma, tuo pieni tyttö?" kysyi Trull. "Oli, kun hänet oli pesty", vastasi äiti. "Nyt minun mielestäni äiti voisi kertoa vielä toisen jutun", sanoi Tripp. "Mutta oikein lystikkään", lisäsi Trapp huoaten. "Mutta myöskin sinusta itsestäsi", komensi Trull. "Ehkäpä aprillipäivästä", sanoi äiti. "Niin, niin", huusivat kaikki kolme poikaa. Ja äiti alkoi: "Minä seisoin makuukamarissa ja huusin isälle: 'Tule, tule pian tänne ja ota hiilihanko mukanasi, täällä on hiiri.' Isä hyökkäsi sisään huoneeseen. Samassa minä kiiruhdin ruokasaliin, 'hiiri juoksi tänne, kultaseni, kiiruhda tänne.' Ja isä kiiruhti jäljessä hiilihanko ojossa. 'Ai, voi, voi, nyt se livahti lastenkamariin', ja taaskin me kiiruhdimme eteenpäin. Isä, joka oli likinäköinen, koetti etsiä oikein tarkasti. Silloin minä hiivin tädin huoneeseen ja huusin sieltä: 'Nyt se on täällä.' Mutta isä tuli vilkaisseeksi minuun, hän aavisti pahaa ja ymmärsi, että jotain oli hullusti. Silloin minä juoksin tieheni ja lauloin riemuiten: 'April, april, april.' Isä asetti hiilihangon uuninnurkkaan ja alkoi ajaa minua takaa, ja sen hiiren hän sai kiinni."

"Eräänä toisena aprillipäivänä olin minä sairaana", jatkoi äiti. 'Oletko lukenut sanomalehdestä', kysyin minä tädiltä, 'että Fazer on lähettänyt kauppaan taas uusia karamelleja? Olisipa kovin hauska saada maistaa niitä.' 'Kyllä sinä niitä saat', sanoi täti, 'kun menen ulos iltapäivällä, ostan niitä sinulle. Minkä nimisiä ne ovat?' 'Polketta française', vastasin minä sukkelasti. — Kun täti tuli kotiin iltapäiväkävelyltään, sanoi hän: 'Suo anteeksi, kultaseni, ettei minulla ole mukanani noita uusia karamelleja, mutta tiedätkös miten kävi? Ne unohtuivat minulta ollessani Fazerin läheisyydessä ja sen vuoksi menin tähän kulmapuotiin, jossa heillä tavallisesti on runsas varasto kaikenlaisia makeisia. Voisinko saada Fazerin uusimpia karamelleja, pyysin minä. — Kernaasti, ja he aikoivat juuri panna niitä pussiin, kun minä sanoin: Ei tuota lajia. Eikö teillä ole Polketta françaisea? — Ei, sellaisista me emme ole kuulleet edes puhuttavankaan. — Niin, ne ovat juuri tulleet kauppaan, sanomalehdestä päättäen. — Silloin me saamme niitä kyllä aivan näinä päivinä.'

"Tultuani ulos kadulle tuumin mielessäni, menisinkö takaisin Fazerille, mutta tiesin sinun odottavan minua ja päätin siis jättää ostamisen huomiseksi. 'Olipa se hiukan ikävää', sanoin minä, 'sillä niitä voidaan saada vain tänään' — — ja samassa minä piilouduin peitteen alle. — Nyt te, pojat, näette, miten vallaton äiti teillä on."

"Minäkin olen narrannut aprillina", kertoi Trull, "minä sanoin Hildalle: 'Katsos, millainen tahra sinulla on' — ja hän pelästyi niin kovasti." "Ja me", huusivat Tripp ja Trapp yhteen ääneen, "sanoimme Putelle, että pihalla on apina." "Niin, kyllä se on hauska päivä", arveli täti, "mutta hyväpä kuitenkin, ettei ole muuta kuin yksi aprillipäivä vuodessa."

Hetken kuluttua kysyi äiti: "Kuuletteko jotain?" "Emme", vastasivat pojat. "Mutta minä kuulen", sanoi täti hymyillen, "kilahtelee niin hauskasti." Pojat kuuntelivat, ja äkkiä huudahti Tripp: "Minäkin kuulen, Hilda laittaa kahvitarjottimen kuntoon."

Keräydyttiin pöydän ympärille. Suuret lapset tulivat yläkerroksesta. "Minulla on kova hammassärky", sanoi Kurre ja näytti veitikkamaiselta. "Silloin te tulitte oikein kreivin aikaan", vastasi täti, "sillä pöydällä on lääkettä."

Täti kaatoi kahvia kuppeihin ja varoitti lapsia kaatamasta kermakannua, "sillä tiedättehän te, että se on hiukan epäluotettava."

Koska oli sadeilma, oli Hilda saanut luvan panna pöytään hyviä tähtileipiä, ja ne kelpasivat kyllä herkkusuille.

"Mitä te olette siellä yläkerrassa tehneet?" kysyi äiti, kun kahvi oli juotu. "Me olemme pelanneet sveitsiläispeliä", vastasi Ukko. "Mennään nyt jatkamaan", ehdotti Kurre. "Kiitos lääkkeistä, hammassärkyni on jo kadonnut", ja tuo veitikka nauroi. "Se on niin hauska peli", sanoi Kinnu-Liisa, "minä olin juuri voittamassa, ja sitten koko joukko marssi taas ylös.

"Nyt pikkupojat saavat panna käsityönsä kokoon — kas vaan, Trull, miten ahkera sinä olet ollut. Olet pujotellut oikein pitkän palasen; ajattelehan miten iloiseksi kummitäti tulee ja miten tyytyväinen joulupukki on, kun hän saa sinun työsi konttiinsa. Sitten äiti silittää liinan ja ompelee pitsin ympärille. — Sillä aikaa kun te siivoatte ompeluseuran jäljiltä, kerron minä teille pienen sadun, jonka luin ensimäisellä tai toisella luokalla koulussa ollessani ja jota en koskaan ole voinut unohtaa. Olipa kerran kaksi tyttöä, jotka olivat menossa kaupunkiin. Kummallakin oli raskas kori kannettavanaan. 'Oi voi', sanoi Martta, 'miten kauheata; taakka on raskas, tie pitkä, aurinko paahtaa, en minä jaksa kaupunkiin saakka.' Samassa vierivät vaunut ohitse, ja niissä istui nuori tyttö. 'Niin', sanoi Martta ja oikaisi selkäänsä, 'helppo sinun on päästä eteenpäin.' Maitokuorma ratisi tiellä. 'Miksikä maitokuorma saa ajaa ja minun täytyy kävellä? Hyi, miten ikävää koko elämä on.' Sisar ei vastannut mitään, mutta lopulta kysyi Martta: 'No mutta Anni, sinun korisi on yhtä raskas kuin minunkin, miten sinä jaksat sitä kantaa?' 'Niin', sanoi Anni, 'se on salaisuus.' 'Kerro minullekin', pyysi Martta. 'Kernaasti', sanoi Anni, 'ennenkuin läksimme matkaan, poimin minä kaksi yrttiä ja panin ne koriini.' 'No ei suinkaan se siitä tullut kevyemmäksi', naureskeli Martta. 'Tulipa niinkin, sellainen voima niillä yrteillä on.' 'Mitkä ne ovat nimeltänsä? Neuvo minuakin poimimaan niitä.' 'Toisen nimi on tyytyväisyys, toisen kärsivällisyys', vastasi Anni hymyillen. Tahtoisinpa tietää, ketä minun pikkupoikani tänä aamuna muistuttivat, Marttaako vai Annia? Ja kuka löysi yrtit?" "Täti ne löysi, huusivat kaikki yhteen ääneen.

"Mitäpä jos pikkupojat kattaisivat päivällispöydän, niin Hilda saisi silittää?" sanoi täti. "Kernaasti", ja kolme paria pikku jalkoja juoksi toimessaan keittiön ja ruokasalin väliä.

Ei kestänyt kauan ennenkuin pöytä oli katettu. "Onko kaikki hyvin nyt?" kysyi Trull. "Kyllä, kaikki on hyvin", sanoi täti, "hiukan vinossa vain." "Vinossa", ihmettelivät pojat ja katselivat tarkasti työtänsä. "Nyt minä tiedän", huusi Tripp, juoksi keittiöön ja palasi jo samassa takaisin kaksi suola-astiaa mukanaan, jotka hän asetti pöydälle. "Onko pöytä nyt suorassa?" kysyi hän. "Niin, nyt kaikki on hyvin", vastasi täti ja pyysi Trappia antamaan merkin vihellyspillillä, että päivällinen oli valmis.

LAUVANTAI.

Lauvantai-illat olivat kovin hauskoja. Silloin isä tuli iltapäivällä maalle. Kello yksi, kun aamupäivälaiva vihelsi, kiiruhti Ida leivintupaan, jossa hän rupesi puhdistamaan ja siivoamaan saatuaan tulen syttymään. Saunakamarin hän koristi lehvillä ja lauteille hän levitti olkia. Kun isot pojat olivat auttaneet häntä kantamaan vettä muuripataan, läksivät he metsään koivunoksia hakemaan, joista Ida teki vastoja. Äidin mielestä pojat olivat huonoja, kun eivät osanneet itse tehdä vastoja, mutta he väittivät, että se oli heille kerrassaan mahdotonta.

Kun isä oli tullut ja kaikki oli valmista, läksi isä koko poikaliudan kanssa saunaan, naapurien pojat olivat myös mukana, ja sitten he vihtoivat toisiansa. Eräs ruotsalainen setä, joka kerran tuli käymään maalle, juuri eräänä lauvantaina, sanoi: "Minä luulin, että saisin oikean selkäsaunan, mutta se tuntuikin pehmoiselta ja hyvältä."

Jos oli kotona kaljaa, simaa tai limonaadia, kannettiin tarjottimella juotavaa saunaan, ja kaikkien mielestä se maistui mainiolta lauteilla kuumassa.

Mutta paras säästettiin sittenkin lopuksi. Kylvyn jälkeen kääri isä ympärilleen karhean, ruudullisen lakanan aivan kuin toogan, näyttäen kerrassaan muinaisajan roomalaiselta. Hän astui hitain askelin laiturille, ja pojat uimahousuihin pukeutuneina seurasivat jäljessä. Kylläpä siinä loiskittiin, hypittiin ja heittäydyttiin suoraan laiturilta veteen. Suuremmat ottivat pienemmät syliinsä opettaakseen heitäkin reippaiksi. Äiti ja täti läksivät usein kaivolle katselemaan. Tämä oli "lauvantaihuvia".