Part 4

Eronhetki oli tullut, sitä oli enää mahdoton auttaa. Äiti, Napero ja Trull seisoivat nyt yksin laiturilla ja vilkuttivat jäähyväisiksi. Laiva läksi liikkeelle, eteni yhä kauemmaksi ja kauemmaksi ja katosi lopulta Akkasaaren taakse.

TRULLIN AHKERAT SORMET JA HÄNEN KIELENSÄ.

Aamiaispöydässä täytyi äidin ja Trullin nauraa. Vain kaksi henkeä pöydässä! Se oli kovin lystikästä.— Trull asui nyt äidin kanssa makuukamarissa. Hän heräsi aina varhain, ja äiti tahtoi nukkua kauan. Trullin täytyi nousta hiljaa vuoteesta ja hiipiä vaatteet käsivarrella Naperon luo keittiöön, missä hän pukeutui.

Kun äiti heräsi ja tirkisti ulos ikkunasta, näki hän usein Trullin, pienessä punaisessa villaröijyssään, kulkevan puiden alla. Suuri kori oli hänellä käsivarrella ja veitsi kädessä. Hän kumartui vähä väliä maahan; Trull löysi sieniä, niitä hän poimi isoäidille ja isälle. Äiti avasi ikkunan ja lauloi:

Mä tiedän pojan reippaan, Trull on hän nimeltään. Hän lähti sienimetsään, vei korin kädessään.

Hän uutterasti etsi ja korin täyteen sai; ne kaikki sienet oivat saa isoäiti kai.

Se isoäidin mieleen, hän kiittää kultastaan: "Mä suukon sulle annan, kun poimit ahkeraan.

Tuo vati, veitsi, vettä, niin käymme toimehen! Tää isän herkkuruokaa ja Trull, hän hankki sen!"

Trull hymyili ja nyökkäsi.

Hänen kaikkein ensimäinen aamutoimensa oli kerätä kaikki omenat, jotka yöllä olivat pudonneet maahan. Välistä kori oli niin täynnä, että hän töin tuskin jaksoi liikuttaa sitä, mutta "mies on mies", tuumi Trull ja hän kulki eteenpäin poskien punoittaessa yhtä paljon kuin omenienkin korissa.

Trullilla ja hänen äidillään oli paljon työtä, sillä kaikki oli nyt järjestettävä talven varalle. Trull oli usein Blomqvistin mukana, joka käänsi maita, vei korjuuseen lavaikkunat ja ajoi multaa pensaiden juurille. Trull sai aina ajaa tyhjissä kärryissä ja se oli hänestä hauskaa. Hän oli mukana, kun purjevenekin nostettiin vajaan ja auttoi kaikin voimin.

Sitten hän kävi joka päivä postia hakemassa, joka saapui aamupäivällä.

Eräänä päivänä hän tuli kotiin sanomalehti kainalossa. Äiti seisoi ikkunassa, mutta Trull ei huomannut häntä; hän ihmetteli, miksikähän Trull puheli koko ajan itsekseen iskien oksalla kaikkia lähellä olevia pensaita ja puita. Voitteko aavistaa, mitä hän sanoi? Äiti oikein pelästyi, kun hän kuuli hänen puheensa — toinen voimasana toisensa jälkeen pääsi Trullin huulien yli, ja hän näytti nauttivan aivan sanomattomasti. "Trull, Trull", huusi äiti, "mitä ihmeessä sinä sanot?" "Minä olen oppinut ne kaikki, ja nyt se käy jo oikein sujuvasti ja hyvin", vastasi Trull tyytyväisenä. "Mutta poika kultaseni, mistä sinä olet sellaista oppinut, eihän isä koskaan kiroile?" "Laiturilla oli eräs mies, ja hän oli päissään. Tällä tavalla hän astui", ja Trull alkoi heilua eteenpäin. "Sitten hän nojautui kuusta vasten", jatkoi Trull asettuen selin erästä puuta vasten, "ja sitten hän lasketteli kaikki nämä sanat, jotka minä nyt olen oppinut. Olen harjoitellut aivan hirveästi, tiedätkös äiti." "No mutta Trull", sanoi äiti, "tahtoisitko sinä ottaa lokaa maantieltä suuhusi?" "Hyi sentään", vastasi Trull. "Niin, katsoppas, sen minä kyllä ymmärrän, sillä siitä suu tulisi likaiseksi, mutta tiedätkö, että tuollaiset sanat likaavat vieläkin enemmän suuta. Trullin pikku sydän tahraantuu sellaisesta. Tahdotko koettaa olla sellaisia puhumatta?" "Hm", sanoi Trull, ja sitten hän antoi äidille sanomalehden ja läksi pois.

Eräänä aamuna leikki Trull verannalla hyrrällään. Sateli hiukan ulkona. Äiti askarteli salissa. Kesken kaikkea hän kuuli Trullin juttelevan yksinään. Hän meni lähemmäksi. Oi, voi, nyt hän kiroili jälleen! Äidin monet varoitukset ja muistutukset eivät olleet auttaneet mitään. Hänen täytyi ottaa Trullia kädestä ja viedä hänet sisään; hän ei sanonut sanaakaan, astui vain makuukamariin pesukaapin luo. Trullin silmät seisoivat kuin kysymysmerkit!

Äiti otti Trullin hammasharjan, saippuoi sen ja sitten hän sanoi: "Nyt meidän täytyy pestä pois lika." Trull alkoi itkeä, häntä hävetti.

Äiti taivutti hänen päänsä taakse, ja sitten hän hankasi hampaita ja ikeniä, kitalakea ja kieltä. "Joka kerta kun Trull kiroilee", sanoi äiti, "täytyy meidän pitää suursiivous, muista se."

SIENIMETSÄSSÄ.

Äiti ja Trull kulkivat käsi kädessä maantietä pitkin. He olivat menossa sienimetsään, missä kasvoi tiheässä notkeita koivuja. Välistä oli varsin vaikea päästä eteenpäin, sillä täytyi kiivetä oksien ja kantojen, harjujen, kivien ja kallioiden yli, mutta satumaista ja salaperäistä siellä oli. Maa oli pienten keltaisten lehtien peitossa ja koreat kärpässienet loistivat kuin punaiset päivänvarjot. Kantarellit kasvoivat perhekunnittain hyvässä sovussa juuri siinä, missä pieni notko avautui metsän keskellä. Vaan kas, miten mainioita kivitatteja! Äidillä oli tapana leikata poikki varret ja kiehauttaa ne ennenkuin ne perattiin, ja silloin ne loistivat valkeina isän etikkasienien joukossa.

Päästyään hiukan kauemmaksi niitylle täytyi äidin ja Trullin lyödä kätensä ihastuksesta yhteen. Vaaleanpunaiset karvalaukut olivat keräytyneet suuriin parviin. Minne ikänä silmänsä käänsi, pistivät ne pienet somat päänsä esiin. Miten runsas saalis! Äidin täytyi sitoa esiliinansa nyytiksi saadakseen kaikki kotiin.

Trull kulki sillä aikaa omin päin metsässä. Äkkiä äiti kuuli hänen huutavan: "Käärme, käärme." "Minä tulen", vastasi äiti hymyillen, sillä sateen jälkeen oli paljon pitkiä harmaanmustia etanoita maassa ja hän arvasi, että Trull oli sellaisen nähnyt. Kun nyytti oli lujasti sidottu kiinni, läksi hän Trullin luo, joka seisoi kumarassa, veitsi syvällä maassa. Ajatelkaahan äidin kauhua, kun hän näkikin oikean kyykäärmeen, jonka Trull oli lävistänyt vastahiotulla veitsellään. Hän oli näkevinään siinä Jumalan varjelevan silmän ja hän kiitti Häntä siitä, että Hän oli lähettänyt suojelusenkelinsä varjelemaan pikku Trullia vaaran hetkenä.

SYKSYN TULO.

Toinen päivä kului toisensa jälkeen. Kaikesta saattoi päättää, että kesäpesä oli pian suljettava. Äiti kulki pitkin mäkeä ja tarkasteli kaikkea. Kun hän astui naapurin verannan ohi, täytyi hänen hymyillä itseksensä, sillä hän muisti, miten Trull kerran oli tullut sinne, käynyt istumaan penkille ja heilutellut jalkojaan. Äkkiä hän oli sanonut: "Luulenpa, että jos minulle nyt jotain tarjottaisiin, niin en muistaisi kiittää." "Rakas pikku Trull", sanoi Ollin ja Lassin äiti, "emme me mitenkään tahdo saattaa sinua kiusaukseen." "Hm", sanoi Trull ja oli hiljaa hetken aikaa, sitten hän yskäsi ja sanoi: "Nyt minä luulen, että muistaisin." "Koetetaanpas", sanoi täti ja tarjosi hänelle karamellin avonaisesta rasiasta.

Äiti astui eteenpäin ja tuli keittiöpuutarhaan. Siellä muistui toinen asia mieleen. Kun Trull oli aivan pieni ja oli mukana kylvämässä kaikenlaisia siemeniä, huudahti hän äkkiä, kun kaikki oli valmista: "Äiti, äiti, olet unohtanut kylvää munan siemeniä! Mistä me nyt saamme munia tänä kesänä?"

Kävely ulottui aina kirsikkapuiden luo. Äiti saattoi astua tuskin ainoatakaan askelta muistamatta jotakin. Eräänä keväänä, kun puut olivat kuin valkeat morsiamet, ja isä oli tuonut kirsikoita kaupungista, oli äiti sitonut kirsikkatertun puun oksaan. Sitten hän kertoi kaikille siitä suuresta ihmeestä, että hän oli nähnyt kukkia ja kypsiä hedelmiä samalla kertaa puussa. Kylläpä siinä lähdettiin oikealle toivioretkelle katsomaan tätä ihmettä.

* * * * *

Eräänä aamuna, kun Trull heräsi, huomasi hän, että äidin silmät olivat auki. Kuiskaten hän kysyi: "Montako yötä on vielä siihen, kunnes he tulevat?" "Yksi", vastasi äiti ja kääntyi toiselle korvalle. "Sepä hienoa", tuumi Trull, "he tulevat siis huomenna." Hän paneutui selälleen pitkin pituuttaan ja alkoi tuumia. Eilen oli hauska päivä. Perunanotto. Sandbackan Polle oli matkassa, ja työn päätyttyä sai Trull ajaa hevosen kotiin, Blomqvist piteli vain hiukan ohjaksista.

Oli ollut talkoot. Fagerholmin Ingrid ja Korsbergin Helmi ja muutamia muitakin oli ollut mukana, sekä Napero tietenkin. Äiti keitti kahvia, ja sitten suuri tarjotin kannettiin pellolle. Trull oli ostanut korppuja kauppiaalta ja ne vasta olivat hauskoja. Yhtä pitkiä kuin isän käsi ja niin paksuja, että Trullin täytyi avata suunsa selkosen selälleen voidakseen puraista. Ne eivät loppuneet yhtä nopeasti kuin Naperon korput, jotka silmänräpäyksessä olivat syödyt ja rasahtivat niin somasti, kun niihin kajosikin.

"Ei, nyt minun täytyy kai nousta ylös", tuumi Trull. "Ehkäpä on pudonnut maahan makeita omenia ja Sävstaholmeja ja Borovinkoja. Täti saa suuren lautasellisen" — ja Trull hiipi varovaisesti vuoteeltaan ja läksi ulos.

JÄÄHYVÄISMATKA.

Suuri apu.

Nyt oli lauvantai. Äiti ja Trull olivat asettaneet kaikki järjestykseen. Toiselle verandapöydälle oli katettu kahvit ja suuri hajuhernekimppu seisoi keskellä pöytää. Viiniköynnöksiä riippui pöytäliinan reunoilta alas, ja Naperon hyvä vehnäleipä tuoksui makealta. Toisella pöydällä oli kokonainen kimppu astereita, sen takana omenamaljakko ja niiden vieressä päärynöitä ja keltaisia luumuja.

Äiti ja Trull istuivat kiikkulaudalla ja odottivat, sillä he olivat saaneet kaikki niin tavattoman varhain valmiiksi.

"Montako päivää me olemme vielä maalla?" kysyi Trull. "Viisi tai kuusi", vastasi äiti, "nyt on syksy, ja meidän täytyy muuttaa majaa aivan kuin muuttolintujen." "Äiti, laula syksystä", pyysi Trull, ja heidän astuessaan laivarantaan lauloi äiti:

Pian koivut on lehtiä vailla, me muutamme lintujen lailla pois maalta, pois maalta — Kesä kaunis loppunut on.

Tripp, Trapp — he lähtivät ennen, jo kouluhun, työhön mennen, vaan lauvantaisin he saapuvat luoksemme taas.

Me kirjokukkia tuomme, kesäloistohon huoneet luomme. Jo laiva ääntää — nyt vastahan riennetään.

Hyvät omenat, päärynät vuottaa, puut parhaita luumuja tuottaa. Jo tulkaa, lapset! "Tervetultua!" riemu soi.

Tämä äidin on lauleloita, kun poimimme puolukoita — ja hongat huokaa: "Jää hyvästi, hyvästi, Trull!"

"Niin se on", sanoi Trull, ja samassa laiva vihelsi.

Mikä ilo nähdä heitä kaikkia taaskin. Tripp, Trapp ja Trull juoksivat edeltä aivan kuin sanansaattajat. Suuri uutinen oli kaupungin lapsilla kerrottavana, heillä oli maanantaina lupaa koulusta. Äkkiä päätettiin, että omenat olivat otettavat alas puista, ja äiti oli mielissään, kun hän sai niin monta apulaista.

Nyt heidän piti huvitella parhaalla tavalla, sillä tämä oli viimeinen matka tältä vuodelta. Jäähyväissauna houkutteli jo samana iltana. Uuninpiippu savusi, hei, miten hauskalta se näytti; Trull kuiskasi Tripille ja Trapille, että hän yhdessä Idan kanssa oli vienyt useita simapulloja leivintupaan.

Sunnuntaina luettiin läksyt ensin, ja kun kaikki sen jälkeen olivat laulaneet virren, sekä suuret että pienet, läksivät he yhdessä urheilukentälle. Täti, isä ja äiti läksivät mukaan katselemaan iloisen nuorison huvia.

Iltapäivällä kaikki menivät soutelemaan. Olihan toki heitettävä hyvästit saarille ja rannoille, ennenkuin soutuveneet vietiin talvikorjuuseen.

Trull kertoi lakkaamatta erinomaisista "talkookorpuista". Äiti lupasi vihdoin, että he maanantaiaamuna saisivat mennä kauppiaalta niitä ostamaan.

Iloisin mielin he läksivät matkaan. Tripillä oli kori käsivarrella, Trapilla oli varpu, jota hän heilutteli vähä väliä. Se vingahti niin hauskasti. Trull piteli käsiään housuntaskuissa; hän vihelteli, sen konstin hän oli vastikään oppinut, ja oli kovin ylpeä taidostansa. Miten paljon sieniä oli metsässä! hyväpä että heillä oli kori matkassansa. Se alkoi tuntua oikein raskaalta; Trapp sai vuoroin Tripin kanssa kantaa sitä. Lopulta se heitettiin kuusen juurelle. "Odota nyt kauniisti, kunnes me tulemme takaisin", huusi pikku iloinen Trull. Sitten he juoksivat eteenpäin eikä kestänyt kauan ennenkuin he palasivat reippaasti, kullakin suuri korppu kädessä. He päättivät kulkea oikotietä peltojen poikki, sillä he halusivat taas kotiin omenapuiden luokse.

Kulkiessaan tyytyväisin mielin eteenpäin pysähtyivät he äkkiä kuin kivettyneinä, kaikki kolme. Kylmänväre kulki heidän selkäpiitänsä myöten, sillä aidan takana he huomasivat sepän vihaisen sonnin, joka oli pelästyttänyt niin monia kesän kuluessa. Sonni oli huomannut heidät ja mörähti. Pienet poika parat, miten he pelkäsivät. Mitä nyt tehdä? Sonni painoi sarvensa maahan ja hyökkäsi vasten aitaa; se katsoi vihaisesti lapsiin ja mörähti jälleen. Pienokaiset painautuivat toisiinsa, ja pikku Trull kalpeni. Sonni puski veräjää vasten, joka ratisi ja narahteli, sitten se vetäytyi pari askelta taakse, ja pojat käsittivät, että hetken kuluttua se aikoi uudelleen hyökätä vasten aitaa. He eivät ymmärtäneet mitä tehdä.

Silloin Trapp muisti suuren Auttajan, josta he monta kertaa olivat lukeneet, ja hän sanoi: "Rukoilkaamme Jumalaa, että hän varjelisi meitä." Kolme pientä ystävystä polvistui maahan ja rukoili apua Häneltä, jolla on valta taivaassa ja maassa, ja kas! heidän rukouksensa tuli kuulluksi; sonni kääntyi aivan äkkiä pois, ja pienokaiset olivat pelastuneet.

Lapset seisoivat mykkinä, yliluonnollisen tunteen valtaamina. Kun he näkivät elukan katoavan metsään, kuiskasi Trull: "Kiitetään nyt." "Niin", sanoi Tripp, "sitä meidän ei pidä unohtaa", ja kääntäen loistavat katseensa taivasta kohti he puhuivat Hänelle, joka on niin lähellä lasten sydäntä.

Ääneti he astuivat sitten kotiin toistensa rinnalla, sillä he olivat saaneet kokea suuren, ihmeellisen ilon. Hiljaa he menivät rakkaittensa luo ja kertoivat heille ihmeellisestä tapahtumasta. Äiti sulki heidät syliinsä, ja suurten kyynelten noustessa hänen silmiinsä hän sanoi: "Rakkaat poikani, siinä on teille muisto koko elämäksenne."

KAUPUNGISSA.

Paljon ei ole enää kerrottavaa kolmesta pojasta. Muutaman päivän kuluttua he olivat taas kaikki kaupungissa. Trull sai ruveta käymään veistokoulua ja se oli hänestä hauskaa. Kaikki olivat täydessä työssä, ja siten pimeä syksy kului. Joululahjoja valmistettiin, ja täti toi aina silloin pöydälle lautasellisen omenoita. Joskus niitä ripustettiin nuoraan ja paistettiin avonaisen uunin edessä. Ne sihisivät ja sähättivät ja pyörähtelivät, ja joskus kuoret paukahtelivat hauskasti. — Saattoi tapahtua, että äiti sellaisina iltoina kertoi satuja. Hän puhui silloin usein pienestä lapsesta, "Ilon kukkasesta", joka levitti paljon aurinkoa ja riemua ympärilleen. Sen laulun, jota täti hyräili itsekseen aivan hiljaa, kun pojat riitelivät keskenään, tunsi varmaankin Ilon kukkanen, niin ainakin pojat otaksuivat.

Tahdotteko kuulla sen, vaikkeivät pojat pitäneet siitä lainkaan?

Sä ollos kiltti, hellä sun siskopiirissäs; jos riitaiset on toiset, sä näytä hyvyyttäs.

Jos eivät anna myöten, sä myöten anna vaan, niin kodissasi varmaan saat päivän paistamaan.

Eräs seikka oli kaupungissa hauskempi kuin maalla, niin pojat arvelivat, se nimittäin, että isä aina oli kotona. Kun hän pani tohvelit jalkaan ja puki kotitakkinsa ylleen, kiipesivät he hänen syliinsä, ja siinä oli hyvä olla.

"Miksi te tulitte niin myöhään aamiaiselle tänään?" kysyi isä kerran, kun pikkupojat olivat hänen luonaan. "Asian laita oli sellainen", sanoivat Tripp ja Trapp, "että me kotimatkalla näimme vanhan vaimon, joka heitti kellariin halkoja. Hän näytti kovin väsyneeltä, ja me arvelimme voivamme auttaa häntä, ja siksi me viivästyimme hiukan." "Se oli oikein, pikkupojat", sanoi isä.

— Miten varhain iltapuolella nyt tulikaan pimeä. Jo päivällispöydässä tarvittiin tulta, samoin aamulla, poikien pukeutuessa, mutta se oli vain hauskaa, sillä se näytti niin salaperäiseltä. Täytyihän myös puhua hiljaa, jotta toiset eivät heräisi, ja se tuntui aivan siltä, kuin joulupukki olisi seisonut ikkunan takana kurkistelemassa, olivatko lapset kilttejä; ja sitähän he kyllä halusivat, vaikka se unohtuikin joskus.

* * * * *

Koulu oli loppunut ja lapset olivat tuoneet kotiin hyvät todistukset. Nyt he vain odottivat joulu-aattoa.

Ja joulu tuli. Terveinä ja iloisina he saivat viettää ihanaa rauhanjuhlaa. Tiedättekö mitä Trapp teki joulun jälkeen? Hän istui alituisesti nenä kirjassa. Hän oli päättänyt ruveta "löytöretkeilijäksi". "Ensin", sanoi hän, "minä suoritan ylioppilastutkinnon, sitten käyn rippikoulua ja sitten lähden Afrikaan. Mutta rouvasta minä en huoli, sillä hän istuisi vain kotona ja marisisi, kun minä lähtisin aarniometsiin."

Tripp taas nikkaroi, ja jos taloon tuli joku korjaamaan lukkoja, johtoja tai sairaita tuoleja, niin heti paikalla Tripp oli vieressä katselemassa, sillä sellainen huvitti häntä.

Mutta Trull piti eniten palosotamiehistä, ja palosotamieheksi hän kerran aikoi tulla. — Sopikin erinomaisesti, että he asuivat niin lähellä palotornia. Kun sattui tulipalo ja hevoset ja kärryt ja ruiskut ja miehet kovasti toitottaen läksivät liikkeelle, niin voitiin olla aivan varmat, että kaikki kolme poikaa seisoivat ikkunassa nenät litteinä ruutua vasten. Monta kertaa, kun täti tai äiti avasi varovaisesti lastenkamarin oven nähdäkseen nukkuivatko pienokaiset, näkivät he kolmen ukkeliinin pitkissä yöpaidoissaan istuvan kuin kukot orrella.

Isä, täti ja äiti tuumivat monta kertaa täten: rakkaat, rakkaat pikkupojat, Tripp, Trapp ja Trull, miten paljon iloa onkaan tullut teidän osallenne. Oi, jospa te kasvaisitte kuin kukkaset kedolla — aina ylöspäin! Oi, jospa teistä voisi laulaa niinkuin kieloista:

Kielot valkeat nuo sulotuoksunsa suo, se on vilpitön, puhtoinen. Näin luontoaan he noutavat vaan — Herra itse on antanut sen.

ILON KUKKANEN.

Talvi kului, päivät valkenivat, alettiin suunnitella kesää.

Ennenkuin heitämme hyvästit pikku ystävillemme, tulee meidän vielä kertoa suuresta, iloisesta ja ihmeellisestä tapahtumasta.

Eräänä aamuna tuli isä varhain lastenkamariin. "Herätkää, pojat, ja hierokaa uni silmistänne", kehoitti hän niin iloisella äänellä, että pojat heti paikalla kohosivat istualleen vuoteissaan.

"Rakkaat pienokaiseni", sanoi isä ja kävi vuoteen laidalle istumaan, "nyt saatte kuulla jotain oikein hauskaa. Jumala on lähettänyt meille suuren lahjan. Hän on antanut meille jotain uutta rakastettavaksemme. Tänään, varhain aamulla, te olette saaneet pienen veljen, ja äiti sanoo häntä Ilon kukkaseksi. Nyt te saatte mennä kertomaan uutista isoäidille."

Isä suuteli heitä kaikkia, ja sitten pojat kilpailivat keskenään, kuka ensimäisenä olisi valmis.

"Hän saa ajaa minun punaisilla rattaillani", sanoi Trull. "Ja hän saa leikitellä minun apinallani", jatkoi Tripp. "Mutta minä tahdon pitää häntä sylissä", huudahti Trapp.

Pian he läksivät matkaan juoksujalkaa — eikä kestänyt kauan ennenkuin he palasivat taas takaisin punoittavin poskin ja ilosta loistavin silmin. "No", sanoi täti, "mitä isoäiti sanoi?"

"Me soitimme niin kauhean kovasti, että isoäidin Elli pani varmuusketjun eteen, ennenkuin hän uskalsi avata oven", kertoi Trull nauraen. "Ai, ai", sanoi täti, "ettekö muistaneet vanhaa isoäitiä?" "Ei se ollut vaarallista", selitti Tripp, "isoäiti tuli niin iloiseksi, kun me tulimme." "Niin, tiedätkö täti", jatkoi Trapp, "se oli oikein kaunista. Kun me olimme kertoneet, että meillä oli pieni veli, pani isoäiti kätensä ristiin ja katseli kauas, kauas pois, luullakseni aivan taivaaseen asti. Hänen silmänsä loistivat aivan kuin lahti maalla, kun auringonsäteet kimmeltävät sen pinnalla — ja sitten hän sanoi hiljaa, ikäänkuin hän olisi puhunut itse Jumalalle: uusi Isämeidän, uusi Isämeidän."

Tädin silmät kyyneltyivät. Hän ei voinut sanoa mitään, hän sulki vain kaikki kolme poikaa syliinsä ja kuiskasi vihdoin: "Niin, rakkaat pojat, isoäiti on aivan oikeassa."

He menivät sitten yhdessä isän huoneeseen, ja hän tuli heitä kynnyksellä vastaan ja sanoi: "Nyt Tripp, Trapp ja Trull saavat tulla katsomaan Ilon kukkasta."