Part 9

Odan suhde isoäitiin oli hiukan parantunut. Olipa isoäiti sallinut Odan ruveta sinuttelemaan häntä. Mutta tällä hetkellä unohti Oda muutenkin kaiken pelon. Lumisena, posket punaisina astui hän vanhan rouvan huoneeseen ja huudahti:

»Oi, isoäiti, minkä vuoksi sinä et heitä auttanut!»

Rouva von Doren tuijotti Odaa kuin ilmestystä ja sanoi sitten vavahtavalla äänellä:

»Sinä tuot lunta minun huoneeseeni. Riisu päällysvaatteesi eteiseen ja tule sitten sisälle.»

»Ja jos minä olenkin luminen», vastasi Oda kuohuksissaan, »mitä se tekee! Tässä...», hän piti Maran kirjettä kädessään, »tässä...! Se on sinun syysi. Kuinka saatoit sen tehdä!»

Rouva von Doren nousi ylös hiukan vapisten, mutta seisoi nyt suorana kuin kynttilä.

»Te olette nenäkäs, neiti Brente. Pyydän, poistukaa huoneestani.»

Oda hengitti huohottaen. Hän huomasi äkkiä menneensä liian pitkälle ja mutisi sopertaen:

»Anna anteeksi... antakaa anteeksi, mutta minä olen niin suunniltani... Mara kirjoittaa juuri, että kaikki on lopussa hänen ja Peterin välillä.»

»Jumalan kiitos!» huudahti rouva von Doren ja vaipui jälleen nojatuoliinsa.

»Voi, hyi», sanoi Oda.

Jälleen aikoi rouva von Doren vastata ankarasti, mutta Oda ehätti hänen edelleen.

»Minä tiedän, että minun ei sitä pitäisi... mutta minä en voi muuta. Jo vuosia on minun tehnyt mieleni sanoa se teille, sillä jo vuosikausia olen minä likeltä nähnyt Maran kärsimyksen, ja teidänhän olisi tarvinnut vain antaa rahaa Maralle ja Peterille, silloin olisivat he voineet mennä naimisiin jo seitsemän vuotta sitten, sen sijaan että he näkevät nälkää elämänsä parhaat vuodet ja surkastuvat huoliinsa, kunnes lopulta eivät enää mitään voi eivätkä tahdo. Voi miksi, miksi olet sen tehnyt, isoäiti! Mara on enkeli ja Peter on jalo, hyvä mies. Eihän ollut mitään syytä häntä niin vainota. Mutta nyt te olette päässeet päämääräänne.»

Hän vaikeni hetken hengästyneenä ja sulanut lumi valui pieninä puroina pitkin hänen pukuansa lätäköiksi lattialle. Mutta vanhus ei enää kiinnittänyt huomiota siihen. Hänen kasvonsa olivat kutistuneet raivosta ja nenä käynyt teräväksi. Hän ei kuitenkaan saanut sanaakaan sanotuksi, mutta tunsi hämärästi, että joku oli jo usein pitänyt hänelle tätä kamalaa puhetta pimenevinä hämyhetkinä ja unettomina öinä, hän ei oikein tiennyt kuka. Mutta tämä, tämä oli sentään sietämätöntä. Mikä pälkähtikin tuon häpeämättömän personan päähän? Kuinka pääsisi hänestä irti? Kaikenlainen skandaali oli hänestä inhoittavaa.

»Miksikä sinä et rakasta Maraa?» sanoi Oda nyt hiljaa ja alakuloisesti. »Me kaikki rakastamme häntä niin hehkuvasti. Me olemme kaikki vasta siellä Münchenissä hänen kauttaan tulleet oikeiksi ihmisiksi. Hän on niin suuri ja hyvä. Hän antaa viimeisen roponsa köyhille. Hän tekee työtä aamusta iltaan ja yöt läpi, ei tee kenellekään pahaa. Mutta hänen sukunsa hylkää hänet kokonaan, ei kukaan auta häntä eikä välitä hänestä... hänellä ei ole muuta kuin rakastettunsa, hyvä, ihana Peter Rasmussen... ja senkin te nyt riistätte häneltä! Auta häntä toki, isoäiti!»

Eikö tuo tyttö sitten lainkaan vaikene?

Vanhus haukkasi ilmaa, etsi sanoja, mutta ei löytänyt, kunnes vihdoin sai vaivoin sanotuksi:

»Minä paheksuin tätä kihlausta alusta alkaen. Marie Agnes ei ole tahtonut kuulla minua. Minä pesen käteni viattomana.»

»Mutta mitä olisi Maran sitten pitänyt tehdä? Sinähän epäsit häneltä kaiken. Et tahtonut suoda hänelle tointa, et tahtonut tätä avioliittoa, niin, mitä on meidän onnettomien sitten tekeminen? Jos minun vanhempani eivät olisi antaneet minun opiskella, niin olisi minun täytynyt karata, sillä jotakin varten tässä maailmassa kai mekin olemme olemassa, vai katsotko todella, että minun tulevat kälyni ovat kadehdittavia ihmisiä, kun eivät tiedä, miten aikaansa tappaisivat?»

Tämä oli liikaa.

»Sinun kälyilläsi on säädyllisemmät tavat kuin sinulla. Minusta on kuulumatonta, niin, pöyristyttävää, että tällä tavoin tunkeudut minun, vanhan vaimon, luokse. Minun on pyydettävä Fritziä estämään semmoista ja kasvattamaan morsiantansa paremmin tai sitten olemaan tuomatta häntä säädyllisiin ihmisiin... soo, siinäpä hän tuleekin... Fritz, pyydän, vie morsiamesi pois. Minä en tätä suvaitse, en.»

Fritz oli kiiruusti tullut sisälle. Hän oli aivan sanattomana hämmästyksestä ja saattoi äänettömänä kiihtyneen Odan ulos.

Ulkona seisoivat he vastakkain.

»Mara», huudahti Oda. »Hänen ja Peterin välillä on kaikki loppunut. Oi, Fritz, eikö se ole kauheaa!»

»Mara ja Peter?» sopersi Fritz. »Mutta mitä sillä on isoäidin kanssa tekemistä?»

»Ah, isoäidinkö? Hän vihaa Maraa. Fritz, tule minun mukaani! Mitä on minun tehtävä? Minun täytyy heti matkustaa Müncheniin Maran luo.»

»No, no, annahan ensin kuulla, mitä oikeastaan on tapahtunut. Oletko sinä tullut tänne jalkaisin, viertotietä yksinäsi? Mutta Oda, sehän ei käy, olisithan toki voinut ensin soittaa.»

Oda katsoi häneen suuttuneena.

»Te olette kaikki kivestä. Maran elämän onni on murskana, kuuletko sinä? Koko tämä vuosikausien raadanta ja toivonta hukkaan mennyt, ymmärrätkö?»

»Ymmärrän, se on kauheaa. Tule, mennään pian sisään, jotta saan kuulla kirjeen...»

»Mutta ei teikäläisten luo, jotka kaikki riemuitsevat tästä. Saata minut takaisin Seehofiin.»

»Sinähän olet ihan väsyksissä. Mennään puutarhurin rakennukseen, siellä on herttaisen lämmin, Rath on ulkona ja hänen vaimonsa pääkartanossa.»

He menivät puutarhurin asuntoon, Oda riisui päällysvaatteensa pois, he istuutuivat sohvalle ja Oda luki ääneen Maran kirjeen.

»Onpas se kummallinen kirje», sanoi Fritz, »niin kylmä ja tyyni. Hän kirjoittaa niinkuin jostakin kaupasta: 'meidän kummankin mielestämme oli parasta lopullisesti purkaa tämä toivoton kihlaus. Peter tarvitsee täyttä vapautta ja huolettomuutta työtänsä varten'. Suunnilleen niinkuin minä tarvitsen hevosta ratsastukseen, eikö totta, Odachen?»

»Minä olenkin ihan ihmeissäni!» mutisi Oda. »Hän oli koko viime ajan ennen joulua kylmempi ja umpimielisempi kuin koskaan ennen. Kenties oli tämä kihlaus hänelle sittenkin taakkana? Vai mitä sinä luulet, Fritz?»

»Hyvinkin luultavasti. Tiedätkö — minä sanon sen vain sinulle — Peter ei Hölupissa miellyttänyt minua enää niinkuin ennen... hänessä oli jotakin, hän oli niin rikkinäinen. Ehkä oli Mara saanut tietää jotakin...»

Fritz keskeytti äkkiä.

»Joutavia, Fritz. Peter on ehdottoman luotettava mies. Hänellä ei ole mitään salajuonia, yhtä vähän kuin sinulla, vai kuinka?»

Fritz syleili häntä.

»Mitäs salajuonia minulla olisi? Enkeleitähän me emme kukaan ole...»

Siunatkoon, siinähän olivat taas isän sanat. Fritziä oikein ellotti hetken.

»Minä sanoinkin sen muuten vain... minä tarkoitin vain, etten ymmärrä, minkä vuoksi Peter oli niin muuttunut. Minä pidin lopulta Knudista paljoa enemmän.»

»Niin minäkin», sanoi Oda. »Fritz, ethän tarkoittane, että Knud...»

»Pahasti pihkaantunut Maraan hän oli, mutta...»

»Hyi, Fritz, miksi sinä heti olet tuommoinen. Te olette tosiaan kauheita. Aina heti muka rakastuminen, ja kuka tietää, kuinka usein sitten olette rakastuneita.»

»No, mitäs, eihän se mikä rikos ole eikä siinä tarvinnut olla mitään pahaa. Merkillistä, kuinka kaikki miehet pitävät Marasta, vaikka... naimisiin hänen kanssaan ei juuri moni pystyisi.»

»Mitä sinä sillä tarkoitat?» kysyi Oda verkkaan.

»Tuota... häntä pelkää, hän on liian... hyvä.»

»No mutta kuule nyt, Fritz, tuostahan sopii katsoa syvälle! Tarkoitatko ehkä, että minä...»

Oda oli hypähtänyt pystyyn.

»Joutavia!» keskeytti Fritz hänet nopeasti. »Minä tarkoitan vain tätä laulua: 'Hän, kaikkein ihanin' ei hän milloinkaan meistä laula, hän on niin äidillinen... Ah, hän on tosiaan kunnon tyttö. Minun tekisi mieleni saada Peter kerran kynsiini.»

»Fritz, sen annat olla. Sinä puhut niin omituisesti. Minusta tuo laulu on suorastaan typerä ja epätosi.»

»No no!»

»'Ja ma siunaan morsianta': lörpötystä, sitä ei tee kukaan ihminen. Jos sinä jättäisit minut, pitäisikö minun mukamaste vielä siunata sinun uutta morsiantasi? Se vielä puuttuisi!»

Fritz nauroi onnellisena.

»No, mitä sitten tekisit?»

»Ensinnäkin minä halveksisin häntä, että hän ottaa entisen, sulhasen... ajattele, kuinka inhoittavaa!»

»Oda, sinä olet lapsellinen.»

»Mitä vielä, päinvastoin, minä otan kaikki vakavalta ja pyhältä kannalta, sen olen Maralta oppinut. Voisitko sinä sitten suudella ketään muuta kuin minua?»

Vastauksen sijasta suuteli Fritz häntä.

Sitten sanoi hän hitaasti:

»Mara on kai myöskin hiukan liioitteleva mielipiteissään. Ja tiedätkö, mitä täyteinen, oikea rakkaus on, kuten esimerkiksi meidän, tokko hän mahtaa sitä oikein tuntea...?»

Sitä epäili Odakin, ja vihdoin arvelivat molemmat, että Maralle saattaisi vielä alkaa uusi elämä, vapaana tuosta omituisesta ystävästä Peter Rasmussenista.

Oda kertoi nyt kohtauksensa isoäidin kanssa, ja Fritzin täytyi myöhemmin, kun Oda oli poissa, mennä tuntikausiksi lepyttelemään vanhusta, kuitenkaan oikein onnistumatta. Rouva von Doren oli raivoissaan, ja Fritz lähti lopulta pois loukkaantuneena.

Se oli jokseenkin ikävä päivä. Omaisten ilkamointi Maran kohtalosta loukkasi häntä myöskin syvästi, ja hän lähti illalla sangen alakuloisena Seehofiin hyvästelemään morsiantaan, sillä seuraavana päivänä oli hänen lomansa lopussa.

Oda oli kylmettynyt ja lisäksi masentuneena ja vakavana ja Fritziä huolestutti ajatus, että hän näin epäsuotuisissa oloissa lähtisi matkalle Müncheniin.

»Me emme saa jättää Maraa enää yksin», vakuutti Oda, »onhan väärin, että me onnessamme olimme hänet siksikin unohtaneet.» Vihdoin sai Fritz lohdutusta anopiltaan, jonka täytyi luvata hänelle, ettei antaisi Odan matkustaa, ja sitten tuli hyvästelyn hetki.

Fritz ei ollut lähtiessään tähän hyvästelyyn tyytyväinen. Oda oli niin kiintynyt Maran kohtaloon, että Fritz alkoi tuntea mustasukkaisuutta Maraa kohtaan, ja — mene tiedä, eikö Mara nykyisessä katkerassa mielentilassaan kertoisi Odalle, mitä tiesi Fritzistä... Se ajatus kuumotti ja vilutti Fritziä. Hänen täytyi heti kirjoittaa Maralle, samalla säälitellä... tuhma juttu tämä purkaminen, olisihan se yhtä hyvin voinut tapahtua myöhemmin... varmasti siinä oli Knud jollain tavoin välissä. Mutta Mara! Hänellähän oli juuri tuo toverillinen tapa jokaisen kanssa. Senvuoksi ei Fritz ollutkaan Dremmelshofissa ajatellut mitään hänen paljosta seurustelustaan kaksin Knudin kanssa, joka äkkiä oli ilmestynyt rannalle kuin merenkulkija ja seikkailija. Mutta nyt johtui hänen mieleensä Maran kasvojen ilme sinä yönä, jolloin Knud oli lukenut, ja Peter, joka oli ahertanut henkihieveriin saakka, ja nyt aloitti alusta Hampurissa. Ja mihin oli Knud Hansen hävinnyt?

Levottomuus ajoi hänet ani varahin seuraavana aamuna vielä kerran Seehofiin.

Oda nukkui vielä.

Oskar seisoi pyylevänä ovella ja tuntui olevan huonolla tuulella.

»Missäs sinä sitten eilen olit?»

»Hampurissa.»

»Ah, tapasitko Peterin?»

»Sivumennen.»

»Kuule, mitä oikeastaan on tapahtunut?»

»Mikä hänet tietää... Peter on suorastaan murtunut mies.»

»Peijakas, arveletko, että Knud...?»

Oskar kohautti olkapäitään.

»Knud oli hulttio pienestä pitäen, mutta hänhän oli tavattomasti ryhdistänyt itsensä, kiitos olkoon Peterin ja — sinun serkkusi, — se palanut kertomus oli kerrassaan mestarillinen... muuta en tiedä.»

»Merkillistä, tytöt juoksivat kyllä aina hänen perässään... Mutta tämä on liian omituista... Mitä Peter sitten puuhailee?»

»No, hänelle on nyt käynyt hyvin. Muudan rikas kirjakauppias on ottanut hänet. Sillä kuuluu suojaansa, olevan tytärkin.»

»Vai niin, sittenhän voisi melkein toivoa, että miesparka... Mutta ei, sen iskun yli ei hän ikinä elä.»

»Kuinkapa voisikaan», murahti Oskar.

»Sanohan, Oskar, — minulla on vielä kolme minuuttia aikaa — nukkuuko Oda vielä?»

»Nukkuu», vastasi Oskar.

»Jaha», sanoi Fritz Doren lyhyesti, »näitkö häntä vielä eilen illalla?»

»Näin.»

»No, hyvästi sitten — sano terveisiä sisarellesi.»

»Sanotaan. Hän sanoi eilen illalla nimenomaan, ettei häntä tänään saisi häiritä, ettei hän tahtonut tänään nähdä edes sinuakaan.»

Fritz nousi vaunuihin.

»Niin on, mehän sovimme niin itsekin jo eilen illalla. Minä vaadin häntä pysymään vuoteessa tämän kylmetyksen vuoksi. Tahdoin vain kuulustella hänen vointiansa nyt aamulla... Hyvästi... Klaus, anna mennä!»

— Ajattelematon tuokin Oskar, — ajatteli hän raivoissaan, — sanoa minulle sellaisia sopimattomuuksia Klausin kuullen. Mutta mitä tämä merkitsee? Mitä kaikkea on hän Odalle vielä eilen illalla kertonut Marasta ja Peteristä — kenties tehnyt viittauksia minuunkin? Oi, tuo kirottu hetki elämässäni! Jospa sitä aavistaisi puoliksikaan, mitä kaikkea sillä itseltään turmelee ja että sillä riistää itseltään arvonsa kunnollisten tyttöjen edessä! Inhoittavaa! Kertahan vain eletään ja mitenkäpä sellaista enää saa korjatuksi? Tolstoin aatteita ylösnousemuksesta nauravat useimmat ja äitinikin pitää sellaisia ajatuksia mielettöminä... mutta sen hän on saanut isältäni, kuten isä itse sanoo. Kuka tietää, mitä kaikkea äitikin on saanut kokea? Hyi, tämä on saastainen maailma eikä missään, ei missään profeettaa, joka nousisi ja singauttaisi meille kaikille totuuden taas kerran vasten kasvoja! Kuinka ennen pilkkasinkaan kaikkea tuota hyväntekeväisyyshommailua ja kaikkia siveyden valvojia ja -valvojattaria ja kuinka ylen iloinen olisin nyt, jos ne silloin olisivat pelastaneet Lieschen-paran — ennen minua! Siunatkoon, jos hänet joku naisi, silloinhan olisi kaikki hyvin. Mutta Mara... Minun täytyy ensi tilassa matkustaa Müncheniin häntä puhuttelemaan.

Vaunut pysähtyivät äkkiä. Oli jo kiire, ja Fritz Doren hyppäsi Hampurin pikajunaan.

10.

Oli kosteankylmä, tuulinen helmikuunilta. Mara kulki verkalleen pitkin Münchenin katuja. Häntä puistatti ja hän kääriytyi tiukemmin vaippaansa. Viikon oli jo satanut lakkaamatta. Hänen atelieessaan oli niin pimeää, että oppilaat tulivat vasta yhdentoista aikaan lähteäkseen pois kello kahdelta, ja kello kolme oli jo liian pimeä tehdä työtä. Ennen työskenteli Mara paljon myöskin taideteollisuuden alalla, piirsi, veisti, poltti, laati reklaamikuvia, mutta nyt istui hän huoneensa hämärässä tunnin toisensa jälkeen päivät pääksytysten.

Illan tullen meni hän vanhan Häberlen luo ja he söivät illallista yhdessä. Sen jälkeen soitteli ukko, ja sitten noin kello yhdeksän seuduilla lähti Mara kotiansa.

Mitä hänestä olisi tullut tänä aikana ilman isä Häberleä, sitä hän ei tiennyt. Vanhuksella oli aina hänen varalleen rohkaiseva sana. Ja kun Mara sanoi: »Isä Häberle, näin ei enää käy kauempaa...», niin lausui ukko:

»Ole vain levollinen, lapsi. Kaikella on aikansa. Jumalan teitä ei saa keskeyttää. Tuhannen vuotta on yksi päivä, ja yksi päivä on tuhannen vuotta. Kaikki on kärsittävä loppuun. Pysy vain paikallasi. Älä laske irti näkymätöntä kättä. Siinä kaikki. Mitä teet tai puuhaat, on ihan yhdentekevää, anna asian vain kehittyä, niinkuin se on kehittyvä. Ihmisillä ei ole koskaan aikaa. He keskeyttävät aina kaikki ja tärvelevät niin paljon, voi, niin paljon. He syöksevät elämyksiin kuin pelästynyt lammaslauma ja kun ovat päämääränsä saavuttaneet, tietävät tuskin enää, mitä ovat eläneet, ovat vain väsyneitä ja masentuneita ja laiminlyöneet pääasiallisen, olennaisen. Tämä elämä ei ole olemassa vain hengästyksiin juoksemista tai väsyksiin työskentelemistä varten. Se on vain ikipitkän, salaperäisen, suuren tien alku, tien, joka aina menee kohti kotia, aina ylöspäin, lapsi. Mutta mäet on noustava tyynesti, muutoin ei saata hengittää kukkulalla. Käy sinä vain levollisesti ja hiljalleen ja ole valpas, sinä et käy yksinäsi. Joku on matkalla sinun luoksesi, minä kuulen hänen askelensa.»

»Ah, ei», sanoi Mara, »minä olen ypöyksin! Odakin ja Fritz ovat minut unohtaneet, ja Knud on hävinnyt...»

»Ei hävinnyt», kuiskasi vanhus, »ei kukaan katoa. He ovat kaikki matkalla, ja niin kauan kuin sinä vain kuljet suoraan eteenpäin, vedät sinä heitä puoleesi langoista, joita he itse eivät tiedä.»

Mara pudisti päätään.

Hän tiesi asian paremmin ja tiesi olevansa ihan yksin, näin kulkiessaan pitkin märkiä katuja. Ja hän tiesi sanat, jotka hänen isoäitinsä oli sanonut: »seitsemän hukkaanheitettyä vuotta». Nämä sanat kalvoivat häntä enemmän kuin yksin jäänti.

Ja sitten seisoi Oda Brente eräänä päivänä hänen kotia tullessaan hänen ovensa edessä.

»Voi, Mara!» huudahti hän ja syleili ystävätärtään.

»Olethan vihdoinkin tullut», vastasi Mara hiljaa. Meni edellä asuntoon, sytytti lampun ja veti Odan kädestä pitäen pieneen huoneeseensa.

Oda katseli ympärilleen, kuin olisi uudessa, vieraassa huoneessa, vai oliko se Mara, joka oli niin vieras?

Mara oli sytyttänyt pienen petrooliuunin, ja vasta nyt tunsi Oda, kuinka kylmä huoneessa oli.

Kaikenlaiset ajatukset ja arvelut risteilivät salamoina hänen päässään, ja hän unohti hetkeksi itsensä, mutta kaikki, minkä hän sai sanotuksi, oli jälleen vain:

»Voi, Mara!»

»Niin», vastasi Mara, vetäen Odan viereensä istumaan, »tämä aika on kovaa, mutta se täytyy kestää, täytyy antaa sen kehittyä, sanoo isä Häberle, ja se on lohdullinen ajatus. No kuinkas sinun on, pikku Oda?»

»Anna minulle ensin anteeksi», pyysi Oda, »että jätin sinut niin kauaksi aikaa yksiksesi.»

»Oi, se oli hyvä, vaikka en sitä oikein käsittänyt. Mutta sinähän olet ollut sairaana, eikö niin?»

Oda oikaisi itseään ja pyyhki hiuksia otsaltaan.

»Olen, minulla oli pitkällinen keuhkotulehdus, mutta ei se ollut se... minun ja Fritzin välit ovat myöskin lopussa.»

»Oi...», sanoi Mara säikähtäneenä.

Odan huulet vapisivat. Hän koetti hillitä itseänsä väkisin, mutta heittäytyi sitten Maran syliin ja puhkesi itkien sopertamaan:

»Se on kauhea juttu... ajattele Fritz...»

»Ah, onko hän kertonut sen sinulle?»

Oda hypähti jälleen ylös.

»Tiedätkö sinäkin sen?» sanoi hän silmät säihkyen. »Tiedätkö, että hänellä on suhde Berlinissä, etkä sinäkään ole sitä minulle sanonut? Oletteko sitten kaikki mielettömiä? Te tiesitte sen kaikki ja minunko yksin ei pitäisi tietää? Mara, oletteko te hulluja, vai ilkeitä ja huonoja?»

Mara oli myöskin noussut ylös.

»Fritz oli ainoa, jonka sopi sanoa se sinulle», sanoi hän.

»Joutavia, Fritzhän ainakin pelkäsi minut menettävänsä, mutta minun vanhempani, Oskar ja sinä, minun paras ystäväni? Hyi, Mara!»

Hän riensi ovea kohti lähteäkseen pois, mutta Mara sulki häneltä tien.

»Älä ole lapsi, Oda, tule tänne ja kerro perinpohjin. Kuinka sinun mieleesi johtui, että minun olisi pitänyt sanoa se sinulle? Se on eri asia, jos sinä olisit viidentoista vanha etkä tietäisi mistään, mutta sinä olet viidenkolmatta ja täysin selvillä. Minä olin vakuutettu, että sinä ja Fritz puhuisitte kihloihin mennessänne täysin avoimesti.»

»Jospa olisinkin sen tehnyt!» huudahti Oda ja peitti kasvonsa käsillään.

Mara koetti häntä rauhoittaa, ja hetken kuluttua istuikin Oda sitten jälleen hänen vieressään ja kertoi.

»Näetkö», sanoi hän, »sehän on kaikki niin kaunista teoriassa, ja sitten sitä rakastuu niin... surkeasti, ja sitten menee kaikki teoria männikköön... Minä ajattelin aina, onko siinä mitään vai eikö ole, minulle on yhdentekevää... Mutta se kiusasi minua usein kuitenkin niin sanomattomasti, sillä minä tunsin jo kauan, että Fritz ei ollut ihan vilpitön. Mutta, Mara, ajattele, joskus minä en _tahtonut_ sitä lainkaan tietää. Sinä et varmaankaan voi sitä ymmärtää, sinä ja Peter kun olitte niin toisenlaisia, niin ihmeen ystävyksiä ja varmaan niin paljon, paljon parempia kuin Fritz ja minä, mutta niin intohimoisesti rakastuneita kuin Fritz ja minä... minä arvelen, että te olitte niin toisenlaisia, ettekö olleetkin, Mara?»

»Aivan toisenlaisia», vastasi Maran tyyni ääni.

Hän oli painanut Odan pään poveansa vastaan eikä Oda nähnyt hänen kasvojensa kalpeutta ja suurten silmiensä elottomuutta.

»Niin ja ajattele, Mara, että Oskar sen sitten minulle kertoi, se on, minä sen häneltä oikeastaan puristin ulos. Hän oli joulun jälkeen Hampurissa ja tapasi Peterin ja...»

»Ah, tapasiko hän Peterin...»

»Tapasi, ihan sivumennen vain, Mara, ja myöskin Knudin, ja nehän olivat vähällä joutua kaksintaisteluun, ja Oskar...»

»Oda, mitä on tapahtunut? Kerro minulle kaikki, minä en aavista mitään...»

»Et aavista mitään?»

»En, mistä saattaisin...»

»Minä ajattelin, että Knud...»

»Minä en ole sen koommin nähnyt Knudia. Oi, mitä heidän välillään on ollut?»

»He kohtasivat toisensa jossakin seurassa. Knud oli kai ollut hiukan juopuneena — arveli Oskar. Joka tapauksessa oli hän vaatinut Peteriltä käsikirjoitustaan ja väittänyt Peterin olevan syyllisen sen menetykseen. Peter oli joutunut aivan mielettömäksi raivosta ja he olivat singonneet toisiaan vastaan mitä katkerimpia syytöksiä. Oskar oli vain vaivoin saanut heidät erotetuksi... Knud oli sitten vihdoin mennyt tiehensä... Kun Oskar sitten tuli minun luokseni, haukkui hän kaikkia, Fritziäkin, ja niin se tuli ilmi... Ensin sanoin minä, että se oli minulle ihan yhdentekevää, ihan, mutta nyt, kun sen tiedän, en voi sitä sivuuttaa, en voi!»

»Milloin se tapahtui?» kysyi Mara.

»Heti joulun jälkeen. Minä kidutin itseäni noin viikon päivät ja sitten ilmoitin Fritzille kihlauksen puretuksi.»

»Entä — Fritz?»

»Fritz on suunniltaan. Hän kirjoittaa minulle kirjoittamistaan ja he ovat kaikki suutuksissaan ja pitävät minua hulluna. 'Tuonko vanhan jutun vuoksi!' sanoo isä. 'Sehän on lapsellista!' Ja sitten olin niin sairas, että heidän täytyi minua säästää, mutta nyt olisi ahdistelu taas alkanut ja niinpä minä hyppäsin junaan ja tulin sinun luoksesi... Oi, Mara, mitä sinä tähän sanot?»

»Te poloiset!» sanoi Mara.

»Etkö sinä voi meitä sitten auttaa, Mara?»

Vapisiko Mara?

Oda katsahti säikähtyneenä ylös, mutta ei — Maran ilme oli niin levollinen ja läpitunkematon kuin konsanaan.

»Niin kauan kuin tämä toinen... tämä kolmas on Fritzin ja minun välillä», alkoi Oda taas, »niin kananhan asia on auttamaton.»

»Lieschen-parka ei teidän välillänne ole. Fritzin syyllisyys se teitä erottaa.»

»Mitä sillä tarkoitat?»

»Minä tarkoitan vain, että vanha syy tunnolla ei voi uutta elämää alkaa. Ah, Oda, se tunkeutuu aina väliin, mihin ryhtynettekin. Anna sinä Fritzin ensin sovittaa syynsä ja katsokaa sitten. Enempää en voi teille neuvoa.»

»Mitenkäpä hän sen voisi sovittaa? Mitenkä?»

Oda hypähti taas pystyyn ja kulki ympäri huonetta. Sitten seisahtui hän taas Maran eteen.

»Ja minä», sähisi hän hampaittensa välistä, »entä minä? Mitä minua hyödyttää, jos hän tekee, minkä voi sen sovittaakseen? Sehän on kuitenkin kerran tapahtunut! Ja sen minä sanon sinulle, Mara, minusta se on suorastaan inhoittavaa! Ajatelkoot muut tytöt siitä, mitä tahtovat ja pitäkööt minua kymmenesti hulluna, minä en voi sitä sivuuttaa!»

»Odachen», rauhoitti Mara.

»Ei», huusi Oda ja puristi käsiänsä nyrkkiin, »minä en tee sitä! Siihen olen minä liian hyvä! Minä en pue ylleni käytettyjä pesuvaatteita ja tätä ei voi pestä niinkuin ulkonaisen tahran voi! Minä en halua mitään yhteyttä kolmisin! Silloinhan voisi yhtä hyvin olla neljä tai viisi! Ei, anna minun mennä, jos pidät Fritzin puolta.»

Hänen silmänsä säkenöivät ja hän säntäsi ovesta ulos.

Mara jäi istumaan liikahtamatta.

— Oda-parka —, ajatteli hän, — kuinkapa siinä käy auttaminen? Voiko sitä pestä pois? Eipä ei. Se ei ole ulkonainen tapahtuma: Jumalansäätämän yhteyden hävittämisestä on arvaamattomia ja peloittavia ja paljoa salaperäisempiä seurauksia kuin ihmiset aavistavat. Pisara verta riittää tärvelemään kokonaisia sukupolvia...

Maraa puistatti. — Niinpä oli siis nyt tämäkin tuhottu.

Hän ei tiennyt, missä Oda asui, mutta tiesi Odan tulevan takaisin, ja kolmen päivän päästä tämä tulikin. Mutta ei sallinut kajottavankaan tähän asiaan, kunnes hän eräänä iltana ihan äkkiä taas etsi lohdutusta Maran povelta.

»Kaikki on niin hämärää ja sekavaa», sanoi hän, »sano minulle, miten sinä kaikesta tästä ajattelet, vaikkahan ei kukaan ihminen tai enkeli voi minua neuvoa ja minun kuitenkin on toimittava vain oman tunteeni ja tuntoni mukaan...»

Mara rauhoitti häntä ja sanoi sitten hiljaa ja verkalleen: