Part 10

»Minä ajattelen, että sinun pitää auttaa Fritziä, Odachen, hän on pohjaltaan hyvä poika. Älä vain ole häneen niin hurjasti rakastunut, vaan rakasta hänet oikein ulos ja irti tästä jutusta. Sehän on miesten onnettomuus, että me naiset ymmärrämme heitä niin vähän, rakastamme niin vähän parasta heissä ja luulemme aina, että aistinhuumaus on korkeinta, parasta, jopa ainoa, mitä he meistä tahtovat — täydellistä antaumista. Asianlaita _ei ole_ niin, Oda, aistillisella rakkaudessa on oikeutensa, täysi oikeutensa, mutta se ei ole ikinä se, joka vie meitä lähemmäksi Jumalaa ja vapauttaa meidän henkemme. Ja kuitenkin uinuu jokaisessa miehessä niinkuin naisessakin jumalihminen. Meidän tulisi enemmän auttaa miehiä kehittämään tätä korkeampaa ihmistä sen sijaan, että intohimollamme tuemme alhempaa! Usko minua, meillä naisilla on kauhean paljon syytä, kauhean! Useimmat eivät lainkaan aavista, kuinka paljon! Minua on aina hämmästyttänyt, että miehet yleensä, rakastakoot vaimojansa vaikka kuinkakin hellästi, kuitenkin tuntevat omaa äitiänsä kohtaan vielä paljoa suurempaa ja järkähtämätöntä kunnioitusta! Mistä se johtuu? Minä olen sitä paljon ajatellut, ja se voi johtua vain siitä, että he tuntevat, että äiti sittenkin rakastaa heitä toisella tavalla kuin vaimo! Saisiko niin olla? Oman vaimon pitäisi toki olla heille pyhintä, mutta he ovat niin usein vielä vanhan testamentin »herrana-olon» kannalla, jonka Kristus uudessa testamentissa kuitenkin on kumonnut, ja me vahvistamme heitä siinä sillä tahdottomalla antaumuksella, joka kulkee »suuren intohimon» nimellä ja pitää itseään niin korkeana ja pyhänä! Ah, meidän pitäisi rakastaa heitä äidillisemmin ja ajatella enemmän avion tarkoitusta kuin nautintoa, ja he kunnioittaisivat meitä enemmän! Minä olen kaikki nämä vuodet elänyt miesten parissa hyvänä toverina ja tunnen heidät hyvin. He eivät ole lainkaan sellaisia, miksi monet naiset omaksi puolustelukseen tahtoisivat heitä esittää. He ovat usein hyviä ja puhtaita, mutta niin avuttomia. Kuka heitä huoltaa? Kuka on huoltanut Fritziä sitten kun hän tuli luutnantiksi? Hänen äitinsäkö? Hänenkö sisarensa?»

Mara oli puhunut kuiskaten, ja hänen lopetettuaan vallitsi pienessä huoneessa syvä hiljaisuus.

Oda nousi nyt ylös.

Hän heilautti päätään taaksepäin.

Hän oli ihmeen kaunis tällä hetkellä.

»Minä huollan häntä», sanoi hän levollisesti. »Sinä olet löytänyt oikean sanan, Mara. Hyvää yötä, on jo myöhäinen. Saanko tulla huomenna jälleen?»

»Aina, kultaseni, aina! Vielä yksi asia. Etkö ole kuullut sen koommin mitään Knudista?»

»En mitään», vastasi Oda hitaasti.

Sitten meni hän pois, ja Mara jäi yksin. Hän sammutti lampun ja jäi istumaan sohvalleen pienen uunin punertavassa valossa.

— Niin toisella tavoin siis rakastivat Fritz ja Oda toisiaan kuin hän ja Peter olivat toisiaan rakastaneet... niin, niin, hän oli vanha ja väsynyt ja unohdettu ja yksin. Onnelliset lapset... heidän välillään oli syy, joka tiedettiin, jota kaduttiin ja jonka Oda nyt äidillisin käsin ottaisi pois rakastettunsa sydämeltä. Hänen ja Peterin välillä sitävastoin oli kummitus. Käsittämätön, olennoton joku, jolla oli monen monta nimeä, joista yksikään ei ollut oikea. Joskus oli se sammunut rakkaus, joskus koreilematta ja lyhyesti köyhyys, joskus väärä ammattiura. Syy, syyllisyys, ei vielä koskaan ollut sen nimenä, mutta nyt saattoi joskus tapahtua, että hiljaisina, pimeinä öinä tuo kolmas irvisti hänelle ja kysyi ivaten: missä on Knud Hansenin käsikirjoitus?

Silloin Maraa kammotti. Tänään jälleen oli se huutanut Maraa kuin röyhkeä syyttäjä keskellä päivää ja se oli ollut Knud Hansen itse, joka kovalla äänellä huusi: missä on minun käsikirjoitukseni?

Ja Maraa puistatti uudelleen ja sitten sävähti hän hehkuvan kuumaksi ja toisti ääneen: »Missä se on? Missä se on?» Mutta sitten tuli toisia ääniä, kokonainen kehittelevä, lörpöttelevä lauma: Missäkö se on? Palanut. Ei kukaan ihminen mahtanut sille mitään. Peterkö? Hänenkö se siinä rajuilmassa olisi pitänyt ottaa mukaansa omaan huoneeseensa? Mikä mielijohde! Minkä vuoksi? Jos Knud Hansen jätti teoksensa vaaraan istuakseen yön kapakassa... ja sitäpaitsi, kuinka kiusallista Peterille, jos Knud sattui tulemaan takaisin ja olisi löytänyt teoksensa Peterin huoneesta... Hyvä Jumala, kuka saattoi aavistaa, että salama todella iskisi! Entä kalastaja Klaassen, joka väitti tuoneensa käsikirjoituksen mustassa salkussa ja panneensa Peterin pöydälle? Eikö Peter olisi voinut yhtä hyvin hypätä ikkunasta ulos molemmat salkut kainalossa kuin vain yksi?... Kalastaja Klaassen 'muistelee', siinä kaikki... kerran sanoo hän tuoneensa alas Hansenin housut, toisen kerran käsikirjoituksen — mitä kaikella tällä on Peterin kanssa tekemistä? Mitä taas siihen tuli, että Knud jälkeenpäin oli sanonut, että hänen ensimmäinen lohdullinen ajatuksensa ukonilman alkaessa — raivota oli ollut: 'Peterhän on kotona, Peter pitää huolen meidän aarteistamme!' — niin miksikä Knud ei _olisi_ niin sanonut? Hänellä oli täysi syy luottaa Peteriin. Peterhän oli pelastanut enemmän kuin käsikirjoituksen, nimittäin hänen henkensä, silloin Münchenissä. Niin no, kukapa ei auttaisi nälkiintymässä olevaa? Oi, ei läheskään kuka hyvänsä! Mutta Peter oli sen tehnyt ja tehnyt kaikkea muutakin Knudin puolesta, vaikka tosin isä Häberle antoi huoneensa ja Mara piti huolta keittämisestä.

Mara nousi sohvaltaan ja seisoi pystyssä kuin Niobe: missä on käsikirjoitus? Ei, sitä hän ei enää kysynyt, vaan: minne on jumalihminen Peterin sydämestä joutunut? Se se häntä ahdisti ja kiusasi. Kuka, kuka oli sen karkoittanut? Ja milloin? Ja oliko tosiaan mahdollista, että ihminen muuttuu äkkiä niin kokonaan ja että käsittämätön, olennoton kummitus voi erottaa kaksi ihmistä, jotka vuosikausia ovat toisiaan rakastaneet? Vai eikö se ollut mikään kummitus? Oliko se joku? Ja sitten tuntui taas tuo kylmyyden puistatus ja hämäryyden tunne. Hän sammutti uunin ja pani maata.

Jo aikaisin seuraavana aamuna tuli Oda. Hän oli kovin kalpea, mutta aivan tyyni.

»Minä olen yöllä ajatellut vielä kaikki tyyten läpi ja aion matkustaa Berliniin ja puhua Fritzin kanssa», sanoi hän.

»Se on hyvä!» huudahti Mara, mutta sitten levisi leikkisä hymy hänen kasvoilleen: »Kuinka sopimatonta se nyt taaskin on!»

»Hyvä Jumala, Mara, sen sanan on paholainen itse keksinyt. Eihän kenenkään tarvitse tietää, että Fritz ja minä tapaamme toisemme.»

»Ei, ei tietenkään. Sinähän saatat hotellissa nähdä kenen tahansa ja joutua hänen kanssaan puheisiin.»

»Tietenkin. Kun koko elämä on kysymyksessä, ovat tavat varjoa. Kuule, etkö sitten tulisi mukaan, kultaseni?»

»Ah, en, mitäs minä siellä...»

»Oi, Mara, tule mukaan! Minulla on semmoinen tunne, että se olisi parasta! Fritz kunnioittaa sinua niin ja hänen tulee kunnioittaa myöskin minua! Sen tiedän nyt. Mutta, Mara-kulta, käy meidän kanssamme näiden päivien läpi! Anna minun maksaa matka, sinähän teet sen minun vuokseni...!»

»Minä ajattelen asiaa», sanoi Mara, »vaikka minusta on sangen vaikeaa lähteä luolastani ja jättää isä Häberle...»

»Pari päivää voi hän tulla toimeen ilman sinua... Tule mukaan!»

Hän sai Maran taivutetuksi, ja vielä samana iltana matkustivat ystävättäret Berliniin. He asettuivat erääseen pieneen hotelliin kaupungin länsiosassa, ja ensi työkseen kirjoitti Oda Fritzille pyytäen tätä tulemaan.

Mara meni sillä välin ulos. Hän ei ollut käynyt Berlinissä sitten kihlauksensa, ja kuin puoliksi unissa etsi hän vanhoja tuttuja paikkoja. Hän kulki yliopiston ohi, pitkin Bayreuth-katua, jonka varrella Peter oli asunut, ja hänestä tuntui kuin siitä kaikesta olisi kulunut sata vuotta. Kuinka nuoria he silloin olivat olleet hän ja Peter! Kuinka onnellisia! Kaikki esteet olivat heille olleet vain kannustimia ne voittamaan, Peter unelmoi suurista sinfonioista ja hän ihanista maalauksista! Se kaikki oli nyt ollutta, vai olivatko he vain nähneet unta? Oliko todellakin kerran ollut aika, jolloin he olivat olleet hilpeitä? Ottaneet osaa karnevaalihumuun Münchenissä ja kulkeneet tekonenä naamassa pitkin katuja? Viettäneet oikeata, aitoa taiteilijaelämää raskaassa päivätyössä ja hilpeissä, usein hurjanhauskoissa iltajuhlissa? Oliko hänellä nyttemmin oikeastaan enää oikeutta sanoa itseänsä taiteilijaksi? Sillä oli kai aika, että nyt vihdoin kerrankin tuli se suuri ote, joka vahvistaisi ja vihkisi hänen taituruutensa, vai oliko hänen yhä edelleen elettävä niinkuin tähän saakka yhdestä pikkusaavutuksesta toiseen, vaivattava itseään oppilaita pitämällä, jotka tulivat ja menivät, tuottaen hänelle juuri sen verran, että hän saattoi elää! Mutta tähän saakka oli kuitenkin kaikessa ollut se järki että hän pyrki johonkin, ja niin oli hän ollut varsta tyytyväinen ammattiinsa ja oli eläytynyt siihen että hän kerran saisi yhdessä Peterin kanssa työskennellä, elää ja kuolla — ja Peter oli aina niin kipeästi tarvinnut hänen apuansa, ettei hänellä lainkaan ollut aikaa ajatella omia pyrintöjänsä — hän oli elänyt Peterin pyrkimyksen hyväksi! Oli uskonut hänen musiikkiinsa, hänen tulevaisuuteensa, ja silloin, kun Peter jätti musiikin, silloin oli hän ensimmäistä kertaa selvästi tuntenut, että se oli lopun alkua. Oliko siis nyt todella loppu tullut? Auttamaton, julma loppu? Mara ei vielä ollut tottunut uuteen elämäänsä. Hän tiesi, että se oli loppu hänelle, mutta entä Peterille? Hän luuli nyt näkevänsä Peterin uran selkeästi... ja oli hetkiä, jolloin hän ajatteli: kunhan Peter vain onnistuu, niin on kaikki hyvin, ja jolloin hän jälleen käsitti kaikkien tapahtumain suuren sisällisen yhteenkuuluvaisuuden ja tiesi myöskin, että hänen oli täytynyt kuulua Peterin elämään, niinkuin Peterin hänen — jonkun aikaa. Oliko nyt kummallekin tullut vahdinvaihto? Isä Häberle se hänelle tätä katsomusta oli opettanut ja sillä pitänyt häntä pystyssä tänä aikana.

Mutta sitten taas tuli hetkiä, jolloin hän tunsi, että hänen ei vielä pitäisi jättää Peteriä — nimittäin ei sisällisesti. Ja hän tunsi sielunsa, hänestä itsestään irtauneena, yhä vielä liehuvan Peterin ympärillä suurin suojelevin siivin.

Hän ei sille mahtanut mitään. Se tapahtui ilman hänen tointansa ja tahtoansa. Oliko se yhä vielä — rakkautta?

Mara jäi ajatuksiinsa vaipuneena seisomaan ja tuijotti koneellisesti erääseen näyteikkunaan.

Äkkiä lausui syvä ääni hänen vieressään:

»Hyvää päivää, neiti von Doren.»

Mara heräsi kuin syvästä unesta ja näki edessään Oskar Brenten hyväntahtoiset siniset silmät.

»Kuinka hauskaa!» sanoi hän vaistomaisesti. »Minä olin juuri vaipumassa maailmankaikkeuteen, niin lähettää taivas luokseni ystävän. Kuinka te voitte?»

»Sehän on mainiota, että tapaan teidät!» vastasi Oskar hiukan liikutettuna. »Missä syötte päivällistä?»

»En vielä missään.»

»Onko iltanne vapaa? Sitten tulkaa minun kanssani 'Traubeen', pyydän, ja olkaa taas minun vieraani kuten Dremmelshofissa. Minulla on niin paljon sydämelläni — Oda — ja niin edespäin.»

Mara mietti.

»Kyllä, minä olen vapaa, minä tulen mukaanne.»

He kulkivat yhdessä alas Leipziger-katua ja menivät sitten kirkkaasti valaistuun 'Traubeen'. Oskar astui ylpeänä edellä ja löysi pian viihtyisän kolkan. Mara istuutui ja katseli yhä vielä ympärilleen kuin unissaan.

Äkkiä johtui ravintolan loisteliaisuus hänen mieleensä ja hän sanoi hymyillen Oskarille:

»Emmekö ennemmin mene johonkin vaatimattomaan ravintolaan, herra Brente? Vai ettekö ujostele minun müncheniläistä reuhkanaani?»

»Joutavia! Te vaikutatte aina hyvinpuetulta. Älkää toki luulko, että nuo olkipadat ja kukkapyörät päähineiksi hemaisevat meitä hituistakaan, neiti von Doren. Me ajattelemme vain kauhulla hattulaskuja ja mietimme kaikkinaista muuta. Ja nähkääs, jos meidänkin naisemme nyt alkavat käyttää tuollaisia hattuja ja tukkalaitteita, niin eihän heitä lopulta lainkaan voi erottaa 'demistä'. Teitä ei kukaan ihminen pidä muuna, kuin mikä olette: _noli me tangere_ — älä kajoa — ja sehän on lopulta kuitenkin parasta.»

»Naisten pitäisi ylimalkaan pukeutua niin», sanoi Mara, »että miesten ei milloinkaan tarvitsisi käyttää tuota arkista sanaa 'hattulasku'. Minusta tuntuu täällä yhä kuitenkin kuin olisin lumottu. Puhukaamme kotiseudusta, Pohjanmerestä, muuten tulen syvämieliseksi.»

— Hän on arvoitus aina vain! ajatteli Oskar, jota Maran tapaaminen hänen kihlauksensa purkautumisen jälkeen Peterin kanssa omituisesti liikutti. Onko hän nyt onneton? Voiko hän ylimalkaan tuntea lämpöisesti? Knud sanoi aina, että hän oli kuin Pohjanmeri, kylmä ja suuri ja aina kaunis. Niin, tosiaan, kaunis hän oli, juuri täällä, missä häntä saattoi verrata muuhun naismaailmaan, vallitsi hän kuin kuningatar huolimatta koruttomasta viheriästä puvustaan ja plyyshilakistaan, jota koristi vain yksi ainoa pitkä höyhen. Kuinka sulavasti sopikaan tuo päähine hänen paksuun mustaan tukkaansa ja kuinka suurina ja levollisina katselivat hänen uhkeat silmänsä ympärilleen. Totisesti, siinähän täytyi ottaa hattu päästä jokaisen, joka hänet näki.

Oskar tilasi erinomaisen hyvän, pienen päivällisen kahdelle ja iloitsi kuin lapsi, kun Mara kiitteli ruokia ja sanoi:

»Näin hyvää en ole syönyt viikkokausiin.»

»Mutta sehän on mielettömyyttä!» moitti Oskar, »Teidän pitää aina syödä hyvää.»

»Ah, en minä suinkaan ole herkkujenkaan halveksija, mutta pohjimmalta maistuu minulle kunnollinen perunakeitto yhtä hyvältä kuin kaviaari, ja tuore leipä kuin hummeri, ja ajan pitkään saisivat alituiset herkut minut epätoivoon.»

»Mistä oikeastaan johtuu, että te olette täällä, neiti von Doren?»

»Minä tulin asioille pariksi päivää.»

»Jaa, entäs Oda...»

»Niin, tehän aioitte puhua hänestä.»

»Niin, mitä ihmettä te siitä sanotte?»

Mutta hän ei odottanut Maran vastausta, vaan jatkoi jokseenkin kiivasta Odan moittimista. Joka muuten on niin viisas, järkevä tyttö ja nyt äkkiä rupeaa turhankainoksi ja kursailevaksi. Jos kaikki tytöt menettelisivät samalla tavalla, niin joutuisivat miehet kerrassaan hunningolle. Hän ei käsittänyt kuinka Oda saattoi ottaa vastuulleen Fritzin ajamisen kevytmielisyyden helmaan, kun tämä juuri pyrki vakiintumaan.

Mara antoi levollisesti hänen puhua loppuun.

»Asia on aivan päinvastainen», sanoi hän sitten. »Jos tytöt antautuvat niin helposti kuin tavallisesti on laita, niin ei ole kummakaan, että miehet eivät pidä heitä suuressa arvossa ja ajattelevat, että hiukan tahrainen kilpi on aina sentään riittävän hyvä kunnollisellekin tytölle.»

Oskarin naama sävähti sinipunaiseksi.

»Jopas jotakin!» sanoi hän sitten ja kaatoi lasiinsa viiniä hiukan epävarmalla kädellä.

Mara katsoi häneen tyynesti ja ystävällisesti.

Oskar oli kuin säikähdyksestä mykistynyt.

»Haluatteko vielä hiukan viiniä?»

»Kyllä haluaisin juoda teidän kanssanne uljaan kunnon pikku Odan maljan.»

»Neiti von Doren, tehän olette suorastaan uskomaton! No niin, jos kaikki olisivat sellaisia kuin te ja Oda...»

»Mitä sitten?» kysyi Mara.

»Niin, mene tiedä, silloin kai miehet pitäisivät parempaa huolta valkoisista liiveistään. Mutta mitenkä te voitte tämän maailman parantaa? Se ei käy, elämä ja tavat ovat kerta kaikkiaan muodostuneet sellaisiksi Katsokaa nyt tätä täynnä olevaa ravintolaa. Luuletteko te, että täällä istuu ainoatakaan ihmistä, jonka liivit ovat todella valkoiset?»

Maran silmät loivat katseen yleisöön ja alkoivat vähitellen kyyneltyä.

Oskar oli tarkannut häntä uteliaana, nyt joutui hän aivan ymmälle.

»Herran tähden, neiti von Doren, juokaa äkkiä hiukan viiniä... puhutaan muista asioista.»

»Se on ohi jo, herra Brente, olkaa rauhassa. Mutta katsokaahan tuota nuorta luutnanttia tuolla. Hän näyttää niin tyyten turmeltumattomalta ja raikkaalta. Ja sitten katsokaa hänen kumppaneitaan, jotka yhä täyttävät hänen lasinsa ja jälkeenpäin viettelevät hänet ties mihin. Ja ajatelkaa sitten, että tuo poika rakastaisi jotakin tyttöä, josta hän tietäisi, että hänen — valkoihoiset liivinsä — ovat tälle pyhät, ja että hän tulisi ajatelleeksi, että kukaan ihminen ei tahraa yksin itseänsä, vaan häpäisee sillä aina myöskin toisia ihmisiä, niin ehkäpä hän kuitenkin nyt nousisi ylös ja menisi kotia.»

Ja äkkiä, ikäänkuin vain itselleen, lisäsi hän: »Peter ajatteli samalla tavalla.»

Oskar oli nolostuneena.

Ja Mara tiesi äkkiä, minkä vuoksi hän oli tullut Berliniin.

»Tehän tiedätte», sanoi hän, »että Peter ja minä olemme purkaneet seitsenvuotisen kihlauksemme, koska se ei enää meistä kummastakaan ollut... paikallaan. Ystävinä voimme molemmin puolin olla toisillemme enemmän. Minä toivon nyt niin paljon hänestä ja hänen musiikistaan.»

Oskar katsoi häneen yhä ällistyneempänä.

Mara otti tyynesti vielä hiukan vihanneksia ja kysyi sitten:

»Näittekö te Peterin Hampurissa?»

»Näin kyllä.»

»Luuletteko hänen kirjoittavan vai säveltävän? Hän kirjoitti minulle eräästä viehättävästä laulajattaresta, ja minä toivon _niin_, että tämä ohjaa hänet jälleen oikealle uralle.»

»Peter säesti häntä äskettäin koko _konsertin_ läpeensä», vastasi Oskar koneellisesti.

»Niinkö? Ah, sitten hän on tietenkin jälleen — harjoitellut?»

»Minun luonani Dremmelshofissa paukutteli hän niin että seinät huojuivat, neiti Mara. Hänen silmänsähän alkoivat suorastaan kimmeltää kuin meri... niin, hän rummutti ja paukutti niin että koko väkeni oli kerrassaan hullaantua. Vanhimmat akat alkoivat rallattaa ja vikistä ja juroimmat miehet viheltää ja laulaa. Minä en tiennytkään, että Peter oli niin tavaton soittamaan, ja minun täytyi suorastaan kehoittaa häntä ajattelemaan novelliansa, mutta hän tuli järkiinsä vasta kun Hampurin herrat tulivat sitä aikakauskirjaa esittäen... Mutta, paras neiti Mara, tehän olette aivan kalpea kasvoltanne. Mennään pois, tulkaa, tämä paikka ei todellakaan ole teille sovelias.»

Hän auttoi vaipan Maran ylle ja kutsui ulkona ajurin.

»Mihin?» kysyi hän.

»Bülow-kadulle», vastasi Mara.

»Minä olisin tahtonut pyytää teitä tulemaan kanssani teatteriin, mutta te ette kai halua?»

»Paljon kiitoksia, ei tänään enää, hra Brente. Tuota, säestikö hän omia sävellyksiään?»

»Luulen tosiaan, että hän oli ne säveltänytkin, siinähän en musiikista mitään ymmärrä, mutta kyllä hän istuu yötä päivää kirjoituspöytänsä ääressä, ja vaikka hän sanoi minulle kirjoittavansa uutta novellia, niin luulen kuitenkin, että se onkin sinfonia...»

Tiedättekö, että Knud Hansen rupesi röyhkeäksi ja meidän täytyi ajaa hänet ulos? Vahinkohan miehelle sattui sen käsikirjoituksen palossa, mutta hän kirjoittaa kai pian uuden... Hän lähtee kai pian taas Amerikkaan... No, toivottavasti eivät hän ja Peter tapaa siellä toisiansa. Tottahan te tiedätte, että Peter aikoo sinne myöskin?»

»Amerikkaanko?»

»Niin, neiti Thomsen suunnittelee konserttikiertuetta kautta Amerikan ja tahtoo Peteriä mukaansa säestäjäksi. Peter saa luullakseni mainion prosentin, jos matka onnistuu. Thomsenit ovat upporikkaita.»

»Minä luulen, että ajamme jo ohi minun talonnumeroni. Herra Brente, pyydän, sanokaa se ajurille... Jaha. Tässä se onkin... Herra Brente, oikein paljon kiitoksia ja luvatkaa minulle olla hyvä Odaa kohtaan!»

»Teidän vuoksenne tekee paljon», mutisi Oskar auttaessaan hänet ulos vaunuista ja saattaessaan ovelle.

»Hvvästi, neiti von Doren. Jos te joskus tarvitsette ystävää, niin... niin... sitä minä vain tahdoin teille sanoa...»

»Niin ajattelen teitä! Hyvästi, herra Brente, hyvästi! Maran mentyä seisoi Oskar vielä kotvan alallaan. Sitten pudisti hän päätään ja lähti hitaasti pois. — Mikä se lie, joka antaa hänelle sellaisen vallan! Hänhän on kuitenkin oikeastaan hullu! Itkee juopuneen nuoren luutnantin vuoksi, pitää Odaa uljaana, kun tämä antaa kunnon Fritzille lähtöpassin ja iloitsee niin, että käy aivan kalpeaksi, kun hänen entinen sulhasensa rakastuu rikkaaseen nuoreen naiseen ja taas mukamaste rupeaa musikaaliseksi, kun tämä näet on laulajatar. Ja kuitenkin kaikitenkin! Siinä on jotakin totta, onpa enemmän vielä — hän on kuin itse totuuden huntusilmä kuva. Joka sitä ei tunne, nauraa, ja joka uskaltaa katsoa häntä kasvoihin, sen täytyisi oikeastaan kuolla! Peijakas, tässähän tulee vanhoilla päivillään tunteilevaksi...

»Ajuri, hei! Wintergarteniin. Ei, odottakaas, nythän onkin jo ihan liian myöhäistä, jo puoli kymmenen.»

»Kello kymmeneltähän sitä parasta tulee», sanoi ajuri virnistäen.

»No, mitä sitten?»

»No, sitä alastonta kauneutta ja tanssisääriä.»

»Jaa, onko se nyt sitten niin erinomaista?»

»En tiedä, mutta totta mar se on, kun hienot herrasväet ja luutnantit sitä aina tahtoo katsella, ja kun maalta tulee herroja, niin ottavat vielä kreivittärensäkin mukaan, niin totta kai se kaunista mahtaa olla.»

»Ah, joutavia, viekää minut vain kotiin.»

»Hyvä niinkin, herra näkyykin olevan sitä vakavampaa lajia... So, humma, olethan kauroja saanut!»

* * * * *

Mara tapasi ystävättärensä jo vuoteessa.

Mutta hän oli vielä valveilla ja Maran täytyi istua hänen vuoteensa ääreen.

»Se oli kauheaa», sanoi Oda aivan sammuneella äänellä.

»Kuinka niin?» kysyi Mara pelästyneenä.

»Kesti niin kauan, kunnes todella ymmärsimme toisemme täysin.»

»Mutta nyt kuitenkin ymmärrätte?»

»Niin, minä toivon, minä toivon... nyt en voi siitä enää tänä iltana puhua. Mutta kuule, tulethan huomenna minun kanssani jonnekin?»

»Minne vain tahdot, Oda.»

»Minulla on — hänen osoitteensa. Ajattele, vielä pari päivää sitten oli Fritz saanut kirjeen häneltä. Hän on suuressa puutteessa. Ja Fritz lähetti sanaakaan vastaamatta viisikymmentä markkaa. Ovatko ne oikeastaan ihmisiä, jotka näin menettelevät...? Minun täytyy mennä Lieschen Meieriä tapaamaan, minun täytyy!»

»Tietysti sinun täytyy, mutta nyt nuku, pikku toveri! On sentään hyvä, että olemme yksissä.»

»On, Mara.» Oda kietoi käsivartensa Maran kaulaan ja veti hänet luokseen. »Sano minulle vain yksi asia. Luuletko todella, että Fritz saattaa ymmärtää tämän kaiken? Voiko mies sitä ylimalkaan ymmärtää. Vai ovatko he kaikki jo niin turtuneet, että sen käsittäminen on heille mahdotonta?»

»Kaikki ihmiset, jotka kulkevat ylöspäin, ymmärtävät toisensa aina, Odachen, sen olen tänään selvästi tuntenut. Suoralla tiellä Jumalaa kohti vallitsee aina selkeys, samantekevää, onko kulkija mies vai nainen. Vain poikkeaminen hyvästä, vaikkapa se tapahtuisi vain pienimmissä ajatuksissakin, synnyttää väärinkäsityksiä. Sinä et voi tehdä Fritzille mitään suurempaa kuin että nyt kuljet suoraan eteenpäin — et poikkeile. Sen yksin hän ymmärtää. Oda, minä nain Oskarin — en sanonut hänelle sinun olevan täällä — hän on antanut minulle suurimman lahjan, mitä hän voi antaa.»

Oda kavahti istumaan.

»Hän ilmoitti minulle, että Peterkin jälleen kulkee suoraa tietänsä tähteänsä kohti. Musiikki on saanut hänet takaisin! Minä uskon sen aivan varmaan! Ja nyt hyvää yötä, nuku hyvin!»

»Hyvää yötä, Mara. Sano minulle kuitenkin vielä — kuinka sinusta oikeastaan on tullut sellainen kuin olet?»

»Ah», vastasi Mara hitaasti, »minä olen aina ollut ylen yksinäinen... siinä kaikki.»

Seuraa vana aamuna ajoivat Mara ja Oda Berlinin itäosaan ja tapasivat siellä erään hiukan kaamealta tuntuvan kadun varrella viidennessä kerroksessa erään Rosner-nimisen perheen luona vihdoin Lieschen Meierin. Laiha, kalpea, pieni ompelijatar istui ikkunan ääressä silkkipuseroa ommellen.

Oudostuva ja kylmä katse kohtasi sisääntulevia säätynaisia.

Oda astui ystävällisesti hänen luokseen.

»Minä olen ystävien kautta kuullut, että te olette puutteessa ja tahtoisin kysyä teiltä, voinko teitä auttaa.»

Lieschen seisoi sanattomana.

Tällä hetkellä astui emäntä sisään pyylevänä ja tanakkana.

»Puutteessako? Totta kai hän on puutteessa, neiti hyvä, kun sulhanen jättää pulaan. Mutta niinhän herrat aina tekevät. Ja minä olen jo sanonut Lieschenille, että sinun on nyt aika, Lieschen, olen minä sanonut, ottaa toinen sulhanen, joka ylläpitää sinua säällisemmin kuin herra luutnantti.»

Lieschen seisoi suorana kuin kynttilä ja aivan kalpeana. Onneksi kutsuttiin emäntää juuri ulos, ja Mara meni samalla kertaa ja jätti Lieschenin ja Odan kahdenkesken, sulkien perässään oven. Ulkona takertui emäntä pitkään keskusteluun, ja niin sai Oda aikaa keskustella Lieschenin kanssa niinkuin oli halunnut.