Part 11

Kun Mara palasi huoneeseen, istuivat Oda ja Lieschen rinnakkain käsi kädessä ja Oda huudahti innokkaasti: »Minä neuvon häntä juuri tekemään jotakin terveytensä hyväksi. Hän on ollut kauan sairaana ja kun hänellä täällä ei ole ketään, joka pitäisi hänestä huolta, niin mehän voisimme niin hyvin ottaa hänet mukaan, Mara, tiedätkö, tri Blehnin hoitolaan lähellä Müncheniä. Siellä paranee varmaan hänen keuhkonsa pian. Minä olen sanonut hänelle, että kernaasti tahdon maksaa sen ja sittemmin kyllä löydämme hänelle hyvän paikan, eikö totta?»

Oda puhui sangen vilkkaasti ja silmät kiiluen.

»No niin, te ajattelette asiaa, Lieschen, ja tuokaa sitten huomenna vastaus minulle Bülow-kadulle.»

Lieschen kylpi kyynelissä ja lupasi kaikki, ja ystävättäret palasivat yksissä asuntoonsa.

Molemmat olivat järkytettyjä.

Sitten sanoi Oda rauhallisesti:

»Kaksi vuotta oli hän hänen rakastajattarensa. Sitten oli Fritz kyllästynyt! Lieschen on nyt aikeissa solmia uuden suhteen niin sairas kuin onkin. Ellemme me saa häntä pois, on hän mennyttä, sen sanoo hän itse, sillä sitten vierii ratas alaspäin. Mara, oi Mara!»

»Sinä pelastat hänet», kuiskasi Mara.

»Kyllä, mutta Fritz... Kuinka on mahdollista, Mara, että mies, kunnianmies niinkuin Fritz, joka vielä ainakin nimellisesti on kristittykin, käsittää koko asian enemmän onnettomuudeksi ja muka itsestäänselväksi elämykseksi kuin syyllisyydeksi. Hän on kyllä kauhean pahoillaan, mutta oikeastaan pyyteli hän koko ajan anteeksi vain minulta sen sijaan että hänen olisi tullut anoa anteeksi — Liescheniltä. Minä puhuin eilen illalla ääneni käheäksi ja sanoin hänelle, kuinka raukkamaista minusta on vietellä juuri toisesta säädystä oleva tyttö, joka on turvaton, jolla ei ole veljeä heti kaksintaisteluun haastamassa ja joka kuitenkin yhtä hyvin on ihminen, jolla on kunniansa, kuin hänen jalosukuisilla sisarillaan ja serkuillaan! Ajatteles, että joku lähentelisi hänen sisartaan! Mutta tämäpä on vain tuo 'Lieschen', häntä ei oteta lukuun, koska hän ei voi — puolustautua! Onko mitään halpamaisempaa? Oi Mara, minä olin eilen niin kiihdyksissä, minä sanoin hänelle kaiken tämän vasten kasvoja, vaikka oma sydämeni siitä oli pakahtua, minä oikein tunsin sen menevän pieniksi kappaleiksi puhuessani! Ja katso, kaikki, mitä he sanovat, on mielettömyyttä! Niin kauan kuin Lieschen Meier elää, on hän Fritzin vaimo, olipa siitä olemassa paperit tai ei, ja minä... enkä minä tahdo tehdä aviorikosta, Mara, en saattaisi, vaikka tahtoisinkin... Sen hänelle sanoin.»

»Kuinka te sitten erositte?» kysyi Mara kietoen käsivartensa hänen ympärilleen.

»Hän tulee takaisin vielä tänä iltana. Silloin kerron hänelle Lieschenistä. Kuinka hyvä, että olen rikas, hän näyttää niin nälkiintyneeltä, raukka.»

Illalla tuli Fritz Doren.

Mara näki ikkunasta hänet muhkeana turkkikaulusunivormussaan ajavan hotellin edustalle ja meni sitten lukusaliin häntä tervehtimään.

Fritz näytti olevan tavattoman järkytetty, mutta hänen katseessaan oli jotakin poikamaisen hyvää, kun hän tarttui Maran käteen ja sanoi sopertaen:

»Luuletko sinä, että se vielä oikenee?»

»Kaikki riippuu siitä, Fritz, rakastatko sinä todella Odaa.»

Fritz katsahti häneen, loi sitten katseensa maahan ja kamppaili ilmeistä kamppailua. Mutta ei hellittänyt Maran kättä.

»Enemmän vielä kuin ennen», sanoi hän sitten hiljaa.

Maran nousi jotakin kuumaa kurkkuun ja silmiin. »Mutta se tulee olemaan vaikeaa», sanoi hän.

Oda tuli sisään, ja Mara jätti rakastavaiset yksin.

Muutamia päiviä myöhemmin matkustivat Mara ja Oda Lieschen Meierin kanssa takaisin Müncheniin.

Kun he istuivat vaunussa, sanoi Oda ihan levollisesti:

»Niinpä, niin. Nyt on siis kaikki lopussa. Rata on selvä ja onni on kuollut. Onko siinä mitään järkeä, Mara?»

11.

»Rata on selvä ja onni on kuollut.»

Ne olivat hirvittäviä sanoja Odan suussa.

Ne kaikuivat yhä Maran korvissa, kun hän monta viikkoa myöhemmin kevätauringon loistossa oli oppilaineen Isarjoen laaksossa tekemässä luonnoksia.

Hän ei ollut tiennyt, että kuollut onni on taakka.

Hän ei ollut sitä myöskään uskonut.

— Onhan minulla se kuitenkin ollut, — mietti hän miettimästä päästyään — toisilla ei ole mitään, he eivät ole koskaan onnea tunteneet.

Sitten alkoi hän mietiskellä: mitä on sitten onni?

Hän tiesi sangen hyvin, että tähän oli monta vastausta.

Oikeastaan oli ihmisillä siihen kuitenkin vain yksi vastaus: rakkaus on onnea.

Nuorena ollessaan oli hänkin niin ajatellut. Vielä enemmän: oli sen kokenut.

Kun hän ja Peter ensin rakastivat toisiaan, oli se ollut onnea.

Mutta kun hän nyt sitä ajatteli tiesi hän myöskin, että oli olemassa ikuinen kaipuu, jota ei mikään mainen rakkaus voinut tyydyttää. Hän oli kauan kummastellut, mitä tämä kaipuu oikeastaan oli, kunnes hän sen ymmärsi.

Vain rakastaminen ei ole vielä elämistä.

Eläminen on vielä enemmän kuin rakastaminen.

Elämällä on tarkoitus, rakkaudella ei.

Eläminen on luomista. Elämä on työtä. Elää, se on: kulkea joka päivä määrätaival päämaja, lopullista kotiintuloa kohti todellisen elämän löytämiseksi siellä.

Ja tämä kuljettu määrätaival, se painoi hänen mieltänsä. Oliko hän kaikkina näinä vuosina edes hievahtanut paikaltaan?

Eikö hän aina ollut odottanut ja odottanut ja ajatellut: eihän minun auta yksin mennä eteenpäin. Pian tulee Peter ja tarttuu minun käteeni, ja silloin on kaikki toisin, ja minun täytyy kuitenkin kulkea hänen tiensä hänen kanssaan.

Se pian — oli jäänyt tulematta.

Nyt vihdoin oli rata selvä ja nyt saattoi hän kulkea omaa tietään.

Kamalinta oli, ettei hänellä ollut mitään tietä.

Vanhaksi maalauksenopettajattareksi tulo, siinäkö kaikki?

Elääkö vain itseänsä, yksinomaan itseänsä varten?

Hän ei hemaissut itseään millään kuvitelmilla.

Taiteeseensa ei hän enää uskonut.

Ja että toiset sanoivat hänelle, kuinka paljon hän muka merkitsi toisille ihmisille, oppilailleen, se ei häntä auttanut, sillä hän tiesi asian paremmin.

Hän tiesi jo ammoin, että todellisuudessa ei kukaan ihminen todella merkitse toiselle mitään.

Niin, iloa ehkä, onnea — ajaksi — mutta ei sitä, mitä ihmiset aina ajattelevat...

Todellista apua, todellista tukea, todellista elämää.

Jokainen on pohjaltaan ja sielunsa syvimmällä ypöyksin. Ja yksin täytyy hänen kulkea läpi elämän ja kuoleman.

Mara tunsi itsensä ylen orvoksi. Ja uusi, raskas elämys oli hänen edessään: Odakin tulisi hänet jättämään, sen tunsi hän jo nyt. Oda vetäytyi hänestä pois.

Se oli alkanut siitä pitäen kuin Maran oppilaiden joukkoon oli tullut eräs nuori, hilpeä upseerin-rouva. Sen kanssa oli Oda tullut ystäväksi.

Hän saattoi Odaa niillä salaperäisillä käynneillä, joita Oda tavallisesti teki sunnuntaisin.

Silloin menivät he yhdessä Laufingiin ja kävivät katsomassa sairasta Liescheniä suuressa keuhkoparantolassa.

Oda oli aina kertonut Maralle laajasti näistä käynneistä, mutta sitten ei hän kotvaan aikaan puhunut niistä mitään, kunnes eräänä päivänä alkoi taas, mutta jo äänen sävystä huomasi Mara jotakin uutta olevan tapahtumassa.

Oda sanoi: »Minä luulen, että Lieschen alkaa parantua...» ja loi Maraan samalla katseen, jossa — niin, mitä oli tässä katseessa?

— Vihollisuutta, ajatteli Mara salamannopeasti.

Ennenkuin hän vielä vastasi, jatkoi Oda hätäisesti ja hermostuneesti:

»Rouva von Lindberg pitää minua yksinkertaisesti hulluna, niin hulluna, ettei hän osaa sitä sanoin sanoa.»

»Vai niin», sanoi Mara.

»Niin», vastasi Oda.

Ja kaappasi maalikomppeensa kokoon ja lähti Maran luota.

Se oli ensimmäinen.

Seuraavana iltana oli Oda tullut jälleen, mukanaan kukkasia ja appelsiineja Maralle, mutta Licschenistä ei oltu puhuttu sanaakaan.

Sitten parin päivän jälkeen alkoi hän taas:

»Rouva von Lindberg sanoo, että jos jollakin hyvänteolla samalla... samalla tekee suuren vääryyden, niin ei se ole enää mitään hyvää.»

»Mitä hän sillä tarkoittaa...?»

»Hän tarkoittaa, että Fritz...»

»Mutta Oda...»

»Niin, tiedätkö, hän on naimisissa ja tietää kai enemmän siitä, kuin me, Mara. Hän sanoo, että Fritz joutuu auttamattomasti hunningolle... Niin hän sanoo.»

»Minusta näyttää, että se on yksinomaan Fritzin asia eikä sinun tai rouva von Lindbergin.»

»Niin, sinun on helppo puhua... mutta minä olen vastuussa Fritzistä... minä voin pidättää häntä pahasta!»

»Sitä sinä et voi. Sinä voit vain itse pysyä suoralla tiellä. Se on kaikki, mitä toinen voi tehdä toisen hyväksi... tieltä poikkeamatta suoraan eteenpäin.»

Silloin puhkesi Oda puhumaan.

»Minä suorastaan vihaan tätä suoraa tietä, josta sinä aina puhut. Kuivalla, kovalla velvollisuudella me emme auta ketään ihmistä, mutta rakkaudella me voimme auttaa. Rouva von Lindberg sanoo myöskin, että ellei hän olisi antanut miehelleen kaikkea anteeksi, mihin he joutuisivatkaan! Ja minne joutuisivat kaikki avioliitot ylimalkaan?»

»Sinne, missä ne ovat», sanoi Mara ankarasti, »että mies ei kunnioita vaimoansa, kun tämä antaa anteeksi kaikki.»

»Mara, sinä olet liian kova! Se on sentään liian tylyä... siinä en minä enää voi olla mukana.»

Syntyi äänettömyys.

»No, mitä siis aiot tehdä?» kysyi Mara.

Oda purskahti itkuun.

»En mitään», sanoi hän, »en mitään. Minä olen vain omasta mielestäni niin tuhma, niin tuiki tuhma, kun vain tuommoisen pienen lemmenseikan vuoksi, jommoisia jokaisella on, jokaisella... omin käsini revin rikki koko onneni. Minä luulen, että sinä olet mielipiteinesi ihan ainokainen, Mara.»

Mara katsoi ystävätärtään sanattomana.

»Mutta Oda, sinähän tulit minun luokseni ja sanoit... että sinun oli mahdoton mennä Fritzin kanssa naimisiin ja...»

»Niinhän minä kyllä sanoin ensin, mutta minä tahdoin tietenkin vain kehoittelua, mutta sen sijaan vahvistit sinä vain minua näissä korkealentoisissa aatteissa ja olet tehnyt meidät niin äärettömän onnettomiksi.» Sen sanottuaan meni hän tiehensä.

Mara istui vielä kauan liikkumattomana paikallaan ikkunan ääressä, kun Oda oli mennyt.

Oliko vain pelkkää unta, että ulkona oli niin kaunis kevätilma? Täällähän oli niin kylmä ja pimeä. Eikö huoneeseen äkkiä ollut ilmestynyt vihollinen, salaperäinen olio, joka melkein näkyvästi ojensi kättään riistääkseen häneltä viimeisenkin?

Maraa puistatti, hän nousi ylös ja meni pienelle parvekkeelleen nähdäkseen vielä hiukan taivasta ja pilviä ennen yön tuloa, mutta oli kuin hän olisi katsonut vain avaraan, suureen tyhjyyteen.

»Ei mitään, ei mitään», kuiskasi hän, »ystäväni jättävät minut kaikki. Ah minkä, minkä vuoksi?»

Odan mieliala muuttui yhä enemmän. Lopulta he eivät, Mara ja hän, saattaneet enää mainitakaan keskusteluissaan Liescheniä, ja niin solisi ja haihtui pois vähitellen ystävyys, sillä kun he olivat kahden, oli heidän välillään joku kolmas, joka ennakolta kuoletti yhteisymmärryksen ja saattoi kaikki sovittelut epäonnistumaan.

Mara ei voinut pidättää Odaa.

Hän yritti kerran puhua asiasta rouva von Lindbergin kanssa, mutta tämä, joka muuten oli sangen viehättävä ja viisas, nauroi hänelle vasten naamaa.

Hän ei muka ollut ikinä vielä kuullut hassumpaa kuin että morsian noutaa sulhasensa lemmityn hoitaakseen ja vaivoin pysyttääkseen hengissä tätä, joka sitäpaitsi oli niin pahasti keuhkotautinen, että kuolema olisi hänelle kaikkein parasta, ja jokahan ei ammon aikoihin enää piitannut mitään luutnantista... Hän halusi vain rahaa, ettei kuolisi nälkään, ja sitähän, Herra nähköön, saattoi hänelle antaa. Mutta luutnanttia ei toki sopinut vaatia pysymään hänelle uskollisena, taivas varjelkoon! Neidit eivät olleet naimisissa eivätkä siis tienneet, minkälaisia miehet todellisuudessa ovat... Semmoiset ihanteethan ovat kyllä kauniita, mutta niin hulluja ja tuhmia ja niin vääriä...

Näin laverteli hän Maralle, joka seisoi ihmetellen eikä sanonut mitään, kun ei tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa.

Ehkäpä elämä todellakin oli semmoinen kuin rouva von Lindberg sanoi. Ehkäpä hän olikin hullu tai sitten tuhma, käyttökelvoton ihminen, joka oli vain toisten ja oman itsensä tiellä.

Näin kului pari viikkoa.

Oda oli jälleen herttainen ja hyvä, mutta vieraantunut. He eivät enää ymmärtäneet toisiansa.

Tuli kesä ja oppilaat lähtivät kuumuutta pakoon maille maalailemaan suurin suunnitelmin, suurin onnen ja menestyksen toivein ja unelmin.

Rouva von Lindberg oli suostunut saattamaan Odaa Dremmelshofiin Oskarin luo sillä välin kun hänen miehensä oli eräällä virkamatkalla, ja Mara jäi yksin Müncheniin.

Oda oli hyvinkin hartaasti pyytänyt häntä tulemaan mukaan, mutta Mara oli jyrkästi kieltäytynyt.

Hän ei tahtonut matkustaa.

Hänellä oli syynsä, mutta hän ei niitä ilmaissut.

Ne olivat hänen raha-asiansa.

Ne olivat sangen huonot.

Hänen täytyi tästedes elää vielä entistäkin paljoa säästeliäämmin, jos tahtoi karttaa todellista pulaa. Hänen oli viime vuosina aina täytynyt kajota pääomaansa. Se oli pian lopussa, ja entä sitten?

Hänen täytyi koettaa pian jälleen saada joku taulu myydyksi. Ilman ylimääräistä tuloa ei hän lainkaan lähiaikoina tulisi kunnolla toimeen. Mutta kuinkapa maalata kaunista kuvaa, kun on henkisesti ja melkein ruumiillisestikin kuollut? Ja miten saada se myydyksi?

Mara puri hampaitaan yhteen ja kävi äänettömästi ja ankarasti työhön käsiksi. Oli helteisen kuuma kesä, hänen atelieessaan oli ikkuna auki yöt päivät, kun hän muutoin luuli tukehtuvansa. Hän penkoi esiin vanhoja aiheita ja harjoitelmia, teki lukemattomia luonnoksia, tuhlasi paljon väriä ja paljon, paljon voimaa, mutta ei päässyt sen pitemmälle.

Mutta hän ei hellittänyt.

Hän ei lopulta enää ajatellut muuta kuin kuvaa, joka hänen täytyi maalata ja myödä voidakseen siitä sitten elää edelleen.

Hän ei tavannut ketään ihmistä.

Mallia ei hänen kannattanut ottaa.

Eikä häntä haluttanut enää käydä ulkona.

Hän nouti iltahämärissä välttämättömimmät ruoka-ainekset ja keitti ne itse.

Isä Häberlenkään luona hän ei enää käynyt, sillä tällä oli nyt iltaisin oppilas, pikku tyttö, josta hän aikoi tehdä suuren taiteilijan. Hän oli kokonaan siihen antautunut.

Mara oli liikanainen.

Hän oli aivan yksin.

Usein istui hän iltaisin parvekkeellaan kuunnellen sinne kohoavaa suurkaupungin ainaisen melun kohua ja humua.

Oliko se vain kaaoksen kohinaa, vai oliko se todellista elämää, josta hän ei mitään tiennyt? Jonka hän oli laiminlyönyt?

Oliko hän jäänyt ihan yksin ja eli saarella, mistä kukaan ei häntä löytänyt, se kun oli näkö- ja kuulopiirin ulkopuolena?

Vai oliko maailma jo kuollut ja eikö enää lainkaan ollut ihmisiä?

Ja tuo kohina kuuluikin mereltä, Pohjanmereltä?

Häntä karmi Pohjanmerta ajatellessa.

Se nieli kaikki, mitä oli.

Ihmiset ja rakkauden. Ihmiset ja rakkauden — kaikki.

Myöskin taiteen ja voiman ja nuoruuden.

Onhan naurettavaa, että hän istui täällä, tällä yksinäisellä kallionlaella ja koetti maalata kuvaa.

Hän oli jo aikaa unohtanut maalaustaidon.

Niin, niin, nyt tiesi hän senkin.

Hänhän oli aina antanut tunteja.

Tuntien antaminen ja omaperäinen luominen on kaksi eri asiaa.

Varsinkin, kun omaperäiseen luomiseen ei enää jää yhtään vapaata päivää viikossa.

Kun aina vain opettaa opettamistaan, on lopulta kuin revelty. Täytyy arvostella, kiittää ja moittia aina pikkuseikkoja, keskittää huomiota sikinsokin niin moniin sellaisiin, uhrata paras voimansa muille, opettaa lopuksi niin kauan, että itse on ihan ontto ja omintakeiseen aloitteeseen kykenemätön. Marasta tuntui, että hän oli opettanut itsensä ontoksi. Näin ei saanut jatkua, kerran täytyi hänenkin hetkensä lyödä! Nyt ei hän enää kyennyt kokonaan keskittymään omaan työhönsä, hänen oli aina täytynyt pisara pisaralta tiputella sydänvertansa, kunnes lähde lopulta oli ehtynyt.

Jospa kerran saisi sen antaa yhtenä, suurena, vuolaana virtana ja sitten kuolla!

Ei vain tätä ainaista tihkuttamista! Sitä hän ei enää kestänyt.

Kesä oli pitkä ja kuuma, yksi päivä samanlainen kuin toinen ja joka yö edellisensä kaltainen.

Näin vierivät viikot eikä Maran suuresta teoksesta ollut tullut mitään. Hän oli kuitenkin maalannut pari ruusua, joita hän katsoi hyvin onnistuneiksi. Löysi vielä vanhan kehyksen, jonka hän somisti uusilla värivivahteilla ja ajatteli viedä tämän kuvan taidekauppiaalle.

Mutta ei sentään hennonut.

Ruusuissa oli jotakin niin omituista, ne pudottivat lehtiänsä niin toivottomasti, juuri niinkuin hän itsekin, ja niin jäi kuva viemättä kaupattavaksi.

Kentieshän se oli viimeinen, mitä hän oli maalannut.

Hänhän oli juuri niin väsynyt kuin tuo ruusu. Istui liikkumattomana ja katseli kuolevaa kukkaa, joka oli hänen edessään lasissa. Keveä liikahdus, kuulumaton ääni kuin pienen siiven lepatus — ja jälleen makasi suuri, punainen terälehti pöydällä lasin vieressä.

»Kuinka kaunista», sanoi hän vaistomaisesti.

Hän hämmästyi oman äänensä kaikua.

Niitä hän oikeastaan teki, mitä tavoitti?

Tämän päivän illalla penkoi Mara kauan komppeitansa ja luonnoksiansa. Hän ymmärsi, että hänen nyt täytyi tehdä joku ratkaiseva päätös. Täytyi ryhtyä johonkin tai olisi hän lopussa.

Hän alkoi järjestellä ja siivota.

Ja jota enemmän hän sitä teki, sitä enemmän hän rauhoittui.

Hän huomasi, että hänellä sentään vielä oli koko joukko luonnoksia, jotka hän saattoi myydä, esim. kaikki ne, jotka ennen olivat olleet Peter Rasmussenin huoneessa. Ne pelastaisivat hänet joksikin aikaa nälkää näkemästä. Ja sitten, kun tämä pitkän pitkä kesä oli lopussa, hakisi hän paikan, oikean opettajattaren paikan. Hän ei halunnut enää olla riippuvainen sattumasta ja elää kuukaudesta toiseen jännityksessä, saisiko oppilaita vai ei, olisiko hänellä leipää syödäkseen vai ei. Hän ryhtyisi jälleen opettamaan, mutta nyt siten, että hänellä kerrankin olisi lepoa elämässään. Kerrankin!

Sitten hän olisi tosin maalauksen opettaja.

Ehkäpä sellaisenakin vain keskinkertainen.

Oli suuria kohtaloita ja oli pieniä.

Hänen kohtalonsa oli silloin pieni ja tavallinen.

Sellaisia kuin hän, niitähän oli satoja, tuhansia. Yksinäisiä, ilottomia ihmisparkoja, jotka saavat kättensä työn juuri niin maksetuksi, ettähän siitä elävät. Eläminen, sehän on vain vaeltamista, vaeltamista kautta aavikonhiedan tai kukkalaaksojen sille raskaalle, suurelle portille saakka, jonka läpi jokaisen on kerran käytävä. Ja mitä tuli sitten?

Vapautus, sanoi isä Häberle.

Ja senhän täytyi olla totta.

Sillä olihan elämä täällä maan päällä vain kuin oloa suuressa vankilassa.

Ulos ei kukaan päässyt.

Kaikki vaelsivat siinä rauhattomina ympäri.

Jotkut kulkivat käsi kädessä.

Mutta useimmat kulkivat yksin, kukin vain omia kahleitansa kantamassa, ja liikkuivat toistensa ohi kuin varjot, ja kahleet kalisivat milloin kovemmin, milloin hiljemmin. Joskus olivat muutamat näkevinään suuren valon välkähtävän ikkunain rautaristikon läpi ja luulivat suuren hetken saapuneen, mutta hyvinkin pian palasi taas pimeys ja peitti heidät kaikki.

Mutta tässä vankilassa sitä kuitenkin oli asetuttava elämään.

Vain vaeltaminen ja ajatteleminen ei ollut hyväksi.

Täytyi joskus syödäkin.

Muuten nääntyi nälkään.

Niin monethan isoovat leipää, työtä, onnea, rakkautta... hän tosin ei ollut enää pitkään aikaan isonnut. Oliko hän oikeastaan viime päivinä syönyt kunnolleen?

Hän ei saattanut tarkalleen muistaa, mutta penkominen ja järjestäminen oli tehnyt hänet niin väsyneeksi, että hän ei missään tapauksessa saattanut enää tänään mennä ulos. Hän halusi ennemmin nukkua, ah, nukkua kauan, kauan. Hän lusahti nääntyneenä ikkunan ääressä olevalle tuolilleen, mutta hänen kuivat suuret silmänsä jäivät auki, ajatus liittyi ajatukseen, unta ei tullut, ketään ihmistä ei tullut eikä kuulunut ääntä, ei risahdusta — mutta vihdoin tuli yö. Tuli kuumana ja raskaana, mutta hämäränä ja hiljaisena ja herttaisena ja viipyi kauan, niin kauan kuin saattoi, jotta päivänvalo ei näkisi ja häiritsisi ikkunan ääreen kuukertunutta olentoa, jolla oli kalmankalpeat, kuopillevajonneet posket ja tummat, elottomat silmät.

Mutta ennenkuin täysi päivänvalo tuli, nousi keveitä askelia ylös viidenteen kerrokseen Maran asuntoon, ja kapea, kalpea käsi painoi soittokelloa.

12.

Dremmelshofin kuistilla istuivat Oskar ja Oda rouva von Lindbergin kanssa iltapäiväkahvilla. Loistavasta lokakuunsäästä ja avonaisesta ulko-ovesta sisääntulevasta, ihanasta meri-ilmasta huolimatta ei kukaan heistä näyttänyt erin hyväntuuliselta. Oskar ja rouva von Lindberg polttelivat, Oda istui keinutuolissa selkäkenossa ja tuijotti eteensä. Hänen sylissään oli juuri avattu ja luettu kirje.

»No, kuinka Mara voi?» kysyi Oskar vihdoin.

»Hyvin», vastasi Oda heti.

»Niinä luulen», huomautti rouva von Lindberg, »että neiti von Dorenin kaltaiset ihmiset aina voivat hyvin.»

»Kuinka niin?» kysyi Oskar.

»No, hän on itseensäsulkeutunut ihminen, joka ei tarvitse ketään muuta onneansa varten, johtuuko se sitten — siitä, että hän todellakin elää ihanteissaan tai yksinkertaisesti siitä, että hän on niin kylmä ja harkitseva.»

»Omituinen seos, rouva. Oletteko milloinkaan tuntenut kylmää, harkitsevaa — ihanteiden palvojaa?»

»Niin se juuri on», puuttui Oda hermostuneesti puheeseen, »mehän tiedämme kaikki varsin hyvin, että Mara on maailman paras ihminen, mutta sittenkin — kylmä hän on, täytyy olla, ja sen vuoksi ei hänen olekaan vaikeaa elää ihanteittensa mukaisesti, kun taas ihmiset, joilla on verta suonissa, eivät sitä kerta kaikkiaan voi. Eihän sitä enää olisikaan ihminen, jos kaikki olisi yhdentekevää! Ja elää niinkuin Mara saattaa vain kylmä ihminen. Ajatelkaa toki Peteriä! Kylmästi purki Mara kihlauksen. Tokko hän lainkaan on häntä raikastanut? Mehän emme sitä tänäkään päivänä tiedä! Ja kuitenkin puhelee hän monesti ikäänkuin hän olisi ainoa, joka ymmärtää todella rakastaa, ja saattaa näillä periaatteillaan vain kaikki onnettomuuteen. Kenestä hän ylimalkaan mitään välittää? Omaisistaanko? Ne saisivat hänen puolestaan asua, missä pippuri kasvaa. Välittääkö hän meistä? Miksei hän tullut mukaan tänne? Arvaan kyllä, että hänellä on ollut hiljainen ja suuri kesä ihan ypö yksinänsä, kuten hän tässä kirjoittaa, ja minun kun on täytynyt kotona suorastaan raataa ja kuulla joka puolelta nuhteita Fritzin vuoksi! Minä alan todellakin luulla, että Fritzkin on toiminut vain Maran vaikutuksen alaisena... Ah, hulluksi tässä on tulla!»

Rouva von Lindberg poltteli tyynesti edelleen. Oskarin teki mieli monta kertaa keskeyttää Odaa, mutta näki tämän säkenöivät silmät kyynelissä ja murahti vain:

»Vahinko, vahinko!»

»Mikä on vahinko?»

Oda oikaisihe ja katsoi häneen jännittyneenä.

»Että ystävyys saattaa mennä niin murskaksi kuin sinun ja Maran. Minä en ole vieläkään käsittänyt...»

»Mutta, herra Brente», huudahti rouva von Lindberg, »eihän se ollut mikään ystäväntyö Maran puolelta, että hän neuvoi Odaa, joka silloin oli epätoivon ensimmäisessä puuskassa, rikkomaan välinsä herra von Dorenin kanssa. Sellaisia niinsanottuja ystävättäriä on sellaisissa tiloissa kartettava...»

Oda hypähti ylös.

»Ah, antakaa olla. Tietysti on syy yksin minun. Minähän olin silloin niin kuohuksissa. Minä sanonkin vain, että jos Mara jälkeenpäin olisi hiukan enemmän ymmärtänyt minun tilaani, niin ystävyys olisi jäänyt ennalleen. Hän huomasi jo ammoin, että minä mielelläni olisin... sopinut Fritzin kanssa, mutta hän oli ollakseen niinkuin asia kerta kaikkiaan olisi lopullisesti ratkaistu, ja sitä juuri sanon minä kylmäksi. Ja niin hän on aina ollut, maalauksessakin. Jos joku kuva ei häntä miellyttänyt, niin ei muuta kuin heitti sen uuniin ja aloitti toista, kun meikäläinen olisi vielä päiväkausia yritellyt korjailla epätoivoon asti. Mutta hänkö? Huihai! 'Sehän on niin luonnollista!' sanoi hän vain levollisesti — ja juuri yhtä yksioikoisesti tahtoo hän ottaa koko elämän! Jos hän on erehtynyt rakkaudessa — mitäs muuta, uuniin vain, ja siinä se — 'sehän on niin luonnollista!' — Knud Hansen on myöskin joutunut karille hänen vuokseen, siitä olen ihan varma.»

»Totisesti, Oda, nyt riittää! Te ette ymmärrä Maraa ja sinä teet sekä väärin että huonosti.»

»Oke, lopeta!»

Oda juoksi itkien tiehensä.

Oskar käveli äkeissään edestakaisin kuistilla.