Part 12

»Hänhän on ihan suunniltaan, tyttöparka», sanoi rouva von Lindberg. »Että Mara kehoitti häntä tuohon Lieschen-juttuun, olikin sentään liikaa. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että Oda ei sitä kestäisi, aina tuo henkilö silmäin edessä... Teidän sijassanne, herra Brente, saattaisin minä nyt pian Odan ja luutnantin välit kuntoon. He rakastavat toisiansa... tämä ero on sulaa hulluutta. Toiset naiset saavat kokea paljoa pahempaa ja ovat kuitenkin onnellisia miehensä ja lastensa kanssa... Minä puolestani en haluaisikaan miehekseni mitään enkeliä.» Ja rouva nauroi itsekseen.

Oskar murahti pari käsittämätöntä sanaa, näki sitten Maran kirjeen pudonneen permannolle, otti sen ylös ja lähti ulos.

Illalla kutsui hän Odan työhuoneeseensa ja antoi hänelle kirjeen.

»Mitä siinä seisoo?» kysyi hän

»Etkö ole lukenut? Hän on suorastaan mielenvikainen... syyskuun lopusta on näet se Lieschen ollut hänen luonaan. Hänet laskettiin Laufingista ulos terveenä, ja minä olin aikoja vuokrannut hänelle asunnon talonpoikien luona, mutta sen sijaan ilmestyy hän eräänä aamuna anivarahin Maran luokse, ja tämä ottaa hänet palvelijakseen tai mallilleen, mene tiedä... mutta näin hän tekee minulle ihan mahdottomaksi mennä enää hänen luokseen. Minä olin juuri kirjoittanut, että olisin jälleen hyvä ja herttainen ja tulisin, ja tämä on nyt vastaus. Ja kun hänen nykyinen asuntonsa kävisi hänelle ajan pitkään liian kalliiksi, kirjoittaa hän, muuttaa hän vanhaan atelieerakennukseen, missä Häberle asuu, ja Lieschen mukana, siellä kuuluu olevan joku huone vapaana. Ja sitten kirjoittaa hän, että hänen täytyy nyt itsensä työskennellä ahkerasti ja ettei hän talveksi aio enää ottaa oppilaita. No, ehkäpä Häberle on ottanut esille rahoja kätköistään — niin minä ainakin arvelen... Mutta minä en nyt mene Müncheniin takaisin, vaikka Tilli Lindberg tietää toisen erinomaisen maalausopiston.»

Oskar istui pyylevänä nojatuolissaan.

»Kirjoita sinä Fritzille, että hän tulkoon takaisin», sanoi hän lyhyesti.

Oda sävähti tummanpunaiseksi ja vaikeni.

Äkkiä kietoi hän käsivartensa veljensä kaulaan.

»Ah, Oskar, senhän sinä voisit tehdä! Minä en ole kuullut Fritzistä mitään senjälkeen.»

»Jos saan veljenä antaa sinulle hyvän neuvon, Oda, niin odota, kunnes Fritz...»

»Ah, Oskar, sinäkin olet vain Maran lumoissa! Se on minulle niin vaikeaa.»

»Kuule, mitä minä sanon, Oda!» Hän irroitti Odan kädet kaulaltaan ja sanoi äkkiä kiivaasti: »Aja sinä tuo Tilli Lindberg tiehensä! Sen minä sanon sinulle! Semmoiset naiset ovat kuin rutto, niin, ne ovat pahinta, mitä on. Senkin hiukkasen ihannetta ja hivenen kunniantuntoa, mikä meillä vielä on, yrittävät he leperrellä ja mairitella meiltä pois, kun itse vain pyrkivät saamaan miehen, eikä mitään muuta! Senvuoksi herjaavat nämä keimailevat naiset, jotka vain etsivät huvittelua, kaikkea ylevää ja hyvää ja leimaavat sen sijaan aistillisuuden ja intohimon yleväksi! Me miehet olemme heidän omallatunnollaan, heidän yksin, he kun etsivät lemmenseikkailuja ja kataluuksia ja koska me senvuoksi emme voi heitä kunnioittaa, noita naisia! Hyvä isä, nauretaanhan sitä joskus viinin vierellä ja seurassa sellaisille kaikkinaisille jutuille ja kaksimielisille kaskuille ja kokemuksille, mutta pohjimmalta me kuitenkin inhoamme kaikkea sellaista. Sen sanon sinulle, Oda! Ja sanon vielä senkin, että suorastaan kadehdin Fritziä siitä, että hänen on niin käynyt... Tuhannen tulimmaista, ajattelin, hänhän voi sinua kunnioittaa, hänellä on maailmassa yksi olento, joka vetää häntä ylös- eikä alaspäin ja jota hän senvuoksi kunnioittaa enemmän kuin itseänsä... Mutta nyt näenkin, että sinä et lainkaan olekaan sellainen, että se kaikki on vain Maraa, tuota niin ihanaa ihmistä! Hänenlaisensa naiset ne miestä nostavat ja kohottavat... Herra siunatkoon, miksei sellaisia naisia ole enemmän maailmassa!»

Oda oli nyt kalmankalpea ja tuijotti veljeänsä. Ei hievahtanut.

Oskar oli vallan hengästyksissään puhumisesta. Sitten istuutui hän taas ja sanoi:

»Odota vain hiukan vielä. Anna tuon Lindbergin lähteä ja jää sinä tänne. Ja kun sinun sydämesi jälleen on solunut oikealle tolalleen, niin käväistään me Münchenissä ja pyydetään Maralta anteeksi... Kun hän ei vain siellä raataisi itseään piloille kaiken tuon väen joukossa... Niin, siellä hän nyt istuu siinä luolassa koko rosvojoukon kanssa ja voisi niin hyvin olla Ruusulassa isoäitinsä luona. Tiedätkö, että vanha rouva on jokseenkin huonona. Minä ratsastan huomenna häntä tervehtimään, tuletko mukaan?»

Oda ei yhä vieläkään liikahtanut.

»Minähän en saa siellä näyttäytyä», mutisi hän alakuloisena, »mene sinä vain... Hyvää yötä Oke ja kiitoksia.»

»Niin, hyvää minä tarkoitin, mutta sinähän näytät ihan surkealta, niin, elämä ei ole pikkuseikka... niinkin ihan jokapäiväisten ihmisten kuin meidän täytyy oikein ponnistella pysyäksemme pinnalla, peijakas, ja meidänhän on asiamme sentään jokseenkin hyvin, eikö olekin, Oda? Mutta sen Lindbergin sinä toimitat täältä pian pois, eikö niin? Se on huono ihminen! Usko minua, jokainen ihminen, joka pitää huonoa hyvänä ja määräävänä, on itse huonompi kuin uskookaan ja tietää... No hyvää yötä, pikku sisko.»

Seuraavana päivänä ratsasti Oskar Bucheneckiin kuulustelemaan vanhan rouvan vointia.

Tämä otti hänet vastaan, istui hyvin kankeana ja kylmettyneenä ikkunapaikallaan, mutta hänen katseensa oli yhtä kirkas ja terävä kuin aina ennenkin.

Oke kertoi vanhalle rouvalle, mitä mieleen sattui, elämyksistään Amerikassa, missä hän kävi joka elokuu, Dremmelshofista ja vuodentulosta ja politiikasta. Lopulta otti hän taskustaan erään ulkomaisen sanomalehden ja sanoi:

»Sillä Rasmussenilla on Amerikassa ollut jättiläismenestys. Sitä me täällä emme olisi ikinä ajatelleet.»

»Kenestä te puhutte?» kysyi rouva von Doren jääkylmästi.

»Ka, Peter Rasmussenista», toisti Oke viattomasti, »hän on sittenkin jättänyt kirjailijan uran ja ruvennut jälleen musikeriksi, säveltäjäksi. Hänestä tulee vielä suuri, kuuluisa ja äveriäs mies.»

Hetken kuluttua sanoi rouva von Doren hiukan epävarmalla äänellä:

»Jumalan kiitos, että pojantyttäreni Marie Agnes silloin itse purki kihlauksen. Tämä hänen erehdyksensä on aina ollut minulle käsittämätön, mutta purkauksen jälkeen olen minä luonnollisestikin jälleen avannut hänelle kotini. Valitettavasti vain ei hänellä tähän saakka ole ollut — aikaa tulla. Marie Agnes kuuluu olevan sangen ahkera taiteilijatar, sanovat kaikki.»

Kajahtiko hänen äänestään ikäänkuin hiljaista ylpeyttä?

Oskar kakisteli.

»Minä poikkean pikapuoliin Münchenissä. Saanko sanoa poikannetyttärelle terveisiä?»

Rouva von Doren nyökkäsi.

»Hyvin ystävällistä, herra Brente. Joko kävitte poikani luona?»

»En, en vielä. Toivoakseni herrasväet voivat hyvin?»

»Oikein hyvin. Poikani on yhä vielä sangen äkeissään tuosta tuhmasta Fritzin jutusta. Olisihan ollut parempi, herra Brente, että sisarenne, kun pojanpoikani kerran tahtoi naida hänet, olisi antanut enemmän arvoa Dorenin nimelle ja välttänyt tämän perheskandaalin. Nuorikothan olisivat voineet sopivammin kahden kesken ja häiden jälkeen oikaista tämän pojanpoikani nuoruudenhairahduksen. Mutta nykyään ei kukaan enää kuule vanhoja ihmisiä eikä, ikävä kyllä, tunneta säätyvelvoitusta... Hyvästi, herra Brente, käykää toistekin katsomassa.»

Oskar ratsasti pois varsin tyytyväisenä.

Oliko hänellä amerikkalainen sanomalehtensäkin mukanaan?

Oli kuin olikin, siinä oli tänä aamuna selvästi seisonut, että Peter Rasmussenin ja Frida Thomsenin kiertueella oli joka kaupungissa ollut suuri menestys, että Peterin sävellykset saavuttivat tunnustusta ja ihailua.

Silloin pälkähti hänen päähänsä, entäpä jos veisi tämän sanomalehden Maralle? Hän ratsasti täyttä neliä kotia neuvotellakseen tästä Odan kanssa, mutta Oda oli niin masennuksissa, ettei Oskar päässyt puheen alkuun. Rouva von Lindberg oli ensimmäisestä viittauksesta loukkaantuneena matkustanut pois ja Oda pelkäsi tulevansa sairaaksi ja oli mennyt vuoteeseen. Kun Oskar kertoi hänelle Rasmussenista, sanoi Oda vain:

»Kaikkein parasta olisi, että Peter naisi pian Thomsenin ja Fritz Liescheninsä, niin heillä kummallakin olisi, mitä ovat halunneet.»

Oskar tuli miettiväiseksi. Kuka tietää, tokko Mara iloitsisi kiertueen onnistumisesta niin kuin hän, Oskar. Matkahalu haihtui ja Oda tuli todella sairaaksi. Hän oli ulkoilmassa maalatessaan saanut reumatismia ja hänen mielialansa pahensi tilaa tuntuvasti.

Muutaman viikon kuluttua saapui vanha rouva Brente Dremmelshofiin ja neuvotteli Oskarin kanssa, eikö pitäisi kirjoittaa Fritzille.

Miksei, mutta Fritz oli syyslomalla Tyrolissa, eivätkä hänen omaisensa olleet viikkokauteen enää tienneet hänen osoitettaan eikä Oda millään tahtonut kuulla asiasta puhuttavankaan. Sanoi vain, että sairaus oli tullut juuri sopivalla aikaa, eikä Fritzin tarvinnut siitä mitään tietää..

Fritz kuljeksi tällöin, lokakuun lopulla, Münchenissä ja etsi vanhan Häberlen asuntoa.

Hän oli aikonut käydä Maraa tervehtimässä ja hakenut häntä vanhasta asunnosta. Vihdoin oli hän saanut tietää, missä Mara asui, ja oli juuri kääntymässä pimeään porttikäytävään Theresienkadulta, kun Mara tuli häntä vastaan. Niin, oliko se todella Mara? Niin laihaksi käynyt. Niin kauhean laihaksi ja niin totiseksi — mutta samassa Mara tunsi hänet ja hänen kasvonsa kirkastuivat.

»Onpa hauskaa nähdä sinua jälleen, Fritz! Tuletko kanssani syömään? Sitten mennään vanhaan osteriaan.»

Fritz oli niin liikutettu jälleennäkemisestä, että seurasi vain sanattomana. Pian sen jälkeen istuivat he vastakkain pienen pöydän ääressä, ja Mara etsi ruokalistasta hänelle parhaat annokset niin levollisena ja luontevana kuin olisivat he eilen tavanneet.

»Mutta tuoko on kaikki, mitä sinä syöt?» kysyi Fritz säikähtyneenä viitaten Maran keittolautaseen.

Mara nauroi:

»Oh, sitähän oli aika paljon. Huonoina aikoina syödään vielä vähemmän, Fritz, ja sekin käy. Minä olin taannoin paljoa laihempi kuin nyt.»

Sitten alkoivat he jutella, ja Mara mainitsi hänelle, että Lieschen nyt oli hänen luonaan. Mara ei ollut hennonut lähettää häntä pois, kun hän eräänä aamuna varhain oli saapunut hänen ovelleen ja soittanut hänet hereille — »vain suurella vaivalla, ajattele, Fritz, sillä minä nukuin kuin kuollut, vallan kummakseni, ikäänkuin en koskaan enää voisi herätä. Mutta siinähän oli Lieschen ovellani ja täytyihän minun pitää huolta hänestä. Luullakseni se oli sangen hyvä minulle, ehkäpä pelastukseni.»

»Mitä kummia ajatuksia sinulla aina onkaan», sanoi Fritz. »Olisi varmaan ollut parempi, että joku olisi pitänyt huolta sinusta sen sijaan, että sinä vielä otat lisätaakkaa olallesi. Sinä näytät sangen huonolta.»

»Enkö mitä. Minä voin taas sangen hyvin. Minulla on runsaasti työtä enkä vaihtaisi kenenkään kanssa.»

»Sopiiko sinun luonasi käydä, Mara? Jaa, niin...»

Syntyi äänettömyys.

»Sopii, Fritz», vastasi Mara verkalleen. »Minä olisin iloinen, jos sen tekisit, mutta siellä on yhtä ja toista...»

»Tietysti, kauhean boheemia», täydensi Fritz.

Maran täytyi nauraa.

»Minun on niin kotoista olla sinun kanssasi, Fritz. No niin, boheemia, miksei? Siellä on ensinnäkin vanha isä Häberle, josta ei ole paljoa sanomista ja joka kuitenkin on meidän vanha ankkurimme. Hän on kokenut nuoruudessaan paljon kovaa: m.m. vei hänen veljensä hänen morsiamensa. Mutta hän on opettanut meille kaikille, että ei pidä vastustaa ja vihata muita ihmisiä, vaan ainoastaan itseänsä, s.o. paholaista, joka pyrkii joka tilaisuudessa meitä hallitsemaan. Sitten on siellä hänen ihmelapsensa, sitten eräs vaimo, jolla on monta pientä lasta, ilman miestä, sitten asuu siellä kaksi nuorta arkkitehtiä ja vielä eräs vanha maalaajatar, ja sitten minä ja Lieschen, ja sitten sukelsi kuin selviö kaksi päivää sitten esiin — niin, tiedätkö kuka?»

»En voi aavistaa.»

»Knud Hansen, ajattele, aivan entisellään, ihan, — tällä hetkellä taas pinnalla: on kirjoittanut jotakin ja ansainnut paljon rahaa. Nyt hän on matkustanut Pohjanmerelle surusta, ettei kantasalin ympärillä ollut yhtään huonetta vapaana, mutta hän palajaa kolmen viikon kuluttua ja aikoo jäädä tänne työskentelemään ja asumaan. Hän on tarjoutunut minulle elinkautiseksi emännänapulaiseksi.»

»Kantasali, mikä se on?» kysyi Fritz.

»Se on suuri ullakkohuone, josta on muodostunut jonkinlainen eteishalli. Vanha venakko ja minä maalaamme seinät täyteen kuvia, vanha flyygeli on keskellä lattiaa, ja kun Häberle soittaa iltaisin, ovat siellä koolla kaikki jumalat, 'meidän kantavanhempamme', kuten arkkitehdit sanovat, — yksi laulaa, toinen soittaa luuttua...»

»Entä sinä?» kysyi Fritz.

»Jaa minä? Minusta on tullut vanha ja muriseva ja minua sanotaan Mara-muoriksi, Fritz.»

»Niinkuin muori tai äitihän sinä olit aina meille kaikille. Minä tulisin mielelläni tänä iltana, mutta... Lieschen...»

»Lieschenkö? Pidä häntä yksinkertaisesti vertaisenasi, jotahan hän pohjaltaan on. Ajattele, että olet kerran tehnyt hänelle suurta vääryyttä ja pyydä ritarillisesti anteeksi, niin on sävy selvä...»

»Hyvät ihmiset, Mara, jos kaikki olisi niin yksinkertaista kuin sinä sanot...»

»Se on yksinkertaista, Fritz, sen olen elämäni kolmena viime viikkona jälleen oppinut. Elämä on ihan yksioikoista niin kauan kuin me itse olemme mutkattomia ja tosia! Siinä koko asia.»

»Niin, mutta Lieschen ei suinkaan rakasta minua enää?»

»Ei. Hänessä on riehunut kauhea viha sinua vastaan, hän on halveksinut sinua syvästi, niin, hän halveksii sinua vielä, ei silloisen vääryyden vuoksi, vaan sen käsityksen tähden, mikä sinulla on siitä. Hän sanoo aina: 'Jumalan edessähän kaikki ihmiset, ovat yhdenvertaisia, mutta kun ylhäiset kristityt tekevät semmoista, niin meikäläisille se on synti, mutta heikäläisille muka ei, vaikka jos kaksi tekee ihan samaa, niin tottahan he ovat yhtäläisiä.'»

»Hän on oikeassa», mutisi Fritz.

Mara katsoi nyt kelloansa.

»On jo myöhäinen, tuletko mukaan? Tahtoisin sanoa vielä, että Lieschen, s.o. minä en luule, että hän on parantunut, ja talvi on oven edessä. Ehkäpä hänen siunauksensa voi tuonnempana tehdä sinulle hyvää. Minä menen edellä, tuletko perästäpäin?»

»Tulen», vastasi Fritz nousten ylös.

He menivät yhdessä ulos. Mara loi häneen niin suloisen silmäyksen, että hän Fritzin mielestä jälleen oli nuori ja kaunis. Sitten he erkanivat. Fritz halusi kävellä vielä puoli tuntia ja tulla sitten. Menopäätös tuntui hänestä vaikealta.

Mutta kun kello oli yhdeksän, meni hän kuitenkin ylös. Perille tullessaan kuuli hän ukon soittavan ja tunsi joutuvansa uuden tenhon valtaan. Hän aukaisi hiljaa oven ja oli nyt »hallissa». Hän huomasi heti, että kantasali oli yksinkertainen, suuri, vanhanaikainen ullakko-eteinen, josta taiteellisella koristelulla oli todellakin tullut halli. Kaksi seinää oli maalattu freskoilla, toiset olivat verhotut erilaisilla matoilla, suuri olkimatto oli keskellä flyygelin alla, pilareissa riippui kaksi ikivanhaa messinkistä »kynttilänpidintä». Hän näki leveän kaakeliuunin pankolla, jolla istui useita henkilöitä, flyygelin ääressä kykkivän vanhan, kummituksenkaltaisen äijän, jonka kädet liukuivat koskettimilla ja loihtivat vanhasta soittokoneesta näitä salaperäisen tenhoavia ääniä. Fritz nojautui äänettömästi erästä pilaria vastaan ja tarkkasi vähitellen ympäristöään lähemmin. Hän näki Maran istuvan yläruumis etukumarassa, kädet polvilla; hämärässä näki hän hänen silmiensä loistavan ja hänen mustan tukkansa kiiltävän. Hän istui siinä kuin Sibylla, niin suurena ja juhlallisena. Tällä hetkellä tuntui hän Fritzistä aivan uudelta ja oudolta. Hänen jalkainsa juuressa istui pieni vaaleatukkainen tyttö, joka kaikkine aistinensa seurasi soittoa. Vielä näki Fritz molempain arkkitehtien seisovan ja vanhan venakon, ja silloin tällöin aukeni ovi ja uusia ihmisiä hiipi sisään; moni heistä näytti miltei nälkiintyneeltä, mutta kaikkien kasvoilla oli loisto, joka asuu niiden kasvoilla, jotka tietävät, että on olemassa jotakin parempaa kuin tämä vaivainen elämä maan päällä ja ovat vihdoin löytäneet oikean tien. Erään freskokuvan alla olikin lause: »Me olimme kaikki eksyksissä kukin tahollansa. Mutta Herra pani kaikkien synnit hänen päällensä.» Fritz alkoi hämärästi aavistaa näiden sanojen yhteyttä.

Kun vanhus oli lopettanut, vallitsi niin syvä hiljaisuus, että kukaan ei arvannut liikahtaa. Sitten astui eräs nuorukainen Häberlen luokse puhellen jotakin tälle, ja Fritz meni kättelemään Maraa. Tällöin huomasi hän myöskin Lieschenin istumassa, ja nyt oli hänestä yhtäkkiä ihan luonnollista ja itsestään selvää, että hän meni myöskin tämän luo. Fritz ojensi hänelle kättään ja sanoi hiljaa:

»Hyvää päivää, Lieschen. Anna minulle anteeksi.»

»Sydämen pohjasta», vastasi tyttö.

»Hiljaa!» huusi joku. »Hiljaa!»

Ukko Häberle soitti kuutamosonaatia.

Mara oli peittänyt kasvonsa käsillään. Fritz tunsi, mitä hän ajatteli, tunsi että tässä huoneessa liikkui pelkkiä suuria, läpikamppailtuja elämänkohtaloita, jotka pyhittivät sen. Ja hän mietti kuinka köyhä on kaikkien niiden ihmisten elämä, jotka eivät tiedä semmoisesta mitään, vaan tuntevat vain muodollisia seuroja tai väsyttäviä, lyijynraskaita iltoja, ei mitään sielun kohotusta, kun päivä päättyy ja suuri, hiljainen yö lähenee, eivätkä tiedä, mihin kaiken syntinsä ja hätänsä ahdistuksessa menisivät.

Hän oli kuin haltioitunut. Tätäkö sanottiin boheemiksi?

Kun viimeiset sävelet olivat vaimenneet, nousi Mara ja antoi hänelle merkin. Fritz seurasi häntä ja he menivät matalaa ovea kohti, jossa oli Maran nimi: M.A. v. Doren.

He tulivat pitkään, kapeaan kamariin, joka muutamilla huonekaluilla oli sisustettu niin erinomaisen miellyttäväksi, että Fritziltä pääsi huudahdus: »Oi, kuinka viihtyisää!»

He istahtivat uunin ääreen kahteen korituoliin.

»Mara», sanoi Fritz, »mutta pidetäänkö sinusta täällä kylliksi huolta?»

»Parempaa kuin hienoimmassa hotellissa. Et uskoisi, mikä onni on sairastuessa olla näiden ihmisten parissa. Äskettäin olin pari päivää vuoteen omana ja se oli suorastaan kuin juhla. En ole pitkään aikaan syönyt niin hyviä liemiä kuin arkkitehti Bremerin keittämät tai semmoista teetä kuin venakko keittää. Entäs isä Häberlen sekoittamat saunakukkatipat! Verrattomia. Me elämme, täällä niinkuin tosiaan vapaat ihmiset. On kokonaisia sanasarjoja, joita täällä ei lainkaan tunneta, kuten esim. sairaustapauksissa tartunta, seurustelussa kutsu, pukukysymys ja varsinkin ikävä... Meidän ei tarvitse kuulua mihinkään yhdistykseen ollaksemme hyväntekeväisiä, meidän välillämme on salainen side ja jokainen auttaa toistaan sanaa sanomatta ja itsestäänselvänä asiana. Me emme ratkaise ajan polttavia kysymyksiä sanoilla, vaan kukin kohdastaan omalla teollaan, Fritz.»

»Sinähän kuvaat paratiisillisia oloja, Mara.»

»Tavallansa. Eihän Jeesus säälinytkään ketään niin kuin rikkaita, kylläisiä ihmisiä.»

»Mutta onhan teidän joukossanne myöskin kauhean syvälle langenneita ihmisiä.»

»On kyllä, mutta pahettakin voi täällä helpommin vastustaa, se kun on julkinen eikä pyrikään piileksimään, kun sitä vastoin korkeampien taholla, virkamies- ja upseeripiireissä esim. pahetta aina salataan ja koetetaan kaikin mokomin näyttää siivollisilta ulospäin. Ah, mitä se hyödyttää? Se rasittaa sydäntä vain vielä enemmän. Ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia — lurjuksia ja turmeltuneita naisia on ylhäisimmissä ja alhaisimmissa piireissä aivan yhtä lailla, eikä yksi sääty ole turmeltuneempi kuin toinen — se on totuus.»

Molemmat vaikenivat.

»Tiedätkö, että tämä oli Peterin huone? Täällä kadotti hän itsensä ja täällä löydän minä itseni jälleen. Siitä on jo kulunut pitkä, pitkä aika, mutta hänkin palajaa ensi lempeensä — musiikkiin. Minä uskon sen varmasti.»

Fritz oli yhä vaiti. Sitten kysyi hän:

»Oletko äskettäin kuullut mitään — Odasta, Mara?» Mara huokasi hiljaa, kertoi sitten varovasti Odan mielialasta ja hänen ystävyydestään rouva von Lindbergin kanssa ja huomautti, että ihmiset ajattelevat näistä asioista niin eri tavalla. Hän puolestaan ei saattanut eikä halunnut siihen sen enempää sanoa, mutta ymmärsi, että Odasta tuntui vaikealta tulla Müncheniin ja paras kai hänen oli ollakin Oskarin luona.

»Hän on siis vielä siellä. Minä ajattelin nyt matkustaa kotiin, mutta siinä tapauksessa menen sinne vain pariksi päiväksi. Läheisyys on liian kiihdyttävä, tiedätkö. Odan ja minun ei sovi nyt olla heikkoja, sehän olisi samaa kuin peräytyminen keskellä ratsurynnäkköä, eikö niin, Mara? Meidän täytyy nyt odottaa, mitä Jumala meistä päättää. Ja tämmöinen ilta täällä teikäläisten parissa tekee hyvää. Hyvästi, Mara, minä käyn sinun luonasi pian kerran vielä ja kaikki, mitä voin tehdä Lieschenin hyväksi — senhän tiedät, sinun tarvitsee minulle vain mainita. Mutta rahan tarjoaminen tuntuisi minusta nyt loukkaukselta, ja kuitenkin — mistä te kaikki oikeastaan elätte, kuule?»

Maran täytyi nauraa hänen huolestunutta näköänsä.

»Ah, jokainen ansaitsee aina jotakin ja se tekee yhteensä aika paljon. Minä möin useita luonnoksia ennenkuin muutin tänne ja heitin taiteen sikseen. Vasta täällä tässä ympäristössä olen löytänyt itseni. Talon isäntä näki freskoni kantasalissa ja on pyytänyt minua maalaamaan alakerrassa olevan ravintolan seinät. Se on ensimmäinen hyvä tilaus elämässäni, Fritz. Nyt vasta minun taiteilijaelämäni todella alkaa. Eikö elämä ole merkillistä?»

»Sinäkö maalaat tavallisen kapakan?»

»Ehkäpä se on tärkeämpi maalattava kuin kirkko. Siihen täytyy taiteen yleensä palata, Fritz. Minä maalaan heille merenhyrskyn, ehkäpä heistä silloin tuntuu olo vapaammalta ja iloisemmalta ja — olut laimistuneelta. Hyvästi, Fritz, ja kiitos, että tulit.»

Fritz suuteli hänen käsiään kunnioittavasti.

»Ja tännekö sinä aiot jäädä ja juurtua, Mara?»

»Kukapa sen tietää! Jään tänne ainakin toistaiseksi; minä tunnen, että voin täällä jälleen tulla täysin onnelliseksi, vieläpä enemmän: minähän alan vasta nyt elää! Ei pidä vain ajatella, että elämä tuottaa mitään erikoista tai suurta — pieni ja suurihan ovat vain käsitteitä. Vain joskus, öisin, on kuin kuulisin askelia tulevan minua kohti kaukaa, mutta en tiedä, ovatko ne elämän vai kuoleman — äänihän on sama. Saattaahan se myöskin olla meren soitto, joka minua kutsuu. Peter sanoi aina, että minä olin meren sukua. Ehkäpä minä senvuoksi sovellun niin huonosti ihmisten pariin? Peter sanoikin kerran, kun minun täytyi sanoa hänelle eräs ehkä kova totuus: 'Mara, Mara, kuka voi juoda näin karvasta vettä?' Senvuoksi on hyvä, että minä nyt olen yksin. Hyvästi, Fritz, hyvästi!»

13.

Kaksi vuotta oli kulunut.

Ja jälleen oli kirkas lokakuunilta. Mutta vanha rouva von Doren ei enää istunut jäykkänä ja suorana, vaan kumaraisena ja alakuloisena kamiinipaikallaan.

Hänen edessään oli pelipöytä. Hän odotti uskollista ystäväänsä Oskar Brenteä, joka kahdesti viikossa tuli hänen luokseen _écartéta_ pelaamaan. Tänään viipyi Oskar tavallista kauemmin, ja vanhus muisteli odotellessaan menneitä aikoja.