Part 13

Se, mikä hänen ylpeää selkäänsä oli niin taivuttanut, oli hänen poikansa Ludwigin kuolema kaksi vuotta sitten. Ihan äkkiä oli tuo voimakas mies kuollut keuhkokuumeeseen syksyllä, ja hänen kuolemansa jälkeen tuli ilmi, että tilan taloutta oli hoidettu niin huonosti, että Dorenin perhe oli suorastaan ahtaalla ja huolestuttavassa asemassa. Vanha rouva maksoi sanaa sanomatta niin paljon velkoja kuin saattoi maksaa, mutta se ei riittänyt, ja hän ajatteli tänään: Mitenkähän olisi käynyt, ellei Lieschen Meier olisi kuollut ja Fritz ja Oda tehneet sovintoa? Tosin, kovaahan oli, että Bucheneck nyt oli pelastettu Brentein rahoilla, mutta nuori rouva von Doren oli osannut lyhyessä ajassa kietoa vanhan isoäidin sormensa ympäri; totisesti, sen tuo reipas pikkurouva osasi! Lehahtihan hienoinen hymy vanhan rouvan kasvoille hänen ajatellessaan onnellista nuorta paria pääkartanossa ja heidän valkoveristä pikku Maraansa — kaihan miehinen suvunjatkaja pikapuoliin saadaan. Fritz, se täytyy sanoa, oli osoittautunut sangen toimeliaaksi otettuaan tilan haltuunsa ja joka ilta tulivat molemmat vanhuksen luo hänen elämänsä ehtoota ilostamaan. Minette-rouva molempine tyttärineen oli muuttanut Kieliin, maksattivat Fritzillä ja Odalla itselleen runsaan eläkkeen ja syöksyivät Kielin seuraelämään. Merkillistä, mietti vanhus, kuinka vähän hän heitä kaipasi, vaikka heidän käytöstapansa kieltämättä oli moitteettomampi kuin Odan, kieltämättä, sillä Oda pysyi sinä, mikä oli: tuli aina vielä lumisena sisään ja suuteli häntä herttaisesti ilman muuta — taas levisi hymy vanhuksen kasvoille — suloinen hän sittenkin oli, Oda, vaikkakin uudenaikainen ja häikäilemätön.

Ja hän kertoi niin paljon Marasta. Aluksi se ei vanhusta lainkaan miellyttänyt, mutta vähitellen oli hän siihen tottunut, ja nyt oli hänen ensimmäinen kysymyksensä, kun Fritz ja Oda tulivat, tavallisesti: »Onko teillä tietoja Marie Agnekselta?» ja sitten kuunteli hän värähtämättä kaikki ja sanoi lopuksi lyhyesti: »Jaha, jaha. No, Fritz, tapasitko äitisi Kielissä?»

Siihen päättyi keskustelu.

Jos Fritz ja Oda joskus tekivät viittauksia, että Maran pitäisi tulla Bucheneckiin, keskeytettiin se puhe heti.

»Hän on pitänyt tuota herra Rasmussenia meitä kaikkia parempana — hän ei enää sovi Dorenien joukkoon.»

»Mutta, isoäiti», sanoi Fritz sitten, »kihlaushan on purettu jo lähes neljä vuotta sitten.» Silloin vastasi vanha rouva vain: »Soo? Siitä minä en tiedä mitään. Marie Agnes ei ole sitä minulle ilmoittanut. Jos Marie Agnes vain päättää ja ottaa todellakin tavattoman miellyttävän herra Brenten, niin minä annan hänelle hänen nuoruutensa hairahduksen anteeksi.»

Hän oli juuri ajatuksissaan jälleen saapunut Oskariin, kun tämä saapuikin ja ojensi vanhalle rouvalle pari ruusua.

»Kiitoksia», sanoi tämä, »kuinka huomaavaista teidän puoleltanne, herra ratsumestari. Teillä ei kai kuitenkaan ollut oikein halua tänään tulla vanhan rouvan luo, kun tulette näin myöhään.»

»Pyydän tuhannesti anteeksi. Pehtorini ei päästänyt minua irti. Tiedättehän kuinka tavattoman kernaasti tulen.»

»Sangen rakastettavaa — te olette mairittelija.»

»Enkä ole. Joka miehellä ei ole sellaista isoäitiä kuin minulla», sanoi Oskar rauhallisesti.

Sittenkun vanha rouva oli tullut Odan isoäidiksi, oli Oskarkin ruvennut nimittämään häntä siksi, ja rouva von Doren oli siihen puoliksi alentuvaisesti mukautunut.

»Tänään on minulla kai taas yhtä surkean huono onni ratsumestari. Mitä uutta kuuluu?»

»Paljon. Tahdotte ensin kuulla sanomalehtiuutiset vai sukukuulumat?»

»Suku on aina lähinnä, herra ratsumestari. Koskeeko se pojantyttäriäni Kielissä?»

»Minulla ei valittavasti ole kunniaa tietää mitään neideistä, mutta serkultani Hampurissa olen kuullut, että suuri merisinfonia tulee siellä piakkoin esitettäväksi ja että Rasmussen saapuu Amerikasta sitä itse johtamaan.»

Vanha rouva teki käsillään torjuvan liikkeen.

»Herra Brente, huonot sukkeluudet eivät ole minun alaani. Te unohdatte, että minä olen vanha vaimo.»

»Oi, pyydän tuhannesti anteeksi. Mutta serkkuni kuuluu sukuuni ja tämän hän tosiaan on minulle tänään kirjoittanut ja paljon muuta lisäksi, mutta sitä kai minun ei pidä kertoa?»

»Ehkä myöskin, että tuota Rasmussenia nyt yleisesti jumaloidaan ja että hänellä on musta pujoparta, kuten äskettäin seisoi jopa Kreuzzeitungissakin! Minusta on tämänlaatuinen reklaami taiteilijoiden personasta jokseenkin mautonta, mutta muutenhan he kai eivät tule kuuluisiksi.»

Oskar tarkkasi ihastuneena vanhuksen kasvoja.

»No, hieno mieshän Rasmussen oli aina ja kunniallisesti hän on menestyksen työllänsä ansainnut, totisesti.»

»Niinkö todella? Teidän vuoronne, herra Brente.»

»Niin on, niin on. Minähän häviän kuin hevoskoni, ah, anteeksi, sitähän ei saa sanoa, mutta isoäiti ei toivottavasti kiinnitä huomiota maakalaiseen puhetapaani. Niin, se Rasmussen on nyt onnensa luonut ja minutkin on kutsuttu konsertin jälkeiseen juhlaan.»

»Mikä eri juhla sitten vielä tulee?»

»Thomsenin luona. Neiti Thomsen laulaa orkesterin säestyksellä jonkun suuren sävellyksen, kaikki Peterin johdolla. Sitten tulee hänen sinfoniansa ja konsertin jälkeen suuret illalliset Thomsenin luona ja siellä luultavasti julaistaan Peterin ja Frida Thomsenin kihlaus, kirjoittaa serkkuni.»

Hän tarkkasi tätä sanoessaan visusti vanhan rouvan kasvoja.

Rouva von Doren heitti kortit läjään.

»Vai niin», sanoi hän silmät säkenöiden, »nyt siis, kun hän on saavuttanut menestystä, jättää hän hänet ja ottaa rikkaan Thomsenin! No, muutahan en senlaatuisilta ihmisiltä ole odottanutkaan.»

Oskarin silmät suurenivat.

»Jättääkö hänet? Mutta isoäiti! Mara — minä tarkoitan teidän pojantyttärenne — on antanut hänelle rukkaset. Minkäs miesparka sille mahtaa?»

»Pojantyttäreni tiesi, miten oli tehtävä, herra Brente. Niin, on teidän vuoronne. Te pelaatte tänään surkean huonosti, ystäväni. Milloinka tuo konsertti Hampurissa sitten on?»

»Viikon perästä, 22. lokakuuta, Dremmelshofin koko väki aikoo tulla mukaan. Pehtorin väki kokonaan ja mamselikin sanoi: 'Mitä, herra Rasmussen, joka täällä soitti niin kauniisti, että ihan täytyi itkeä, antaa Hampurissa konsertin! Herra ratsumestari, sinne me mennään. Sisareni, Line Groterjahn, asuu Hampurissa ja on usein pyytänyt minua tulemaan!' Ja Bucheneckin herrasväki tulee varmasti mukaan, Rasmussenhan on holsteinilainen, niin että sinne on mentävä jokaisen, joka vain kynnelle kykenee. Hauskaa, kun mies niin nousee työnsä ja loistavien lahjojensa ja sellaisen naisen avulla kuin teidän pojantyttärenne Münchenissä. Muuten, joko olette kuullut, että Turkissa pian syttyy sota? Sinne menen minä mukaan vapaaehtoisena. Minä alan kyllästyä erakkoelämään Dremmelshofissa — tai isoäiti, arvon rouva, miksette te oikeastaan muuta minun luokseni? Se olisi mainiota.»

»Tämä ehdotus on sangen liikuttava, rakas ratsumestari, mutta — minun päiväni ovat luetut.»

»Joutavia! Teillä on vielä ruusuja poskilla. Te olette nuorin meistä kaikista. Tulkaakin mukaan Hampuriin kuulemaan suurta sinfoniaa! Minä tilaan ylimääräisen junan ja tuon auton tähän ovenne eteen. Ajatelkaa, mikä kunnia kaikille holsteinilaisille, kun vanha rouva von Doren Bucheneckista saapuu vartavasten juhlimaan nuorinta holsteinilaista kuuluisuutta, Rasmussenia, se tekisi hyvän säväyksen, mitä?»

Rouva von Doren katsoi Oskaria kummissaan.

Hetken kuluttua sanoi hän vain:

»Soo, te olette voittanut pelin. Ehkä riittääkin täksi päivää. Liisa tuo heti teetä... Kertokaa minulle enemmän Turkista, herra ratsumestari, se kiinnittää suuresti mieltäni.»

Kun Oskar oli mennyt, sanoi vanhus moneen kertaan itsekseen.

»Lystikäs mies, kovin lystikäs mies.»

* * * * *

Viikkoa myöhemmin oli suuri päivä Hampurissa.

Oli konsertin alkamishetki ja jättiläismäinen Gluck-sali oli täpötäynnä yleisöä.

Häikäisevän kirkas valo, loistavia pukuja, äänten sorinaa ja salaperäisen kiihoittavia näppäilyjä orkesterista, missä 'viriteltiin'. Seisomapaikatkin oli myyty ja ovien luona seisoi pää pään vieressä tosiaan taiteenjanoista nuorisoa, joka mielellään seisoo kolme tuntia, ettei vain menettäisi ääntäkään. Nyt kävi suhaus: he tulevat! Kaikki kurkottivat kaulaansa nähdäkseen taiteilijan paremmin. Marakin kohotti hiukan päätään ja silloin — näki hän hänet.

Mara oli saapunut pari tuntia sitten Münchenistä ja seisoi nyt erästä pilaria vastaan nojaten tummapukuisena keskellä seisojayleisöä.

»Tuo on Frida Thomsen», sanoi eräs ylioppilas hänen vieressään. »Kerrassaan jumalainen, eikö ole? Aivan kuin hopeata puku, ja kun hän laulaa — lumotuksi tulet! Hän laulaa vain Rasmussenin sävellyksiä.»

»Missä Rasmussen on?»

»Tuolla, tuo tumma, kookas mies, jolla on frakki ja valkoiset liivit ja punainen ruusu napinlävessä, tuo, jolla on musta tukka ja parta, hieno mies, katso hänen liikkeitään ja mikä ryhti hänen päässään. No, hän on saanut onnesta kiinni, mutta hänen kasvoissaan on myöskin jotakin rautaista, eikö ole... hiljaa, pst, pst...»

Peter Rasmussen tarjosi Frida Thomsenille käsivartensa ja saattoi hänet korokkeelle.

Huikeat kättentaputukset tervehtivät taiteilijaparia.

Frida Thomsen oli jo kauan ollut hampurilaisten lemmikki, mutta nyttemmin ei hänen nimeänsä mainittu muuta kuin yhdessä Peter Rasmussenin kanssa.

He kumarsivat molemmat, sitten istahti Peter flyygelin ääreen ja löi muutamia akordeja.

Heti syntyi haudanhiljaisuus.

Frida Thomsen lauloi pelkkiä Peter Rasmussenin säveltämiä lauluja.

Hän alkoi lempilaulullaan: 'Kun kuohuu pauhinalla', joka heti antoi oikean mielialan koko illaksi.

Konserttisaliin levisi kuin merenkohua ja meri-ilmaa, ja laulu oli kuin suuren sinfonian airut, kuin ensimmäinen lokki rantasärkkien yllä, joiden takana meri kohisee ja hyrskyää.

Seurasi riemuisa kättentaputus.

»Kukahan siihen on sanat sepittänyt?» kysyi joku. »'Mara' seisoo tässä, kuka se Mara on?»

»Mara ei ole kukaan. Se on hänen äitinsä. Ei, Mara on meri. Hiljaa, se alkaa taas.»

Laulu seurasi laulua, sitten tuli pieni väliaika, jonka jälkeen Frida Thomsen lauloi orkesterin säestyksellä ja Rasmussen johti eri korokkeelta, mutta hänen johtonsa oli melkein vain ylimalkaista viittailua. Frida Thomsen johti koko sävellystä hopeaisella äänellänsä, ja esitystä seuraaviin taputuksiin yhtyi innokkaimpana johtaja, jolle laulajatar kiitollisena nyökkäsi päätään.

Sitten tuli kymmenen minuutin väliaika, mutta kukaan ei poistunut salista. Nähtiin vain kuinka Rasmussen kohteliaasti saattoi Frida Thomsenin ulos. Sitten kuului taas orkesterin viritysnäppäilyjä ja vihdoin tuli Peter Rasmussen ja astui korokkeelle.

Kaikki oli jo ääneti.

Mara näki Peterin kohottavan oikeaa käsivarttaan ja ikäänkuin vavahtavan, sitten oikaisihe hän suoraksi ja seisoi kuin vaskeen valettuna. Mutta hän antoi kätensä jälleen vaipua. Oliko se heikkoutta? Mutta sitten kuului kolme reipasta, pientä tahti-iskua, hän kohotti molemmat käsivartensa, ja soitto alkoi.

Oliko se musiikkia?

Eikö se ollut meri, joka siinä oli niin tyynenä ja rauhaisana, että luuli näkevänsä sen silmäinsä edessä, rajattomana, rannattomana, tummansinisenä, pyhässä levossa ja suuruudessa, ja kaukana näköpiirin rajalla lipui vitivalkeita purjeita kohti tuntematonta maata ja pilvissä kajasti kangastus, suuri, monitorninen kaupunki — eikö jo kaukaa, kaukaa kuullut kellojen soivan ja julistavan syvää, autuasta rauhaa kaikille maille? Mutta mitä ääniä ne olivat, jotka nyt näyttivät ilmoittavan jotakin uutta? Tapahtui salaperäinen muutos, meri sai sävyynsä jotakin kauheaa, liikkumatonta, se odotti. Odotti jättiläismäisenä, hiljaisena ja suurena. Ja nyt tuli jostakin käsky ja sinisestä unelmoivasta peilistä tuli äkkiä jotakin muuta, jotakin kammottavaa, hirviö, joka kyyristi selkäänsä saaliinsa kimppuun syöstäkseen. Vielä oli kaikki hiljaa, kaameaa, uhkaavaa. Sitten tuli syvä kellonääni ja sitten hämäryys — kaukaa näköpiirin takaa se nousi verkalleen, raskaana, armottomana, kangastus katosi, hämärä pimeni ja sitten tuli tuuli.

Kuin äkkihuuto vihlaisi se vetten yli ja katosi. Mistä se tuli? Minne se oli mennyt?

Mutta syvyydessä olijat olivat sen kuulleet.

Bum, kajahti suuri kello, bum — ja hirviö alkoi sitä toistaa ja hiljaa murista ja kohotti suurta, harmaata, teräksenkarvaista rintaansa raskaasti ja hitaasti ylös ja laski taas alas, ylös ja alas. Hämäryys yhä synkkeni.

Mitä tuo oli? Taasko huuto? Tuhat huutoa yhtaikaa. Kimakkaa vihellystä ja vinkunaa, vaakunaa vonkunaa, huii-ii, siinä se porhalsi ohi, niinkuin hurjassa ajossa ja pyyhälsi pedon päällitse, ja tämä aukaisi kitansa ja näytti lumivalkeat hampaansa ja karjaisi yli kaiken kuuluvasti. Siihen vastasi tuhatkertainen karjunta. Se tuli äärimmäisten äärien takaa, missä ei enää ole merta eikä maata, syvimmistä syvyyksistä, syvältä hornankuilujen alta ja huikeista korkeuksista, missä muutoin vain serafi ja kerubi puhaltavat pitkiä, kultaisia pasuuniaan, se myllersi maan ja syöksi esiin valtaisina vesivuorina, repi esiripun kaikilta maan ääriltä ja näytti kaikkialle, miten suuri laiva upposi, katkesi kahdeksi kappaleeksi ja vaipui syvyyteen kuin kivi, näytti lähelläolevan uppoavan veneen repaleisen purjeen viimeiset lepattavat riekaleet ja peitti hukkuvien huudon ja nyt, nyt ojensi se jättikouransa ja tempasi kokonaisen maan syvyyteen, hui, kuinka kurimus kuohui ja kiehui... eikö tämä vieläkään ollut kylliksi? Kuka vielä huusi? Bum, soi syvyyksien kello, bum, minä, minä huudan, minä huudan kovemmin kuin muut, minä olen huutanut yötä päivää jo tuhansia vuosia, minä olen suuri, uponnut ihmissydän, minä huudan kaipuuta yöt ja päivät, minä soin tuhansin äänin, yöt, päivät, soitan kaikki tuskat, jotka koskaan ovat apua huutaneet, minä olen soinut hiljaa ja kovaa siitä saakka kun merta ja maata on ollut, minä huudan ja annan kajahdukseni kaikua kunnes lasinen taivaankatto halkeaa ja suuri, vertavuotava ihmissydän jälleen nousee ylös valoon.

Kuule kuinka vedet pauhaavat ja katso kuinka pimeys nousee, mutta kuuntele, kuuntele syvyyden kelloja!

Ja mikäs tuo nyt oli? Tuliko valo? Meri ja maa vavahtivat ja ensimmäinen aamuruskon säde sarasti pitkän, hirveän yön jälkeen.

Se tuli huilunsoiton ja tuulikanteleen sävelin ja leijui herkkänä ja varovana raunioiden ja kuoleman paikkojen päällä.

Se levisi verkalleen, kulki kevyin, heijastavin heilahduksin ja päilyi väräjävinä huntuina levottomien, ärtyisten aaltojen yllä, oli kuin suuri, hyväntahtoinen käsi, joka siunaa, ja nimeämätön sana, joka vaimentaa kaikki huolet... ja kahmaava nyrkki syvyyksistä katosi ja kello vaikeni.

Ja miten sitten kävi?

Yhtäkkiä oli kaikki valoa ja loistoa, ja tässä valossa väikkyi kaukana, kaukana jälleen kangastus, monitorninen kaupunki, jossa kellot soivat, ja kellojensoittoon yhtyi lukemattomien äänien laulu ja taivaan ovi aukeni ja meri antoi takaisin kuolleensa ja taivas ja maa ja tuonela antoivat takaisin kuolleensa ja tuli viimeinen päivä, jolloin suuri, uponnut ihmissydänkin meren syvyydessä vaikeni.

Ja silloin tuli suuri, autuas, soiva hiljaisuus.

Alkoi uusi iäisyys.

Se oli meren sinfonia.

Musiikki vaikeni, Peter Rasmussenin käsivarret vaipuivat alas ja syvässä äänettömyydessä, joka seurasi, seisoi hän kuin kuvapatsas, ja vasta kun loppumattomat kättentaputukset alkoivat, kääntyi hän ympäri, ja he näkivät hetkisen hänen kalmankalpeat kasvonsa.

Myöskin Mara näki ne.

Muuten ei hän nähnyt mitään. Ei kuullut mitään. Hän kuuli vain kellojensoiton ja seisoi kädet ristissä ja antoi kyyneleittensä vapaasti valua. Hän saattoi ajatella vain muutaman sanan ja ajatteli ne yhä uudelleen, ei mitään muuta kuin tämän: Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!

Ei kukaan kiinnittänyt häneen huomiota, kaikki olivat suuren elämyksen lumoissa, kaikki näyttivät kirkastuneilta, innostuneilta, säteileviltä ja kaikki huusivat ja pauhasivat:

»Rasmussen, Rasmussen, esiin Rasmussen!»

Ja hän tuli taas esiin ihan väsyneenä ja niin hiljaisena ja kalpeana, ja kaikki tunkivat eteenpäin nähdäkseen hänet, ja tässä tungoksessa livahti Mara ulos ja oli pian kadulla.

Ulkona satoi kuin saavista kaataen.

Mara pani päällysvaippansa, joka hänellä oli ollut käsivarrella, jälleen ylleen ja kulki katuja pitkin minnekään pyrkimättä.

Hän käveli tavailisin, joustavin askelin, kuten oli nuoruudessaan kävellyt Peterin rinnalla. »Peter», puheli hän, »pikku Pekka!»

Se oli ollut yksi hänen ensimmäisiä hyväilysanojaan silloin ennen. Kuinka johtuikaan se nyt kymmenen vuoden kuluttua jälleen hänen huulilleen?

Koska hän jälleen oli löytänyt hänet.

Vihdoin viimein, pitkien, oi, niin pitkien, pitkien vuosien jälkeen.

Tämä oli jälleen hän, tämä oli Peter Rasmussen, tämmöinen oli hän ollut, kun he menivät kihloihin, ja »pikku Pekka» äänsi hän taas. Nyt tiesi Mara vihdoin taas, että paha ei voinut saada Peteristä voittoa! Hän oli saattanut tehdä syntiä — nyt kulki hänen sielunsa taas valoa kohti!

Hän halusi vielä samana yönä palata Müncheniin, mutta juna lähti vasta kello yksi yöllä — siihen oli pitkä aika.

Vihdoin meni hän erääseen pieneen ravintolaan, tilasi itselleen illallista ja ihmetteli, että kaikki ihmiset näyttivät niin välinpitämättömiltä ja tyhjiltä. Tänään Peterin suurena kunniapäivänä. Hän tunsi ylimielistä juhlatunnelmaa, hänen teki mielensä kutsua kaikki nämä ihmiset juhlimaan kanssaan, mutta he näyttivät kaikki niin kylläisiltä ja tyytyväisiltä, eivät varmaankaan ymmärtäneet taiteesta ja musiikista mitään tai sellaisesta päivästä kuin tämä, jolloin ihmiskunnalle oli annettu suuri lahja, kaadettu syliin runsaudensarvi täynnä kauneutta ja iäisyyden ihmeitä. Hän ei syönyt melkein mitään. Vihdoin hän maksoi ja lähti verkalleen pois.

Sade oli tauonnut, ilma oli kaunis, käveleminen teki hänelle hyvää. Hän tuli paljoa liian aikaisin asemalle, siellä seisoi vielä palelevia kukkakauppiaita, ja Mara osti juhlatunnelmassaan heiltä niin paljon kukkia kuin saattoi maksaa ja nousi syli täynnä ruusuja ja neilikoita ja orvokkeja kolmannen luokan vaunuun. Istui nurkkaansa ja sulki silmänsä. Hän joutui olemaan vaununosastossaan yksin, juna kiiti läpi yön ja hän istui kukkien tuoksun ympäröimänä. Vain kaukana, loitolla kohisi meri ja humisi hyrsky.

14.

»Herra Rasmussen, ettekö todellakaan tule meille enää tänä iltana?»

»En, neiti Thomsen. Älkää pahastuko, minä en saata. En voi oikein hyvin.»

»No, huomiseen sitten, hyvästi!» Frida Thomsen keräsi kimmelteisen laahustimensa kokoon, kumarsi hänelle ja lähti.

»Huomiseen», toisti Peter koneellisesti.

Toisia ihmisiä tuli hänen ympärilleen, hänen täytyi pudistaa vielä monen kättä. Kuin unessa kuuli hän ystävien kiitosta ja ylistystä ja toisteli yhtämittaa yhtä ja samaa: »paljon kiitoksia, oo, ylen herttaista, kiitos, kiitos...» kunnes vihdoin viimein istui autossa ja ajoi äänettömästi hotelliinsa.

Tarjoilijat riensivät esiin.

Haluaako herra professori illallisen tarjotuksi alhaalla vaiko ylhäällä salissa, tahtooko herra professori valita erikseen ruoat vai syökö valmiin ruokalistan mukaan: on tomaattilientä, kampelaa...

»En kumpaakaan», keskeytti Peter tulvan, »tuokaa minulle kylmiä leikkeleitä huoneeseeni ja pullo punaviiniä, ei mitään muuta.»

»Hyvä on, herra professori.»

Vihdoin oli hän yksinään huoneessaan.

Hän heitti pois raskaan palttoonsa ja laskeutui pitkälleen leposohvalle, sulki silmänsä ja makasi liikkumattomana.

Hetken kuluttua koputettiin ovelle ja tarjoilija ilmoitti, että viereisessä huoneessa oli pöytä katettu.

»Kiitos», sanoi Peter lyhyesti ja jäi makaamaan.

Ah, kuinka hyvää se teki viime päivien kauhean jännityksen ja nyt lopullisen voiton jälkeen!

Hän halusi vain oikaista jäseniänsä ja maata liikkumattomana, joka hermo oli ollut niin äärimmilleen jännitettynä. Veri takoi suonissa, ohimoissa ja sydämessä, hän tunsi olevansa ihan kuolemanväsynyt.

Mutta hetken kuluttua tunsi hän voivansa paremmin. Hän aukaisi silmänsä ja tuijotti kattoon.

Missä hän oikeastaan oli?

Hän koetti koota ajatuksiansa. Mutta ei kyennyt.

Hänen korvissaan kohisi ja humisi. Hän oli olevinaan Pohjanmerellä, niin, nyt hän tiesi, hän makasi rannikolla ja hänen vieressään istui Mara ja laski kätensä hänen sydämelleen. Silloin hän rauhoittui.

Hän tunsi Maran läheisyyden niin elävästi, että hänen huulensa hiljaa lausuivat: »Mara!» Säikähti omaa ääntänsä ja avasi taas silmänsä, katsoi ympärilleen, huomasi olevansa yksin ja tunsi huoneensa.

Hiljaa huoaten nousi hän vihdoin ja ajatteli:

— Minun täytyy syödä jotakin, muutoin kaadun nurin.

Hitaasti ja hoippuen meni hän toiseen huoneeseen, istui katetun pöydän ääreen ja alkoi juoda punaviiniä. Kuinka purppuranpunaista se viini oli, niinkuin sydänverta, jota hän tänään oli ihmisille vuodattanut, ja se kuului kuitenkin vain hänelle, ainokaiselle!

Hän nosti lasinsa.

»Sinun maljasi», sanoi hän ääneen.

Kotimaan kamaralle astuttua oli hänestä Mara yhä hänen lähellään, astui kuin varjo hänen vierellään joka askelella.

Peter istui mykkänä ja hievahtamatta ja piti lasia käsissään. Kaikki tämä vuodatettu sydänveri, sen täytyi oikeastaan tunkea hänen luokseen vuolaana virtana ja löytää hänet, missä hän olikin.

Ah, hänhän oli niin kaukana, kaukana, häneltä mennyttä, vaikkapa hän pärskyttäisi sydänvertansa yli koko maapallon — Maraahan ei enää ollut olemassa, hän oli kuollut, ja Peter oli iäksi yksinäinen.

Mitä hyödytti, että Oskar oli eilen kertonut hänen elävän Münchenissä niinkuin ennenkin, aivan entisellään, niin ettei tarvinnut muuta kuin matkustaa sinne ja — ah, Oskarhan ei tiennyt, ei kukaan tiennyt, mitä kaikkea oli tullut väliin, hänen ja Maran väliin, kaikkea kylmyyttä, kaikkea kamppailua, kaikkea valhetta...

Veri kihosi kuumana hänen kasvoihinsa. Hän nousi ja meni toiseen huoneeseen. Nouti itselleen sikarin, mutta ei sytyttänyt sitä, palasi taas ruokapöydän ääreen ja yritti syödä jotakin.

Verkalleen pakotti hän muutamia paloja alas, sitten istui taas liikkumattomana.

Hän oli nyt menestyksen saavuttanut mies.

Tänään oli hänen voitonpäivänsä, tänään.

Kaikki ulkomailla saavutetut voitot olivat merkityksettömiä, mutta nyt oli hänen isänmaansa ottanut hänet, hyljeksityn, vastaan. Tänään oli hän saavuttanut elämänsä suuren päämäärän.

Hyvä Jumala, minkä kamppailun ja kuinka pitkän harhailun jälkeen!

Ketä oli hänen oikeastaan kiittäminen kohtalostaan?

Frida Thomseniako?

Oliko hän hänen kohtalonsa? Peter katsoi kelloansa.

Hän tiesi, että jos hän nyt menisi sinne — oli juuri puoliyö — ja kysyisi häneltä, olisi Frida hänen, ja kaiken hänen maineensa ja menestyksensä lisäksi tulisi vielä loistava omaisuus, joka turvaisi hänen tulevaisuutensa; silloin olisi hänellä puoliso, joka itse oli suuri taiteilija, ja yhdessä saattaisivat he tehdä voittoretken kautta maailman, mutta — kivi, joka hänen sydäntään painoi, ei ikinä siitä kirpoaisi. Vaan kirpoaisiko se missään tapauksessa? Jälleen kuumotti ja ahdisti häntä. Herra nähköön, oli tämäkin voitonpäivä, tässähän hän istui tuskia kärsimässä juhlimisen asemesta — hän löi nyrkillään pöytään, että lasit kilisivät. Hän nielaisi vielä lasin viiniä, mutta se ei helpottanut, hän istui niinkuin oli istunut — murtuneena miehenä. Hän oli saavuttanut päämääränsä. Mutta ruumiiden yli.

Ja minkä vuoksi oikeastaan?

»Minä en voinut muuta, en voinut muuta!» voihkaisi hän ääneen. »He ajoivat minut tähän vihaan ja raivoon, laskivat leikkiä minun sydämestäni ja kyvystäni, olivat liittoutuneet minua vastaan, rakastivat toisiaan salassa, ivasivat ja pilkkasivat minun rehellistä työtäni, riemuitsivat voitostaan... minun täytyi riuhtaista itseni irti ja paeta, he tahtoivat minut tuhota.»

»Kuka oikeastaan?» kysyi ääni ihan kuuluvasti. Peter katsahti hurjana ympärilleen.

Huoneessa ei ollut ketään. Äänessä oli aivan kuvaamaton kaiku. Täynnä tyyneyttä ja hyvyyttä.

Hän hypähti ylös ja asteli edestakaisin.

»Knud ja Mara», huusi hän äkkiä.

»Sehän on valhetta», sanoi ääni taas ihan levollisesti, »puhu sitä muille, mutta älä sano itsellesi tänä voittosi hetkenä.»

»Mutta minun täytyy se sanoa, minun täytyy se sanoa», voihki hän uudelleen. »He eivät olleet kumpainenkaan läsnä tänä iltana. He eivät suo minulle tätäkään voittoa, he elävät yhdessä ja rakastavat vaan toisiaan.»

»Mene ja kysy Maralta, onko se totta.»