Part 14

»Minä en saata, minun täytyisi tappaa se kolmas, joka on meidän välillämme, se paholainen...»

»Mutta Peter!» sanoi ääni vain.

Peter istahti pöydän ääreen ja peitti kasvonsa käsivarsiinsa.

Tätä ei enää saattanut sietää.

Kuka puhui täällä hänen kanssaan, kuka vainosi häntä? Oliko se Mara? Koko ajan oli Mara häntä vainonnut, aina, aina, nämäkin kolme vuotta Amerikassa. Ei ollut häntä hetkeksikään jättänyt, Peter tiesi sen kyllä, oli seisonut kuilun partaalla, johon hän oli aikonut syöksyä, ja vain katsonut häntä, eikä hän ollut hypännyt. Mara oli aina ollut hänen lähettyvillään, ja nyt, kenen lähetti hän nyt hänen luokseen?

Herra nähköön, hän, Peter, oli häntä rakastanut niinkuin elämässä vain kerran voi rakastaa, mutta Mara oli hänet jättänyt juuri, kun hänen kauhein, vaikein aikansa oli, kun hän koetti kirjailijatoimellaan saada purttansa väljemmille vesille, silloin oli hän hänet jättänyt, silloin oli hän käynyt kylmäksi ja kalseaksi, silloin oli hän hänet hyljännyt ja mennyt Knud Hansenin kanssa ja hänet, Peterin, olivat he sitten ajaneet miltei kuolemaan, ja nyt, että hän nyt oli se, mikä oli, siitä sai hän kiittää vain omaa itseänsä.

»Peter-parka!» sanoi ääni.

Hän hypähti jälleen ylös.

Rauhattomana käveli hän huoneesta toiseen koko yön.

Eikö tämä kamppailu koskaan lakkaisi?

Mitä häntä hyödytti hänen ihana sinfoniansa, jossa hän oli temmeltänyt ja runoillut ja laulanut sydämensä rauhaan? Oliko tämä rauha valhetta? Oliko kaikki ollut turhaa? Eikö mikään menestys ja maine ja onni auttanut mitään?

Soiko kello aina syvyyksissä?

Soi, hänestä tuntui kuin soisi se entistä äänekkäämmin.

»Mitä se on?» voihkaisi Peter. »Mitä se on?»

Hän ei saanut pitkään aikaan mitään vastausta ja asteli ahdistavine ajatuksinensa huoneessa edestakaisin.

Mutta kun aamuruskon ensimmäisen kajastuksen aikana seisoi ikkunan ääressä ja katsoi ulos, kuului ääni vielä kerran.

»Peter!» sanoi se, »jäätkö vielä tänäkin yönä tappiolle?»

Hän seisoi hetken liikkumattomana suuria hikikarpaloita otsallaan.

»En!» huusi hän äkkiä ääneen, otti päällysvaatteensa ja lähti ulos.

* * * * *

Isä Häberlen suuremmassa huoneessa makasi Knud Hansen sohvalla. Hän oli loukannut jalkansa, hänen säärensä oli pantu lastoihin ja hän oli kovin surkeana.

Mutta tällä hetkellä kiiluivat hänen vedensiniset silmänsä. Sillä hänen vuoteensa ääressä istuivat Mara ja isä Häberle, ja Maran täytyi kertoa.

Knud Hansen taputti käsiään kuin ylimielinen poika.

»Pyydän kerta vielä, Mara-neiti, sanokaa se kerta vielä: koko Hampuri siis oli läsnä ja juhli häntä riemuiten ja kaikki olisivat tahtoneet seistä päällään niinkö ihana on tämä sinfonia, niinkö suurenmoinen todella? Meidän Peterimme, nyt hän on siis voittanut.»

»Minä luulen myöskin, että hän nyt voittaa», arveli isä Häberle, »minä uskon sen varmaan.»

»Kuinkas muuten? Tietysti. Pian tulee hän nelivaljakolla kultaisissa vaunuissa ja noutaa meiltä pois kuningatar Maran. Neiti Mara, älkää menkö pois, minähän lasken tuhmaa leikkiä, tiedän sen, mutta koko juttu on niin ihana. Pyydän jäämään, minä tukehdun muuten yksin. Isä Häberle menee pois, mutta te jäätte, Mara, minullahan on teille jotain kertomistakin.»

»Mitä sitten?» kysyi Mara ystävällisesti ja istuutui jälleen.

»No, kustantaja kirjoittaa julkaisevansa minun lastensatuni, jos te suostutte ne kuvittamaan.»

»Ah, oliko teillä minun luonnokseni todellakin mukana? Mutta tietystihän annan ne kernaasti.»

»Hyvä, sitten jaamme ansion. Ehkäpä siitä tulee hyväkin juttu ja minä saan vihdoinkin ne tuhannet, joita yhä vielä odotan sen kuuluisan tulipaloromaanin jälkeen.»

»Knud», sanoi Mara, »oletteko tosiaan sen vahingon jo unohtanut, vai teeskentelettekö vain? Olkaa kerrankin ihan suora.»

»Mutta, Mara, minäkö en olisi suora! Joka olen teidän edessänne kuin avoin kirja. Te tiedätte, että rakastan teitä epäjum...»

»Älkää puhuko semmoisia, pyydän!»

»Ei ei, en minä sitä tarkoitakaan, mutta suora minä olen. No niin, sen palaneen käsikirjoituksen muisto on minulle jo tuskaton, ihan tuskaton. Minä olen nyt kerta kaikkiaan semmoinen. Vain Peterin käytöstapaa en saattanut pitkään aikaan sulattaa. Ensimmältä olin siitä ihan sairas. Ja sitten luulin loppuni tulleen... minä tahdoin joutua hunningolle, tahdoin unohtaa teidät, Mara, mutta juttu on se, että en sitä voinut. Te tiedätte, että nämä vuodet Amerikassa ajattelin aina teitä... teidän ei ole tarvis mennä pois... minä tarkoitan sitä parhaassa mielessä. Ja kun teitä ajattelee, Mara, niin ei voi tehdä mitään alhaista — se on koko juttu. Ja sitten vihdoin ymmärsin myöskin teidän hyvästelysananne silloin, kun puhuitte pulaan jättämisestä, muistatteko vielä? Voi näet olla uskollinen ainoastaan, jos ei jätä itseänsä, sisäisintä luontoansa pulaan. Niinhän kai tarkoititte?»

»Niin, sisäisin luonto on jokaisen ihmissielun suuri salaisuus, sisäisin luonto on — Jumala.»

»Niin, niin, ja niinpä minä sitten taas vielä kerta kapusin ylös. Mutta en sittenkään saanut mitään rauhaa, kunnes jälleen kömmin Müncheniin teidän piiriinne. Ja nyt, 23. lokakuuta, voitte toki kerran antaa minulle todistuksen, että minä tässä kodittomien turvapaikassa olen kehittänyt itseni jonkinlaiseksi lastenhoitajaksi... minä olen, kuten Häberle sanoo, lyönyt paholaista nenälle.»

»Häberle lausuu sen tosin hiukan toisin, mutta lastenhoitaja sopii todellakin, Knud. Mihin joutuisimmekaan täällä kaikki ilman teitä, tehän autatte meitä kaikkia. Te olette ahkerin meistä kaikista ja isä Häberlelle olette kuin oma poika!»

»Entä teille?»

»Kuin hyvä ystävä», sanoi Mara.

Knud Hansen vaikeni ja hänen silmissään oli sanoin kuvaamaton ilme.

Mara nousi ja antoi hänelle kättä.

»Niinpä käymme nyt käsiksi satukirjaamme ja teemme tehtävämme yhtä hyvin kuin — Peter omansa, eikö niin? Näkemiin, Knud.»

Mara lähti ja kävi vielä ukko Häberlen luona kysyäkseen jotakin tämän oppilaasta, jota hän myöskin opetti.

Ennen lähtöään loi hän ukkoon pitkän, surullisen silmäyksen, ja vanhus sanoi:

»Minä tiedän, mitä sinä tahdot tietää, lapsi, ja voin sanoa sinulle ainoastaan: pysy järkähtämättä paikallasi, lujasti. Minä ajattelin, kun viime yönä rukoilin hänen ja sinun puolestasi, profeetta Danielia, jonka rukouksen kuulemista pahat henget pidättivät yksikolmatta päivää — ja ne ovat toimessa, sen saat uskoa, juuri kun hän on voittamaisillaan, täytyy hänen kukaties vielä kokea paljonkin... kokea rikkautta ja suurta hätää...»

»Sinä tarkoitat Frida Thomsenia?»

»Niin, ehkä täytyy hänen käydä sekin läpi. Mutta mitä se kaikki merkitsee henkien suuressa taistelussa aarteesta, kun vain saamme hyvän voitolle.»

»Ah, niin. Soitatko tänä iltana, isä?»

»Soitan, kello yhdeksän. Knudhan, lapsi, ei saa nukutuksi ilman sitä, mutta minulla ei ole mitään rauhaa ennenkuin saan sen sinfonian. Kuule, Mara!»

»Mikäs on?»

»Ei mikään, mutta minä luulen, että sinun ovesi kävi.»

»Minunko oveni, sanot?»

Hän seisoi hievahtamatta vanhuksen edessä, suoristautui sitten ja lähti.

Kantasalissa ei ollut ketään. Hän meni huoneeseensa. Sielläkään ei ollut ketään.

Isä Häberle oli erehtynyt.

Kuinka saattoikaan vanhus ajatella... ja vaikkapa Peter tulisikin, mitä Mara hänelle sanoisi?

Hän istui vanhaan nojatuoliin ikkunan ääreen. Alkoi hämärtää, ja hänen korvissaan soi merenkohua ja kellojensoittoa.

Kello seitsemän aikaan kuuli hän eteisen oven käyvän, ja Peterin askeleita hallissa.

Hän ei kummastellut hetkeäkään. Hän oli ihan rauhallinen.

Sitten koputettiin ovelle ja Maran lausuttua »sisään», tuli Peter hänen luokseen huoneeseen.

Jäi seisomaan ovelle lakki kourassa. Mara näki hänen olevan kalmankalpean ja liikutuksesta mykistyneen.

Silloin nousi Mara ylös ja meni vastaan.

»Hyvää päivää», sanoi hän ja ojensi tulijalle kättä. Tämä tarttui siihen ja he seisoivat näin vastakkain, Mara mykkänä ja hyvänä ja Peter myös äänettömänä ja sangen kalvaana. Ja heidän näin seistessään upposi heidän väliltään kokonainen maailma ja tilalle kohosi uusi, verkalleen, juhlallisesti. Mutta he eivät kumpikaan saattaneet sitä vielä nähdä.

»Olitko tulossa minun luokseni?»

»Olin, jos saan», vastasi Peter.

»Tule.»

Eikö hän ollut tänä aamuna päivän sarastaessa kuullut tätä sanaa »tule», kun hän riensi asemalle, ja lähti ensimmäisellä pikajunalla Müncheniin?

Mara laski hänen kätensä irti, istui taas vanhalle paikalleen ja viittasi lähellä olevaa tuolia ja ihmetteli kuinka jääkylmät hänen kätensä olivat, kun hän pani ne yhteen.

Peter jäi seisomaan, missä oli.

Tuijotti Maraa kuin ilmestystä.

Mara tahtoi hän sanoa, mutta ei päässyt pitemmälle, lankesi vain polvilleen hänen eteensä ja peitti päänsä hänen helmaansa.

Mara kietoi kätensä hänen ympärilleen.

Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus.

Vihdoin kohotti Peter päätänsä ja katsoi häntä. »No», kysyi Mara, »mitä sitten minusta tahdot?»

»Oi, Mara, anna minulle anteeksi, anna anteeksi!»

»Pikku Pekka!» sanoi Mara, kumartui alemmaksi ja suuteli häntä.

Äkkiä irroittautui Peter ja hypähti ylös.

»Minä tiedän, ettei minulla enää ole mitään oikeutta sinuun, Mara», huudahti hän kiivaasti, »sinä olit jo silloin liian kauan kärsinyt ja sietänyt minua. Älä puhu! Sinun ei ole tarvis sanoa minulle mitään, minä tiedän jo kaikki, minä olen polkenut sinun rakkautesi jalkoihini, minä en enää pitkään aikaan ole ollut sen arvoinen, minä en vaadi sinulta mitään, en mitään, ota sinä vain tämä, tämä...» Hän kopeloi palttoonsa taskua ja veti sieltä esiin paksun käärön, aukaisi sen vapisevin käsin ja laski hänen syliinsä. Se oli sinfonia.

»Sen vain tahdoin sinulle tuoda. Semmoinen olin, kun olin nuori, ei, siinä olet sinä, sinun sielusihan, Mara, minun sieluni on herättänyt. Ota tämä, se kuuluu sinulle. Minä itse en koskaan voi tulla onnelliseksi, mutta ota se. Etkö sitten tahdo sitä ottaa?»

Hän katsoi Maraa rukoilevasti.

Mara oli ojentautunut selkäkenoon ja istui liikkumattomana. Hämärässä näki Peter hänen kalpeat kasvonsa ja silmät, jotka katsoivat häntä niin suurina ja vakavina. Hänen polvillaan oli sinfonia. Miksei hän sanonut mitään?

Peter laskeutui jälleen polvilleen hänen viereensä.

»Mara, rakas Mara, onko sinulla liian paljon minulle annettavaa? Ah, ota edes tämä taakka minun sydämeltäni.»

»Minä otan sen kernaasti, Peter, mutta sitten sinun täytyy se antaa minulle myöskin ihan kokonaan. Teetkö sen?»

Peter painoi päänsä hänen povelleen ja puhui nopeasti, katkonaisin lausein.

»Tässä», sanoi hän, »tässä, sinfoniassa on kaikki.»

»Minä tunnen sen», kuiskasi Mara.

»Sinä? Kuinka se on mahdollista? Vasta eilen illalla kello kahdeksan...»

»Minä olin Hampurissa, Peter. Tulin vasta tänä aamuna takaisin.»

»Olitko sinä siellä! Mara, minä tunsin sen. Sinä olit minua niin lähellä, minä tiesin sen, en saanut rauhaa koko yönä, kunnes juoksin asemalle ja tulin sinun luoksesi, vaikka en lainkaan tiennyt, tokko saisin...»

Vastauksen asemesta syleili Mara häntä. Oli taas pyhä hiljaisuus.

»Ja nyt tiedät, mitä minä olen kokenut, eikö totta?»

»Tiedän kai», vastasi Mara hiljaa.

Peter voihkaisi. Jälleen syntyi pitkä äänettömyys.

»Mutta, Mara», alkoi hän sitten taas äkkiä. »Sinä et tiedä kaikkea, sinä et voi sitä tietää. Tiesitkö sinä, tiesitkö, että yhteen aikaan en sinua rakastanut?»

»Tiesin kyllä», kuiskasi Mara.

»Tiesitkö, että melkein vihasin sinua, Mara?»

»Tiesin, Peter.»

»Ja miksikä vihasin sinua? Kun olin sokea, hullu, mieletön. Kuinka kauheaa onkaan, kun hetkeksikään hukkaa tähtensä ja joutuu väärälle tolalle. Silloin menee kaikki vinoon ja nurinpäin. Minä en ymmärtänyt enää mitään. Minä tarkoitin kirjailupuuhallani kuitenkin täyttä totta, tahdoin ansaita rahaa sinulle ja itselleni, ja sinä olit aina hiljaisesti sitä vastaan, se loukkasi minua niin. Minä en saattanut käsittää sinua, vaan pidin sinua niin kylmänä ja ajattelin, että sinä et välittänyt naimisiinmenosta ja sitten... tuli Knud meidän väliimme kolmanneksi, niin paljon lahjakkaampi kuin minä, ja sinä olit aina hänen puolellaan, aina, ja vihdoin vihasin häntäkin, tiedätkö sen?»

»Tiedän, Peter.»

»Minä vihasin häntä leppymättömästi, sillä hän muka ajoi minua turmioon. Musiikkiinihan en pitkään aikaan enää ollut luottanut. Vasta kun Amerikassa olin tuolla kauhealla kiertueella neiti Thomsenin kanssa enkä sentään tahtonut elää vain hänen rahoistaan, ryhdyin jälleen soittamaan henkeni edestä, kahviloissa yöt läpi, konserteissa ja rikkaiden pankkiirien luona... Ja sitten kerran tunsin tähteni verkalleen ja suurena jälleen kohoavan, ja silloin tiesin, että sinä, Mara, olit ollut oikeassa aina, aina. Minä ryhdyin taas säveltämään. Sinähän olit lähettänyt minulle kaikki vanhat sävellykseni silloin, ja niistä tuli minun pelastukseni, Mara! Minun piti aina kirjoittaa sinulle siitä, mutta ajattelin aina sitten, että se nyttemmin kuitenkin oli liian myöhäistä. Sinä olit sanoutunut minusta irti enkä minä uskonut sinun antavan anteeksi.»

»Peter», sanoi Mara vain, »Peter», ja silitti hänen päätänsä.

Taas syntyi äänettömyys.

Sitten jatkoi Peter jälleen: »Mutta, Mara, sinä et tiedä vielä kaikkea, ja tänään pitää sinun saada tietää kaikki. Sinä et tiedä, että minusta on tullut rikoksentekijä.»

Viimeiset sanat lausui hän tuskin kuuluvasti.

»Sen tiesin jo kauan», sanoi Mara.

Peter hätkähti. Mutta Mara piti häntä kiinni.

»Eikö totta, Knudin käsikirjoituksen sinä...»

Peter hypähti ylös.

Mara näki hämärässä hänen seisovan edessään suorana kuin kynttilän ja kalmankalpeana.

»Annoin palaa», sanoi hän. »Mutta minä en uskonut salaman iskevän, pahin tuntui jo olevan ohi, mutta...» hän oli hetken hiljaa ja jatkoi sitten intohimoisesti: »mutta minä iloitsin, minä riemuitsin sisässäni, kun liekit loimusivat veriviholliseni yllä ja tuhosivat sen. Niin, Mara, minä iloitsin. Tiesitkö sinä tämänkin kataluuden jo?»

Hänen äänensä oli kova ja katkera, hän kääntyi syvään huoaten poispäin ja istui sitten tuolille hänen viereensä.

»Eikö totta, sitä sinä et sentään vielä tiennyt, että olen oikea konna, sillä ajatus ja teko ovat samaa?»

»Kyllä, Peter», sanoi Mara rauhallisesti ja hyvänsävyisesti, »minä tiesin sen kaiken niinkuin nyt tiedän, ettet enää sitä ole.»

Peter painoi päänsä alas.

»Mitä se hyödyttää? Minähän en voi milloinkaan, milloinkaan sitä korvata. Kuinka on mahdollistakaan, Mara, että meissä on semmoisia tunteita? Ihminen pitää itseänsä rehellisenä, kunnon miehenä ja äkkiä, äkkiä on melkein tukehtua vihasta, raivosta ja murhanhimosta ja olisi valmis tekemään rikoksen. Vain sattuma ehkäisee sen.»

»Ei ikinä sattuma, Peter.»

»Niin, mutta jos Knud olisi joutunut hunningolle, niin syy olisi ollut minun, minun yksin. Mutta siihenkin tietoisuuteen olen päässyt vasta vähitellen, oikeastaan vasta viime yönä, Mara. Sillä suuressa katkeruudessani selittelin aina: mitä joutavia, hän ei huku, hänellähän on Mara. Hänellä on Mara ja minulla ei. Mara! Ellei tuota kolmatta olisi ollut meidän välillämme...»

»Knud ei siinä koskaan ole ollut, Peter.»

Ja kun Peter tuijotti häneen katkerasti, jatkoi hän rauhallisesti: »Hän ei ole koskaan ollut meidän välillämme. Jos tahdot olla ihan tosi...»

Peter vavahti eikä sanonut mitään.

Silloin tarttui Mara taas hänen käteensä.

»Peter, tällä hetkellä voi vain täysi totuus auttaa meitä. Saanko sanoa sinulle, mitä ajattelen? Vaikkapa se jälleen olisi kitkerää vettä, jota minun täytyy antaa sinulle juotavaksi? Sinähän tahtoisit kernaasti päästä tästä painostavasta taakasta, eikö niin?»

»Sano vain», vastasi Peter.

»Pikku Pekka», sanoi hän. »Knud ei ole koskaan ollut kolmantena meidän välillämme eikä myöskään hänen kirjoittelunsa. Etkö tiedä, mitä isä Häberle aina sanoi kolmannesta? Että me olemme Jumalan omia ja että paholainen asettuu väliin erottamaan Jumalaa ja hänen lapsiansa? Ja niin pian kuin me annamme vain sormenkin verran perään, saa tämä kolmas meidät valtaansa ja meidän täytyy häntä seurata kaikessa suuressa ja pienessä, vihassa ja kateudessa ja itsekkyydessä, ja silloin eksymme me itsestämme. Sinua vietteli hän niillä kymmenellä tuhannella markalla, jotka tahdoit vastoin parempaa tietoasi ja tuntoasi ansaita ja tulit siten itsellesi uskottomaksi ja silloin meni kaikki hukkaan. Minä tahdoin niin kernaasti auttaa sinua, Peter. Mutta minä tein sen ihan nurinpäisesti, kun näet ajattelin, että minä voisin sinua auttaa. Sitä ei voi kukaan ihminen! Se on suurin erehdys, mitä on. Oi, minun olisi pitänyt vapauttaa sinut itsestäni paljoa ennemmin. Minä olen siten tehnyt suuren vääryyden, mutta ihminenhän on usein heikko. Sinä saatoit vain itse auttaa itseäsi, Peter, ja me täällä saatoimme vain alati rukoilla sinun puolestasi.»

»Sen tiedän», vastasi Peter, »senvuoksi ei Jumala olekaan minua hyljännyt, Mara. Viime yönä tunsin sisäistä pakkoa tulla sinun luoksesi, et tiedä kuinka voimakasta, mutta vielä junassa tarrasin kiinni ajatukseen, että minä en ollut syypää, vaan sinä ja Knud. Ja minä tulin tänne vaatimaan sinua tilille ja joku sanoi aina: 'mene, mene!' niin selvään, että minä tästedes aina tunnen sen äänen. Ja sitten täällä, kun sinut näin, oli minun pakko langeta polvilleni.»

Hetken kuluttua sanoi Mara: »Nyt menemme Knudin luo, eikö niin?»

Peter katsahti häneen silmät suurina.

»Mennään», sanoi hän sitten.

He nousivat ylös, Peter aukaisi Maralle oven, ja he menivät yhdessä eteisen läpi. Kun he astuivat Häberlen asuntoon, kavahti Knud istualleen ja tuijotti heitä säikähtyneenä.

»Peter», huudahti hän.

Peter puristi hänen kättään.

He katselivat toisiaan äänettöminä.

»Knud», sanoi Peter, »minä tulen pyytääkseni sinulta juhlallisesti...»

»Äh, joutavia», keskeytti Knud hänet kiiruusti, »anna olla...»

»En», vastasi Peter syvästi huoaten, »anna minun puhua, se on tarpeellista, eikö olekin, Mara?»

Mara oli istuutunut tuolille Knudin vuoteen jalkopäähän, nyökkäsi Peterille, ja tämä nojautui tuolin selkämystää vastaan.

»Anna minun vihdoinkin päästä taakastani, Knud. Sinä olit oikeassa, kun kerran Hampurissa vaadit minulta käsikirjoitustasi. Minä hoidin sitä huonosti sinä yönä, ja sittemmin oli liian myöhä sitä pelastaa. Mutta siinä ei ole kaikki, minä...»

Hän vaikeni kuin väsymyksestä.

Mara nojasi hiljaa päätänsä hänen käsivarteensa. Silloin Peter jatkoi.

»Ja minä iloitsin, kun se paloi... anna anteeksi — se.»

»Kyllä», vastasi Knud, joka jälleen oli laskeutunut pitkälleen, »mutta kuinka se oli mahdollista, Peter?» Nyt nousi Mara ylös.

»Minun täytyy vielä käydä herra Bremerin luona. Hänellä on niin paha nuhakuume. Minä tulen pian takaisin.»

Molemmat ystävykset katsoivat hänen jälkeensä, kun hän meni, ja olivat äkkiä mykistyneet. Peter istui Maran tuolille ja ojensi Knudille vielä kerran kättä.

Knud tarttui siihen.

»Veliseni», sanoi hän, »käsikirjoituksesta en pitkään aikaan ole välittänyt, mutta sinun vihaasi en voinut oikein sulattaa. Mikä sinuun menikin!»

»Se oli paholainen», sanoi Peter.

»Niin olikin», vahvisti isä Häberlen ääni, »se se oli. Hyvää päivää, poikaseni, hyvä, että taas olet täällä. Onko sinulla sinfonia mukana?»

»Se on Maralla, isä.»

»Se on oikein. Onpa sinusta täytynyt tuntua hyvältä, kun sen vihdoinkin olet voinut tuoda hänelle. Oletkin antanut hänen odottaa sangen kauan. Sinä olet hänelle vielä monta sinfoniaa velkaa.»

»Niin, minä olen paljon velkaa.»

»Et, et mitään enää, veliseni», sanoi Knud.

»Olen, olen! Mitä antaisinkaan, jos voisin tuhkan seasta saada kaivetuksi sinun käsikirjoituksesi esiin! Yöt ja päivät kaivaisin kaivamistani...»

»Hän kirjoittaa vielä parempaa, antaa hänen vain olla... Hän on jo kauan ollut oikealla tiellä. Sinun täytyy nyt taas vain ehtiä perässä, Peter. Pääasia on, ettei teidän välillänne enää ole kolmatta.»

Peter ja Knud katsahtivat toisiinsa.

»Niin, niin», jatkoi vanhus, kävellen huoneessa edestakaisin tapansa mukaan, »se täytyy vain tuntea ja sitä erehtyy kuitenkin niin helposti, niin helposti. Jos meillä on kiviä tiellämme, niin ajattelemme aina, että joku kolmas on pannut ne meidän tiellemme ja syydämme kaiken syyn sen kolmannen niskaan, ja tietääkö jokainen aina heti hänen nimensä! Toiset sanovat sitä kohtaloksi tai sattumaksi siksi ja siksi ihmiseksi. Niinpä arvelee kaksi ystävää usein, että kolmas ystävä heitä häiritsee. Sinä ajattelit, että se oli käsikirjoitus, sinä taas, että se oli Mara, ja se oli kuitenkin vain oma syy, joka erotti teidät Jumalasta ja senvuoksi myöskin ihmisistä, tai oikeammin sanoen, se oli paholaisen työtä, jota te kumpikin vihassa ja raivossa teitte hänen kuuliaisina orjinansa. Ja silloin on koko tie pimeä, pojat, sillä Luciferin läheisyys heittää synkkää varjoa tiellemme, jotta me eksymme, ja silloin on hänen helppo saada meidät kiinni. Meidän ei pitäisi koskaan unohtaa, että kaikki pohjimmalta on kamppailua, jättiläiskamppailua Jumalan ja paholaisen välillä — meistä.»

»Silloinhan olisi oikeastaan ihminen kolmas», sanoi Peter.

Tällä hetkellä tuli Mara jälleen hiljaa sisään. Peter nousi ylös, ja kun Mara istui, nojautui hän jälleen tuolin selkämystään.

Keskellä lattiaa seisoi vanhus ja katsoi säteillen kolmea ystävystä.

»Ei», sanoi hän. »Ihminen on Jumalan omaisuutta, aivan omakohtaista, sillä Jumala on hänet luonut. Luojaa ja luomusta ei koskaan voi tyyten erottaa. Suuren mestarin viimeisen sormenjäljen voitte nähdä kaikkialla. Paholainen on tullut väliin kolmanneksi.»

Ja kun he olivat ääneti, sanoi hän salaperäisesti.

»Ettekö te ole koskaan vielä häntä nähneet?»

»Olen minä», kuiskasi Mara, »kerran Hölupissa, ja sittemmin vielä yhden kerran.»

Hänen tuolinsa selkämystä vavahti, mutta kukaan ei sanonut sanaakaan.

»Ihmiset puhuvat niin paljon pimeydestä ja varjosta, joka heitä ahdistaa, mutta jos he vähänkin avaisivat silmiänsä, näkisivät he, että ne ovat langenneen enkelin suuret, harmaat siivet, jotka heitä varjostavat. Täytyy karttaa pimeyteen mieltymistä. Se, joka jo täällä saattaa nähdä yliaistilliseen maailmaan, voi usein nähdä ihan selvästi jättitaistelun ja taistelevien olentojen hahmon. Kaikki riippuu siitä, kenen puolta me pidämme. Sen mukaan olemme kirkkaita tai synkkiä ja sameita, ja sen armeijaa me enennämme, jolle antaudumme. Niinpä on jokainen ajatuksemme ja jokainen tekomme osaltaan vaikuttamassa suureen maailmanratkaisuun Jumalan ja paholaisen välillä. Täytyy vain se havaita eikä suvaita, että kolmas voittaa. Oletteko nyt ymmärtäneet?»

»Olemme, isä», vastasi Mara hiljaa.

Hän kohotti päätään ja katsoi Peteriä. Seurasi pitkä äänettömyys.

Sitten sanoi Mara:

»Minä menen nyt pois, on jo myöhä.» Hän nousi ja ojensi heille kaikille kättä. »Hyvää yötä, isä, hyvää yötä, Knud, hyvää yötä, Peter.»

»Enkö saa saattaa vielä sinua huoneeseesi?» kysyi Peter tukahtuneella äänellä.

Mara ei vastannut, hänestä oli niin omituista olla, ikäänkuin ankaran sairauden jälkeen. Hän käveli epävarmasti, oli niin kummallisen heikko, sydän jyskytti kuuluvasti ja kovaa, korvat soivat ja humisivat. Hän meni edeltä, ja sitten seisoivat he eteisessä vastakkain.

»Mara», sanoi Peter, »ette te ole sitä kolmatta tunteneet, vaan minä, minä yksin. Minä tahtoisin sanoa vielä jotakin, mutta nyt en saa sitä huuliltani. En uskalla. Tiedätkö, mitä se on?» Hän tarttui Maran käsiin ja katsoi häntä hartaan rukoilevasti.

Mara ei vastannut mitään

»Mara, ymmärrätkö minua, jos nyt sanon — huomiseen?»

Mara seisoi suorana ja kookkaana.

»Mitä sillä tahdot sanoa?» kysyi hän vihdoin melkein tylysti.

»Että asia on niinkuin ennenkin, että minä yhä rakastan sinua yhtä paljon, oi Mara!»

Mara hengitti raskaasti. —

»Sinäkö — minua?» sanoi hän.

Ja pudisti hiljalleen päätänsä.

»Ah, Peter», sanoi hän sitten, »se on nyt liian myöhäistä, minä olen tullut niin vanhaksi, niin vanhaksi, katso, kaikki nämä pitkät vuodet...»

Äkkiä vavahti hänen ruumiinsa, hän tempautui irti, meni nopeasti huoneeseensa, istahti työpöytänsä ääreen ja peitti kasvonsa käsiinsä.

Peter seurasi häntä ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

»Mara», pyysi hän, »oma Marani!» Muuta hän ei osannut sanoa.