Part 15

Mara rauhoittui taas pian, mutta sanoi: »Niin pitkät vuodet, ne vievät liian paljon, Peter. Katso, ne kolme vuotta, jolloin sinä kirjoitit ja päivä päivältä yhä vieraannuit minusta. Ja sitten viimeiset neljä vuotta... ne ovat tehneet minut vanhaksi, minä en enää kelpaa onneen, minä en sovi ihmisten pariin. Jätä minut tänne yksin köyhien keskuuteen, minä olen täällä löytänyt tieni. Pikku Pekkani, nuoruudenonnemmehan meillä oli, ja keskipäivän me olemme... laiminlyöneet.»

»Minä en voi elää ilman sinua», rukoili Peter.

»Niinkö arvelet? Minä luulen, että sinun täytyy sitä kuitenkin yrittää.»

»Ei, Mara, minä en voi! Enkä voi uskoa, että sinun rakkautesi on kuollut! Minä tiedän, että kukaan ihminen maailmassa ei voi niin rakastaa kuin sinä. Eikö totta, Mara, se ei ole kuollut?»

»Kuollutko? Ei... kuoleeko sitten mitään tässä maailmassa? Mutta seitsemän vuotta niin syvää kärsimistä... sekään ei mene jäljettömästi ohi. Ja viime kesänä, Peter, olin vähällä kuolla nälkään, leivän ja ihmisten. Minä olen siitä vastikään jälleen toipunut, ja olin jo niin kauan sitten ja niin täydellisesti, niin täydellisesti luopunut. elämästä, etten minä nyt enää voi.»

Silloin mykistyi Peter.

Jättimäiseksi kasvoi hänen syyllisyytensä.

Hän ei uskaltanut sanoa enää mitään.

Hän suorastaan kivettyi kauhusta.

Mara oli taas jälleen ihan rauhallinen.

Hän nousi ja laski kätensä Peterin olkapäälle.

»Meidän täytyy nyt kestää tämäkin», sanoi hän. »Kiitos, että tulit. Se oli suurin lahja, mitä olisit voinut minulle antaa.»

»Näinkö sinä lähetät minut pois?»

Ja kun Mara vaikeni, jatkoi hän: »Minähän olen valmis odottamaan niin kauan kuin tahdot, mutta anna minun tulla takaisin, Mara, ja kysyä uudelleen aina jonkun ajan kuluttua, joko se päivä on, jolloin sinä ehkä ajattelet toisin. Minullahan ei maailmassa ole ketään paitsi sinua!»

Hän luki Maran silmistä erään kysymyksen ja sanoi nopeasti. »Ei, me olemme hyviä ystäviä ja taiteilijatovereita, Frida ja minä, muuta ei. Ja Mara, mies, joka sinua rakasti se pitää sydämensä puhtaana suurimmassakin kiusauksessa. Niin syvälle en ole langennut, muutenhan en nyt näin seisoisi sinun edessäsi. Milloin saan palata? Pianko? Kutsutko minua? Vai saanko minä koettaa... en tahdo sinua kiusata, mutta ehkä piankin...?»

»Saat», sanoi hän hiljaa.

»Onko siinä kaikki?» kysyi Peter soinnuttomasti. Mara nyökkäsi vain, kun Peter suuteli hänen käsiään ja meni hiljaa pois.

Peter kuljeksi vielä kauan pitkin Münchenin katuja. Tähdet tuikkivat niin suurina ja kultaisina ja Peter Rasmussen katsoi niihin ja tunsi olevansa niin pieni ja surullinen. Hän ajatteli tähänastista elämäänsä, joka oli ollut täynnä itsekkäisyyttä ja kunnianhimoa ja ylimielisyyttä ja epätoivoa. Oliko hän nyt päässyt hyville päiville vain senvuoksi, että hän vihdoinkin oli täyttänyt velvollisuutensa ja alkanut asioida pyhällä, hänelle uskotulla leiviskällä? Ah ei, hän ei ollut matkansa päässä, vaan vasta alkutaipalella, eikä edes sitä: hänen täytyi vielä palata kauas takaisin ja uudelleen ja huolellisesti istuttaa kaikki ne kukat, jotka hän väärällä tiellä oli huolettomasti tallannut, ja oikaista ja korjata se, minkä hän oli väärin tehnyt, eikä enää paeta pahoja tekojansa ja kääntää niille selkäänsä, vaan katsoa niitä suoraan silmiin ja tuhota se paha, minkä ne olivat aikaansaaneet. Muu ei auttanut.

Hän oli kyllä ennen ajatellut: jos vain voisin tunnustaa vääryyteni, niin kaikki olisi hyvin, ja hänellä olikin tänään ensimmäistä kertaa jälleen tunne, että raskain taakka hänen sielustaan oli kirvoitettu, sillä Mara oli antanut hänelle anteeksi. Mutta antaisiko hän täysin anteeksi?

Riittikö sitten ihmiselämä sovittamaan ja jälleen hyväksi tekemään sitä, mitä hän ystäviään vastaan oli rikkonut?

Ja millä ja miten hän sen sovittaisi?

Ah, hänhän tahtoi antaa heille sydänverensä uusissa ja ihanissa sävelteoksissa, mutta mitä oli hänen taiteensa verraten ystävien kohtaloihin? Mitä saattoi hän taiteellaan heille antaa? Luuliko hän sitten saattavansa lahjoittaa ihmiskunnalle jotakin? Eihän hän ollut lainkaan sen arvoinen.

Vitkalleen ja selkä kumarassa palasi hän hotelliinsa, missä oli yötä.

* * * * *

Fritzin ja Odan sähkösanoma kutsui seuraavana aamuna Maraa Bucheneckiin. Isoäiti oli kuolemaisillaan. Kuinka kummallista, ajatteli Mara, mahtaako hän todella haluta nähdä minua vielä kerran? Hän oli heti selvillä siitä, että hänen nyt täytyi matkustaa, vaikka hän juuri vastikään oli tehnyt sen pitkän matkan, oli hän siitä hyvillään. Hän suoritti nopeasti matkavalmistuksensa, sanoi ystävilleen hyvästit, pyysi sanomaan terveisiä Peterille ja riensi selkäreppu selässään keskusasemalle.

Kun hän oli nousemassa asemanportaita ylös, tavoitti hänet joku, ja Peterin pyytelevä ääni sanoi:

»Saanko minä kantaa sinun reppuasi? Ja saanko saattaa sinua? Minun on tänään palattava Hampuriin, ja jos sallit...»

Peter katsoi häntä niin epätoivoisena, ettei Mara saattanut muuta kuin sanoa:

»Mennään yhtä matkaa. Mutta jätä selkäreppu minulle, kunnes olemme vaunussa. Siellä panen sen pois.»

»Hyvä, minä hankin piletit.»

»Mutta minä matkustan kolmannessa luokassa.»

»Etkö istuisi mukavammin toisessa? Mara!» Jälleen katsoi Peter häntä ihan epätoivoisena. »Minulla on niin kauhean paljon rahaa, enkö minä saa ostaa pilettejämme? Minä en tosiaan tiedä, mihin saisin rahani menemään.»

»Siltä näyttää», sanoi Mara hymyillen. »Knud sanoi, että sinä olit viskannut hänen vuoteelleen sellaisen kasan satamarkkasia, että hän aikoi pelata niillä 'pasianssia' koko päivän. Minun puolestani ajetaan vain toisessa luokassa, vaikka ensimmäisessä, jos tahdot, mutta kukin omalla kustannuksellaan.»

Ei ollut aikaa hukata. Mara odotti junan luona, kun Peter riensi pilettiä hankkimaan. Nyt näki hän hänen tulevan takaisin ja näki hänet ensimmäistä kertaa selkeästi päivänvalossa. Peter tuntui äkkiä ihan hämmästyttävän vieraalta ja uudelta. Hän oli erittäin komea, niin suuri ja miehekäs, leveäotsainen pää niin henkevä. Ja kuinka keveästi hän kantoi siroa matkavaippaansa, ikäänkuin olisi elinaikansa ollut iso herra. Pieni, harmaa huopalakki sopi hyvin yhteen suipon, mustan parran kanssa... ja mitä kaikkea hänellä olikaan käsissään? Kirjoja ja kukkia ja kääröjä, ja takana tuli kantaja hänen suurta, keltaista matkalaukkuaan tuoden. Mara oli kuin lumeissa... oliko tuo hänen Peterinsä, jonka hän viimeksi saarella erottaessa oli nähnyt niin laihana ja surkeana ja kasvot niin katkeranhappamina ja kivettyneinä, tuo siro herra, joka miltei poikamaisella ylpeydellä katseli ostoksiansa. Nyt näki hän Maran ja tuli nopeasti luo.

»Mara, meidän paikkamme ovat täällä. Tule, on aika.»

Mara seurasi häntä. Peter oli ottanut ensimmäisen luokan osaston heitä varten kahden, ja kun he olivat sisällä, sanoi hän pyytelevästi:

»Mara, tämä yksi ainoa kerta salli minulle tämä. Kuka tietää, saanko sinua enää tavata. Minunhan täytyy taas pian palata Amerikkaan... sitähän sinä et lainkaan tiedä, minun täytyy se sinulle kertoa... tässä ikkunan luona istut mukavimmin, ja jos tahdot nukkua, menen minä ravintolavaunuun.»

Hän nosti Maran selkärepun ylös, levitti kirjoja ja kukkia ja suklaata hänen eteensä ja seisoi, sitten hetken mykkänä ja neuvottomana.

»Istu, Peter», sanoi Mara saaden vaivoin hallituksi ääntänsä, »ja kerro minulle elämästäsi.»

Peter istui Maraa vastapäätä, nostettuaan pienen ikkunapöydän ylös ja pantuaan sille punaiset, tuoksuvat neilikat. Juna lähti verkalleen liikkeelle. Mara nojautui hiukan taaksepäin ja katsoi ikkunasta ulos, Peter penkoi sanomalehtiä ja kirjoja, oli kuin puoliksi unessa eikä äkkiä uskaltanut sanoa sanaakaan.

Hän vilkaisi silloin tällöin Maran kasvoihin, jotka olivat hänestä kauniimmat, kuin hän unissaankaan oli muistellut, mutta nyt päivänvalossa näki hän myöskin niihin piirtyneet kärsimysuurrot. Oi kuinka kernaasti olisikaan hän nyt silittänyt ja suudellut pois niistä kaikki huolten jäljet, mutta sen oikeuden oli hän menettänyt. Hänen sydäntänsä kouristi äkkiä kauhea ahdistus, hän nousi ylös ja meni kapeaan käytävään.

Siinä hän seisoi katsellen tasankoa, näki Münchenin tornien häipyvän ja tunsi kaikkien hukkaanmenneiden vuosien katkeruuden katkerampana kuin katkerimman kuoleman.

Hän puristi ikkunanpielustankoa ja hänen silmänsä pimenivät.

Sanoisiko Mara hänelle edes yhtä ystävällistä sanaa, yhtä ainoata, ennenkuin tämä huikean nopeasti kiitävä juna saapui Hampuriin? Mitä oli yksi ainoa päivä, mitä pari lyhyttä tuntia, mitä olivat olleet ne seitsemän vuotta, jotka he olivat olleet kihloissa? Nyt tuntuivat ne hänestä äkkiä kuin salamannopealta unelta, nyt tiesi hän eläneensä paratiisissa sitä oivaltamatta. Ja nyt oli kaikki ohi. Portti oli mennyt lukkoon. Kuinka olikaan näin saattanut käydä! Mitä niin kamalaa oikeastaan oli tapahtunut, joka oli saattanut heidät erottaa? Oliko se kaikki johtunut vain siitä, että hän oli seisonut väärällä paikalla? Että hän oli jättänyt oikean tien ja antanut väärien vaikutteiden johtaa itseänsä. Oli, ajatteli hän, siitä se oli johtunut, sillä oli hän katkeroittanut omansa ja toisten elämän, se oli tehnyt hänet huonoksi ja itsekkääksi ja senvuoksi oli hän väkisin työntänyt kaikki ystävänsä luotaan.

Ja auttaisiko hänen pyytelynsä ja rukoilunsa enää mitään? Eikö ollut ihan ymmärrettävää, ettei Mara enää saattanut päättää ryhtyä kulkemaan uudelleen hänen rinnallaan? Seitsemän vuotta oli hän siinä uskollisesti kulkenut! Ei milloinkaan kärsimättömyyden tai valituksen sanaa, aina vain rakkautta ja hyvyyttä ja hellyyttä. Jos hän silloin sen sijaan, että muutti uraa, olisi ottanut vastaan Münchenissä pienen, vastaperustetun musiikkikoulun johtajan paikan, jota hänelle tarjottiin, niin olisivat he olleet aikoja naimisissa, aikoja! Mutta hän ei tahtonut hautautua niin pieneen loukkoon, ja Mara oli ollut valmis odottamaan — sen oli hän, Peter, pitänyt niin itsestään selvänä kuin jokapäiväisen leivän. Maran oma toimiala oli näyttänyt hänestä toisarvoiselta — Peter oli aina ajatellut vain itseänsä, kuinka suuresti, sen huomasi hän vasta, nyt kauhukseen. Sillä kuinka olikaan Maran taide kehittynyt sen jälkeen kun he olivat erinneet! Oliko hän, Peter, _siinä määrin_ häntä alistanut ja orjuuttanut? Nyt oli Mara järjestänyt oman elämänsä hänen poissaollessaan, ja yksi ilta, yksi silmäys oli riittänyt osoittamaan Peterille, kuinka rikas, täyteläinen ja siunauksellinen se oli. Oliko hänellä vielä oikeutta ottaa osaa tähän elämään?

Hän ei uskaltanut enää mennä sisään. Kuinka johtuikaan hän tätä matkayllätystä toimeenpanemaan? Knud Hansen oli aina paljoa huomaavaisempi käytöksessään Maraa kohtaan kuin hän. Kuinka olikaan hän silloin Hölupissa aina pitänyt Marasta huolta, kun hän, suuri runoilija, ei halunnut tulla häirityksi eikä pitänyt vähääkään lukua ainoastakaan ihmisestä.

Senvuoksi olikin hän nyt niin hirveän yksinäinen ja hyljätty.

»Etkö lainkaan tule takaisin tänne?» kysyi Maran ääni hänen takanaan.

Peter noudatti äänettömästi kehoitusta, ja niin istuivat he taas vastakkain, mutta Peter peitti kasvonsa käsillään ja olisi mieluimmin itkenyt.

»Sinunhan piti kertoa minulle», sanoi Mara, »ehkäpä se auttaa sinua. Sanohan, etkö koskaan sitten enää kirjoittanut?»

»En koskaan! Siitä olin minä kerta kaikkiaan parantunut tuon kauhean ukkosyön jälkeen. En vain tahtonut myöntää sitä muille ihmisille, mutta en ole edes kurkistanut sen koommin käsikirjoitukseeni, en kertaakaan! En ole avannut mustaa salkkuanikaan, se on tavara-arkussani Thomsenin luona. Nyt aion polttaa sen sisällyksineen päivineen. Oi, jospa se olisikin silloin palanut sen toisen asemesta! Mara, et tiedä kuinka kauheasti se on minua painanut, kun se ei ollut millään autettavissa. Minä koetin kyllä aina vakuutella itselleni, ettenhän sille mitään mahtanut, mutta yhä kummitteli se mielessäni. Joskus olin vähällä tulla mielenvikaiseksi: päivällä se painoi minua kuin painajainen ja yöllä pengoin unissani raunioita ja tuhkaa enkä kuitenkaan löytänyt mitään ja vihdoin hädissäni käännyin suuren tuskani ajamana Jumalan puoleen, mutta en sittenkään saanut rauhaa. Ja sitten ajattelin sen huuhtoutuneen pois suuren merisinfonian mukana, mutta seuraavana yönä oli se edessäni kahta kaameampana. Tänään on toista, kun te olette antaneet anteeksi, mutta onnelliseksi en milloinkaan enää voi tulla.»

»Kerro minulle vielä kerran tarkkaan, kuinka se tapahtui, Peter.»

»Ah, kuinka usein olenkaan sitä itselleni toistanut! Klaassenit pyysivät minua menemään ylös, kuten muistat, sulkemaan ikkunaa.»

»Niin, minä muistan.»

»Ylhäällä, ukkosen ja salamain keskessä elin kaamean hetken, helvetillisen, Mara... Minä, minä melkein rukoilin, että Jumala antaisi tulensa taivaasta tulla ja polttaisi sen... minähän olin puolihulluna tästä kilpailusta ja siitä, että rakkain ystäväni oli siihen ryhtynyt. Ja sitten säikähdin omia ajatuksiani, kokosin paperit hänen mustaan salkkuunsa, meillähän oli molemmilla samanlaiset — ja jätin sen sinne!»

Hän vaikeni.

Mara näki nyt, kuinka sisäänpainuneet hänen poskensa olivat ja kuinka lohduton hänen katseensa.

»Sinä kai ajattelit, että ukonilma oli lopussa?»

Peter katsahti häneen.

»Niin, Mara. Minä arvelin, että pahin oli ohi, ja menin alas omaan huoneeseeni. Pöydälläni ikkunan ääressä oli minun salkkuni, minä seisoin klaveerin luona ja ukkonen rätisi. Silloin tuli Klaassen sisään ja sanoi jotakin, mutta minä en kuullut, mitä... pani jotakin pöydälle ja sitten samassa silmänräpäyksessä tuli hirvittävä isku. Niinkuin räjähdys. Minä seisoin tuliroihujen keskessä puoliksi huumaantuneena ja viimeisen vaistoni avulla syöksin ikkunan luo, työnsin sen auki, kaappasin salkkuni ja olin ulkona! Satoi yhtenä ryöppynä, minun vierelläni oli kalastaja perheineen, rakennus paloi, sade lakkasi äkkiä, olkikatto rusahti alas, kaikki luhistui rätisten kokoon, minkään pelastamista ei käynyt ajatteleminenkaan, savu ajoi meidät päinvastoin kauemmaksi... Te kaikki tulitte vasta puolen tunnin kuluttua. Silloin oli kaikki ohi!»

Jälleen vaikeni hän.

»Peter-parka!» sanoi Mara hiljaa.

Hetken kuluttua jatkoi tämä taas.

»Minulla ei silloin enää ollut selkeää ajatusta. Puristin salkkua kainalossani, mutta minulla oli tunne kuin kulkisin saaliin kanssa. Voitko semmoista käsittää?»

»Voin», kuiskasi Mara tuskin kuuluvasti.

»Sinä ajattelet, koska olin toivonut hänen tuhoansa. Kuinka kamalaa, että ihminen on yleensä mahdollinen sellaisiin toivomuksiin, Mara! Minä tiedän nyt että sellaiset toivomukset merkitsevät samaa kuin teko oman omantuntomme edessä. Ja sitten kalvaa minua vielä yksi kamala asia. Kalastaja Klaassenhan sanoi toisena päivänä käyneensä minun jälkeeni ylhäällä ja tuoneensa Knudin salkun alas ja antaneensa minulle. Voithan ajatella, kuinka tämä minua kuohutti?»

»Kyllä!»

»Jälkeenpäin sanoivat hänen vaimonsa ja tyttärensä, että ne olivat Knudin housut, ja että hän oli pannut salkun keittiön pöydälle. Mutta ajattele, Mara, kun minä hyppäsin ikkunasta, olin tosiaan näkevinäni toisen salkun pöydällä! Ja se minua niin kauheasti kalvaa. Minähän olisin vielä voinut ojentaa kättäni sisään, ennenkuin katto romahti. Mutta minä olen selitellyt itselleni, että se oli jo mahdotonta! Ah, mitä kaikkea sitä itselleen selitteleekään! Joskus tuskissani olen kuvitellut tietäneeni Klaassenin panneen sen minun pöydälleni. Siitä olin tulla hulluksi. Mikä siinä enää ihmistä pelastaa ja auttaa?»

»Vain se, että on ehdottoman tosi itseänsä kohtaan, säälimättömän tosi. Silloin vasta voi erottaa hyvän ja pahan. Minusta on aina ollut niin merkillistä, että Ilmestyskirjan valkoisella hevosella ratsastajaa, kaikkien kuningasten kuningasta ja kaikkien herrain herraa, nimitetään kahdella niin yksinkertaisella inhimisellä sanalla: 'uskollinen ja totinen'. Tehnevätkö ihmiset itselleen selväksi, mikä jättiläismerkitys näillä sanoilla on? Ja minkätähden on niin kauhean vaikeaa olla ihan tosi?»

»Niin, Herra nähköön», sanoi Pietari soinnuttomasti.

»Sinulle se oli vaikeaa, sinä kun olit sellaisessa tilassa, jolloin et ollut ihan täydessä tajussasi, ja lisäksi tuli, että sinulla todellakin hetkittäin oli huonoja ajatuksia. Minä voin hyvin käsittää sinun tuskasi.»

»Niin, mutta mitä olisi minun pitänyt tehdä?»

»Jos olisit heti kertonut Knudille tämän kaikki, niin olisit säästänyt itseltäsi vaikeita vuosia. Sen vuoksi ei Jumalakaan voinut kuulla sinun rukoustasi, koska Hän voi antaa ainoastaan todellisen rauhan, ei väärää.»

»Niin, minä tiedän sen. Mutta, Mara, minä tiedän sen vasta nyt, konsertin jälkeisen yön jälkeen, silloin...»

»Silloin olet sinä ensimmäistä kertaa ymmärtänyt rukouksen: 'minä en sinua jätä ennenkuin siunaat minua', eikö totta? Ennenkuin on omakohtaisessa kamppailussa Jumalan kanssa lonkkansa nyrjäyttänyt, ennen ei lainkaan Jumalaa tunne.»

»Niin», kuiskasi Peter, »vuosikausien vaivasta huolimatta oli se minun ensimmäinen kohtaukseni Jumalan kanssa, kun hän vaati minua tunnustamaan syyni ja minun oli ratkaistava.»

Hän peitti kasvonsa käsillään, ja Mara istui ihan hiljaa ja katsoi häntä ja oli näkevinänsä ikäänkuin kaukaista aamuruskon kajastusta.

Juna kiiti huimaa vauhtiansa.

He istuivat kauan ääneti.

Ei kukaan tullut heitä häiritsemään, ja Mara ajatteli, että tämä oli hänen elämänsä ihmeellisin matka. Melkein kuin olisivat he vain kaksin maailmassa, Peter, ja hän, tai kuin olisivat he kuolleet ja kohtaisivat toisensa jälleen jollakin uudella tuntemattomalla tähdellä.

Oliko siis olemassa jälleennäkemistä, vaikkapa olisi ollut kuolleena jo tuhannen vuotta?

Hän tunsi Peterin katseen.

»Etkö haluaisi ottaa hiukan suklaata?» kysyi Peter arastellen.

»Kernaasti. Ja sinullahan täytyy jo olla nälkä, Peter.»

»Minä tilaan meille tänne pienen päivällisen. Saanhan? Pyydän, päivähän on heti mennyt ja neljän viikon kuluttua täytyy minun palata Newyorkiin.»

»Täytyykö sinun mennä takaisin?»

»Täytyy. Minut on valittu erään uuden musiikkiopiston johtajaksi siellä, yhden monista, meikäläisiin oloihin verraten tarumaisella palkalla. Minun on annettava Hampurissa vielä kaksi konserttia, Kielissä ja Lyypekissä myös. Harjoitukset ovat sangen rasittavia; mutta se on kuitenkin niin ihanaa. Missä aiot asua Hampurissa? Tänä iltanahan et enää ehdi Schleswig-Niebülliin menevään junaan?»

»En. Minun täytyy olla Hampurissa yötä. Missä sinä asut?»

»Vier Jahreszeiten-hotellissa. Se on sangen hyvä. Kuule; tule sinäkin sinne ja anna minun tänä iltana vielä huoltaa sinua.»

»Voiko niin hienoon hotelliin tulla selkäreppu mukana?»

»Ah, minä otan selkärepun ja sinä minun matkalaukkuni ja sitten...»

»No, mitä sinä sitten vielä suunnittelet?»

»Sitten annan heti tänä iltana vielä noutaa vanhan arkkuni Thomsonilta ja hävitän käsikirjoituksen sinun läsnäolossasi, Mara. Siellä pitäisi myöskin olla eräs pieni sävellys vielä, jota nyt ehkä saatan käyttää. Onko isoäitisi jo kauan ollut sairaana? Fritz ja Oda ja Oskar olivat konsertissa, mutta eivät puhuneet mitään siitä.»

»Minä pelkään, että se on halvauskohtaus... hän on kahdenyhdeksättä vuotias.»

»Etkö sen koommin ole ollut siellä?»

»En koskaan. Minä olin luopunut sovinnon toivosta. Dorenit ovat kauhean sitkeätä väkeä.»

»Pahassa ja — hyvässä», lisäsi Peter.

Hän olisi kernaasti tämän sanoessaan suudellut Maran kättä, mutta vaikka hänen päänsä vielä eilen oli ollut Maran povella, pidätti jonkinlainen kunnioitus häntä lähestymästä. Milloinkaan vielä ei Mara ollut hänestä tuntunut niin korkealta ja pyhältä kuin nyt. Hampurissa hoiti Peter kaikki Maran puolesta ja Mara antautui puoleksi hämillänsä, puolittain liikutettuna hänen hoitoonsa. Peter ajoi hänen kanssaan yhdessä hotelliin ja vetäytyi sitten häveliäästi syrjään, kun Mara valitsi itsellensä huoneen.

He päättivät syödä yhdessä alhaalla ja ellei Mara tuntisi itseään liian väsyneeksi, soittaisi Peter vielä muutamia sävellyksiään; hänellä oli piano huoneessaan.

Kello yhdeksän söivät he ja menivät sitten Peterin huoneeseen.

»Vanha arkku on jo tullut», sanoi Peter, »nyt minä aukaisen sen heti.»

Mara istahti väsyneenä tuolille, Peter meni makuuhuoneeseensa ja palasi pian paksu, vanha, musta salkku mukanaan.

Hän pani sen pöydälle ja aukaisi sen.

Veti sitten täyteen kirjoitetut konseptipaperit ulos.

Mara katsoi häntä ja näki hänen äkkiä käyvän kalmankalpeaksi.

Peter tarttui päähänsä, parkaisi, horjui ja vaipui tuolille istumaan.

»Mikä sinun on?» huudahti Mara säikähtyneenä ja riensi hänen luokseen. Peter hengitti raskaasti eikä saanut sanaa sanotuksi. Hän sulki silmänsä ja nojautui Maraa vastaan. Mutta äkkiä ryhdisti hän itsensä väkisin, nousi ylös ja lausui:

»Knudin käsikirjoitus.»

»Mikä?» kysyi Mara.

»Tämä tässä», huusi Peter. »Se on tässä, se ei ole palanut. Minä olen ottanut hänen salkkunsa ja jättänyt omani pöydälle, Mara!»

Hän vaipui jälleen tuolille. Hän oli aivan suunniltaan, ja Mara näki edessään pöydällä Knud Hansenin säilyneen käsikirjoituksen.

»Jumalan kiitos!» sanoi hän.

Hänenkin täytyi istahtaa, liikutus melkein huumasi hänet.

He katsoivat toisiaan mykistyneinä, olivat sanattomina tästä löydöstä. Äkkiä hypähti Peter jälleen ylös.

»Mitä on kello?» sanoi hän. »Minun täytyy viedä se Knudille, vaikka sitten saisin matkustaa kolme yötä perätysten. Se on liian ihanaa, eikö ole. Minun täytyy rientää Knudin luo.»

»Tietysti», sanoi Mara, »tietysti on sinun lähdettävä heti.»

»Oi Mara!» riemuitsi Peter tarttuen hänen käsiinsä.

»Niin, mikä vahinko, etten minä saata tulla mukaan.»

Se pitäisi meidän kolmen elää yhdessä.»

»Meidän kolmen, ilman kolmatta!» yhtyi Peter innoissaan. »Oi Mara, kuinka merkillistä! Ja kuitenkin, kuinka kauhean yksinkertaista! Kalastaja pani Knudin salkun minun salkkuni päälle, ja minä kaappasin tietysti ensimmäisen, minkä näin. Tästähän selviää, minkävuoksi olin näkevinäni toisen salkun — se oli minun oma kovaonninen tekeleeni! Oi Mara, mitäs nyt sanot, milloin...»

»Minä matkustan huomenaamulla isoäidin luo», keskeytti Mara hänet. Hetken olivat molemmat sitten ääneti.

»Ja nyt, hyvää yötä! Kuinka Jumala on sentään armollinen antaessaan meille vielä tämän ilon! Milloin sinä matkustat?»

»Yöjunalla kello yksi. Hyvää yötä, Mara. Ja kiitoksia. Saanko sinulle kirjoittaa?»

»Hyvää yötä», sanoi Mara ystävällisesti. »Sano terveisiä Knudille.»

Näin sanoen hän lähti.

* * * * *

Fritz ja Oda odottivat Maraa asemalla.

»Mitä hän siihen sanoo, että me olimme Hampurissa Peterin konsertissa?»

»Tokkohan me sitä hänelle lainkaan kerromme?»

»Mutta, Oda, epäilemättä. Saat nähdä, että ensimmäinen asia, mitä hän kysyy, on, olimmeko siellä. Mara ei ole niinkuin muut ihmiset. Hänelle voi kertoa kaikki ja hänen kanssaan voi puhua kaikesta, mistä se sitten johtuneekin!»

»Hän on niin tosi ihminen. Mutta tuossapa juna jo onkin, ja hän astuu juuri ulos.»

Oda riensi ystävätärtään vastaan.

He eivät olleet nähneet toisiaan pitkään aikaan.

Mara ei ollut käynyt kotiseudullaan, ei ollut tullut myöskään Odan häihin kaksi vuotta sitten. Hän ilmoitti silloin katkaisseensa kaikki vanhat suhteet eikä haluavansa samoja perhekohtauksia uusiintumaan kuin viime kerralla ennen lähtöään Dremmelshofiin. Se oli hänen mielestään arvotonta ja hän alkoi Münchenissä nyt ihan uutta elämää isä Häberlen piirissä. Niinkuin oli alkanutkin.

Ja sitten kuoli Lieschen Meier.

Oda oli heti Lieschenin kuoleman jälkeen tullut hänen luokseen ja vanha ystävyys oli jälleen uudistettu, sillä »Mara on sentään aina sama», sanoi Oda kummissaan jälkeenpäin Oskarille. Myöhemmin häämatkallaan olivat Fritz ja Oda yhdessä käyneet häntä tervehtimässä Münchenissä ja olivat aivan haltioissaan, kuinka suurenmoiseksi ja kauniiksi Mara oli elämänsä järjestänyt. Taiteessaan oli hän tavattomasti edistynyt, hänellä oli nyt aina tilauksia, ja ympäristöönsä vaikutti hän hiljaisella, hyvänsuovalla tavallaan niin tenhoavasti, että kaikki siitä lumoutuivat.

Ja nyt oli hän täällä.

»Mikä isoäidin oikein on?» oli hänen ensimmäinen kysymyksensä, kun he istuivat Odan kanssa keveissä jahtivaunuissa — Fritz ajoi itse ja oli sangen maahenkisen näköinen, yllään virttynyt ja paikattu, sangen ahdas nuttu ja päässä epämääräisen värinen huopareuhkana.