Part 16

»Huikean hieno», kuiskasi Oda Maralle, »eikö olekin? Ei ole mitään sirompaa kuin meidän junkkerimme noissa pukimissaan. Minä maalaan hänet tuossa asussa, luonnollisessa koossa...»

»Isoäiti on sangen huonona», vastasi Fritz. »Me luulemme, että hänellä on ohut halvauskohtaus, vaikkei sitä voi ihan varmaan todeta. Hän on väliin aivan sekaisin, sitten taas ihan selkeä. Sitä on kestänyt jo kaksi viikkoa. Kun menimme Hampuriin, oli hän parempi, mutta toispäivänä luulimme lopun olevan käsissä.»

»Onko hän sitten toivonut minun tulevan?» kysyi Mara.

»Hän ei ole sitä nimenomaan sanonut, Mara, mutta hän näyttää joskus olettavan, että sinä olet läsnä, ja Oskar, joka istuu tunnin hänen luonaan joka päivä, sanoi, että sinun pitäisi tulla.»

»Oskarista on tullut isoäidin epäjumala», selitti Oda.

»Kuinka lystikästä», arveli Mara.

Lyhyt matka oli pian lopussa. Oda saattoi Maran ilmeisellä riemulla taloon hänelle varattuun huoneeseen, ja sitten piti heti ihailtaman pikku Maraa, jolla oli, joskaan ei Fritzin nenää, kuitenkin »ihan» hänen ylähuulensa. Ja sitten tuli Oda taas Fritzin luo ja sanoi:

»Näeppäs, hän tietää, että me olimme Hampurissa, mutta _ei ole_ kysynyt mitään. Ajattele, ensimmäistä kertaa elämässäni on Mara minun mielestäni muuttunut.»

»Joutavia», sanoi Fritz.

»On. Minä en voi sanoa, millä tavalla, mutta ajattele, kuinka kummallista — hän tuntuu minusta tulleen nuoremmaksi.»

»No no, Oda. Mutta, kas, tuolla hän menee jo isoäidin luo. Kuinkahan se kohtaus oikein käy? Minun on paras mennä mukaan.»

Fritz riensi serkkunsa perään ja sai hänet kiinni juuri sen kunnaan juurella, jonka laella Ruusula oli.

»Ah, älä huolehdi, Fritz»; sanoi Mara. »Minä kuulustan ensin vanhalta Miinalta, miten hän voi ja annan sitten yksinkertaisesti kysyä, haluaako hän nähdä minua. Ellei, niin olen pian taas teidän luonanne. Tiedätkö, minä olen joutunut kokemaan elämässä kyllin paljon ollakseni enää mitään kummastumatta, niin että ole vain rauhassa.»

»Herra nähköön, meidän neiti!» sanoi vanha Miina, kun Mara oli mummulan porstuassa. »Jaa, jaa, niitä vanhoja aikoja!»

»Niin, niin, Miina. Kuinka isoäidin laita on?»

»No, onhan se välistä vähän höperönä, ei voi kieltää. Hän onkin jo vanha ja lähtee kaiketi vähitellen sille pitkälle matkalle. Mutta joskus se on taas ihan täydessä tajussa ja niin terävä kuin aina ennenkin. Ja neidistä hän puhuu yhtä mittaa. Minä menenkin heti kysymään. Tänään se on vuoteessa.»

Mara pyydettiin sisään.

Rouva von Doren istui suorana vuoteessaan.

Hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja käyneet teräväpiirteisiksi, mutta tummat silmät katselivat Maraa selkeästi.

Mara meni rauhallisesti hänen luokseen.

»Hyvää päivää, isoäiti», sanoi hän ystävällisesti.

»Soo, vai tulit sinä sentään vielä katsomaan vanhaa isoäitiäsi. Sehän oli sangen ystävällistä. Istu.»

»Kuinka sinä voit?»

»Huonosti niinkuin näet. Minä vanhenen ja olen kaikkien vaivana. Jumala näyttää ihan minut unohtaneen. Milloin sinä tulit?»

»Tänä aamuna. Fritz ja hänen vaimonsa olivat kutsuneet minua ja olivat asemalle noutamassa.»

»Soo, etkö sinä tahdo asua minun luonani?»

»Kernaasti, isoäiti, mutta kun nyt et voi hyvin, olisin sentään sinulle ehkä rasituksena.»

»Et minulle, mutta palvelijat katsovat, että heillä on liikaa vaivaa jo minustakin. Onko sinulla aikomus viipyä pitemmän aikaa?»

»Oo, kyllä, kernaasti, jos haluatte minua pitää.»

»No tietysti. Mikä päähänpisto! Muuten, pikku Oda on erinomainen emäntä.»

»Sepä hauskaa, että olet sitä mieltä.»

»Hän pitää sinusta paljon, Marie Agnes. Joko hän on sinulle sanonut, että hän tahtoisi, että sinä korjaisit kirkon alttaritaulun? Sen tosiaan voisit hänelle tehdä — sinähän pystyt siihen.»

»Sen tekisin kernaasti. Minä puhun siitä heidän kanssaan.»

»Niin, se on minusta hyvin sopiva ajatus heidän puoleltaan. Silloinhan voisit täälläkin näyttää jotakin taiteestasi.»

Muori vaikeni ja näytti väsähtävän. Mara kysyi, pitikö hänen mennä. Mutta vanhus tahtoi jäämään, ja Mara istui hiljaa vuoteen ääressä, kun sairas näytti uinahtavan.

»Fritz», sanoi vanhus äkkiä ääneen silmien yhä ollessa kiinni. »Nythän on Marie Agnes täällä.»

Ja hetken kuluttua jatkoi hän yksinpuheluaan:

»Hän on kuitenkin pysynyt oikeana Dorenina ja hänen pitää saada Ruusula. Tietysti pitää hän Miinan talossa, sehän on Marie Agneksesta itsestäänselvää. Vanhat palvelijat ovat niin häneen kiintyneet. Miksei hän oikeastaan tule minun luokseni? Minähän olen jo odottanut niin kauan.»

Mara hiipi hiljaa ovesta ulos, jotakin kouristi hänen kurkussaan. Hän istui isoäidin ikkunanpaikalle ja alkoi uneksia. Nyt oli Peter siis Knudin luona! Mitähän Knud mahtoikaan sanoa! Hän soi heille molemmille tämän suuren ilon niin sydämestään, varsinkin Peterille, jonka oli täytynyt niin syvästi nöyryyttää itsensä! Kuinka kauheita onkaan näiden vuosien täytynyt olla hänelle! Sen tiesi Mara vasta nyt.

Pian tuli Fritz varpainaan sisään noutamaan Maraa aamiaiselle. Oskar oli siellä ja oli herttainen ja hyvä, kuten aina. He puhuivat yleisistä asioista, mutta kun he aamiaisen jälkeen istuivat yksissä Fritzin huoneessa, eivät Fritz ja Oda enää voineet pidättäytyä.

»Oi Mara!» sanoi Oda, »hän johti ihanasti Hampurissa ja hänen sinfoniansa on suurenmoinen.»

»Niin, kerrassaan mainio, etevä», täydensi Fritz, »hattu päästä Rasmussenin edessä!»

Mara ei sanonut sanaakaan, ja he vaikenivat hiukan nolostuneina, mutta Fritz jatkoi sitten nopeasti:

»Me kävimme häntä puhuttelemassakin. Hänen käy näköjään sangen hyvin.»

Oda loi häneen moittivan silmäyksen, ja Oskar lausui luonnottoman äänekkäästi:

»Ja meidän vanhuksemme Ruusulassa voi niin huonosti.»

Mara katsoi heidän ohitseen ikkunasta ulos. Ihan uusi tunne oli vallannut hänet, aivan kumma, jota hän ei itsekään ymmärtänyt. Äkkiä se selveni hänelle. Hän oli kuin salainen morsian, jonka pyhintä tökeröt sormet kourivat. Hän säikähti niin, että aivan punastui, ei tuntenut itseään enää; yritti pakottaa itseään sanomaan ihan yksinkertaisesti ja rauhallisesti: Minähän olen tavannut Peterin myöskin. Tahtoi kertoa heille kaikki, mutta ei saanut sitä sanotuiksi.

Miksikä kertoisikaan, kerranhan se kaikki kuitenkin tulisi tietoon. Ah, ei, ei kai koskaan.

Neljän viikon kuluttuahan Peter palajaisi Amerikkaan voittajana, sovinnon tehneenä, ja aikaa myöten hän kai havaitsisi, että Mara...

»Mara, tuletko kävelemään?»

Mara hypähti ylös ihan hajamielisenä.

»Tulen kyllä», vastasi hän avuttomana.

Palvelija tuli ilmoittamaan, että vanha rouva von Doren oli lähettänyt hakemaan neiti Marie Agnesta.

Mara ilmoitti tulevansa heti.

Jäljellejääneet ystävät katsoivat toisiansa hänen mentyään.

»Me olimme liian karkeita», sanoi Oda pahoillaan, »Tämä Peterin uusi ilmestyminen on tietenkin häntä järkyttänyt, vaikka kihlaus on ollutkin niin kauan purettuna, eikä pitkään aikaan sitä ennen enää ollut mikään kihlaus. Fritz, kuinka saatoitkin ottaa sitä puheeksi.»

»Mutta, kultaseni, sinähän se aloitit ja pakotit meidät mukaan.»

»En tiedä, Mara saa tällä kertaa minut suorastaan itkemään. Minusta on niin järkyttävää, kun hän on tällainen. Tekisi mieli pitää häntä oikein hyvänä eikä melkein tahdo uskaltaa häneen edes katsoa.»

»Mikä siinä lienee», murahti Oskar. »Minä menen hakemaan pikkuruisen. Missä hän on? hyvä on, jaa... Se on merkillistä elämää tämä elämä.»

Niin ajatteli Marakin istuessaan jälleen isoäidin vuoteen ääressä. Vanhus nukkui enimmäkseen, mutta niin pian kuin Mara liikahti, avasi hän silmänsä ja sanoi:

»Joko sinä taas tahdot lähteä pois?»

»En, minä jään mielenäni, isoäiti.»

Hän itse oli niin väsynyt, että nukahti myöskin, mutta herasi pian taas, kun vanhus huusi ääneen hänen nimeänsä, ja kun Mara kumartui hänen puoleensa, sanoi hän melkein hellästi:

»Minä luulin, että sinä sittenkin olit lähtenyt. Missä sinä olit? Münchenissäkö?»

»En. Täällä sinun luonasi. Mutta minä nukahdin hiukan. Suo anteeksi. Minä olin kai väsynyt.»

»Vai olet sinä väsynyt. Pitävätkö ne kartanossa edes kunnollista huolta sinusta? Onko sinulla kaikki?»

»Kaikki, isoäiti.»

»Soo, soo. Onko herra Brente jo ollut täällä? Merkillisen miellyttävä mies, Marie Agnes.»

Ja hetken kuluttua hän lisäsi:

»Miksikähän ei hän häntä huoli. Mutta hän tahtoi kai saada juuri sen toisen, Rasmussenhan kai sen nimi oli. Herra Brente sanoo, että hänestä lopulta sittenkin olisi tullut kunnon mies.»

Ja taas hetken kuluttua:

»Sehän on oikeastaan makuasia», puheli hän itsekseen. »Minusta käsittämätöntä, mutta että hän milloinkaan hänestä luopuu, kuten herra Brente arvelee, sitä minä en usko, siksi on hän liian sitkeä. Me Dorenit emme luovu aatteistamme. Sehän minua hänessä on aina niin miellyttänyt.»

Mara kuunteli henkeään pitäen. Kääntyikö maailma nurin?

Kahviaterian jälkeen tuli tosiaan herra Brente ja istui tunnin ajan vanhuksen vuoteen ääressä.

Mara teki pitkän kävely retken yksinään, ja illalla istuivat he jälleen kaikki yksissä. Kun ei keskustelu tahtonut oikein sujua, pelattiin whistiä.

Seuraavana aamuna huomasi Mara jännityksellä odottavansa postia.

Ja kun palvelija heidän istuessaan piirissä toi hänelle hopeisella tarjottimella kirjeen Peteriltä, tunsi hän punastuvansa hiusmartoa myöten.

Hän nousi ylös ja meni ulos kirjeineen kuin salaista aarretta vieden.

Mutta jo eteisestä pyörti hän, tuli takaisin seurusteluhuoneeseen, istuutui äskeiselle paikalleen ja sanoi levollisesti:

»Peter ja minä olemme myöskin tavanneet toisemme. Hän kävi Knudia ja minua tervehtimässä Münchenissä. Ja ajatelkaa, Hansenin käsikirjoituskin on jälleen löytynyt.»

»Mitä ihmettä!» huudahti Fritz.

»Miten sitten, mistä...?» kysyi Oda henkeään pitäen.

Mara selitti sen heille ja kertoi matkustaneensa takaisin yhdessä Peterin kanssa Hampuriin saakka.

»Hän halusi lähettää minulle vielä yhden sävellyksen. Se on kai tässä. Ah, on niin ihanaa, että hän on jälleen oikealla tolalla.»

»Sangen ihanaa», sanoivat Fritz ja Oda yhtaikaa.

»Nyt hänen edessään varmaan on ihana, suuri elämä.»

»Luonnollisesti», huomautti Fritz.

»No, ja entä Knud», sanoi Oda, »eikö hän ollut onnellinen? Saako hän sen nyt myydyksi?»

»Kyllä, toivottavasti. Hänestähän on myöskin tullut oikein kunnon ihminen.»

»Niin tietysti. Ei, mutta totinen paikka! Minun tyytyy vielä vartavasten matkustaa Hampuriin tapaamaan Rasmussenia. Hänen täytyy kertoa minulle tuo käsikirjoitusjuttu. Niin tarumaista ei minulle eläissäni ole sattunut. Joko sinä taas menet isoäidin luo, Mara?»

»Jo. Minä luen hänelle ääneen. Hyvästi siksi aikaa.»

»No, paistakaa minulle haikara!» puhkesi Oda puhumaan. »Ensi kerralla kertoo hän meille yhtä levollisesti, että Peter nyt on Frida Thomsenin onnellinen sulhanen, ja sanoo sitten: 'ah, kuinka sydämestäni minä suon hänelle sen onnen!' Fritz, onko se enää ihmismäistä?»

»Ah, Oda, sinä et vieläkään ymmärrä Maraa. Jos hän sanoo suovansa hänelle sen onnen, niin hän sen todella suo, ymmärrätkö? Hän ei näet milloinkaan tee muuta kuin mitä ajattelee, kun me toiset teemme sitä niin monia tuhansia kertoja, ettemme lopulta enää tiedä, mitä oikeastaan todella tarkoitamme, mitä emme. Ei, tuo Hansen! Minun täytyy ratsastaa Oskarin luo. Mitähän hän sanoo? Oikeastaan pitäisi meidän viettää rantajuhla Oskarin luona jälleen kaikkien yhdessä, ja Knud lukee jälleen ja Peter...»

»Istuu Frida Thomsenin kanssa... Ei, Fritz, niin viehättävä kuin laulajatar onkin ja vaikka käsitän sen Peterin puolelta, jos hän ehkä on hänen lumoissaan, _siihen_ peliin minä en sentään tule.»

Mara oli lukenut isoäidille ja kulki sitten kylän läpi kirkkomaalle, ja siellä hän vanhan lehmuksen alla luki Peterin kirjeen. Hänen kätensä vavahtivat hiukan kirjettä avatessaan. Hän ajatteli viimeisiä häneltä saamiaan täynnä katkeruutta ja kylmyyttä olevia kirjeitä. Saattaisiko hän niitä milloinkaan unohtaa? Hän tunsi vielä kylmyyden ja pimeyden henkäyksen, joka oli kuohunut häntä vastaan, kun hän vain otti käteensä pienen, pitkulaisen, Hampurista saapuneen kirjekuoren. Mutta tästä kirjeestä huokui häntä vastaan lämpöä ja kaipuuta jo ennen kuin hän sen lukikaan, ja sitten luki hän sitä, kauan, kauan, ja hänestä tuntui kuin kuulisi hän suuren sinfonian uudelleen.

»Yhä syvempien itsetuntemuksen vesien läpi täytyy minun käydä», kirjoitti hän. »Yhdessäolo Knudin kanssa on minua jälleen järkyttänyt mitä syvimmin, ja yhä enemmän, huomaan, kuinka hän on suuripiirteinen ja syvä ihminen, joka vain peitti todellisen luontonsa herttaisella pintapuolisuudella. Ja sen rinnalla näen minä itseni kahlejalkaiseksi, niin epävapaaksi ja pieneksi. Oi Mara, minä olin luullut, ja hänhän oli sen sanonutkin, että hän aikoja oli sulattanut mielessään käsikirjoituksensa menetyksen. Mutta kun minä sen nyt toin hänelle, ja hän käsitti, että se todella oli hänen tärveltymätön ja pelastettu työnsä, niin ajattele, hän oli vähällä mennä tainnoksiin! Hän istui ihan kalmankalpeana ja puristi salkkua poveaan vastaan ja tuli vasta pitkän kotvan kuluttua ihan täysiin tajuihinsa! Minä olin niin järkytetty ja sanoin hänelle, että sitä sentään en ollut aavistanutkaan. Silloin huusi hän vapisevalla äänellä: 'Et, ystäväni, sinä et ole aavistanut, että tämä oli minun ensimmäinen todella kelvollinen työni täydelleen tuhlatun elämän jälkeen ja että sen häviäminen merkitsi minun tuhoani! _Sitähän_ et saattanut aavistaa!'»

»Voit ajatella, kuinka nämä sanat minua masensivat. Se oli hirveän katkeraa, mutta minun täytyi sanoa hänelle, että tiesin sen olevan mestariteoksen, vieläpä enemmän, osan häntä itseänsä, jonka ilomielin näin tuhoutuvan. Ja sillä hetkellä ajattelin: kuinka onnellinen mies olisin ollut, jos tuona yönä olisin heittänyt oman tekeleeni tuleen ja pelastanut hänen teoksensa ja voinut sen antaa hänelle ja sanoa: 'tässä on sinun mestariteoksesi! Tässä on sinun voittosi!'»

Mara lakkasi lukemasta. Hänenkin täytyi ajatella, kuinka olisi ollut, jos Peter olisi näin menetellyt. Mutta mitä oli isä Häberle silloin hänestä sanonut? Hänen täytyy vaipua ihan pohjaan saakka, ennen ei hän opi tuntemaan korkeuttansa. Niin, Peter oli liian kauan rakastanut vain itseänsä, sitä ei soviteta vain yhdellä ainoalla hetken hyvällä teolla, se sovitetaan vain syvillä, ankarilla, vuosikautisilla kamppailuilla. Suuret, näkymättömät suojelushenget olivat johtaneet häntä oikein.

Hän luki edelleen:

»Minusta on nyt aivan käsittämätöntä, että Knud saattaa antaa minulle anteeksi. Mutta hän pyrki vielä väittämään tehneensä väärin, että oli silloin niin häirinnyt minun työtäni. Hän oli kuitenkin niin vuoren varmasti uskonut minun musiikkiini, että hän oli ollut kuohuksissaan siitä, että tuhlasin aikaa kirjoitteluun. Ja ajattele, tavallaan on Knud vienyt minut takaisin musiikin alalle! Hän löysi silloin huoneestani poisheittämäni sävellyksen ja otti sen talteen. Se oli ollut häneltä kauan unohduksissa, mutta sitten kuuli hän Frida Thomsenin laulavan Hampurissa ja vei tuon sävellyksen hänelle ja pyysi laulamaan. Sitten raahasivat he minut konserttiin ja, Mara, kun silloin kuulin tuon laulun, niin luulin sydämeni pakahtuvan tunteiden kuohusta. Silloin kuulin sinfoniani ensimmäiset kohisevat sävelet ja ensimmäisen valtavan kutsun takaisin musiikin alalle taas vuosien takaa. Ja kuinka kauan sokeassa itsepintaisuudessani kuitenkin harasin vastaan! En lainkaan osaa käsittää nyt, että kaikkeinkorkein Mestari enää minun salli lainkaan mitään luoda, kun olin ollut niin uskoton joka suhteessa. Knud ei ollut uskoton, mutta minä olin vähällä syöstä hänet turmioon. Mikä häntä kuitenkin sitten Amerikassa ylläpiti? Mara, hänen rakkautensa sinuun, hänen suuri, pyhä rakkautensa, josta minä kerran saatoin olla niin lapsellisen mustasukkainen. Knudin ja minun välillä on nyt kaikki jälleen selvää ja hyvin. Minä vein vielä samana iltapäivänä hänen kertomuksensa hänen kustantajalleen, ja illalla oli meillä suuri juhlahetki ensin alakerran ravintolassa sinun 'Merenhyrskysi' edessä, joka on niin suurenmoisen kaunis! Sinähän meistä kolmesta olet kaikessa hiljaisuudessa tehnyt mestariheiton, sen tunnustimme Knud ja minä toisillemme, kun kilistimme lasiamme sinun suuren taideteoksesi ääressä. Ja sitten juhlimme kantasalissa. Isä Häberle soitti IX:stä. Minusta tuntui koko ajan kuin olisit sinä mukanamme, sinä, meidän suojeluspyhämme. Mara, milloin, milloin saan nähdä sinut jälleen? Oi, sinä et tiedä, et voi tietää, vai oletko kuullut senkin sinfoniastani — kuinka, sinua kaivaten huudan!»

Jälleen antoi Mara kirjeen vaipua ja katseli silmät suurina avaruuteen.

Kyllä, kyllä hän oli sen kuullut, tuon huudon, mutta se oli hänelle vielä niin uusi, ettei hän suorastaan saattanut käsittää, koskiko se todella häntä. Hän pudisti päätänsä. Ei saattanut sitä uskoa. Eikä uskonut enää itseensä — nyt oli liian myöhäistä. Elämän toukokuu kukkii kerran eikä sitten enää, ja hän oli vanha, väsynyt, raadannan rasittama ihminen. Hän ei ollut onneton. Ei, hän oli löytänyt enemmän kuin rakkaus ja onni on, hän oli tiennyt jo kauan, missä elämän salaisuus piilee ja mikä suuren arvoituksen ratkaisu on. Hänen elämänsä oli ihanaa, hän ei halunnut sitä toisenmoiseksi. Ei, ei. Mutta tätä vaivan ja työn elämää — _hänen kanssaan_ yhdessä — halusiko hän sitä?

Miltä mahtaisi tuntua, jos äkkiä kohtaisi pitkällä, yksinäisellä maantiellä kuolleeksi luullun rakkaimman ystävänsä, ja tämä äkkiä seisoisi ilmielävänä edessä ja levittäisi sylinsä juuri kun toinen tuntisi olevansa taivaltamassa ypö-yksin?

Mara sulki silmänsä ja eli tämän elämyksen.

»Missä sinä olet ollut niin kauan?» kysyi hän ystävältään.

Ja tämä vastasi:

»Minä olen vaeltanut ja taivaltanut tuskassa ja yksinäisyydessä niinkuin sinäkin, paljoa suuremmassa tuskassa kuin sinä, sillä minulla oli syy taakkana ja olin koditon ja toivoton, mutta minä olen kulkenut halki aavikoiden ja läpi syvien vesien jälleen tavatakseni sinut! Entä nyt?»

Mara nousi paikaltaan ja asteli pitkin askelin pois. »Niin, entä nyt?» ajatteli hän ääneen.

Sitten istui hän jälleen isoäidin vuoteen ääressä ja luki kärsivällisesti Walter Scottia ja Dickensiä, vanhuksen lempikirjailijoita, ja vanhus nukahti. Mutta usein, kun Mara katsahti kirjasta ylös, olivat isoäidin silmät, katse suurena ja omituisena, kohdistuneet häneen.

Vanhuksen tila ei muuttunut. Usein luulivat he kuoleman tulevan noutamaan hänet unessa, kun hän makasi niin hiljaa ja kokoonkutistuneena. Mutta sitten aukenivat taas silmät niin terävinä ja kirkkaina, vain ajatukset alkoivat mennä yhä enemmän sekaisin. Hän näytti elävän paljon nuoruudessaan ja vaeltelevan miehensä kanssa, jota hän mainitsi nimellä »rakkahin Doren», ympäri Bucheneckia. Ludwigista puhui hän merkillisen ankarasti, Minetten ja tämän tyttäret näytti hän kokonaan unohtaneen.

Mara oli ollut talossa jo kaksi viikkoa. Peteriltä sai hän kirjeitä joka päivä. Fritz ja Oda eivät olleet sitä huomaavinaan, vaikka Mara nyttemmin puheli siitä ihan vapaasti. Hän vastasi joskus pari ystävällistä sanaa, mutta ei Peterin pyyntöön saada tulla.

Eräänä päivänä sanoi isoäiti äkkiä kirkkaalla äänellä:

»Marie Agnes, ainako sinä vielä pysyt kiinni siinä, siinä herra Rasmussenissa? Etkö sinä ole vielä hänestä luopunut?»

Mara katsoi vanhuksen ohi kauas, kauas etäisyyteen ja sanoi sitten hiljaa ja tyynesti:

»En, isoäiti.»

»Soo, soo.»

Ja hetken kuluttua: »Ratsumestari Brentehän sanoo, että hänestä on tullut kunnon mies. Musiikkiprofessori tai jotakin semmoista, sangen hyvä kosijaksi. Sitähän ei silloin voinut tietää.»

»Ei, sitä ei voinut tietää.»

»Te olitte kerran riitaantuneet, eikö niin? Siinä oli joku kolmas, sanottiin minulle.»

»Ah, ei, isoäiti, me olimme vain itse, me itse tärvelimme kaiken itseltämme.»

»Soo, niin, semmoistahan kai joskus sattuu.»

Molemmat vaikenivat taas. Sitten tuli Oskar vapauttamaan vuorostaan Maraa ja kun hän tunnin kuluttua palasi isoäidin luota, katsoi hän Maraa hiukan hämillisenä.

»Tiedättekö, mitä hän minulle sanoi? 'Milloin oikeastaan tuo herra Rasmussen kunnioittaa minulla käynnillänsä? Pitkää aikaa ei minulla enää ole jäljellä.'»

»Kuinka merkillistä», sanoi Mara.

»Niin, lystikästä tosiaan.»

Sen sanottuaan riensi Oskar kunnaanrinnettä alas niin nopeaan kuin jalat kannattivat, ajoi Dremmelshofiin ja kirjoitti Peterille, että tämän pitäisi tulla heti.

Ja niin seisoi Peter kahta päivää myöhemmin äkkiä Maran edessä, kun tämä tuli ulos Ruusulasta.

Mutta Mara ei ollut kummastunut. Vain että Peter teki häneen jälleen ihan uuden vaikutuksen, melkein liikuttavan, niin hiljaisen, hyvän ja koruttoman...

»Minä ajattelin, että sinä kerran tulisit», sanoi Mara ystävällisesti. Peter vain katsoi häntä äänettömänä.

Sinä iltana piti isoäiti pitkän puheen Maralle. Hän luuli häntä Fritziksi.

Hän tarttui hänen käteensä ja sanoi:

»Fritz, kun Marie Agnes pysyy aikomuksessaan mennä naimisiin musiikinprofessorinsa kanssa, niin haluan minä, että hänen kapionsa valmistetaan minun puolestani. Te voitte sitten pitää päivälliset, minä olen juhliin liian vanha. Mutta arvonmukaisesti on teidän ne pidettävä. Puutarhuri ja metsänhoitaja tehkööt tehtävänsä ja kirkosta kotia saakka pitää teidän rakentaa kunniaportteja. Klaassen kyyditsee nuorikot sitten asemalle. Kesällä voivat he sitten asua Ruusulassa. Ratsumestarihan sanoo, että hän, professori, antaa talvella suuria konsertteja Wienissä ja Berlinissä. Sinun täytyy siis myöskin pitää huolta hyvästä pöytämusiikista, Fritz. Ja toimita minulle kirkkoon isäsi turkit; kun on niin vanha kuin minä, niin kylmettyy helposti. Mutta mitä sinä itket, poikani? Onko pikku Marie Agnes kipeänä? Marie Agnes oli myöskin suloinen pikkulapsi, mutta hänen vanhempansa kuolivat peräti liian aikaisin, peräti. Hän oli niin ihmeellinen tyttö. Sitä taiteilijapuuhaa minä nyt en kerta kaikkiaan ymmärtänyt. Mutta senvuoksi ei sinun pidä itkeä, Marie Agnes, rakas lapsi! Onko sinun professorisi oikeastaan täällä?»

»On, isoäiti, hän on täällä.»

»Tulkoon huomenna minua tervehtimään. Minä nousen huomenna ylös, minä voin paljoa paremmin. Fritz, sinä voit tuoda morsiusparin luokseni kello yksi. Yksinään heidän ei hevin sovi käydä vierailulla.»

Mara lähti vanhuksen luota syvästi liikutettuna.

Seuraavana päivänä pyysi hän puhelimitse Peteriä tulemaan Dremmelshofista ja kysyi, eikö hän ystävällisesti tahtoisi käydä isoäitiä tervehtimässä.

Itse jäi hän Odan luo.

Fritz meni Peterin kanssa vanhuksen luo, joka oli puettanut ylleen mustan silkkipuvun ja istui sohvalla.

Hän näytti voivan paljoa paremmin. Fritz kertoi jälkeenpäin Odalle, että hän oli ollut Peterille erittäin kohtelias, mutta lopulta pannut silmänsä kiinni ja sanonut ääneen: »Moitteeton käytös.»

Silloin olivat he lähteneet pois, mutta vanhus oli lähettänyt Miinan perään vielä sanomaan, että oli tultava toistekin.

Kun Peter tuli lähipäivinä Bucheneckiin aamiaisille, kävi hän uudelleen isoäidin luona viipyen lähes puoli tuntia. Ja sitten tuli hän noutamaan Maraa kävelylle, ja he kuljeksivat yhdessä läpi syksyisen metsän ja alastomien kenttien.

»Aivan kuin kaksi vanhaa hyvää toveria», sanoi Oda peräti pettyneenä, »ei merkkiäkään rakkaudesta.»

Mutta Peteristä ja Marasta tuntuivat nämä tuntikautiset kävelyt vain kuin lyhyeltä silmänräpäykseltä. Heillä oli kerrottavana toisilleen monien vuosien elämykset ja vaikkeivät he sanallakaan koskettaneet entistä suhdettaan, niin oli heille tämä yhdessäolo kuin aivan uusi, ihmeellinen onni. He kulkivat rinnakkain kuin unessa, jota he eivät millään hennoneet keskeyttää tai häiritä.

Eräänä päivänä olivat he kulkeneet metsän läpi sen vanhan penkin ohi. Siitä kulkivat he ääneti kuin varpaillaan. Sitten kulkivat he peltojen yli eräälle kunnaalle, josta saattoi kaukaa nähdä kapean, kimmeltävän viirun, meren.

He istuivat kiville ja katsoivat ulapalle. Ja sitten sanoi Peter:

»Pian täytyy minun mennä meren yli ja kolmen päivän päästä Kieliin. Mara, tiedätkö, että minä joskus ajattelin tullessani tapaavani sinut Dremmelshofin emäntänä.»

Mara katsahti häntä hämmästyneenä.

»Sitä sinä et toden teolla koskaan ajatellut.»

»En, mutta äärettömässä yksinäisyydessä kuvittelee kaikenlaista. Knudille minä olin todellisuudessa aikanani mustasukkainen, hän kun on niin lahjakas ja herttainen.»