Part 17

»Merkillistä, minä en voi käsittää mustasukkaisuutta, en ole sitä koskaan käsittänyt ja pidän sitä niin tuhmana ja huonona.»

Peter oli vaiti.

Hän aikoi sanoa: »sitten et ole kai koskaan itse rakastanut niinkuin toiset ihmiset rakastavat», mutta sana kuoli hänen huulilleen, sillä hän tiesi hyvin, että se ei ollut totta.

Ahdistava tuska painoi hänen sydäntään. Oliko hän todellakin kadottanut Maran?

Päivästä päivään, hetkestä toiseen oli hän odottanut jotakin rohkaisua Maran puolelta, mutta tämä tuntui loittonevan yhä kauemmaksi eikä Peter tiennyt kuinka saattaisi kahden viikon kuluttua palata Amerikkaan — ilman häntä. Tiesipä päinvastoin, että hän ei sitä kestäisi.

Syysauringon paisteessa loistivat pyökkimetsät purppuranpunaisina, mutta kultainen muhkeus täytti sydämen kuoleman ajatuksilla.

Ja Mara istui hiljaa kädet sylissä.

»Mara», sanoi Peter silloin hiljaisella äänellä, »etkö siis enää voi minua rakastaa?»

»Ah, Peter», vastasi Mara, »se on liian myöhäistä. Etkä sinä enää tarvitse minua. Pääasiahan on, että musiikki on saanut sinut takaisin. Sinä ansaitset vielä niin paljon onnea. Mitäpä sinä minulla tekisit!»

»Minä tahtoisin tehdä sinun hyväksesi kaikki, mitä toinen ihminen voi tehdä toisen hyväksi, jota hän rakastaa yli kaiken maailmassa. Mara, minä kuolen ilman sinua!»

Mara ei uskaltanut katsoa häneen.

He istuivat ihan likekkäin ja katsoivat etäisyyteen.

»Etkö tahdo vielä kerran yrittää minun kanssani?» sanoi Peter taas. »Sinunhan ei tarvitse muuttaa mitään omasta elämästäsi. Minun hartain pyrkimykseni on saada kotimaassa joku paikka, mieluimmin Münchenissä. Minä tahtoisin perustaa taiteellisen orkesterin — parisilaisen _concert rougen_ malliin — ja me eläisimme aivan niinkuin ennen, asuisimme köyhien parissa kantasalissa, vain se eroa, että sallisit minun kantaa sinua käsilläni ja huoltaa sinua, Mara, ja koettaa sovittaa jälleen kaikin, kaikki! Sinä saat kehittää taidettasi vapaasti, missä ja miten tahdot, kun me vain yhdessä kulkisimme tähtiä kohti niinkuin ennen! Sinä olet minun pyhä lempeni! Minä sävellän sinulle! Joka sointu, joka sydämestäni lähtee, tapaa kotinsa sinun sydämessäsi, kaikki, kaikki, mitä luon ja laulan, kuuluu vain sinulle, eikä koskaan, ei koskaan enää tule kolmatta olemaan meidän välillämme. Sinä et tiedä, kuinka olen kärsinyt.»

»Tiedän, Peter, ja nyt näenkin selvään, että tein sinulle kauheaa vääryyttä, kun yllytin Knudia kilpailemaan kanssasi, mutta sinä hyväksyit sen heti, ja minun onnettomuuteni on, että aina uskon ihmisen sanaan, ja me olimme sisäisesti, Peter, jo olleet niin kauan erillämme, etten enää tiennyt sitä enkä tätä. Sinunkin on annettava minulle niin paljon anteeksi, voitko sinä?»

»Minun sinulle? Oi Mara, etkö sitten tahdo, etkö voi yrittää vielä kerran minun kanssani?»

Hän kietoi käsivartensa Maran ympäri arkana ja pyytävänä.

Mara antoi sen tapahtua.

Äkkiä alkoi hän itkeä, pani kätensä kasvojensa eteen ja itki.

Hän itki niin sydäntä vihlovasti, että hänen ruumiinsa hytki.

Hän oli aivan suunniltaan.

»Minä en usko, että voin, Peter», nyyhki hän katkonaisesti. »Minä en saattaisi enää kulkea noin vain sinun sivullasi, niinkuin kaikkina niinä vuosina. Siksi olen sinua liian hurjasti rakastanut.»

Peter ei voinut vastata, puristi vain häntä lujemmin, ja Mara painoi päänsä hänen olalleen.

»Niin hurjasti», toisti hän kyynelten valuessa, »sitä sinä et kai oikein tiennytkään, etkä tahtonutkaan tietää, ja minä rakastin kuitenkin sinua niin hurjasti.»

Oli kuin hän ei olisi voinut keksiä mitään muuta sanaa, ja Peter oli niin järkkynyt tästä äkkipurkauksesta, joka nyt kuin vuosia patoutunut virta äkkiä ryöppysi yli, ettei hän osannut muuta kuin sanattomana häntä puristaa.

»Ja sitten, kuinka kauheasti sinua kaipasin», voihki hän vielä. »Sinun sieluasi, jonka sinä olit antanut minun käsiini, mutta kuin sinettiin pannun salaisuuden, kuin iäksi sulkeutuneen kiven. Minä en voinut sitä heittää pois enkä jaksanut enää kantaa. Se musersi ja tuhosi minun elämäni ja teki minut kelpaamattomaksi kaikkeen, ihmisille, taiteelle... kenelle olen jotakin ollut, mitä aikaansaanut? En mitään, en mitään... Olin nääntyä ensimmäisenä kesänä... ja sen jälkeen on voimani ehtynyt. Mitä sitten vielä minusta tahdot? Luuletko, että minä vielä voin rakastaa?»

»Luulen! Luulen, ettei kukaan ihminen maailmassa voi niin rakastaa kuin sinä, niin syvästi, niin kuumasti, niin pyhästi ja niin ikuisesti! Onnellinen se mies, joka sinut kohtaa!»

Mara loi silmänsä häneen ja he katsoivat toisiaan syvään, ääneti ja kauan.

Näkivätkö he toisensa ensimmäisen kerran?

Näköpiirin äärellä vaipui aurinko mereen kuin tulipallo. Tuulenpuuska suhahti kunnaan puissa.

Tuli ilta.

Mara ja Peter nousivat ja kulkivat käsikkäin ääneti verkkaan kotiin.

He kulkivat syvässä hiljaisuudessa niinkuin ihmiset jotka juuri ovat yhdessä eläneet suurinta tai seisoivat aivan lähellä suurimman edessä. Näin kulkivat he aina Ruusulaan saakka, ja Mara sanoi:

»Tuletko mukana sisään?»

»Tulen», vastasi Peter.

Huoneessaan otti isoäiti heidät vastaan lampunvalossa. Hän oli jälleen ylhäällä ja istui sohvallaan. Hän katsoi kirkkaasti ja selkeästi Peteriin, kun he nyt yhdessä astuivat sisään.

»Olin juuri lähettänyt teitä hakemaan», sanoi hän. »Tehän ette niin pitkään aikaan ole olleet luonani. Se ei ollut hyvin tehty. Tahtooko hän nyt vihdoinkin kerran soittaa minulle jotakin, Marie Agnes? Herra Brentehän sanoo, että hän osaa niin hyvin.»

Mara oli istuutunut hänen viereensä.

Nyt katsoi hän Peteriin.

»Sen tekee hän varmaan kernaasti, isoäiti.»

»Kyllä, jos vain saan», vastasi Peter. Hän silmäsi ympäri huonetta. Eräässä nurkassa seisoi vanha, ruskeaksi kiilloitettu spinetti. Peter aukaisi kannen, istui soittokoneen ääreen ja painoi hellävaroen ja hiljaa koskettimia.

Se oli ikivanha soittokone, mutta ääni oli kirkas kuin vanhan hopeisen kehon, ja Peterin mestarikäsien pitelystä levisi siitä hiljaiseen huoneeseen helkettä ja sointua, kuin laulaisivat enkelit paratiisissa.

Hän sommitteli keveitä, häälyviä säveliä, sitten soitti hän koruttomasti ja yksinkertaisesti: »Ah, onko se mahdollista?» ja seuraavissa toisinnoissa pysytti hän sen pääsävelenä.

Vanhus tarttui Maran käteen ja kuiskasi kuuluvasti ranskaksi: »Hän soittaa sangen hyvin.»

Mara piti vanhaa, valkoista kättä omassaan ja silitti sitä hiljaa.

Peter siirtyi sitten Schumannin »Unelmaan» ja soitti sitten Schumannin »Kun muori ja vaari meni vihillen» niin herkästi, keveästi ja pehmoisesti, ettei Mara ollut koskaan vielä kuullut hänen soittavan sillä tavoin. Hän tunsi suuren rauhan ja rajattoman, pyhän ilon sydämessään.

Sen, mitä Peter ei ollut saanut hänelle sanoilla lausutuksi, sanoi hän nyt hänelle soitollaan. Näissä koruttomissa, herkissä soinnuissa tunsi Mara hänet ja ymmärsi nyt vihdoinkin, että hänestä oli tullut aivan toinen mies, jonka sielu todellakin jälleen pyrki taivasta kohti, kuten hän oli sanonut. Ja näiden yksinkertaisten ja kuitenkin niin mieltäliikuttavien sävelten voimasta luhistui viimeinen erottaja. Nähdessään hänet siinä spinetin ääressä istumassa näki hän jälleen 'pikku Pekkansa'. Silloin tunsi hän äkkiä saattavansa jälleen kulkea hänen rinnallaan, mihin ikinä hän menisikin. Se ankara jännitys, jossa hänen sielunsa oli viime ajat ollut, höltyi vihdoin ja soiton siivet kantoivat hänet jälleen Peterin sydämelle...

Vanhus oli sulkenut silmänsä.

Mutta hän ei nukkunut, hän tuntui kuuntelevan mielenkiinnolla.

Hänen pienet, kuihtuneet kasvonsa kirkastuivat ja äkkiä alkoi hän hennolla, vanhalla, mutta sanomattoman hienolla, kirkkaalla äänellä laulaa mukana:

»Kun muori ja vaari meni vihillen, niin silloin vaari oli sulhanen ja muori oli nuori morsian, oli nuori morsian.»

Mara kuunteli kuin haltioituneena. Hän oli näkevinhän itsensä ja Peterin muorina ja vaarina, täällä omassa kodissaan, näki heloittavia kukkia ikkunalla ja auringonvaloa virtaavan lämpöisenä ja kimaltavana kuin kulta, kuuli lintujen liverrystä ja autuasta iloa ja laulua ja tunsi ensimmäistä kertaa elämässään jotakin suuren, puhtaan, samentumattoman ilon paratiisinlämmöstä.

Kun Peter lakkasi soittamasta, hyräili vanhus vielä hiljaa itsekseen, ei voinut lainkaan luopua sanoista — »oli nuori morsian». — Äkkiä kohotti hän päätään ja katsoi Maraa ja Peteriä.

»No, oletteko te nyt niin pitkällä, lapset? Siinähän oli kai jotakin vaikeutta välillä, minä olen unohtanut, olen niin vanha... Mutta kun nyt olette tulleet hakemaan minun siunaustani, niin sen myöskin saatte. Jumala antaa meille armossaan kaikki syyn anteeksi. Oletteko jo toimittanut ilmoitukset? Marie Agnes, minä olen liian vanha tulemaan mukaasi kapioitasi hankkimaan, mutta ehkä sinä menet Ludwig-sedän ja Minette-tädin kanssa Hampuriin. Hampurista mekin hankimme kapiomme, kun olimme morsian ja sulhanen... Niin, niin, ne vanhat ajat! Marie Agnes oli niin toisenlainen kuin minä... Mutta hän on kuitenkin ollut minulle niin paljon, sillä hänellä on Dorenien luonne, ja hänen sulhasensa on miellyttävä mies ja suuri taiteilija. Lapset, vieläkö te olette täällä? Milloin te oikeastaan menitte kihloihin?»

Mara katsoi Peteriä, joka seisoi hänen vierellään, tarttui hänen käteensä ja painoi sitä sydämelleen.

»Tänään, isoäiti», sanoi hän hiljaa.

Silloin puristi Peter hänen kättänsä niin lujasti kuin ei olisi ikinä aikonut laskea irti.

»Tänäänkö?» sanoi isoäiti, »kuinka merkillistä, tänään on minunkin hääpäiväni. Minä tahtoisin mielelläni olla teidän vihkiäisissänne, lapset, eikö niitä voisi toimittaa pian?»

»Vaikka heti, isoäiti, vielä tänään, jos tahdot. Peter ja minä olemme valmiit. Me odotamme vain sinun siunaustasi.»

»Jumala siunatkoon teitä, lapset. Saatatko minut nyt vuoteeseen, Marie Agnes, minä olen hiukan väsynyt. En ole näet enää ihan nuori, herra Rasmussen. Hyvää yötä... Te soititte sangen kauniisti, se oli sangen rakastettavaa teidän puoleltanne... Oo, kiitoksia, Marie Agnes saattaa minut kyllä. Lapseni, pyydä häntä soittamaan vielä hiukan sillä aikaa kuin minä menen vuoteeseen, se tuntuu niin suloiselta.»

Mara saattoi vanhan rouvan tämän makuuhuoneeseen, ja viereisestä huoneesta kuuluivat jälleen vanhan spinetin herkät soinnut.

»Hän soittaa niin kauniita lauluja», kuiskasi vanhus. »Nyt, mikä tuo on... 'Olen väsynyt, menen levollen' — ah kuinka kaunis. Sitä pitää joka ilta rukoilla. Sitä pitää teidänkin aina yhdessä rukoilla, olkaa vanhoja tai nuoria, Marie Agnes. Hyvää yötä, rakas lapsi. Tahdotko vielä jotakin?»

»Vain kiittää sinua ja pitää sinua kerran hyvänä, isoäiti... Hyvää yötä.»

Hiljaa palasi Mara viereiseen huoneeseen.

Peter istui spinetin ääressä soitellen. Mara tuli hänen viereensä ja laski kätensä hänen olalleen. Silloin hypähti Peter ylös, levitti sylinsä, ja Mara painoi ääneti päänsä hänen povelleen. He syleilivät toisiansa kauan...

Viereisessä huoneessa rukoili vanha rouva von Doren kuuluvalla äänellä: »Sinun armosi ja Jeesuksen veri sovittaa kaiken syyn.»