Part 8
Maran täytyi tuontuostakin sulkea silmänsä, jotta ei olisi selvästi nähnyt heidän välillään huoneessa hyljätyn Lieschenin hahmoa, ja äkkiä sai hän sen tunnun, että Fritz _ei ollut_ kertonut sitä Odalle niinkuin oli aikonut. Tämä ajatus teki Maran hehkuvan kuumaksi.
Ja tuskin oli Mara johtunut tätä ajattelemaan, niin tuli Fritz levottomaksi ja esitti poislähtöä. Hänellä oli käytettävänään vain tämä ainoa päivä Münchenissä, ja hän ja Oda tahtoivat nauttia siitä kuin lapset.
Kun he olivat menneet, katseli Mara lohduttomana ympärilleen.
Elämä oli niin ihmeellinen ja pitkä... niin kauhean pitkä. Hän ei enää lainkaan sitä osannut hallita. Kuinka kummallisia kaikki ihmiset olivatkaan ja kuka sitten enää oli uskollinen ja tosi? Vai vaatiko hän liikaa ihmisiltä? Mutta oikeastaanhan täytyi Fritzin ja Odan yksinkin tietää, mitä tahtoivat, hänellähän ei lainkaan ollut oikeutta siihen sekaantua.
Muutamien päivien kuluttua sai hän taas kortin Peteriltä ja sitten taas yhden. Että hän oli yhdessä Oskar Brenten kanssa, lohdutti Maraa, joka oli todella iloinen, kun viimeinen kortti kertoi, että Oskar oli ottanut Peterin Dremmelshofiin virkistymään syysviikoiksi. Odakin oli siitä iloissaan ja sanoi:
»Nyt hän voi rauhassa levätä laakereillaan, sillä kestää kai puoli vuotta ennenkuin lautakunta on kaikki lukenut. Milloinka Peter oikeastaan saa kuulla päätöksen?»
He kävelivät Isarin rannalla, kun Oda sanoi tämän.
»Hänhän ei ole lainkaan ottanut osaa kilpailuun», sanoi Mara hetken kuluttua.
Oda pysähtyi.
»Mutta, Mara, sehän ei ole mahdollista!»
Enempää hän ei saanut sanotuksi.
»Minkätähden sitten?» kysyi hän hetken kuluttua huolestuneena, sillä Mara kulki hänen rinnallaan niin suurena ja kivettyneenä.
»Hänestä se ei ollut hyvä eikä hän löytänyt sopivaa loppua... eikä hän voinut väkinäisesti lopettaa. Harvoinhan on loppu sellainen kuin ajattelimme... Mutta jos hän vain myöhemmin saa kustantajan, niin sehän on paljon varmempi tie.»
»Niin tietysti, paljon varmempi», vastasi Oda nolona.
Hän oli niin säikähtynyt tästä tiedosta, jonka seuraukset hän salamannopeasti käsitti, että hän ei uskaltanut sanoa mitään enempää. Mutta hän kirjoitti vielä samana iltana veljelleen ja pyysi häntä pakottamaan Peteriä työskentelemään edelleen ja auttamaan häntä kustantajan etsinnässä.
Oskar vastasi viipymättä.
Dremmelshof, syyskuussa 08
Rakas pikku Oda,
... Peteriä ei saa enää ryhtymään mihinkään. Tiedät, että minä sinun Marasi kauniiden silmien vuoksi teen paljon, ja yksinomaan siitä syystä olen miehen tänne ottanut. Hän sanoo, että hänellä muka on suurenmoinen uuden novellin aate, mutta yhtäkaikki hän vain harhailee pitkin rantoja tai istuu ja paukuttelee vanhaa flyygeliäni, minkä se vain kestää. Minä en ymmärrä musiikista mitään, mutta ihmiset kokoontuvat hänen soittoansa kuuntelemaan... kun hän sen huomaa, hurjistuu hän ja syöksee ulos ikkunasta tai ovesta kuin paholainen — te taiteilijathan olette niin oikullisia, Oda, sen olen aina sanonut, ja suurin oikku on kai, että sinä haluat mennä naimisiin sen kaartinluutnantin kanssa, — muuten on Fritz kyllä hyvä mies, minä pidän häntä jokseenkin säällisenä, muuten en hänelle antaisikaan pikku Odaani, vaikka vanhemmat kolmasti suostuisivat. Jos tahdot tervehtiä Maraasi minulta, niin tee se ja sano hänelle, että antakoon sen pitkän runoilijan mennä menojaan ja ottakoon ennemmin hyvän vanhan Oken, — hänen isoäitinsä on sentään heikkarin viisas nainen, minä käyn vanhuksen luona usein, hänen myötäjäisillään voisimme Mara ja minä elää mainiosti.
Hyvä uskollinen Oke.
Oda ei uskaltanut näyttää tätä kirjettä Maralle ja oli myöskin vihoissaan, että Oskar puhui Fritzin säällisyydestä vähän niin ja näin. Mutta jos Peterillä oli uuden kirjan aihe, niin sehän oli hyvä. Hän tulisi kai pian takaisin Müncheniin, ansaitsisi sanomalehtiartikkeleilla ja arvosteluilla taas paljon rahaa ja kirjoittaisi sitten novellinsa valmiiksi ja silloin olisi Marakin taas iloinen ja kaikki hyvin. Hän rauhoittui vähitellen taas ja kuitenkin jäi häneen joku epämieluisa tunne Oskarin kirjeestä. Hän päätti puhua kerran siitä Fritzin kanssa. Fritzhän oli niin avomielinen ja hyvä.
Hän kävi joka päivä Maran luona ja otti jälleen tunteja kolmen muun neiden kanssa yhdessä, mutta ei jäänyt enää, kuten niin usein ennen, tuntien jälkeen Maran luo, vaan muiden mukana pois. Hän aavisti enemmän kuin tiesi, että Mara kävi hiljaista jättiläiskamppailua ja tarvitsi yksinäisyyttä. Kun hän minua tarvitsee, niin hän kutsuu, ajatteli Oda. Hänellähän oli Fritzinsä. Appivanhemmat olivat jo lauhtuneempia ja vaativat vain ajatusaikaa jouluun saakka. Oda ja Fritz olivat siihen hyvin tyytyväisiä.
Peter ei palannut.
Kerran marraskuussa tuli Maralle kirje Hampurista.
Peter oli Dremmelshofissa tutustunut hampurilaisiin herroihin, jotka julkaisivat erästä uutta aikakauslehteä. Häntä oli pyydetty avustajaksi ja tointa kuvattu taloudellisesti sangen edulliseksi. Tietysti oli hän suostunut ja sanonut irti asuntonsa Münchenissä, mutta kun hänellä ei ollut matkarahoja, pyysi hän Maraa hyväntahtoisesti lähettämään hänelle tärkeimmät tavaroistaan. Hän oli hyvin toivehikkaana: Knud ja Mara saisivat nähdä erehtyneensä hänen ja hänen kirjailijakykynsä suhteen.
Niin meni Mara eräänä päivänä Peterin asuntoon ja pani tämän tavarat kokoon. Monet luonnokset ja kuvat, jotka olivat Maran tekemiä, otti hän omaan asuntoonsa, Peterhän pyysi vain tärkeimpiä tavaroitaan ja muu olisi ollut vain tiellä. Vaatekonttorissa oli iso pinkka lujaan käärittyjä papereita. Ne olivat Peterin vanhoja sävellyksiä, valmiita ja keskeneräisiä.
Mara ei tiennyt, oliko viime vuosina uusia tullut lisäksi: hänhän ei koskaan saanut Peteriltä sitä kysyä.
Maran käsi oli raskaana paperien päällä ja painoi niitä kuin jotakin elollista, joka ei saanut elää... melkein niinkuin hänen oma sydämensä... sitten pani hän käärön kuitenkin Peterin tavara-arkkuun.
Ja sitten lähti hän pois.
Vanhan Häberlen oven ohi kulki hän varpaisillaan, vaikka hän tunsi suurta halua mennä vanhuksen luo... Mutta ei, ei... vasta kun kaikki oli lopussa.
Mutta eikös tämä juuri ollut loppu?
Hän oli jo mennyt portaita alas, kun hän äkkiä pyörti ja meni ripeästi vanhuksen luo.
»Isä Häberle», sanoi hän ääneen ja oudosti, »mitäs nyt tulee, mitenkä nyt käy?»
Ukko kutsui hänet pyhättöönsä, missä hänen klaveerinsa oli, ja pyysi Maraa kertomaan, ja äkkiä saattoi Mara puhua aivan tyynesti ja kertoi hänelle kaikki ja sanoi taas lopuiksi: »Mitenkä nyt käy?»
»Lapsi», sanoi ukko salaperäisesti, »kaksi sanaa on sanottu, kolmas on ilmassa, se on myöntävä tai kieltävä. Mutta älä mene tapausten edelle. Se on kerran oleva edessäsi kirkkaana kuin salamanleimaus. Silloin ota se rohkeasti vastaan.»
»Minä en kohta enää jaksa», sanoi Mara.
»Ei auta, pysy sinä vain paikallasi, kunnes sana tulee, ja tule minun luokseni kunnes — hän palajaa.»
Mutta hän ei palannut.
Hän kirjoitti yhä harvemmin, yhä katkerammin, hän oli ylen yksinäinen, mutta ei tahtonut tulla häirityksi, aikakauskirja oli tulevaisuuskylvöä, tiettävästikin saattoi sato tulla vasta vuosien takaa, ja silloin oli hän jo liian vanha voidakseen pyytää Maraa enää jakamaan hänen kohtaloansa, ja sitä ennen hän varmaan kuolisikin, joutuisi turmioon... Ja Peter kiitti Maraa kaikesta tämän rakkaudesta ja uskollisuudesta: Mara oli ainoa valo hänen synkässä, vikaanmenneessä elämässään, mutta ei voinut häntä enää auttaa.
Näin kirjoitti hän sekaisin. Mara vastasi tyynesti ja herttaisesti ja laajasti. Hän ei tiennyt lopullista, viimeistä sanaa vielä, mutta eräänä päivänä tuli sekin. Heidän kirjeen vaihtonsa oli viime aikoina saanut toisen sävyn — kuinka se oli tapahtunut, ei Mara itsekään tiennyt — hän ei enää tavannut sitä äänilajia, johon Peterin sielu oli viritetty, ja niin olivat he lopulta vaihtaneet kylmiä, julmia kirjeitä, joista jokainen synnytti uuden väärinkäsityksen. Peter puolestaan moitti, ettei Mara ymmärtänyt hänen kirjailijauraansa, Mara taas kirjoitti kylmiä, järkeviä sanoja, jotka Peteriä loukkasivat sen sijaan, että olisivat häntä auttaneet. Vihdoin päättivät he tyyten lopettaa kirjeenvaihtonsa.
Mutta sitten kirjoitti Mara kuitenkin vielä kerran.
Hän oli ennen joulua myynyt suurehkon taulun eikä voinut toimia vasten luontoansa. Hän teki siis niinkuin niin usein ennenkin: tarjosi Peterille rahat hänen tullakseen jouluksi Müncheniin, jotta he voisivat rauhassa puhua asiansa puhki. Mara odotti yötä päivää, tunti tunnilta Peterin vastausta, ja vihdoin se tuli.
Se oli hylkäävä.
Hänen täytyi, ikävä kyllä, ottaa vastaan toinen kutsu tulevaisuutensa vuoksi. Hän oli nyt tullut tuntemaan ihmisiä, jotka tahtoivat häntä auttaa. Asia oli tapahtunut sangen merkillisesti. Hänen ystävänsä olivat raahanneet hänet erääseen konserttiin ja siellä oli eräs viehättävä, nuori nainen, jolla oli muhkea alttoääni, laulanut ja Peter oli jälkeenpäin tullut hänen tuttavakseen. Mutta mitä hän oli laulanut, mitä! Muistiko Mara lähettäneensä hänelle kerran Dremmelshofista pienen runon »Kun kuohuu pauhinalla»? Viimeisessä säkeessä oli hän vain muuttanut sanan »sydämees» sanaksi »kuolohon», se kun hänestä oli todenmukaisempaa. Siihen oli hän eräänä myrsky-yönä tehnyt sävellyksen, mutta huonon, huonon. Hän oli rutistanut paperin ja heittänyt paperikoriin. Kuinka se nyt oli joutunut tämän nuoren naisen käsiin? Hän arveli, että Leena Klaas, joka palveli Hampurissa, oli tyhjentänyt hänen paperikorinsa ja ottanut paperin talteen — ja jollakin salaperäisellä tavalla oli se sitten joutunut laulajattaren haltuun. Niin, kukapa näistä sattumista saisi selkoa.
Nuori laulajatar ja yleisö olivat ihastuneita lauluun, ja laulajatar oli pyytänyt häntä säveltämään vielä muutamia lauluja ohjelmistoonsa. Hän oli ollut laulajattaren vanhempien luona aterialla, ja merkillisintä oli, että isä oli — kustannuskirjakauppias, ja tytär oli nauraen sanonut: »Isän täytyy kustantaa kaikki kirjanne, jos te vain autatte minua kuuluisaksi.» Nyt aikoi Peter kirjoittaa uuden novellinsa ja viettää joulua kirjakauppias Thomsenin luona ja kenties säveltää jotakin laulajattarelle. Kenties hän sitten pääsiäiseksi tulee Müncheniin, jos saa aikaa. Siihen mennessä he kai molemmin puolin ovat tulleet rauhallisemmiksi ja järkevämmiksi, jotta voivat puhua asiat puhki, jos Mara niin haluaa.
Kaiken tämän kirjoitti hän Maralle.
Ja kaiken tämän luki Mara uudelleen ja uudelleen.
Oikeastaan luki vain kaksi sanaa: viehättävä ja nuori! Ja sitten hetken kuluttua käsitti hän äkkiä, että Peter aikoi jälleen säveltää. Siis vihdoin viimein! Se oli Maran ensimmäinen ajatus. Entä toinen? Viehättävälle, nuorelle naiselle. Ja kun Mara näin seisoi kirje kädessään, tuli kolmas sana taivaasta ja oli hänen silmiensä edessä kirkkaana kuin salamanleimaus. Se sana oli: »loppu».
Ne kaksi, jotka tähän saakka oli sanottu, Peterin ja Maran puolelta, olivat myönteisiä. Nyt oli kolmas tullut, ja se oli kielteinen — ja asia oli lukossa. Mara ei tiennyt, kauanko hän näin seisoi, eikä myöskään, kuinka se päivä kului ja yöt ja seuraavat päivät, mutta vihdoin tunsi hän, että hänen täytyi jotakin tehdä, ja silloin meni hän vanhan Häberlen luo ja antoi tälle äänettömänä Peterin kirjeet.
»Isä Häberle, se on nyt lausuttu, se kolmas sana», sanoi hän sitten hetken kuluttua.
Häberle seisoi mykkänä ja katseli ulos.
»Ei», sanoi hän, »minä en sitä vielä näe. Se on tulossa, se on tipahtamassa, mutta vielä ei ole kirkkautta. Kirkkaudesta toiseen, Mara, ehkäpä tunkevat ne vielä läpi. Ymmärrätkö minua?»
Mutta Mara katsoi häntä ymmärtämättä ja meni ääneti pois.
9.
Joulukuusen ympärillä Bucheneckissa olivat Dorenit ja Brentet koolla.
Asia oli käynyt niinkuin Mara oli sanonut. Rouva Brente ja rouva von Doren olivat keskustelleet pitkän aikaa, olivat aluksi sanoneet toisilleen monta sopimattomuutta toinen vävystä, toinen miniästä ja erinomaisen paljon hyvää omista lapsistaan. Mutta lopulta oli todettu, että Odalla oli erittäin hyvät myötäjäiset, ja se lepytti Dorenien sydämiä. Rouva Brentestä taas oli kovin houkutteleva se ajatus, että saisi tyttärensä tuonnempana naapurikseen Bucheneckiin... sanalla sanoen, lapset saivat tahtonsa läpi ja seisoivat nyt säteilevänä kihlaparina joulukuusen ympärillä.
Oda oli erittäin aistikkaasti puettu, taiteellisen kaunis punapitsinen reformipuku verhosi hänen vartaloansa, ja setä Ludwig alkoi ihailla poikansa makua.
Myöhään illalla, kun isä ja poika vielä kahden kesken polttivat sikaria, sanoi edellinen hyväntuulisena:
»No, poikaseni, salattavaa kai sinulla ei ole mitään, vai onko minun vielä autettava sinut jostakin pinteestä, häh?»
Fritz katsoi isäänsä hämmästyneenä, sitten sanoi hän miltei liikutettuna:
»Kiitoksia, isä, minun asiani ovat kunnossa... vaikka kerran, kolme tai neljä vuotta sitten...»
»Siis sentään», mutisi isä syvämielisesti.
Fritzin tuli outo olla.
»Isä, se on kauan sitten järjestetty, aikoja...»
»Täysin luotettavasti?»
»Täysin luotettavasti... rahaa kyllä silloin, paljonkin, mutta...»
»Onko lasta?»
»Ei, isä, lasta ei ole.»
»Jumalan kiitos... sitten ei ole todistuksia olemassa.»
»Isä, täytyykö se tunnustaa morsiamelleen?»
Herra von Doren hypähti ylös.
»Poika, oletko hullu? Tunnustuksia morsiamelle? Jotta hän huomenna ei enää olisi sinun morsiamesi. Sitäpaitsi, säätynaisten kanssa ei puhuta sellaisista pikkutyttösistä kuin sinun Lieschenisi tai Minchenisi — olletikaan morsiamille! Morsiamet eivät tiedä mistään mitään, ja se on hyvää ja siivoa ja niinkuin pitääkin. Poika, ethän toki ole mikään pässinpää, — morsiamille tekee sulhanen suuteloiden ja hellyyksien lomassa kaikenlaisia hämäriä viittauksia, että hän on huono mies eikä lainkaan hänen rakkautensa arvoinen, ja sinä voit panna vetoon kymmenen yhtä vastaan, että morsian viattomuudessaan vakuuttaa sinulle olevansa vielä paljoa huonompi kuin sinä, ja koko juttu päättyy suurenmoisiin lemmen vakuutuksiin ja selityksiin ja hän vannoo ottavansa vaikka itsensä paholaisen, kun hän kerran sitä rakastaa... Hyvä Jumala, niin, onhan se suloistakin, tuo valtava lemmenhuuma, jossa silloin eletään...»
»Isä», alkoi Fritz, »entäs jälkeenpäin?»
»Mitä jälkeenpäin? Silloinhan toinen on jo toisen. Ja eikö mies muka ennalta ollut tahtonut sanoa olleensa huono? Ja ovatko nuo pikku morsiamet sitä sitten todella tahtoneet tietää? Varjelkoon! Pahimmassa tapauksessa on kohtauksia ja kyyneliä ja jälkeenpäin sovintoja ja rannerenkaita... Siinähän ei silloin auta säästää. Mutta kymmenen yhtä vastaan panen vetoon, että se useimmille on jälkeenpäin ihan yhdentekevää, ja jos heille sitten olet tehnyt selväksi, että me kaikki olemme samanlaisia, niin uskovat he sen viimein ja ovat iloisia, että ovat edes saaneet sinut pelastetuksi.»
»Mutta me emme ole kaikki samanlaisia», vastasi Fritz hiljaa, syvästi huoahtaen, »minä tahtoisin...»
»Mitä tahtoisit? Ole sinä vain hiljaa. Minua miellyttää sinun Odasi suuresti, hänessä on siroutta... ja nyt, hyvää yötä, Fritz... Jumala siunatkoon sinua, poikani... onnea ja kaikkea hyvää.»
Fritz meni yksin portaita ylös huoneeseensa.
— Minä tahtoisin — jatkoi hän äskeisiä ajatuksiaan loppuun — että olisin kysynyt Maralta aikaisemmin ja että minulla olisi ollut joku, joka olisi minulle sanonut, että sitä voi ja pitäisi pysyä puhtaana.
Hän katsoi ulos talviyöhön. Kuskin asunnossa oli vielä valoa ja hän kuuli laulavia lapsenääniä:
»Ja nyt uhrina meiltä Sä saat sydämen, ilomielellä Sulle me annamme sen. Pyhäks kuin omas on sekä puhtaaks se luo, iäks siihen sen yhteenliittyä suo!»
Fritz oli vaistomaisesti pannut kätensä ristiin.
— Pyhä ja puhdas sydän! — ajatteli hän alakuloisena. — Mitä kannattaa lapsia opettaa laulamaan sellaisia lauluja, kun heille myöhemmin opetetaan, ettei miehen tarvitse pitää sydäntään pyhänä!
Ensimmäisenä juhlapäivänä oli Odan vanhempien luona Seehofissa suuret kihlajaispäivälliset.
Seehof oli Bucheneckiin verrattuna vain pieni tila, mutta mallikelpoisesti hoidettu, ja Odan vanhemmat elivät siellä vielä useiden nuorempain lasten kanssa hyvissä varoissa. Uudet läheiset suhteet hiukan ylimielisten Dorenien kanssa eivät Odan omaisia erin miellyttäneet, mutta Fritz Doren osasi voittaa ihmisten sydämet, kun tahtoi, ja niinpä odotettiin päivän juhlaa hyvällä mielellä.
Vanha rouva von Doren oli ilmoittanut myöskin tulevansa, se oli päivän suuri tapahtuma. Talon isäntä, ent. majuri Otto Brente, Fritzin onnellinen appi, kävi tuon tuostakin ulko-oven edustalla ajoissa huomatakseen vaunujen tulon.
Tuessapa jo vanha, raskas landoo tulikin pitkin kivettyä viertotietä. Herra Brente oikaisi valkoiset liivinsä sileiksi ja huusi lujaa:
»Oda, Oda, he tulevat, olepas valmiina, tyttö!»
»Heti, isä!» vastasi Oda välinpitämättömästi. Hän ei saattanut yhtyä yleiseen innostukseen Maran isoäidin tulosta ja vain vaivoin saatiin hänet osoittamaan vanhalle rouvalle asianmukaista kunnioitusta.
»Oda, meidän täytyy olla ulkona häntä vastaanottamassa», selitteli nyt Fritzkin pyytelevästi.
»Univormu sopii sinulle mainiosti», vastasi Oda, »minä maalaan sinusta joskus uhkean kuvan. Ratsuhousut, varsisaappaat ja asenuttu, lakki hiukan vinossa voi, tuolla se paha, vanha noita jo nousee vaunuista.»
»Oda!» huudahti Fritz vielä hämmästyneenä, mutta sitten jätti hänkin morsiamensa, joka tänään harmahtavassa velvetpuvussaan oli kerrassaan kuvankaunis, ja riensi isoäitiään vastaan.
Todella mahtipontisena astui vanha rouva herra Brenten käsipuolessa eteiseen.
Oda sai kaksi sormenpäätä suudeltavakseen, mutta tyytyi vain kohteliaasti kumartamaan ja tervehti sitten appivanhempiansa ja kälyjänsä. — Kuinka onkaan Fritz saattanut tipahtaa tähän perheeseen, — ajatteli hän, — sekin on yksi seitsemästä maailmanihmeestä!
Hänestä tämä kihlajaisjuhla oli kauhistuttava, suorastaan mieletön, mutta niin pian kuin hän puhui sinnepäinkään, sanottiin hänelle joka taholta, että hän yritti matkia Maraa, ja se oli hänestä niin harmillista, että hän mieluummin vaikeni, sillä vastaansanomisesta ei hänen omaistensa enempää kuin Dorenienkaan parissa ollut mitään apua. Sen hän tiesi vanhastaan. Korkeintaan johtuisi siitä ikäviä kahnauksia, ja Oda ajatteli: pitäkööt päänsä, minähän menen lopultakin naimisiin vain Fritzin kanssa.
Ja elämää Fritzin kanssa Berlinissä kuvitteli hän ihanaksi ja runsaaksi.
Brentet olivat näitä päivällisiä varten kerrassaan »kunnostautuneet», kuten Ludwig-setä myöhemmin huomautti. Mieliala oli sangen hilpeä.
Pidettiin asianmukaiset maljapuheet, joissa ilmeni paljon »avoimia syliä» ja »suurinta luottamusta». Fritz otti kaikki sangen vakavalta kannalta ja hänen eilisiltainen hentomielisyytensä oli kokonaan haihtunut.
»Oskar», huusi hän pöydän yli, »sinun on myöskin pidettävä puhe!»
»Olkoon niin», sanoi Oskar, kilisti lasiinsa ja nousi pyylevänä ylös. Kaikki odottivat hänen esittävän isoäidin maljan, ja tämä itsekin jo katsoi häntä puoliksi valmis hymy huulillaan. Mutta Oskar sanoi levollisesti:
»Erään valitettavasti poissaolevan sukulaisen, neiti Marie Agnes von Dorenin malja!»
»Eläköön», huusi Fritz voimakkaasti, mutta yleinen eläköönhuuto oli vain kohtalainen.
Ja sitä seuranneen kiusallisen hiljaisuuden aikana kuului Odan ystävällinen ääni:
»Niinä en voi juoda Maran maljaa samalla juomatta hänen sulhasensa Peterin onneksi.»
Hän katsahti vain sulhaseensa.
Tämä kilisti hänen kanssaan ja suuteli hänen kättään, mikä Odan mielestä tässä tilaisuudessa oli aivan tarpeetonta.
Nyt nousi talonisäntä nopeasti ylös ja piti hiukan imelänpuolisen puheen isoäidille.
Sen jälkeen kävi keskustelu taas yleisemmäksi, olipa Odan tuleva appi sepittänyt runopukuisen ylistyksen Odasta taiteilijattarena.
»Jospa Mara tämän tietäisi», sanoi Oda nauraen Fritzille.
»Miksikä?» vastasi Fritz hieman loukkaantuneena, »sinähän olet todellinen taiteilijatar, sinun viimeinen merimaisemasi Dremmelshofista...»
»Hiljaa, lapset!» huudahti Oda, »ennen te ette tahtoneet tietää mitään minun taiteestani, jättäkää se vain nytkin rauhaan!»
»Aivan kuin Mara», sanoi yksi kälyistä.
»Aivan», vahvistettiin kuorossa.
Oda pani kädet korvilleen.
Vihdoin oli juhla-ateria päättynyt.
»No, mihin huoneeseen tahdotte vetäytyä?» kysyi appi Brente säteilevän hyväntuulisena.
Vastauksen asemesta tarttui Oda erääseen nuorempaan veljeensä ja riensi hänen kanssaan ulos.
»Taas aivan taiteilijatar», sanoi Minette-rouva imelänhappamasti.
Fritzistä alkoi tämä tuntua vähitellen kiusalliselta.
Hän sytytti hermostuneena sikarin ja meni vihdoin lankomiehensä Oskarin kanssa viereiseen biljaardihuoneeseen.
Mutta siellä tapasivat he Odan nuorempain sisarustensa kanssa innokkaassa pelissä eikä kestänyt kauan ennenkuin molemmat herrat olivat mukana.
Pian kutsuttiin heidät kuitenkin saliin kahville ja vasta illalla oli morsiusparilla rauhaisa kahdenkeskinen hetki Odan kamarissa.
»Oda», sanoi Fritz, »sinä olet tosiaan hiukan omituinen isoäitiä kohtaan. Sinussa on kerrassaan jotakin kovaa, kun puhut hänen kanssaan. Sehän ei käy laatuun.»
»Mara», vastasi Oda vain.
»Olkoon. Hän on kova ja kohtuuton Maraa kohtaan niinkuin muutkin meikäläiset, ja sinä tiedät, kuinka minä Maraa kunnioitan. Mutta me teemme asian vain pahemmaksi, jos me heitä vielä ärsytämme. Minä olen päinvastoin jo usein ajatellut, etkö juuri sinä olisi omiasi kerran pehmentämään isoäidin sydäntä!»
»Minäkö? Herrantähden! Hän vihaa minua, minä olen hänestä porvarillinen ja epähieno, senhän sinä näet hänen nenänpäästään. Sinulla on muuten vähän samannäköinen nenä, Fritz, tässä nenänpään seudulla... sangen hieno.»
Fritz naurahti heikosti.
»Pyydän, älä ole kova, Oda! Naisten ei koskaan pidä olla kovia. Sehän on juuri Maran viehätys, ettei hän koskaan ole kova. Mutta sinä?»
Oda nojautui sohvalla, jossa he istuivat, taaksepäin ja katsoi häntä.
»Pelkäätkö sinä minua, Fritz?»
Fritz punastui vastoin tahtoansa tummanpunaiseksi.
Hänen mieleensä oli salamana välähtänyt eilinen keskustelu isänsä kanssa.
Hän sai vaivoin mielensä tasapainoon, mutta äkkiä vakavaksi käyneenä sanoi hän vain hiljaa:
»En, rajaton luottamus ja...» hänen teki mielensä sanoa enemmän, mutta isän kaikki sanat seisoivat kuin pienet paholaiset hänen ympärillään eikä hän tiennyt, mitä sanoa.
Ehkäpä se oli hänen onnensa.
Oda ajatteli loukanneensa häntä ja nojautui lempeästi häntä vastaan, mutta kesti hyvän kotvan ennen kuin Fritz pääsi irti painajaisistaan ja jälleen saattoi ehjästi nauttia nykyisyydestä morsiamensa kanssa.
Seuraavana päivänä toistui sama juhlallisuus Bucheneckissa, sillä erolla vain, että Bucheneckissa oli »ainoa mahdollinen» päivällistunti kello kuusi, kun taas Brentellä syötiin kello kahdelta.
Fritz ja Oda elivät iloisia päiviä.
Oli seesteinen, ihana pakkassää, he luistelivat, kävivät kävelemässä ja ajelemassa, kerran Dremmelhofissakin, missä Oskar-paran jokseenkin vastoin tahtoansa täytyi kestitä koko seuruetta.
Hän sanoi vihdoin raivostuneena, ettei hän jää iäkseen seurustelemaan Dorenin naisten kanssa, vaan lähtee matkalle.
»Minne?» kysyi Oda ärsytellen.
»Müncheniin», vastasi hän lyhyesti. »Huolehditteko te sitten muka Marasta? Peter istuu kiinni työssään Hampurissa ja Mara istuu ihan yksinään Münchenissä.» Oda kävi vakavaksi.
»Minä olen ihan onneton, kun en ole näinä päivinä saanut kirjettä Maralta.»
»Ehkäpä huomenna tulee», arveli Fritz lohduttaen. »Tule, lähdetään kotia, eihän meillä ole enää kuin kaksi päivää, Oda...»
Maran kirje tulikin seuraavana aamuna kuin tilattu.
Oda istui kirje kädessään ja luki ja luki. Sitten hypähti hän ylös, kääräisi ylleen hartiavaippansa, painoi päähänsä kangaslakin, tarttui kävelykeppiinsä ja lähti jalkaisin kulkemaan kiiruusti Bucheneckia kohti kalpeana ja kasvojen ilme kauhistuneena.
Ilma oli harmaa ja kylmä ja hiljalleen alkoi sataa lunta. Oda ei siitä kaikesta mitään huomannut, käveli vain niin rivakasti kuin saattoi ja oli tunnin kuluttua isoäidin asunnon luona.
Äkkiä hän pysähtyi.
Teki sitten ripeän päätöksen ja meni vanhan, pelätyn rouvan taloon.