Part 7

»Herra Rasmussenin on varmempi tulla alas, se käy yhä pahemmaksi», sanoi emäntä. Ja samassa tulikin hän portaita alas, ja he näkivät hänen kalpeat kasvonsa salaman valossa. Hän meni huoneeseensa sanaakaan sanomatta.

»Panikohan se ikkunat kiinni ylhäällä, isä? Menehän varoiksi katsomaan.»

Kalastaja Klaassen meni ylös ja palasi sitten sanoen:

»Minä menen sentään vielä sanomaan Rasmussenille...» Ja meni Peterin huoneeseen. Ja juuri sillä hetkellä tapahtui se kaamea tapaus. Jyrisevä rätinä ja leimaus, häikäisevä, tanssiva leimaus ja sitten savua ja räiskettä ja tulenloimua katosta ulos.

Pienen saaren kyläläiset näkivät tulenloimun ja riensivät kaikki paikalle. Mutta kun he saapuivat palopaikalle, oli kaikki jo ohi. Ukkosen raivo oli nyt lauhtunut, ihmiset olivat pelastaneet henkensä, kalastajatupa oli joutunut uhriksi ja oli nyt vain rankkasateessa huutelevien ihmisten ympäröimänä, savuavana raunioläjänä.

Mitään ei ollut enää pelastettavissa, ja kuitenkin nähtiin muudan mies vaatteet kärventyneinä ja naama noessa juoksevan tulen läpi. Se oli Knud Hansen. Hän syöksi erään ryhmän luo, jonka joukossa hän näki Peterin.

»Peter», huusi hän, »minun käsikirjoitukseni!»

»Jumalan tähden», sanoi Maran ääni, »missä se on?»

»Peter, minun käsikirjoikseni!» huusi Knud uudelleen ja ravisti ystäväänsä hartioista.

Peter katsoi häneen hölmistyneenä.

»En tiedä», mutisi hän.

»Mutta omasihan sinulla on kainalossa, Peter», huomautti Mara, »eikö sinulla ole myöskin Knudin papereita?»

»Hyvä Jumala», voivotti kalastajanvaimo, »ei mitään saatu pelastetuksi kuin henkiriepu, mutta Jumalan kiitos, mökki oli sentään vakuutettu!»

»Minun kirjoitukseni», huusi Knud vaimolle, »minun työni ylhäällä kirjoituspöydälläni.»

»Jumala paratkoon, herra Hansen, herra Rasmussenhan oli koko ajan ylhäällä teidän huoneessanne, hänellä oli se salkku kainalossaan kun hän tuli alas, ihan varmaan, minä näin sen, ylhäällä sitä ei enää ollut.»

»Sitten on Peter sen pelastanut jonnekin», sanoi Mara varmasti, »rauhoittukaa, Knud. Peter, ethän liene sairas? Sinä olet niin kalpea ja vaitelias. Knud, meidän täytyy saattaa hänet katon alle johonkin, näettehän, että hän on sairas... Hänhän aivan horjuu... Peter, Peter, toinnu toki, sano jotakin!» Hän tarttui Peteriin, joka seisoi kuin kuvapatsas, musta salkku lujasti puristettuna kainalossaan.

Knud loi häneen epätoivoisen katseen. »Käsikirjoitukseni», sanoi hän hiljaa. Hän istahti eräälle kivelle ja peitti kasvonsa käsiinsä.

»Mies», sanoi Oskar Brente äkkiä kiivaasti, »mitä sinä oletkin kapakassa koko yön ja annat aarteesi palaa täällä! Se on yksinomaan oma syysi.»

Knud ei vastannut mitään, joukko huusi ja melusi, mökin luona ei ollut enää mitään tekemistä, perustukset törröttivät savuavien raunioiden ympärillä.

Kello oli neljä aamulla, kun kaikki likomärkinä ja väsyneinä vaelsivat takaisin kylään päin. Fritz Doren ja Mara tukivat Peteriä, joka käveli vain horjuen.

»Mielen järkytys», mutisi Fritz, ja Mara lisäsi hiljaa: »Ja liikarasitus.»

Maran huoneeseen laittoivat he hänelle vuoteen.

Mara siirtyi Odan kamariin.

Pian lakkasi ulkona sade, navakka tuuli hajoitti pilvet, pieni saari kimmelsi aamuauringon valossa ja aallot hyppelivät hilpeinä sinertävällä merellä.

Kello yhdeksän aikaan tuli Knud Hansen ja kysyi Maraa.

Hetken kuluttua tuli tämä ulos ovesta ja istuutui hänen vierelleen talon edessä olevalle valkoiselle penkille.

Knud säikähti hänet nähdessään.

Kymmenen vuotta vanhentunut, ajatteli hän.

Itsekin tunsi hän itsensä kurjaksi ja onnettomaksi, mutta Mara ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Istui vain ja tuijotti eteensä.

»Miten Peterin laita on?» kysyi Knud hetken kuluttua.

»Nyt hän nukkuu», vastasi Mara kuivalla äänellä, »hän oli ensin aivan kuin huumautunut. Onhan suorastaan kumma, ettei hän ole kuollut.»

»Niin, kumma on», toisti Knud.

»Hän sanoi minulle vielä», jatkoi Mara samalla äänellä ylös katsahtamatta, »että kalastajanvaimo pyysi häntä menemään teidän huoneeseenne sulkemaan ikkunat. Sen hän teki ja kokosi teidän käsikirjoitusliuskanne, jotka olivat hujan hajan, yhteen, myrskyhän olisi voinut viedä kaikki. Paniko hän ne salkkuun vai ei, ei hän enää muista... hän ajatteli, että myrsky hellittäisi ja meni alas ja muistelee kalastajan vielä käyneen hänen huoneessaan... silloin oli salama iskenyt, hän oli vaistomaisesti kaapaissut pöydällä olleen käsikirjoituksensa, mutta ei muista, kuinka hän tuli ulos... kaikkihan paloi parissa minuutissa. Ei kukaan saattanut savulta enää mennä mökkiin, ja kun me sitten tulimme, oli kaikki jo tuhkana ja porona.»

Knud ei vastannut mitään, hän tuijotti pieneen, aidattuun kukkatarhaan, joka oli heidän edessään täynnä neilikoita ja resedantuoksua, täynnä eloa ja auvoa. Eivätkö kukat tunteneet, että heidän keskessään istui ihminen, tai kaksi ihmistä, sydän kuolleena?

»Mara-neiti», sanoi Knud väkinäisesti, »sitten on kai kaikki ohi. Minun käsikirjoitukseni on palanut. Niin, se on tietenkin oma syyni, minä olen taas kerran ajanut karille, tietysti, niinhän minun aina käy.»

Hän oli hetken hiljaa.

»No», sanoi hän sitten, »kerran sitä on ihminen itsekin tuhkana, niinkuin kaikki tuo hiiltynyt paperi... Oikeastaan ihanaa saada kuolla keskellä onneansa, sen sijaan että vähitellen paleltuisi. Ja pohjaltaanhan se on jokseenkin yhdentekevää, eihän siinä juuri paljon hukkaan mennyt, voi ajatteletteko te, Mara-neiti, että kertomus oli koko hyvä?»

Knud oli noussut ylös ja katsoi häneen. Mara kohotti äkkiä päätänsä ja katsoi häntä silmät kyynelissä, huulet yhteenpuserrettuina eikä saanut mitään sanotuksi.

»Herran tähden», sanoi Knud, »älkää toki itkekö.»

»Niin», sanoi Mara, »minun täytyy teille sanoa, että teidän kertomuksenne oli kaunein, mitä pitkään aikaan olen lukenut, järkyttävin... Knud, luvatkaa minulle, että alatte vielä alusta ja kirjoitatte sen uudelleen. Se ei saa joutua hukkaan, ei saa.»

Knud katsoi maahan.

»Se _on_ joutunut hukkaan», vastasi hän, »ja nyt, jääkää hyvästi ja kiitoksia... tervehtikää Peteriä... Minä lähden tänään Oskarin kanssa Dremmelshofiin, minulla ei ole tällä saarella enää mitään tekemistä... Minä toivotan Peterille kaikkea hyvää... Münchenissähän sitten kai taas tavataan kaikki kolme.»

»Münchenissä?» sanoi Mara verkkaan. »Ah, niin... hyvästi, Knud...»

Mara nousi ylös ja ojensi hänelle kättä.

Knud katsoi häntä ikäänkuin aikoen sanoa vielä jotakin, mutta näytti malttavan mielensä, puristi hänen kättään ja lausui vain:

»Kalastaja Klaassen muistelee vieneensä minun käsikirjoitukseni vielä Peterin huoneeseen, mutta sitä ei Peter tietenkään — huomannut.»

»Ei tietenkään», vastasi Mara, »kun minä kysyin kalastajalta, ei hän muistanut enää varmasti, ottiko hän teidän huoneestanne mitään vai ei. Tutkikaa vielä kerran kaikki, Knud, kenties...»

»Minä tulen juuri tutkimasta, siellä vain polttaa kätensä ja jalkansa kuumassa tuhkassa. Kaikkihan on tuhkana, Mara-neiti. Vahinko, etten itse ole palanut. Ajatelkaas, jos Peterin työ olisi joutunut tulen omaksi!»

»Hyvästi, herra Hansen», sanoi Mara. »Minä luulen Peterin huutavan minua...»

»Niin, niin... menenhän minä... hyvästi onko tämä nyt sitten viimeinen...?»

Hän piti vielä Maran kättä omassaan.

»Viimeinenkö?» kysyi Mara katsoen häntä kuin kaukaa etäisyydestä, »ei, ajatelkaa kaikkea, mitä olemme puhuneet, ja — älkää jättäkö minua pulaan, Knud.»

»Mitä sillä tarkoitatte?»

»Te ette saa tehdä sitä!» toisti hän hätäisesti. »Mutta Peter kutsuu minua...»

»Peter kutsuu minua!» toisti yksin seisomaan jäänyt Knud. Hän heilutti kävelykeppiään ilmassa, katsahti ylös, poimi sitten maasta resedan ja lähti hitaasti ja raskaasti kävellen pois.

— Mahtaneeko hän häntä koskaan niin kutsua — ajatteli hän, — kuin kutsutaan ihmistä, joka täytyy saada, jota ilman joutuu hukkaan, kuolee nälkään, niin, Herra nähköön, jonka kaipuuta on jokainen hengenveto... jota kutsuu ja huhuilee, kunnes sydän pakahtuu... Hm... mutta osat ovat maailmassa niin ihmeellisesti jaetut, että toinen kutsuu ja toinen ei kuule, ja että kuitenkin niin ihmeen helposti kuulee väärin... Kuka minua kutsuu? Peterkö ehkä, rakkain ystäväni? He ovat iloisia, kun pääsevät minusta, kumpikin. Minä olin kolmas, ja kolmas on aina pahasta ja saa mennä. Ajoissa, ajoissa eikä vasta kun jo on myöhäistä. Hei, eteenpäin, Knud Hansen, älä rupea raukaksi!

Hän asteli rantaa alaspäin ja katseli merta.

Ulapalla näkyi purjelaiva. Hän kuuli kalastajaan laulavan: »Ah, mistä kaukaa laineet nuo nyt tuuli tänne tuo...» Sitten kulki hän rauhattomana edelleen ja illalla seisoi hän Maran asunnon edustalla kysyäkseen, mitä hän oli tarkoittanut tuolla puheellaan pulaan jättämisestä... mutta mitäpä kannatti kysyä, koko elämähän oli kuin kysymys...

Knud Hansen oli koko yön ulkona, ja seuraavana päivänä hän oli kadonnut.

8.

Hampurin — Münchenin pikajunassa istuivat Mara ja Oda Brente kolmannen luokan vaunussa.

Maran loma oli lopussa. Jos hän tahtoi jälleen avata maalauskoulunsa ja olla menettämättä oppilaita, täytyi hänen ehdottomasti määräaikana olla Münchenissä. Mutta lähtö oli ollut hänelle vaikeaa, sillä hän oli jättänyt Peterin pienelle saarelle yksin ja surkeaan tilaan.

Mutta Peter oli vaatinut häntä lähtemään.

Mara ajatteli sydän raskaana viimeisiä yhdessäolon päiviä.

Peter oli ollut niin omituisessa mielentilassa.

Sellaisena ei Mara koskaan ollut häntä nähnyt.

Ensimmäisen järkytyksen mentyä ohi seurasi suuren kiihtymyksen päiviä, jolloin hän oli käyttänyt Maraa kohtaan niin katkeria sanoja, että Mara oli niistä vieläkin kuin pökerryksissä. Nyt kun pikajuna kiiti maita ja hän katsoi ulos ikkunasta mitään näkemättä, koetti hän palauttaa mieleensä kaiken, mitä Peter oli sanonut, voidakseen sen ymmärtää; mutta kuinka hän päätään vaivasikin, ei hän päässyt selvyyteen.

Hän ei ymmärtänyt, kuinka Peter saattoi sanoa niin kylmästi ja tyynesti, että hän Knudin lukemisyönä oli huomannut, ettei hänen oma teoksensa kelvannut mihinkään ja että hän ehdottomasti oli päättänyt luopua kilpailusta. Mara oli pyytänyt ja rukoillut romaanin puolesta, mutta silloin oli Peter syyttänyt häntä teeskentelystä ja vaatinut heti sanomaan, mitä hän piti Knudin kertomuksesta, ja kun hän oli sanonut, että se hänen mielestään oli kaunis, oli Peter kimmastunut ja sanonut, että sitä ei hänelle tarvinnut sanoa, sen tiesi hän ennestään, hänhän oli nähnyt sen Maran kasvoista, kun Knud luki.

Niin, kertomus oli todellakin kaunis. Vahinko, että se oli palanut. Mutta niin monipuolisen lahjakas mies kuin Knud ryhtyisi varmaan nyt maalaamaan jotakin merimaisemaa sen sijasta ja saisi siitä kaksikymmentätuhatta markkaa. Hänellä, Peterillä, ei ollut enää halua ottaa osaa koko tähän uhkapeliin. Ja kun hän jälleen ryhtyi työhön, tahtoi hän työskennellä yksin, ihan yksin... he olivat hoputtaneet häntä henkihieveriin, Mara ja Knud, niinkuin koirat jänistä.

Mara puhui äänensä käheäksi rauhoittaakseen häntä ja luuli häntä sairaaksi, mutta sitten oli Peter taas niin kylmä ja levollinen, että tämäkin lohdutusperusta hävisi.

Sitten tuli syvän masennuksen hetkiä ja silloin tuli Peter pyytämään saada istua hänen luonaan ja pitää vain hänen kädestään kiinni ja pyysi häneltä anteeksi niin nöyränä ja epätoivoisena, ettei Mara ensinkään saattanut ymmärtää, mitä Peter luuli hänelle tehneensä.

— Se on lopun alkua! — ajatteli Mara. — Se on lopun alkua!

Käsikirjoitukseensa ei Peter kajonnut. Hän oli pannut sen matka-arkkuunsa. Hän puhui kyllä työsuunnitelmistaan, mutta ei sanonut, mitä ne olivat. Mutta kerran lausui hän, että naimisiinmenon mahdollisuudet nyt olivat nollapisteen alapuolella.

Älköön niillä ajatuksilla mieltänsä raskauttako, oli Mara sanonut omaksi hämmästyksekseen ihan tyynesti ja ystävällisesti, hän, Mara, on valmis oitis purkamaan kihlauksen, jos se vain jollakin tavalla on Peterille rasituksena. Silloin oli Peter katsonut häneen niin oudosti ja mennyt pois.

Sittemmin ei tähän kysymykseen oltu kajottu.

Niin pian kuin Peter oli hiukan toipunut, oli hän mennyt palaneelle mökille ja penkonut koko päivän raunioläjässä ja moittinut kalastajaa, jokahan oli ollut ylhäällä ja olisi voinut ottaa mukaansa käsikirjoituksen, tomppeli...

»Niin, en minä tiedä», sanoi tämä, »töinkö minä sen alas vai enkö. Jotakin minä kyllä toin alas ja panin herra Rasmussenin pöydälle vai oliko se keittiön pöydälle. Herra Rasmussenhan oli siellä itsekin ja nyt se on pois.»

»Minä olin huoneessani», vastasi Peter ärtyisästi, »enkä keittiössä, kun salama iski.»

»Niin enhän minä sitäkään muista. Vaimoni sanoo, että herra Rasmussenilla oli joku musta käärö kainalossa ulostullessaan ja jotakinhan minullakin oli, kun alas tulin, mutta minä en muista oliko ne Hansenin housut, jotka olivat tuolilla, vai hänen käsikirjoituksensa, sitä en tiedä, mutta pöydälle minä sen vain panin.»

»Mies, keittiössähän oli Leena ja kirkui, että Herra siunatkoon, mikä ilma, mutta syy on Hansenin yksin, mitäs hän menee kapakkaan juomaan, kun on sellainen ilma.»

Peter palasi ihan kuohuksissaan Maran luo.

»Kalastajanvaimo väittää sen olleen minun kainalossani, ikäänkuin minä olisin sen hävittänyt.»

»Oi, Peter», sanoi Mara, »jos olisit voinut, niin olisithan ennen pelastanut hänen paperinsa kuin omasi.»

Peter kävi kalmankalpeaksi.

»Minua alkavat kaikki nämä jutut ellottaa. Pyydän, jätä minut yksin.»

Niin kului pari päivää, joina Mara ja Peter ensimmäistä kertaa kihlauksensa jälkeen olivat miltei vihamielisellä kannalla.

Ja eräänä aamuna ilmoitti sitten Mara tyynesti ja päättävästi, että hänen täytyi nyt palata Müncheniin.

Silloin oli Peter kuin yhdellä iskulla muuttunut.

Ensin pyyti ja rukoili hän Maraa viipymään vielä vähän aikaa, sitten ymmärsi hän matkan välttämättömyyden, mutta oli taas ystävällinen ja melkein yhtä herttainen kuin ennen.

Knudista eivät he nähneet tai kuulleet merkkiäkään.

Kun Knud silloin oli lähtenyt Maran luota, oli Peter seissyt ikkunassa ja sanonut hänen tullessaan:

»Minä kuulin kaikki, mitä te puhuitte.»

Hän vastasi: »Senhän sait kernaasti kuullakin», eikä enää lainkaan tiennyt, mitä Knud ja hän silloin olivat puhuneet.

Ja sitten ihmetteli hän, että Knudin hyvästitön lähtö ei Peteriä lainkaan kiihdyttänyt. Oliko se ihana ystävyys tosiaan lopussa? Ja miksikä? Miksi?

Tosiaanko tuon käsikirjoituksen vuoksi?

Ja sitten tuli lähtöpäivä. Peter lupasi tulla viikon kuluttua perässä. Hän saattoi Maran ja Odan mantereelle, ja Mara näki hänen kookkaan, solakan hahmonsa seisovan vielä kauan sen jälkeen kuin juna jo oli lähtenyt liikkeelle.

Hänestä tuntui kuin näkisi hän hänet vielä, kun juna jo kiiti kaukana, ja kuin tuntisi hän yhä vielä ihanaa, vapaata, suolaista meri-ilmaa. Pikku saari oli hänet tänä aikana lumonnut, ja hän oli äkkiä näkevinään vanhan, yksinäisen maalaajattaren, joka eleli siellä eräässä mökissä. Oliko se hän itse?

Hän oli niin ajatuksiinsa vaipuneena, että hän kokonaan unohti Odan ja hämmästyi, kun tämä äkkiä puhutteli häntä.

»Nyt on Fritz vanhempiensa luona», sanoi hän, »ja koettaa saada kihlauksellemme suostumusta, poikaparka.»

Kun ei vastausta kuulunut, katsoi hän Maraa.

»Oi, Mara», sanoi hän sitten ja siirtyi ystävätärtään lähemmäksi. Tarttui hänen käteensä sanaa sanomatta ja niin kiitivät he äänettöminä matkansa määrää kohti.

Müncheniä lähestyttäessä seisoivat molemmat ikkunan ääressä ja katsoivat ulos yöhön. Silloin alkoi jo vilkkua valoja... he rakastivat molemmat Müncheniä, tätä kaikkien taiteilijain oikeata kotia, ja olivat kerran vakuuttaneet toisilleen, etteivät milloinkaan asetu asumaan muualle kuin tänne. Suurelle keskusasemalle saavuttua sanoi Oda:

»Mara, enkö saa tulla sinun mukaasi ja asua luonasi? Sen jälkeen kun tulit meille Dremmelshofiin, on minulla kai ystävättären oikeudet, saanko?»

Mara syleili ja suuteli häntä.

»Käytä niitä oikeuksia, mutta ystävyyden oikeudet sisältävät molemminpuolisen vapauden. Jätä minut pariksi päiväksi yksikseni...»

»Minä koetan», sanoi Oda hiljaa, »mutta voisihan olla, että _minä_ tarvitsisin sinua...»

»Oi, sitten tulet heti, vaikka keskellä yötä. Oda, oletteko sitten kihlautuneet?»

»Olemme, Mara, sinä yönä merenrannalla.»

»Sitä merta!» sanoi Mara. »Etkö vieläkin tunne sen tuoksua... meren? Minä en sitä lainkaan saa haihtumaan... Emmekö muuta sinne kerta, vain me kaksin, ilman maailmaa ja ihmisiä, vain merta, merta ja tuulta ja aurinkoa ja kohinaa ja viuhua... ja kaiken, kaiken kaipuun tyynytystä...»

»Mara... minä saatan sinut sittenkin vielä kotiin ja vuoteeseen. Tiedäthän, ettei kukaan osaa tehdä niin hyvää unipunssia kuin minä. Tule nyt, älä vastusta. Tässä, minulla on vielä ajurirahaa ja huomisesta alkaen korottaa Oskar minun kuukausrahaani, ajatteles, kuinka hauskaa... Tule nyt vain, kultaseni, tule.»

Mara antoi äkkiä tahdottomasti kuljettaa itseänsä, ja Oda lähti hänen luotaan vasta, kun ystävätär alkoi nukkua.

Oda tuli seuraavana aamuna ani varahin takaisin ja toi mukanaan kaikkinaista hyvää, hedelmiä ja piparkakkuja ja pullon vermuttia, mutta hänen ihmeekseen oli Mara jo ylhäällä, asunto siistitty ja Mara, vanha tyyni ja umpimielinen ilme kasvoillaan, täydessä työssä.

Hänen silmänsä olivat kiillottomat ja varjon kaihtamat, se oli kaikki, mitä Oda huomasi.

Hän maalasi erästä suurta stillebeniä, joka loman aikana oli kuivunut hyvin ja johon hän nyt siveli hienoja sinisiä tuntuja paksulla värillä maalattuun kuparikattilaan.

Oda asetti aamiaiskorinsa syrjään hiukan nolostuneena, Maran sananparreksi tullut lähestymättömyys lamautti hänen sydäntään. Mutta hän oli myöskin Pohjanmeren lapsia ja tiesi sangen hyvin, että rannikon väki on yhtä tutkimattoman suljettua kuin meri itse ja että sen helmet ovat vain syvältä löydettävissä.

Mutta joka kerran on sen syvyyden helmet nähnyt, ei niitä sen koommin unohda, sille jää niiden loistoa kuin merenheiettä silmiin ja sydämeen.

Sen kaiken tiesi Oda Brente ja niin meni hän hetken kuluttua taas pois levollisesti ja hiljaa omaan työhönsä. Häntä ei loukannut, ettei Mara kysellyt mitään hänen kihlauksestaan, hän tunsi, ettei hänen nyt sopinut vaivata Maraa lemmentarinallaan. Fritzin sähkösanoma »ei toivotonta» oli hänet herättänyt aamulla, hän kulki nyt se taskussaan ja nämä lyhyet sanat lämmittivät häntä kuin auringonpaiste sydänjuuria myöten.

Viime aika oli hänestä melkein kuin unta ja tämä toistensa löytäminen lemmittynsä kanssa oli ollut unelmaihanaa. Oi, jo kauan rakasti Oda Fritziä ja Fritz häntä myös, sen tiesi hän nyt. Mutta tämä sen havaitsemisen, yhä lähemmäs tulon aika ja vihdoin tuo lämmin pimeä ilta särkällä merenrannalla, jolloin Knud oli lukenut suurenmoisen kertomuksensa! Silloin oli äkkiä kahdesta sielusta tullut yksi, ja hän kuuli kuin kaukaa Knudin äänen lukevan: »Kerran tulee joka ihmisen elämässä suuri hetki, jolloin hänen todellinen ja ainoa kohtalonsa astuu hänen eteensä, ja ellei hän tätä hetkeä tunne, on hän hukassa...» Silloin oli hän hiljaa ja rauhallisesti pannut kätensä Fritz Dorenin ojennettuun käteen... Se oli ollut heidän kihlauksensa.

He eivät olleet sitten enää käsiään hellittäneet, vaan menneet käsi kädessä pois, ja vasta kaukana, kaukana särkän takana olivat he sanoneet toisilleen toisiansa rakastavansa. Kaikki muut olivat he unohtaneet ja unohtivat heidät seuraavina päivinäkin, unohtivat pian kauhean tulipalon ja Knud Hansen-paran, unohtivat Maran ja Peterin, jota salama epäilemättä oli hipaissut ja huumannut, ja vasta hiljan tuli Odalle selväksi, että Peterin ja Maran välillä tapahtui jotakin.

Ah, mikseivät he voisi kerran olla epäsovussa... kaikkihan kääntyisi taas hyväksi jälleen?

Oda jumaloi Maraa ja oli kauan ihaillut Peteriä, runoilijaa. Mikä tämän nyt oli tullut?

Kymmenentuhannen markan voitto tämän vuoden kuluessa ja Maran ja Peterin häät olivat muuttuneet niin varmaksi tapahtumaksi hänen mielessään, että hän ei osannut toisin kuvitellakaan.

Olikohan Peterin romaani vielä kauniimpi kuin Knudin?

Hän ja Fritz olivat palon jälkeen kuiskailleet keskenään, että oli oikeastaan tavaton onni Peterille, että tämä kilpailija oli tuhottu.

Mutta he olivat kumpikin hävenneet tätä ajatustaan.

Knud Hansen nousisi kyllä vielä pinnalle: rikkaruoho ei häviä.. Ja Peterille täytyi väkisinkin suoda kaikkea hyvää.

Tulisikohan Peter viikon päästä?

Joka kerta, kun hänen piti sitä Maralta kysyä, kuolivat sanat hänen huulilleen. Hän ei tiennyt, miksi.

Mara oli kirjoittanut kaikille oppilailleen ja ilmoittanut palanneensa, mutta saanut vasta pari kolme ilmoitusta...

Hän teki päivätyönsä vähäpuheisena ja koneellisesti.

Odakin tuli hänen seurassaan vaistomaisesti mykäksi.

Viikon kuluttua sai Mara Peteriltä ja Oskar Brenteltä yhteisen kuvakortin, jossa Peter ilmoitti pian kirjoittavansa perinpohjaisesti.

Maralla oli rasia täynnä kuvakortteja; hän pani tämän siihen mitään sanomatta.

Eräänä päivällä soi ovikello jokseenkin kiivaasti. Mara hätkähti ja sanoi ääneen: »Loppu!»

Hetken seisoi hän alallaan ja meni sitten avaamaan.

Fritz Doren oli ulkona.

Mara huomasi heti hänen olevan sangen kiihdyksissä, ja tuskin ehti hän sisään, kun hän istahti väsyneenä tuolille ja huudahti: »No, vanhukset ovat raivoissaan, minä sanon sinulle yleensä...»

»Sano rohkeasti vain, Fritz.»

»Niin, meidän koko retkemme saarille, tiedätkö, he ovat kerrassaan kauhuissaan meidän kaikkien käytöksestämme. Ehkä olisikin ollut parempi, että meillä olisi ollut joku 'esiliina' mukana, vai mitä, Mara?» Maran täytyi hymyillä.

»Niin, ensin hankkia ja sitten ottaa mukaan. Tiedätkö, eihän meillä ollut lainkaan aikaa ruveta kaikissa sanomalehdissä ilmoittamaan etsivämme 'esiliinaa', sillä vapaasta tahdostaan ei sellaiseksi kukaan rupea.»

No niin, setä Ludwig ja täti Minette ovat suutuksissaan olkoot kun huvittaa, mutta mikään esteperustus teidän... rakkaudellennehan se kai ei sentään ole. Oletteko te sitten todella oikein kihloissa, Fritz?»

»Olemme», vastasi Fritz säteilevänä, mutta jatkoi sitten nopeasti. »Mutta inhoittava tämä tilanne sittenkin on, sillä minun taskurahani eivät isän suuttumuksesta suurene.»

»Odallahan on rahaa.»

»Oda sanookin, että se on aivan yhdentekevää, mutta hän tahtoo isän ja äidin siunausta.»

»Niin vanhanaikainenhan hän ei muuten ole.»

»Mara, sinähän et muuten ollut noin ivallinen. Mikä sinun on?»

»Älä siitä huoli. Minä teen paljon työtä ja vanhenen, Fritz. No, sinä olit siis jo Odan luona?»

»Minä tulen sieltä, minun lomani on lopussa, jalkapahus ihan terve. Mara, mitä meidän on tehtävä?»

Mara kaapi suurella voimalla vanhat värit paletistaan, ne olivat melkein yhtä kuivuneet kuin hän itse. Hyvä Jumala, olivatpa nämä lapset lapsellisia. Eihän heillä ollut mitään huolestumisen syytä, jos vain itse tahtoivat toisensa.

»Mamma Brente saa keskustella asiasta hiukkasen mamma Minetten kanssa, Fritz. Sinun vanhemmillasihan ei voi olla mitään muistuttamista Odaa vastaan. Se, että hän on porvarillinen, ei toki toden perään ole mikään syy. Niinpä olkaa vain kiltit ja uskolliset ja rakastavaiset, niin vietätte jouluanne onnellisena parina Bucheneckissa.»

Hänen sanojansa seurasi äänettömyys. Sitten sanoi Fritz:

»Mara, sinua vaivaa jokin. Olemmeko minä tai Oda tehneet sinulle jotain? Näes, sinä olit ja olet minun paras ystäväni... sinähän tiedät, että ilman sinua en olisi koskaan uskaltanut Odan luo.»

»Todellako!» sanoi Mara.

Fritz vaikeni, ja Mara ajatteli hämmästyneenä, kuinka hän oli Odasta erehtynyt. Hän ei ollut luullut, että Oda niin helposti sivuuttaisi Lieschen Meierin olemassaolon.

»Niin, mehän aioimme sanoa sen sinulle heti, Mara. Mutta Peterin sairaus esti meitä. Kuinka hän voi?»

»Kiitos, varsin hyvin.»

»Niin, ja sitten kiehtoi kihlausaika meidät niin kokonaan, Mara. Sinä ja Peter, tehän olette olleet kihloissa jo niin kauan, ja me olemme vastikään päässeet niin pitkälle. Olemmeko jollain tavalla loukanneet sinua, Mara?»

»Hyvä Jumala, Fritz, ette vähääkään. Ja minä iloitsen niin onnestanne. Tuossapa Oda soittaakin. Hän on kai hukannut avaimen.»

Fritz riensi hänen ohitseen mennäkseen avaamaan morsiamelleen, ja vasta hyvän kotvan kuluttua tulivat he Maran luo sisään.

He olivat säteileviä, tilasivat Maralta suuren öljymaalauksen häikseen eikä vakavista huolista ollut puhettakaan.