Part 6

»Peter», sanoi hän liikutettuna, »ei auta, minun täytyy se nyt sinulle sanoa, sinä soitit ihmeteltävästi, kuule, se on kerrassaan kuolemansynti, että olet jättänyt musiikin! Minä olen sanonut sen sinulle jo tuhannen kertaa, mutta nyt minä vannotan sinua! Heitä käsikirjoituksesi hiiteen! Heitä se mereen ja kirjoita, mitä tänään, mitä kaikkena tänä aikana olet säveltänyt! Se ei ole liian myöhäistä! Ole mies ja pyörrä!»

Peter katsoi mykkänä toisesta toiseen, sitten työnsi hän Maran pois ja oli seuraavassa sekunnissa kadonnut ovesta ulos.

»Hyvä Jumala, mitä teittekään!» huudahti Mara nyt pelästyneenä, »kuinka saatoitte niin käydä hänen kimppuunsa... minne hän nyt meni...»

Knud oli heittäytynyt istumaan eräälle tuolille.

»Ystävät», sanoi hän, »eikö teillä sitten enää ole mitään tuntua siitä, mikä on taidetta, oletteko te sitten näinä kolmena vuonna niin typertyneet, tyhmenneet ja tympeyneet, että annatte sellaisen miehen kuin Peter istua kirjoituspöydän ääressä kirjoittamassa romaaneja, kun hän on musiikkimies... mutta suokaa anteeksi, Mara-neiti, minähän olin valmistanut teitä siihen, että Peterissä on ollut tapahtumassa muutos siitä pitäen kun hän on täällä... mutta tuo ihana sinfonia, jonka me juuri kuulimme, sai minut suunniltani... ja koko juttuhan on suorastaan ihan nurinpäinen.»

Mara näytti melkein yhtä hämmästyneeltä kuin hänen sulhasensa.

»Minä menen hakemaan Peteriä», sanoi hän hetken kuluttua tavattoman tyynellä äänellä ja meni hitaasti pois.

Peter harhaili ilman päämäärää särkillä.

Hän oli kauheasti kuohuksissaan.

Vihdoin heittäytyi hän väsyneenä lieteruohikkoon ja koetti palauttaa mieleensä, mitä oikeastaan oli tapahtunut.

Hän oli vielä kokonaan sävellyksensä lumoissa, ja silloin seisoi äkkiä Knud kuin kostonenkeli hänen edessään ja vannotti häntä säveltämään edelleen, ja siinä oli Mara ja katsoi häntä suurin, rukoilevin silmin, vai eikö Mara lainkaan ollut mukana? Oliko se ollut vain ilmestys? Häntä kutsuva kohtalo?

Hän tarttui käsin otsaansa — oliko hän hulluksi tulossa?

»Jumalani», voihkasi hän, »mitä sinä minusta tahdot?»

Hän makasi näin ehkä tunnin, yö oli tulossa, lämmin ja tuoksuinen, tumman meren yli asetti kuu leveätä hopeasiltaa. Silloin kuuli Peter läheneviä askeleita ja tunsi kaukaa Maran hahmon.

Se oli todellakin Mara, ja nyt oli Peteristä taas kaikki selvää.

Knud oli houkutellut Maran tulemaan ja tahtoi nyt houkutella hänet, Peterin, heittämään mereen sen työn, jolle hän rakensi tulevaisuutensa, jolle hän jo vuosia oli uhrannut aikansa, voimansa, sielunsa, kaikkensa, Herra siunatkoon, kaikkensa ja joka nyt muutaman päivän perästä olisi valmis! Ja minkä vuoksi? Jotta hän ei saisi näitä kymmentätuhatta markkaa eikä voisi mennä naimisiin Maran kanssa. Mahtoiko Mara...

Mutta silloin juuri oli Mara jo hänen vieressään, hänen hahmonsa näytti hämärässä niin suurelta ja hän oli niin kaunis, vielä kauniimpi kuin ennen... Peterin ruumista puistatti ja hänen huulilleen oli pyrkimässä pyyntö, mutta hän oli ääneti ja nousi vain puoliksi ylös, kun Mara nyt istahti hänen, viereensä.

Mara tarttui hänen käteensä ja silitti sitä hiljaa. He katselivat molemmat merelle ja olivat vaiti.

— Eikö hän sitten minua lainkaan tervehdi, ajatteli Mara.

Hän tunsi, että hänen täytyi aloittaa puhelu, sillä Peter, joka oli hänestä aina ollut hyvin korkealla, tuntui hänestä tänään niin avuttomalta kuin lapsi. Jotakin on nyt meidän välillämme, mitä lienee! tahtoi hän sanoa, mutta sanoi vain: »Kuinka sinä oikein voit?» Ja kun Peter ei vastannut: »Oliko paha, että tulin? Minä palaan Müncheniin näinä päivinä ja kaipasin kuulla sinusta ja sinun työstäsi... Milloin voit lukea minulle? Minä olen niin kauhean jännityksissä kaikesta.»

Peterin olisi tehnyt mieli itkeä, itkeä niinkuin meri, joka tuolla heidän jalkainsa juurella niin herkeämättä itki ja huokasi.

Hän sai vaivoin hillityksi itsensä.

»Sinähän kuulit, mitä Knud sanoi — mereen pitää minun se heittää. Arvattavasti ajattelet sinäkin samalla lavalla.»

»Oi, Peter, kuinka voit sitä ajatella, sinähän olit niin hyvissä otteissa Münchenissä, ja että sinä lomahetkinä soitat... sehän on vain ihanaa.»

»Münchenissä minä olinkin hyvissä otteissa, mutta tiedäthän kai, että Knud myöskin on kirjoittanut?»

»Kyllä, hän kertoi sen minulle, minä olen niin iloinen, että hän jälleen tekee työtä, se on varmaan vain sinun ansiotasi, vaikka hän onkin tekeleeseensä tyytymätön... Sitäpaitsi, ettehän te... hänen on korkeintaan luonnos ja sinun paksu romaani, jotenka mistään kilpailusta teidän välillänne ei voi olla puhettakaan.»

»Koko juttuhan on juuri kilpailua, Mara... oikeastaan hornan keksintöä ihmisten tekemiseksi hulluiksi mielipuoliksi! Kuinka voi lyhyessä ajassa luoda jotakin kunnollista, valmista! Ellei minulla olisi ollut tämä työni tekeillä jo kolme vuotta, en lainkaan yrittäisi, ja sittenkin on sangen epätietoista, tokko valmistun Mara, kuule, on jo myöhä, missä sinä sitten asut?»

»Kylässä, Knud hankki huoneen suutari Jensin luona minulle ja Oda Brentelle, joka tulee huomenna. Minun täytyy nyt lähteä kotiin, kello on jo yli kymmenen. Tuletko mukaan, vai oletko liian väsynyt? Sieltähän on vielä puolen tunnin matka teidän erakkomajaanne. Tästä, heti särkän takaa.»

He olivat nousseet ylös molemmat ja kävelivät peräkkäin kapeaa särkän poikki vievää polkua alaspäin. Mara kulki edellä. Peter tuli perässä, Hetken kuluttua alkoi hän kysellä Maran olosta isoäidin luona, ja Mara kertoi hänelle kaikki, mutta he puhelivat kuin unessa eikä kumpikaan oikein kuullut, mitä toinen sanoi. Heidän välillään kulki kolmas.

Kuutamo paistoi heidän polulleen ja valaisi selkeästi heidän kookkaat hahmonsa. Knud Hansen oli avoimen ikkunansa ääressä ja näki heidät kaukaa ja ihmetteli, minkävuoksi Mara käveli niin kumarassa kuin olisi kantanut raskasta taakkaa.

7.

Rannan pehmeällä sannalla makailivat Mara ja Oda Brente pitkällään.

Vähän kauempana rakensivat Fritz Doren, Oskar Brente ja Knud Hansen santalinnaa ja iloitsivat kuin lapset, kun tunnoton kylmä laine pyyhkäisi pois muhkean laitoksen ja kohahti heidän ylitseen.

Kävi navakka tuuli, mutta taivas oli vielä sininen ja aurinko paistoi kirkkaasti.

»Milloin Rasmussen lukee sen meille?» kysyi Oda äkkiä vaiteliaalta ystävättäreltään.

»Ah, en tiedä, tokko hän lukee lainkaan», vastasi Mara.

»Hän lupasi minulle eilen illalla. Mutta tiedätkö, Hansenin pitää myöskin lukea. Se tulee olemaan hurjan jännittävää. Minä esitän, että tehdään se tänä iltana, lähetetään serkkusi Fritz Rasmussenin luo taivuttamaan häntä... Ah, jospa Dremmelshofissa ja Bucheneckissa aavistettaisiin, kuinka tuttavallisia me täällä kaikki olemme... Kuule, eikö Rasmussen ole lainkaan mustasukkainen sinun ystävyytesi vuoksi Fritz-serkun kanssa?»

Mara nousi ylös ja katsoi Odaa kummastuneena. Hän oli viime aikoina ollut niin omien asioittensa askarruttamana, että oli kokonaan unohtanut Odan ja Fritzin. Hän oli kyllä huomannut, että Oda alkoi kiinnittää huomiota hänen serkkunsa varovaan kosieluun, mutta Fritzhän oli hänelle sanonut, ettei hän ainakaan kahteen vuoteen vielä aikonut... ja nyt? Oda katseli taivasta, ja Mara sanoi vain:

»Kuule, älä koskaan käytä tuota kamalaa sanaa 'mustasukkaisuus', jo sen kaiku on niin halpa ja alhainen...»

»Mara-kulta, todellisessa rakkaudessa täytyy aina olla mustasukkaisuutta, muuten et tiedä, mitä rakkaus on.»

»Tiedätkö sitten sinä?» teki Maran mieli kysyä, mutta nieli sanansa. Oli näet yksi aine maailmassa, josta hän ei mielellään keskustellut. Se oli rakkaus: ihmisten käsitys siitä tuntui hänestä niin alhaiselta ja arkiselta, että hän tosiaan ei tiennyt, mitä sille mahtoi. Hän ei myöskään saattanut kuvitella, että Fritz ja Oda voisivat mennä kihloihin, niin kauan kuin Lieschen Meier oli elossa. Fritz ei ollut enää kajonnut tähän asiaan, mutta ehkäpä hän aikoi puhua siitä Odan kanssa täällä Hölupissa? Ja mahtaisiko Oda suostua Lieschenistä huolimatta?

— Merkillistä! Kaikkialla on tämä salaperäinen kolmas, josta vanha Häberle puhui! ajatteli Mara: — Fritzin ja Odan välillä se on onneton Lieschen, mutta kuka se on Peterin ja Knudin välillä? Ja kuka Peterin ja minun välilläni?

Kuinka muuttunut hän olikaan tänne saarelle tultuaan ikäänkuin joku Vellamonneito olisi hänet loihtinut! Mitä olikaan Knud hänestä tehnyt! Oliko Knud hänen paha henkensä?

Ja mitä oli tullut Peterin ja Knudin välille?

Mitä saattoi sellaisen ystävyyden väliin tulla?

Mara ei tiennyt enää, rakastivatko vai vihasivatko Peter ja Knud toisiaan, kaikki oli nyt niin merkillistä ja niin sekavaa ja hämärää. Näköjään viettivät he täällä kaikki niin tuttavallista elämää, kuten Oda sanoi, mutta salassa kulki kukin suurta, katkeraa taakkaansa kantaen eikä kukaan näyttänyt todellista olentoansa, ja Marasta tuntui kuin he kaikki yhdessä kietoutuisivat yhä lujemmin suureen, näkymättömään verkkoon, josta ei millään enää päässyt irti.

Herrat palasivat nyt heidän luokseen, ja Oda pyysi heti Fritz Dorenia menemään Peterin luo pyytämään häntä tänä iltana lukemaan heidän verannallaan.

»Muuten täytyy teidän lukea, herra Hansen», sanoi hän lopuksi.

»Miksei», vastasi Knud välinpitämättömästi, »minä sainkin sen eilenillalla valmiiksi.»

»Mitä, valmiiksiko?» huudahtivat kaikki yhdestä suusta, »eihän se ole mahdollista! Eikä sitten puhu mitään! Rakentaa täällä santalinnoja kuin lapsi eikä ilmaise viikon suurinta salaisuutta.»

»Hyvä!» huudahti Fritz, »yksi runoilijoistamme on siis valmis. No, me olemmekin viikon päivät siivosti antaneet teidän olla rauhassa, Mara on tuskin nähnyt sulhastaan. On se oikeastaan vähän nurinpäistä, kun ollaan kihloissa, eikö olekin, neiti Brente? Mitä, onko se teidän mielestänne niinkuin ollakin tulee? Ei, kiitoksia! No, minä lähden nyt tulevan serkkuni luo, jos Hansen on valmis, niin totta kai hänkin. Niinpä näkemiin, hyvät herrasväet!»

»Onkin aika», sanoi Knud jälleen, »kahden viikon kuluttua on viimeinen hetki, ja loppu on vielä kirjoitettava puhtaaksi.»

»Fritz», sanoi Mara, »jää sinä tänne, minä menen Peterin luo ja kysyn häneltä.»

»Hyvä niinkin. — Oda neiti, tahdotteko nyt muuttaa linnaan, jonka olen teitä varten rakentanut?»

Mara kuuli vielä Odan hilpeän vastauksen: »Jahkahan ensin katsotaan, kannattaako», sitten alkoi ääntensorina hälvetä, ja hän kulki yksinään pitkin rantaa. Mutta sitten tuli joku ripein askelin hänen perässään. Hän tiesi kyllä kuka se oli.

»Älkää kiusatko häntä lukemaan», pyysi Knud tultuaan hänen rinnalleen.

»Miksei hänen tulisi lukea?» vastasi Mara. »Häntä vahvistaa, kun kaikki siitä iloitsevat. Minä itsekin kehoitin häntä kovasti vielä eilen.»

Knud katsoi häneen epätoivoisena.

»Kuka tietää...», alkoi hän.

Mara keskeytti hänet.

»Oletteko te sitten asiastanne niin varma, että olette niin valmis lukemaan?»

Knud seisahtui.

»Hyvästi, Mara-neiti», sanoi hän hiljaa ja harppasi parilla askelella särkänrinteen yli pois.

— Mikä hänen lienee, ajatteli Mara. Lieneekö hän yleensä kirjoittanut mitään kunnollista, hän on niin omituinen.

Peter istui kirjoittamassa.

Hänen kasvonsa olivat käyneet vielä kapeammiksi ja saaneet viime viikolla erään läpitunkemattoman ilmeen. Knud ja Mara eivät olleet enää puhuneet hänen kanssaan musiikista; häh oli kaiket päivät sulkeutuneena huoneeseensa ja kirjoitti — kirjaansa. Hän kieltäytyi jyrkästi lukemasta teostaan ja naurahti hiukan, kun kerrottiin, että Knud oli luvannut lukea, »mutta siihen minä kyllä tulen», sanoi hän sitten.

Illalla oli koko seura sitten koolla Oda Brenten parvekkeella, myöskin Peter, vain tekijä ja lukija Knud Hansen puuttui vielä.

Fritz Doren oli hankkinut olutta ja limonaadia. Vihdoin saapui Knud salkku kainalossaan.

Hän näytti kalpealta ja laihalta ja oli vastoin tapaansa hermostunut ja kiihtynyt.

»Ensinnäkään minä en ole mikään kirjailija», sanoi hän, »kuten Peter voi todistaa, ja toiseksi en saata lukea täällä. Onko teistä tämä paikka muka tunnelmallinen? Tämä ahtaus ja nämä kärpäset... ah, tulkaa toki meren rannalle, otetaan lyhty mukaan, minä luen sen valossa, kun pimeä tulee, ja yöhän on lämmin ja tuuli ihan tyyntynyt.»

»Niin, mennään merenrannalle», huusivat kaikki.

He menivät särkän yli rannalle ja olivat pian sen jälkeen kaikki asettuneet erään särkän rinteelle. Ilta oli helteisen kuuma, meri tyynenä kuin peili täynnä odotusta ja äänettömyyttä. Kun kaikki olivat sijoittuneet, pani Knud Hansen salkkunsa polvilleen ja otti muutamia lehtiä esiin.

»Se on vain eräs muistelma elämästäni Atlantin takana», sanoi hän. »Mutta, kuka tietää, ehkä kyllä kymmenentuhannen markan arvoinen», lisäsi hän sitten nauraen ja vilkaisi vielä kerran äkkiä kuulijoihinsa ennen kuin alkoi lukea. Hän näki Peter Rasmussenin kalpeat kasvot, hehkuvat, tummat silmät ja ivallisen suun, jonka hymy teki hänen sydämensä aivan kylmäksi, näki Maran katseen suurena, tyynenä ja odottavana kuin meri, näki Fritz Dorenin ja Odan, jotka rakastivat toisiaan, ja hyvän, paksun Oskarin, joka varmasti rakasti Maraa, ja hänen sikarinsa. Kuinka saattoikaan rakastua Maraan? Mikään ei ollut toivottomampaa: yhtä hyvinhän voisi rakastaa merta, hurmautuneena syöstä sen helmaan, jotta se vain seuraavassa silmänräpäyksessä kylmästi hymyillen vetäisi rakastajan syvyyteen ja tuhoaisi. Kaiken tämän näki Knud salamannopeudella; sitten sanoi hän ääneen:

»No niin, minä luen sitten... se on, kuten sanottu, vain sulaa mielettömyyttä, mitä olen kirjoittanut, eräs elämys, joka minulla oli Amerikassa tarjoilijana ollessani... no, kuunnelkaa sitten.»

Hän luki nopeasti ja hätäisesti, mutta vähitellen tuli hänen äänensä levollisemmaksi, ja pian oli hän kertomukseensa niin syventynyt, että hän kokonaan unohti ympäristönsä.

Hän ei huomannut, kuinka kuulijat kävivät hiljaisemmiksi ja hiljaisemmiksi, ei nähnyt Maran loistavia silmiä, ei, että Peter oli kääntynyt selälleen, pannut kädet päänsä alle ja silmänsä kiinni, ei Oda Brenten ja Fritz Dorenin kuolontotisia kasvoja ja että he nyt istuivat käsikkäin, eikä myöskään Oskaria, joka piti kädessään sammunutta sikaria. Hän luki ja luki, kunnes tuli ihan pimeä. Joku sytytti hiljaa kynttilän lyhdyssä, Knud asetti sen viereensä ja luki edelleen kuin henkensä edestä.

Ja totinen oli kertomuskin, sen tunsi kohta todeksi, todella eletyksi ja koetuksi, ja kuulija seurasi tämän Jumalan ja ihmisten hylkäämään miehen kauheita kamppailuja ja odotti henkeä pidättäen hänen kohtalonsa täyttymistä.

Kerran lakkasi Knud lukemasta, nousi ylös ja sanoi:

»Riittää jo.»

»Jatka», sanoi Fritz Doren käheällä äänellä, ja Knud istahti jälleen hiekalle ja luki pienen lyhdyn valossa edelleen.

Yö tuli mahtavana ja suurena.

Sydänyön aikaan alkoi meri käydä levottomaksi ja loitolta kuului kaukaista kohinaa. Silloin pani Knud äkkiä paperinsa kokoon ja sanoi:

»Minä en saata enempää... huomenillalla loppu.»

Ja ennenkuin kuulijat olivat tointuneet, oli hän salkkuineen tiessään.

Hämärästi näkivät he hänen hahmonsa häipyvän kesäyöhön. Vain hitaasti pääsivät he irti lumouksesta, jonka valtaan olivat joutuneet.

Oskar Brente mutisi jotakin käsittämätöntä ja lähti sitten Knudin perässä pitkin askelin, Fritz Doren ja Oda Brente katsoivat toisiaan hajamielisinä ja lähtivät sitten hekin käsi kädessä, vain Mara seisoi vielä ja katsoi liikkumattomana makaavaa Peteriä.

Hänen kurkkunsa oli kuin kuristunut eikä hän saanut pitkään aikaan mitään sanotuksi.

Vihdoin rohkaisi hän itsensä.

»Etkö tule mukaan, Peter», sanoi hän hiljaa, »muut ovat jo kaikki menneet.»

Peter hyppäsi ylös. Mara näki hänen silmänsä edessään ja äkkiä tuntui hänestä, ettei hänen edessään ollutkaan Peter, vaan toisesta maailmasta oleva henki, demooninen valo välähti häntä vastaan vain sekunnin, mutta se kauhistutti hänen sydäntään ja hän luuli hetken melkein kuolevansa.

Hän koetti ajatella ja sanoa jotakin yksinkertaista ja kuuli äänensä kuin kaukaa sammaltavan:

»Minä luulen, että nousee ukonilma, emmekö lähde kotiin, rakas Peter?»

Silloin ravisti hänen edessään oleva olento itseänsä, hän kuuli voihkauksen, ja sitten sanoi Peter oudolla äänellä:

»Niin, kotiin.» Hän pyyhkäisi kädellään kasvojansa, pani käsivartensa Maran vyötäisille ja lähti kävelemään hänen kanssaan. Hetken kuluttua sanoi hän: »Mara... Mara...!»

Mutta Mara ei saattanut vastata mitään, nojautui vain kävellessään häneen ja tunsi, että heidän takanaan kulki joku olento, hän ei kääntynyt, mutta näki sen kuitenkin, näki pitkät, harmaat tekosiivet ja kuuli hiljaiset, riemuitsevat askelet.

»Kolmas», ajatteli hän kauhistuen.

Kuka se oli?

Peterkään ei puhunut enää mitään, saattoi hänet vain kotiin ja antoi hyvästiksi kättä.

»Huomenna — loppu», sanoi hän kasvot poispäin käännettyinä.

Sitten he erosivat.

Peter käveli hiljoilleen yötä myöten kotiinsa.

Tuuli tuimeni, pimeät pilvet alkoivat peittää taivasta ja heittivät varjonsa maahan ja mereen.

Peterin jalat löysivät tien, hänen silmänsä eivät nähneet mitään.

Ukkonen alkoi jylistä ja särkkien takaa kuului meren harppulaulu.

Majastaan näki hän pilkoittavan valoa.

Hänen isäntäväkensä oli ylhäällä, ukkonen oli heidät herättänyt.

Peter vilkaisi Knudin ikkunoihin. Ne olivat selkoselällään, mutta huoneessa oli pimeä.

»Herra Hansen meni vielä kylään, häh aikoo kai hummata koko yön. Se ei ole hyväksi, herra Rasmussen, ja kun vielä tulee ukkonen. Herra Rasmussen, kenties te panette ikkunat kiinni herra Hansenin huoneessa! Muuten sataa sisään ja kun herra Hansen on kapakassa, tulee hän kuitenkin vasta myöhään kotia.»

»Hyvä on», vastasi Peter koneellisesti.

Hän meni portaita ylös Knudin kamariin.

Kirjoituspöytä oli avoimen akkunan ääressä, pöydällä avonainen salkku ja suuri kasa käsikirjoitusliuskoja.

Salama välähti halki koko taivaan, ja ensimmäiset, raskaat sadepisarat putosivat maahan.

Peter seisoi ikkunan ääressä ja katsoi ulos.

— Nyt ukkonen, ajatteli hän, ja _yksi_ salamanisku ja minä ja koko talo on sekunnissa mennyttä.

Hän säikähti ajatuksiansa, ja hänen katseensa sattui Knudin käsikirjoitukseen.

Papereita katsoessaan oli hän kuulevinaan omituista kohua ja pauhinaa.

Hän tiesi hyvin, mitä se oli.

Näissä papereissa oli sama sävy, kuin tuolla alhaalla, syvällä, syvällä meressä. Ahti kultaharppuineen, jota myöskään ei kukaan nähnyt; näissä papereissa istui hän myöskin ja kosketti kourinensa kieliä ja soitto kuului kautta maailman ja ihmisten sydämet värisivät ja heidän korvansa kuuntelivat kuin lumottuina. Ääni, huuto syvyydestä, vanha ihmisen jättikamppailu Jumalan ja saatanan kanssa, se nosti sotahuutonsa tässä Knud Hansenin kertomuksessa, ja jokainen ihminen tiesi: tämä on minunkin kamppailuni, se täytyy minunkin ehdottomasti käydä, tänään tai huomenna enkä tiedä kummanko puoleen voitto hallistuu, Jumalan vai saatanan.

Peter laski pitkät, laihat sormensa paperille.

Tässä, tässä oli ystävän voitto.

Loistava voitto. Kuinka lyhyttä ja mestarillista olikaan tyyli, mutta vähät tyylistä: totuuden järkähtämättömät, loistavat kasvot ne tässä kohtalossa näkyivät ja se teki asian niin suureksi.

Olipas se salama!

Taivas oli kuin haljennut. Peter teki ristinmerkin.

Niin, tässä, hänen kätensä alla oli ystävän voitto ja hänen oma tappionsa, kuolemansa.

Ei auttanut, että hän vakuutteli itselleen tämän olevan vain järjettömän mielihoureen — hänen työnsä oli hyvää ja kunnollista ja oli aivan yhdentekevää oliko Knud Hansenkin sattumalta kirjoittanut novellin, jopa hyvänkin. Epäilemättä jätettäisiin tähän suureen kilpailuun monta tuhatta romaania, voiton mahdollisuus oli hänellä sama kuin ennenkin, eikä lainkaan saattanut tietää eikö lautakunta pitäisi hänen teostaan parempana kuin Knudin — tuota harpunääntähän ei kuka tahansa saattanut kuulla — sen kuulivat ylimalkaan vain sellaiset, jotka tästä suuresta harpusta jotakin tiesivät, ja niitähän oli yleensä vain muutamia. Ah, kuinka sen kielet helähtelivät tänä yönä yli ukkosen jyrinänkin! Niin, näinhän kyllä saattaisi käydä. Mutta kuitenkin tiesi hän tällä hetkellä järkähtämättömän varmasti, että Knudin kertomus veisi voiton ja — oli hänen työnsä tuhonnut!

Se ei ollut mielihouretta. Se oli tosiasia. Ja vaikka hänen edessään olisi ohut tuhannen ihmistä ja vakuuttanut päinvastaista, niin tiesi hän, että tämä teos oli hyvä ja hänen omansa huono.

Siitä hetkestä, jolloin Knud oli alkanut kirjoittaa, jolloin he molemmat, niinkuin hän nauraen oli sanonut, olivat ryhtyneet kirjoituskilpasille, siitä hetkestä oli hänen työnsä muuttunut huonoksi. Jos Knud olisi, kuten aikomus oli ollut, maalannut, silloin olisi hän voinut rauhaisasti kirjoittaa edelleen. Mutta näin ollen hän ei ollut saattanut.

— Sitä ei heidän olisi pitänyt tehdä! ajatteli Peter yhä uudelleen. — Sitä ei heidän olisi pitänyt!

Heidän, hänen parhaiden ystäviensä, Knudin ja — Maran!

He olivat tällä kilpakirjoittamisella ahdistaneet hänet kuolemaan, ja he tunsivat ja tiesivät, minkä luontoinen hän oli. Heidän ei olisi pitänyt riistää hänen sielunrauhaansa!

Nyt olivat he riistäneet häneltä kaikki! He olivat alusta pitäen liittoutuneet häntä vastaan. Mara oli aina ollut Knudin puolella ja paholaisen keksintöä oli ollut, että Knud päätti ryhtyä kiistämään häneltä palkintoa.

Sillä muutahan ei asia pohjaltaan ollut.

Knud, jota hän oli niin rakastanut! Jonka hän oli pelastanut nälkäkuolemasta. Nyt ei Peter voinut muuta kuin vihata häntä.

Hänen kätensä oli yhä Knudin paperien päällä, ja hän tunsi vihaavansa Knudia.

Tämä vihollinen, joka oli tunkeunut kolmanneksi hänen ja hänen työnsä väliin, työntänyt hänet syrjään elämän pöydästä ja itse istunut tilalle ja syönyt elämänleipää.

Tämä ihminen, joka ilman velvollisuudentuntoa vaelsi elämänsä läpi, jolla ei ollut mitään tointa, jolle oli samantekevä oliko hän viinuri vai maalari tai ei mitään, joka vain vaihteeksi kirjoitteli kertomuksia ja josta oli yhtä lystiä, voittiko hän tuhannen markkaa vai kymmenentuhatta, oli tunkeutunut hänen pyhättöönsä, hänen työpajaansa ja riistänyt häneltä työaseet käsistä.

Ja Mara oli sen nähnyt.

Vielä enemmän — hän oli riistänyt häneltä Maran... Eikö salama iskenyt juuri alas? Eikö missään syntynyt tulipaloa? Oliko kaikki pimeää, niinkuin äskenkin?

Knud oli yllyttänyt Maraa hänen työtänsä vastaan.

Alusta alkaen.

Ja sitten tuli hän vielä ehdottamaan, että hän luopuisi kirjoittamasta ja rupeisi jälleen musikeriksi. Ja Mara, joka ennen oli ollut kokonaan hänen, Peterin, puolella, oli sanonut samaa, vaikka tiesi, mikä uhraus se silloin oli ollut Peterin puolelta ja minkä vuoksi hän sen uhrasi! Se oli liikaa! Se oli hirvittävää! Hänen molemmat parhaat ystävänsä. Jos he olivat huomanneet, että hän oli vain töhertäjä, mikseivät sanoneet sitä suoraan, alusta alkaen. Ja kuka antoi heille oikeuden ajatella hänestä niin halventavasti? Kuka? Professori Lenthen, joka oli lukenut hänen teoksensa, piti sitä etevänä, toiset toverit myöskin, ja vain nämä kaksi moittivat sitä. Mistä se oikeastaan johtui?

Mikä mahtoi siihen olla syynä?

Vain yksi asia — jota hän ei rohjennut ajatella!

Ja pelosta, että paljastaisivat itsensä, olivat he häntä kohtaan niin ystävällisiä, teeskentelivät mielenkiintoa hänen romaaniansa kohtaan ja antoivat hänen kärsiä näitä helvetintuskia.

Tuossa oli käsikirjoitus hänen edessään, taivas oli yhtenä tulimerenä, ja hän näki käsikirjoituksen selvästi — kuinka olikaan Maran sydän kääntynyt kokonaan tämän kertomuksen puolelle!

Tuo kirottu käsikirjoitus!

Se irvisti hänelle, se oli hänen murhamiehensä, hän voisi sen vuorostaan tappaa, hän voisi kaapata käsiinsä nämä lehdet ja nakata ulos sateeseen ja myrskyyn ja tuhota ne.

Pöytä, jolla ne olivat, natisi hänen painalluksensa raivosta ja Peter värisi kiireestä kantapäähän.

Kuule, kuule, kuinka hurjana meri oli, ah noita mustia jättilaineita, jotka vyöryivat maata vasten, ja kuitenkin mitä olivat ne verraten oman sielun salakareihin! Nehän ovat paljoa synkemmät ja särmäisemmät kuin vaarallisin vesi. Eikö niiden nimi ollut Mara?

Alhaalla seisoivat kalastaja, hänen vaimonsa ja heidän lapsensa ja katselivat huolestuneina rajuilmaa.