Part 5
»Isoäiti kutsuu minua», sanoi Mara, »Fritz, minä en voi auttaa sinua muuten kuin niinkuin juuri sanoin...»
»Mutta luuletko, että Oda...»
»Minä en voi vastata Odan puolesta, minä tiedän vain itsestäni, että en voisi tehdä sitä, vaikka rakastaisin kuinka suuresti!»
»Mutta, Mara! Ja sinä sanot rakastavasi
»Niin, Fritz, se on toista. Mutta aviorikosta en voisi tehdä.»
»Aviorikosta... mitä tarkoitat?»
»Tarkoitan, että niin kauan kuin se ensimmäinen elää, on hän sinun vaimosi, olittepa sitten jollakin paperipalasella virallisesti yhteenkirjoitetut tai ette... hän on sinun vaimosi. Sehän on Jumalan säädös luomisen alusta alkaen, että kahdesta ihmisestä tulee yksi, eikä sitä lakia ihmisen pidä rikkoman, eikä hän sitä voikaan, olkoon hänellä kuinka monta puolustelua ja selittelyä hyvänsä!»
»Mara, minä luulen, että sinä olet tuossa käsityksessäsi jokseenkin yksinäinen!»
»Se on mahdollista, mutta sano minulle, koskeeko kuudes käsky vain naisia? Niin te näytätte olettavan. Mikäli minä tiedän, on Jumala sen antanut ihmisille ilman poikkeuksia... Mutta minun täytyy rientää.»
»Vielä vain yksi asia, Mara. Kauanko viivyt vielä täällä?»
»En enää kauan. Minä lähden pian merenrannalle, ehkä Odan kanssa...»
»Ah, sitten tulen minäkin perässä... Mara, sinä olet minun ainoa ystäväni maailmassa, olet näinä päivinä siksi tullut, halveksitko sinä minua?»
»En ikinä! Huomenna enemmän... voi hyvin...!»
»Minä tulen mukana alas. Minä kiitän sinua.»
Kun Mara tuli isoäitinsä luo, näki hän heti, että vanha rouva oli kovasti kiihdyksissä. Maran tulosta saakka Bucheneckiin oli isoäiti karttanut vakavampaa keskustelua pojantyttärensä kanssa, mutta viime päivinä oli vanha kauna jälleen kasaantunut ja enentynyt, ja tänä aamuna Ludwigin kanssa tapahtunut keskustelu oli saanut hänet päättämään vihdoinkin puhua asiat halki.
»Sinä olet antanut minun odottaa, oliko sinulla vieraita ylhäällä?»
»Fritz oli luonani.»
»Fritz sinun makuuhuoneessasi? Se on sangen sopimatonta, Marie Agnes... istu, ole hyvä... minä olen pyytänyt sinua tulemaan, koska katson pyhäksi velvollisuudekseni isoäitinä vielä viimeisen kerran ennen kuin minua ei enää ole sanoa sinulle, että... huomauttaa sinulle, että... Marie Agnes, etkö sitten vähääkään kadu sitä kuinka sinä kohtelet minua ja meitä kaikkia?»
Mara oli istunut tuolille vastapäätä isoäitiänsä.
Sisäisen kylmyyden tuntu levisi verkalleen yli koko hänen ruumiinsa ja jäykisti hänet.
Uusiintuisiko nyt sama kohtaus kuin viisi vuotta sitten? Hän kohotti päätään ja katsoi isoäitiinsä, mutta painoi katseensa heti taas alas, sillä kylmät silmät vastapäätä olivat häntä vastassa kuin veitsenterät.
»Sinä tiedät, isoäiti», sanoi hän sitten hiljaa, »että sinun suuttumuksesi on minun elämäni suru, mutta mitäs minä voin tehdä!»
»Tämä suru on vain sananparsi, Marie Agnes, ja mitäkö voit tehdä? Vihdoinkin jättää tuon miehen, sen tyhjätaskun, sillä minähän näen, että hänen kuvansa on yhä vielä sinun kirjoituspöydälläsi, vaikka hän jo aikoja olisi halunnut luopua sinusta.»
Mara puristi käsiänsä lujasti yhteen eikä antanut näiden pahojen sanojen tunkea sydämeensä, ja hän oli tähän viimeiseen taisteluun jo niin kauan valmistautunut, että ne todellakin vain hipaisivat häntä haavoittamatta.
Millä saattoikaan häntä haavoittaa?
»Peter ja minä pidämme yhtä kunnes se päivä tulee, jolloin voimme mennä naimisiin», vastasi hän vihdoin koneellisesti.
»Vai niin, minähän en pitkään aikaan enää ole sekaantunut sinun sisäisiin asioihisi eikä minulla ole siihen haluakaan, mutta se on sinun oma syysi, kun teistä sanotaan, että te olette jo kauan eläneet vapaassa aviossa.»...
»Sanotaanko niin?» kysyi Mara.
»Sanotaan kyllä, ja minä kysyn sinulta nyt viimeistä kertaa, tahdotko vihdoinkin luopua tuosta miehestä, joka on meidän välillämme, vai etkö?»
Ja kun Mara oli vaiti, jatkoi hän:
»Ajattele toki, seitsemän turhaan tuhlattua vuotta olet sinä nyt viettänyt... tietystihän kärsii sinun toimesi siitä, sinähän näytät vanhalta ja surkastuneelta, sinä olet kolmenkymmenen ikäinen, sinun täytyy nyt ratkaista... vain tuo mies on sinun ja omaistesi välillä.»
»Miksi hän oikeastaan on meidän välillämme?» kysyi Mara. »Tehän ette häntä edes kunnolla tunne.»
Isoäiti oli hetken hiljaa.
»Ihminen tunnetaan teoistaan. Tämä pitkä kihlaus on suorastaan epäsiveellinen, Marie Agnes.»
»Voi olla, että me syksyllä menemme naimisiin», sanoi Mara.
Jälleen syntyi äänettömyys.
Mara tunsi, että vanha rouva vapisi suuttumuksesta ja järkytyksestä, mutta minkäs hän sille mahtoi.
»On turhaa puhua sinun kanssasi, Marie Agnes, sinä olet itsepäinen... Syöksy siis onnettomuuteesi! Minä tiedän varmasta lähteestä, että sinun sulhasesi viettää huonoa elämää erään pahamaineisen kumppanin kanssa rannikolla ja...»
Mara seisoi pystyssä kuin kynttilä.
»Ah, sitten täytyy minun heti rientää sinne häntä auttamaan», sanoi hän.
Vanha rouva katsoi häntä niin typertyneenä, että Mara jo pelkäsi hänen kaatuvan tuoliltaan.
Hän astui liki ja sanoi pelästyneenä:
»Isoäiti...»
Vapisevin käsin työnsi vanhus hänet pois.
»Mene siis! Se on tämän jutun huippu! Minä ennustan sinulle kaikkinaista onnettomuutta. Mutta jos sinä sen nyt teet, niin olit minun luonani viimeistä kertaa... Mene vain, mene.»
Mara seisoi liikkumattomana hänen rinnallaan.
»Isoäiti!» sanoi hän vielä kerran, sitten kääntyi hän ja meni ovesta ulos.
6.
Peter Rasmussen laski kynän kädestään ja kuunteli herkeämätöntä kaukaista kohinaa ja jyrinää.
Se tuli tuolta särkkien takaa.
Siellä viskautui vesi myrskyn ajamana rannalle ja pakeni taas viheltäen ja pauhaten kivien ja merenruuhkan ja puunsirpaleiden yli takaisin synkkään hautaansa.
Peter tuijotti silmät selällään eteensä ja kuunteli kuin lumottuna.
Lähenikö se vai loittoni?
Tämä kumajava kellonääni se joka kerta värähdytti hänen sieluaan kuin tuntemattomista maailmoista kuuluva huuto, joka koski mieskohtaisesti häntä, mutta jota hän ei saattanut ymmärtää, ja nyt tuli kokonainen sävelten orkesteri paisuen valtavaan, miltei yliluonnolliseen voimaan ja kauneuteen... hän nousi vaistomaisesti ylös ja piti henkeänsä odottaen viimeistä riemuisaa finalea... nyt... nyt se tuli! Kuolon- ja voitonhuudolla yhtaikaa paiskautuivat hyökkäävät aallot rannalle, kohistakseen sitten verkalleen takaisin vaimentuen loittoneviin säveliin, kunnes taas suuri kello syvyyksistä ilmoitti uutta, mahtavampaa rynnäkköä.
Olipa se ilta!
Peter seisoi matalan pienen ikkunan ääressä, jota myrsky ravisteli niin että ruudut helisivät. Hän katsoi ulos pimeään yöhön ja tunsi pimeydessä meren tulevan kuin jättiläiskouran, joka aikoi yhdellä otteella temmata pienen saareen syvyyteen... ehkä jo seuraavalla...
Häntä puistatti ja hän käveli pienessä huoneessa edestakaisin.
Jäi seisomaan nurkassa olevan vanhan klaveerin eteen. Melkein arkaillen kuin varas aukaisi hän kannen ja löi pari akordia syvän huokauksen päästessä rinnastaan.
Yhtä varovasti, surullisen tuskaisesti pani hän kannen kiinni taas ja palasi nopeasti kirjoituspöytänsä ääreen, missä yksi yksinäinen kynttilä valaisi hänen paksua käsikirjoitustaan.
Hän oli äsken heittänyt kynän luotaan niin rutosti, että valkoiselle paperille oli pärskähtänyt lukemattomia mustepilkkuja. Peter otti viivoittimen ja ajatuksiinsa vaipuneena — veti paperille hienoja suoria viivoja ja järjesti mustia pisteitä ryhmiin ja kuunteli kohisevaa, pauhaavaa sinfoniaa ulkona ja näki Ahdin istuvan mereisessä linnassaan suurta kultaharppuansa soittamassa.
Hän veti pöytälaatikkonsa auki, penkoi Maran kirjeitä — jäljensi niistä jotakin, mutta hänen kätensä alkoi vapista ja äkkiä tempasi hän kirjoittamansa paperin, rutisti sen kourassaan ja nakkasi maahan.
Hänellähän ei ollut enää aikaa menettää, viiden viikon kuluttua viimeistään oli käsikirjoitus lähetettävä, ja mitä oli hän näinä pitkinä, ihanina viikkoina aikaansaanut!
Tuskin mitään!
Hiki kihosi hänen otsalleen, kun hän tänä iltana jälleen silmäsi työtään... hän oli viikkomääriä ikäänkuin kiertänyt ympyrää, kieppunut yhden kuolleen kohdan ympäri kertomuksessa, hävittänyt lehtiä lehtien jälkeen, vihdoin ikäänkuin raivosta kirjoittanut pari lukua, ja sitten taas oli edessä se kuollut kohta ja kaikki taas nurinnarin.
Hänellä ei ollut mitään rauhaa työssään.
Se se oli.
Sen rauhan olivat he häneltä vieneet.
Mara ja Knud.
Hänen morsiamensa ja hänen paras ystävänsä. Se oli alkanut, kun Knud tuli Müncheniin eikä antanut hänen kirjailijatoimelleen kylliksi arvoa. Luuli itse jotakin siitä ymmärtävänsä ja oli yllyttänyt Marankin hänen työtänsä vastaan; sen oli hän, Peter, kauan tuntenut.
Ja kamalahan oli ollut Maran ajatus neuvoa Knudiakin vielä ottamaan osaa tähän kilpailuun. Se oli sentään kaiken huippu.
Se oli vienyt häneltä maan jalkain alta, sillä niinhän oli tosiaan käynyt, että Knud maalaamisen asemesta oli äkkiä alkanut kirjoittaa... luonnosta, kuten hän sanoi, niin, ja sen sijaan, että olisi auttanut häntä, istui nyt toisessa kerroksessa hänen yläpuolellaan olevassa huoneessaan ja kirjoitti myöskin.
Tai eihän oikeastaan milloinkaan voinut tietää, kirjoittiko hän vai ei. Hän ei koskaan puhunut siitä, oli usein poissa päiväkausia, teki purjehdusmatkoja kalastajien kanssa, pelasi yöt läpi mannermaan kapakoissa, tuli, kun sattui, taas takaisin, makaili tuntimääriä tai päiviä rannalla, pimisi päiväkausiksi ylös asuntoonsa, oli aina herttainen ja uskollinen hänelle, Peterille, ja riisti kuitenkin koko hänen rauhansa.
Useammin kuin kerran oli Knud antanut hänen selvästi ymmärtää pitävänsä hänen romaaniansa heikkona. Suoraan hän tosin ei ollut sitä sanonut. Mutta, Peter tunsi sen.
Entä Mara...?
Peter kiristi hampaitaan.
Että Mara ei rakastanut hänen romaaniaan, senhän hän oli tiennyt jo kauan. Mutta Mara oli kuitenkin uskollisesti pysynyt hänen puolellaan, kunnes — niin, kunnes Knud Hansen tuli.
Siitä pitäen oli kaikki muuttunut.
Hän oli käynyt tätä salaista, sisäistä kamppailua mielessään jo kauan, mutta elämässähän on salaisia taisteluita, joista ei kukaan saa tietää mitään.
Vain täällä tämä kohiseva, pauhaava Pohjanmeri, nämä karkeloivat, tanssivat laineet, jotka antavat elämänsä pärskähtää valkeaksi vaahdoksi, ne olivat riistäneet hänen salaisuutensa, ne ivasivat ja pilkkasivat häntä, ne puhkesivat hänen kanssaan elämän, pohjasyvyyksistä lähteviin säveliin, ne repelivät myöskin koko hänen teoreettisen kirjailemiskudoksensa pelkiksi lepattaviksi riekaleiksi, ne yrittivät säälimättömästi murskata hänet ja pyyhkäistä pois kaiken elollisen piiristä!
Peter kamppaili niiden kanssa vereen saakka, ja monesti, kun ne lauloivat liian äänekkäästi, istuutui hän klaveerinsa ääreen ja vaienti ne soittamalla hurjia, riemuisia säveliä ja soitti kirjoituspöytänsä ympärillä kurkkivat haltijat suohon, kunnes itse näännyksissä vaipui vuoteellensa ja nukahti ja — näki unta merestä.
Mutta ne eivät häntä masenna!
Hän oli mies. Olihan hän työskennellyt nyt jo vuosia tämä saavutus päämäränänsä ja työskennellyt hyvällä omallatunnolla ja puhtain käsin.
Ne eivät saisi syytä kerskua olleensa oikeassa, kaikki ne, jotka silloin olivat varoittaneet häntä muuttamasta alaa. Kaikki! Senkö vuoksi he sen tekivät, etteivät suoneet hänelle menestystä?
Kuinka Marakin silloin Berlinissä oli häntä pyydellyt, kun hän puoliksi ylimielisyydestä kirjoitti erään kertomuksen sanomalehteen ja sai ensimmäiset kolme sataa markkaansa! Helposti oli sitten vielä ansainnut useita satoja sanomalehtiartikkeleilla ja sarkastisilla arvosteluilla, jotka tosin eivät ensinkään miellyttäneet Maraa, mutta työskentelihän hän vain Maran vuoksi, voidakseen vihoviimeinkin rakentaa heille kodin, ei vaivaista musikerimajaa, vaan oikean kodin, jonka hän tahtoi suurilla varoilla loistavasti sisustaa; mitenkäpä sitä milloinkaan voisi musikerina saavuttaa! Kirjailijana sitävastoin viittoivat hänelle juuri nuo helpot, tarumaiset tulot... Jos hän nyt voitti tässä kilpailussa, niin kilpailisivat jälkeenpäin kaikki sanomalehdet ja kustantajat hänestä. Ja professori Lenthe, jonka ääni painoi paljon palkintolautakunnassa, oli häntä kiittänyt ja rohkaissut.
Joutavuuksiahan ne vain olivat, joita vastaan hän täällä kamppaili, ja se, että he kaikki väittivät, ettei kirjaileminen ollut hänen oikea alansa ja että pari sanomalehtimenestystä ei merkinnyt mitään — se oli vain kateutta. Jos ei vain tätä onnetonta matkaa olisi ollut, niin istuisi hän ahkerasti Münchenissä ja kirjoittaisi, mutta sen sijaan oli Knud kustantanut koko tämän matkan ja istunut sitten hänen viereensä ja alkanut myöskin kirjoittaa — Maran neuvosta!
Niin, eivätkö he sitten tienneet tällä yksinkertaisesti hänet tuhoavansa? Ja elleivät he sitä tienneet, miten saattaisi hän sanoa sen heille? He eivät olisi häntä ymmärtäneet.
Ottihan tähän kilpailuun osaa tuhansia ihmisiä. Palkintoja oli romaaneista, luonnoksista, jopa sävellyksistäkin. Kävisikö hänen sanominen Knudille: 'älä sinä ota osaa!' kun Knudinkin elämänonni ehkä riippui siitä?
Kas! Mikä ääni se oli, mikä rämähdys — romahtiko talo läjään? Kas, taaskin! Ylhäällä Knudin huoneessa oli ilmeisesti ikkuna rävähtänyt auki, ja hänen isäntäväkensä nukkui jo aikoja.
Olikohan Knud pannut käsikirjoituksensa edes kunnollisesti talteen? Kuinka helposti saattaisi tuulenpuuska myllätä kaikki sekaisin! Tehköön sen, se ei häneen kuulunut! Knudhan ei ollut uskonut hänelle salaisuuttaan, mitä hän kirjoitti ja miten... eikä hän milloinkaan mennyt Knudin huoneeseen, ei tahtonut siihen sekaantua.
Kas! Nyt kävi ovi, hän kuuli kalastaja Klaassenin kapuavan ylös ja sulkevan ikkunan. No, kaipa sitten käsikirjoitus oli pelastunut.
Peter teki päättävän liikkeen ja ryhtyi taas työhön vaatimattoman kirjoituspöytänsä ääressä.
Missähän Knud mahtoi olla?
Ehkä mannermaalla? Kenties oli lähtenyt Maran luo?
Miksei hän ollut kirjoittanut Maralle niin pitkään aikaan?
Ja miksi oli Mara sitten äkkiä taas omaistensa luona?
Oliko siellä sovinto tekeillä? Sehän oli mahdollinen vain, jos Mara hylkäisi hänet.
Olisiko — olisiko se mahdollista?
Marahan oli ollut niin omituinen silloin eronhetkellä Münchenissä... olisiko todellakin jotakin ollut hänen ja Knudin välillä? Välähdyksiä kulki koko ajan hänen silmiensä edessä: Knudin sairaus, Maran hoito, ja jälkeenpäinhän oli Knud viettänyt joka iltapäivän Maran luona ja vain hän, hän oli ollut sokaistu!
Hän voihkasi ääneen.
Hänen koko elämänsä oli noiduttu: Mara hylkäsi hänet, ja Knud, jonka hän oli ottanut luoksensa, raahasi hänet tänne ja sen sijaan että olisi jättänyt hänet rauhaan, kiihdytti hänet kuoliaaksi tällä kilpailulla.
Hulluksi tästä kaikesta oli tulla.
Mitä oli hänen tehtävä? Onnistuisiko heidän nöyryyttää häntä? Sillä muuta he eivät kuitenkaan saattaneet tarkoittaa.
Hän tarttui äkkiä kynään ja alkoi kirjoittaa ja kirjoitti koko yön rautaisella tarmolla.
Aamulla tapasi hänen emäntänsä hänet nukahtaneena pöytänsä ääreen, pää käsivarrelle vaipuneena.
Emännän onnistui vain vaivoin saada hänet hereille.
»Herra Rasmussen», sanoi hän sitten, kun tämä pökertyneenä hypähti ylös, »ei tämä tämmöinen kelpaa. Se paljo kirjoittaminen yötä myöten ei ole hyväksi. Juokaa nyt kahvinne ja pankaa sitten maata, minä herätän teidät päivällisaikaan, mutta hyväksi tämä tämmöinen ei ole.»
Peter otti häneltä ääneti kahvitarjottimen ja meni se mukanaan oven edustalle aamuaurinkoon.
Myrsky oli tyyntynyt, mutta kaikki näytti revellyltä ja väsyneeltä kuin hurjan taistelun jälkeen.
Kahvi vahvisti ja virkisti häntä, hänellä oli tunne ikäänkuin olisi hän toipunut ankarasta taudista.
Mutta oliko hän sitten tänään terve?
Vaivaloisesti kokosi hän ajatuksensa.
Niin, hän oli viime yönä kirjoittanut valmiiksi viimeistä edellisen luvun ja ellei Knud aivan pian palaisi, kirjoittaisi hän lopun lähipäivinä.
Kuinka ihana olikaan tämä aamuilma!
Hän tunsi halua mennä merelle ja uida. Hän nousi ja kulki hiukan hoippuen kapeaa niittypolkua pitkin, joka johti särkän harjalle ja sitten siitä merelle.
Kun hän oli mennyt, tuli vastapäiseltä puolelta Knud Hansen takaisin.
Hän oli suuresti muuttunut viime viikkoina.
Hänen käyntinsä oli voimakas ja joustava, hänen kasvojensa väri niin ruskea, että silmät näyttivät vielä helakammilta. Hän astui reippain askelin ikäänkuin iloisen sanoman tuoja.
Hän meni suoraan ystävänsä huoneeseen, mutta tapasi sen tyhjänä.
Knud katseli ympärilleen ja silmäys kauhean paksuun käsikirjoituspinkkaan sanoi hänelle, että Peter oli ollut ahkera.
Maassa oli rypistetty paperi.
Knud ei itsekään tiennyt, minkävuoksi hän sen otti ylös ja silitti auki; sitten kävi hänen kasvojensa ilme vakavaksi ja jännittyneeksi, kahdella askelella oli hän klaveerin luona ja koetti saada sävellyksestä selkoa.
Se oli pieni laulu ja alle oli kirjoitettu seuraavat sanat:
Kun kuohuu pauhinalla yön aikaan vaahto veen, niin Ahti aaltoin alla on kultaharppuineen.
Ja jäyhin sorminensa sen kieliin kun hän käy, niin ääriin rantojensa veet merten järkähtäy.
Jo kohta kautta hyrskyn ja pauhun valtaisen — kuin kellonsoitto myrskyn soi laulu laineiden.
Ja laineen laulun loiton sen tuuli maihin tuo ja paisuu sävel soiton... vie sydämees sen vuo...
Sanan »sydämeen» oli Peter pyyhkinyt pois ja kirjoittanut sen sijaan »kuolohon».
Knud oli niin järkytetty, että hän tuskin saattoi lukea sanoja ja sitten alkoi hän soittaa, mutta hänen kätensä olivat liian rauhattomat, hän hypähti ylös pani sävellyksen huolellisesti säilyyn povitaskuunsa, seisoi sitten hetken alallaan ja huuteli ääneen Peterin nimeä.
Emäntä tuli sisään ja ilmoitti Peterin menneen ulos. Hän oli Knudia kohtaan epäluuloinen, Peter oli hänen ilmeinen lemmikkinsä, mutta Knud osasi aina kuitenkin herttaisuudellaan tehdä hänet aseettomaksi.
Tänään ei Knudilla ollut aikaa ajatella emäntää. Hän riensi Peterin perässä merelle.
Hän löysi tämän korkeassa lieteruohikossa nukkumassa.
Hän katseli ystäväänsä huolestuneena.
Silmät olivat niin sisäänvajonneet ja suora nenä pisti esiin sitä voimakkaampana. Knud oli jälleen aivan haltioitunut näiden kasvojen jalosta kauneudesta; varsinkin hienopiirteinen suu kiinnitti hänen huomiotansa tällä hetkellä, ikäänkuin näkisi hän sen ensimmäistä kertaa, tuon merkillisen piirteen huulien ympärillä kuin puolinaisen hymyn, josta ei tiennyt, oliko se pilkkaa vai hyvyyttä, ja tuon voimakkaasti kaartuneen otsan, jonka takana tämän kumman miehen salatut aarteet asuivat, tämän miehen, jota Mara rakasti. Hyvänen aika, niin, tietenkin. Mutta mitä olisi tästä miehestä kerran tuleva?
Knud Hansenilla oli ilkeä tuntu, ikäänkuin joku näkymätön kolmas seisoisi hänen ja nukkuvan välillä... jota Mara rakasti, Mara!
Hän teki vaistomaisen liikkeen, ja Peter heräsi.
Merkillistä. Knudin jälleennäkemisilo surkastui äkkiä pieneksi kasaksi harmaata tuhkaa, kun hän katsoi Peterin tummiin silmiin, jotka tuijottivat häneen pelästyneesti ja melkein vihamielisesti. Mutta hän tointui pian.
»Täällä sitä taas ollaan, poikani», sanoi hän heittäytyen Peterin viereen ruohikolle, »minulla on säkillinen uutisia sinulle.»
»Missä sinä sitten olit?» kysyi Peter verkalleen, yhä puolipökerryksissä.
»Meressä, merellä ja meren alla... minä tunnen tämän suuren sfinksin nyt hyvin... sitten maalla... kuule, minä olen nähnyt Maran.»
»Maran», toisti Peter.
Eikö hän sitä ollut tiennyt?
»Niin, minä tulin Dremmelshofiin, me olimme purjehtiessa eksyneet ja laskimme maihin Oskar Brenten rantaan.»
Knud vaikeni.
Mutta kun Peter oli ääneti, jatkoi hän:
»Oskar oli sangen ystävällinen ja kohtelias minulle, kutsui meidät sisään ja siellä tapasimme hänen sisarensa Odan, Maran ja... Fritz Dorenin...»
Jälleen pysähdys.
»Tiedäthän kai», sanoi Knud sitten, »että Fritz ja minä lopulta ylimmällä luokalla olimme vähällä joutua kaksintaisteluun, minä luulen, että hän vihaa minua, mutta Mara, sinun morsiamesi, tervehti minua niin ystävällisesti, että Fritz hillitsi mielensä ja antoi minulle myöskin kättä. Meitä oli siellä oikeastaan sangen lystikäs seura.»
»Entä Mara?» sanoi Peter vihdoin.
»No, tottahan tietänet kaikki?»
»En mitään; tiedäthän, että Maran ja minun välillä on sopimus olla kirjoittamatta useammin kuin kerran kuussa.»
»Tiedän. No niin: Mara on joutunut riitaan vanhan rouvan kanssa.»
»Tietysti, sanoinhan sen hänelle jo ennakolta. Miksi hän aina kuitenkin menee noiden ihmisten luo?»
Knud kakisteli.
»Niin näes, Peter, koti on sentään aina koti. Hän ei saattanut jäädä enää kauemmaksi vanhuksen tykö ja aikoi heti tulla sinun luoksesi, mutta ei saanut vastausta sinulta korttiinsa, hän arveli kortin kai joutuneen hukkaan, ja muutti aluksi Brentein luo ja aikoo nyt Odan kanssa maalailla Oskarin talossa. Mutta minä sain hänet kuitenkin lupaamaan, että hän joka tapauksessa käy meitä katsomassa.»
Peter hypähti ylös.
»Sinä!» sanoi hän vain.
Knud katsoi hänen ohitseen.
»Niin», vastasi hän ihan rauhallisesti, »Maralla oli niin ikävä sinua, hän aikoo pian palata Müncheniin ja tahtoisi kai sitä ennen tavata sinua.»
»No niin, tietenkin», sanoi Peter, puhuen nopeasti ja kiihtyneenä, »muuten ei se kortti ole huikkaan joutunut, minä ajattelin hänen puhuneen vain... ylimalkaisesti, varsinkin kun hän ei kirjoittanut mitään yhteentörmäyksestä vanhuksen kanssa.»
»No, toivottavasti hän nyt pian tulee; sitten meitä on jälleen kolme niinkuin Münchenissä», sanoi Knud selällään maaten ja taivasta tuijottaen.
»Minä en voi työskennellä, jos niin paljon ihmisiä on koolla», huudahti Peter äkkiä.
»Paljon ihmisiä? Muut eivät kai tule mukaan... Muuten näytti Oda Brentekin sellaiselta kuin hän mieluummin olisi jossakin muualla kuin kotona, ja Fritz Doren on nyrjäyttänyt jalkansa ja näytti sangen surkealta... Peter, vanha mies, sinä kai olet tehnyt tuimasti työtä?»
»Olen, tuimasti, ja minun täytyykin taas palata kotiin... Sinä kai jäät kuitenkin tänne rannalle aamupäiväksi?»
»Ajattelin toimittaa vielä pitkähkön merihartauden. Niinpä näkemiin myöhemmin.»
Peter kiiruhti kotiin pitkin askelin.
Mara tuli.
Se oli hänen ainoa ajatuksensa.
Mara varmaan moittisi häntä, ettei hän ollut pitemmällä työssään, mutta siihen oli Knud syypää, rauhanhäiritsijä, tuo kolmas, joka oli tullut hänen ja Maran väliin.
Mara tuli.
He olivat viettäneet iloisia päiviä Dremmelshofissa, Mara ja Knud, sillä välin kuin hän tässä kauheassa yksinäisyydessä oli kamppaillut olemassaolostaan.
Mutta huvitelkoot he, he eivät saisi häntä houkutelluksi tieltä, ja jos he häiritsivät häntä, niin hänpä lähteekin, hän. Niin, hän lähtee! Se oli vapauttava ajatus. Ihan sama minne.
Mutta täällä hän ei voinut saada työtänsä valmiiksi, sen hän tiesi. Ehkeipä hän valmistu lainkaan!
Lähipäivinä ei Maralta saapunut mitään tietoa.
Knud loikoili rannalla ja Peter istui huoneessaan ja kirjoitti. Joka kerran kuin kuuli oven käyvän, odotti hän Maran ilmestyvän.
Siitä kävi hän vielä hermostuneemmaksi.
Ja loppu, hänen kertomuksensa loppu!
»Minä en tiedä mitään loppua», sanoi hän kerran aivan ääneen itsekseen.
Onko sitten elämässä aina loppua tällaisissa tarinoissa?
Tässähän ei oikeastaan voinut tarkoin määritellä alkua eikä loppua ja elämässähän ei romaaninloppua ollut melkein milloinkaan. Aina jäisi vielä jotakin sanottavaa, jota tuskin saattoi sanoilla ilmaista... toisin oli musiikin laita: suuressa sinfoniassa _tuntee_ lopun, sävelen häipymisen, ja jokainen seuraa kehitystä mukana, tarvitsematta muuntaa loppua, suurta, kaameaa loppuakordia arkisiksi, voimattomiksi sanoiksi.
Herra varjelkoon, kuinka hänen sielunsa janosi ja himoitsi musiikkia näihin aikoihin!
Eräänä iltana, kun hän tiesi Knudin lähteneen purjehtimaan muutamien merimiesten kanssa, istahti Peter jälleen klaveerin ääreen ja alkoi soittaa.
Kun hän vihdoin monen tunnin kuluttua väsyneenä taukosi ja kun hän kääntyi huoneeseen päin, seisoivat Mara ja Knud ovella.
Mara tuli hänen luokseen silmät suurina säikähtyneinä ja suuteli häntä. Hervottomana antoi hän sen tapahtua. Hän oli kuin pökerryksissä ja tuijotti ystäviänsä kuin tajuttomana.
Knud katkaisi hiljaisuuden.