Part 4

»Mutta, kultaseni, Oda Brenten viattoman varomattomien kertomusten jälkeen olen siitä vakuutettu... muuhan ei sitäpaitsi olisi mahdollistakaan... ensinnäkin he ovat taiteilijoita, ovat rakastaneet toisiaan jo seitsemän vuotta, emmekä me ole milloinkaan kuulleet mitään erosta... niinpä he luonnollisesti elävät vapaassa avioliitossa.»

»Herranen aika, Ludwig, silloinhan me emme _voi_ oikeastaan lainkaan sallia tyttärien tulla yhteen hänen kanssaan... minkä vaikutuksen hän sinuun teki?»

»No, vanhaksikäyneen ja kuluneen... Jospa sentään Oskar Brente, joka parahiksi on täällä, menisi pian hänen kanssaan naimisiin.»

»Aateliton maanmies, Ludwig...»

»No, Marie Agnekselle hän on nyt hyvinkin kylliksi hyvä, ja sitäpaitsi sangen kyvykäs mies... Minäpäs otan ja kirjoitan herra von Birkelle Amrumiin, hän luultavasti voi saada selvän, mitä elämää nuo molemmat miehet meidän rannikollamme viettävät... hyvä toki, että vanhat kunnon Hansenit aikoja sitten ovat kuolleet tarvitsematta tuta siivon poikansa paluuta... Mutta tule, on jo myöhä...»

Vanha rouva von Doren asteli syvästi järkytettynä salissaan keppinsä varassa edestakaisin.

Hänen sydämensä oli jälleen täynnä suuttumusta käsittämätöntä pojantytärtään vastaan ja hän katui jo katkerasti kutsuaan.

Ottaisiko hän hänet vielä tänä iltana puhuteltavaksi ja sanoisi hänelle vielä kerran totuuden, koko totuuden säälimättömästi?

Juuri silloin aukeni ovi, ja Mara astui sisään.

»Saanko sanoa sinulle hyvää yötä, isoäiti? Minä olen niin väsynyt matkasta...»

Isoäiti katsahti silmänräpäyksen pojantyttärensä levollisiin, kalpeihin kasvoihin ja suuriin, tummiin silmiin, joilla huoneen hämärässä tuntui olevan jotakin merimajakan sävyä; sitten ojensi hän kätensä ja sanoi lyhyesti:

»Hyvää yötä.»

Mara vastasi hieman hämmästyneenä »hyvää yötä», meni sitten ylös ja istui pian kirjoituspöytänsä ääreen kirjoittamaan kirjettä Peterille. Tämän kuva oli hänen edessään — kuva, jota hän erikoisesti rakasti; muudan ystävä oli valokuvannut hänet pianon ääressä istuvana, ajatuksiinsa vaipuneena, pää hiukan kumarassa... Oi, jospa hän jälleen soittaisi, soittaisi ja säveltäisi, teki Maran mieli ääneen huudahtaa, mutta hän jäi mykkänä istumaan kuvan ääreen.

Nyt tuntui hänestä, kuin kuulisi hän sen laulun, jota Peter soitti, vaatimatonta laulua, jonka sanat olivat Maran ja sävelet Peterin sepittämät:

Ei ollut soittajalla maat' eikä tavaraa, hän kulkee taivasalla maailmaa avaraa mut missä mielii, siellä hän päivää paistattaa, ja enkeleiltä tiellä hän aina suojan saa. Näet tänne soittajan sen kun taivaantaatto toi, niin hienon kultasäikehen sen sydämeen hän loi. Ei silmään kaiken kansan sen säikeen heie näy, ja pilkka palkkanansa hän maastaan poies käy. Vaan säie soittajata vie taaton kotohon... hän maist' ei kaipaa maata, kun sydän taivaiss' on.

»Kun sydän taivaiss' on», hyräili Mara itsekseen... ja sen sijasta istui Peter nyt ja kirjoitti tuota romaania, tuota romaania, jota Mara vihasi kuin katkerinta vihollistaan, sillä siitä pitäen kuin Peter siihen ryhtyi, oli heidän välinsä muuttunut... ah, hän tiesi sen tarkasti, siitä pitäen ei Peterin sydän enää ollut taivaissa, vaan tavoitti maata, rahaa, menestystä... Nuo kamalat kilpailujulistukset olivat vetäneet hänen ylvään, soivan sydämensä alas ja koko hänen elämänonnensa riippui nyt noista kymmenestätuhannesta markasta, jotka hän aikoi voittaa!

Voittaa, mennäkseen Maran kanssa naimisiin! Ah, se herätti ajatuksia, liian syviä pohjaan asti ajateltavaksi... istuiko hän nytkin tänä kesäyönä kirjoittamassa tuota loputonta kertomusta, jossa ei ollut mehua eikä voimaa ja johon hän oli niin hurjan härkäpäisesti tarrautunut?

Mara nousi ylös, meni ikkunan luo ja katseli yöhön.

Hänen korviinsa kuului kaukaista kohinaa oliko se meri?

Äkkiä näki hän lemmittynsä ihan selkeästi edessään.

Hän istui matalassa maalaiskamarissa vanhan soittokoneen ääressä ja soitti, ja Mara näki aivan selvästi olennon, jolla oli suuret siivet kuin enkelillä, seisovan hänen takanaan ja pitävän kättänsä hänen olkapäällään. Silloin tiesi Mara, että Peterin paras olemus ei vielä ollut tyyten hukassa, ja näyn haihtuessa, hyräili hän vielä kerran: »kun sydän taivaiss' on.»

5.

Mara oli nyt jälleen vanhassa kodissaan. Ensimmäiset päivät kuluivat hiljaisesti, isoäiti katsoi häneen aina niin kuin olisi halunnut sanoa jotakin, mutta ei saanut sanotuksi. Täten tuli hän olennossaan yhä jäykemmäksi ja torjuvammaksi, ja hellyys Maran sydämessä surkastui olemattomiin. Hän ihmetteli vain, miksi vanhus oli häntä kutsunut, s.o. hän tunsi kyllä, että jotakin häntä vastaan suunniteltiin tai että vääriä huhuja hänestä oli levitetty suvun keskuuteen, mutta hän oli kuin lumottu, tunsi, että hänen tuli täällä odottaa sitä iskua, joka oli häntä kohtaava. Hän meni seuraavana päivänä pääkartanoon käyden tätinsä ja setänsä luona »virallisella» vastavierailulla.

Tällöin näki hän myös serkkunsa, Hilda ja Leni Dorenin, jotka olivat muutamaa vuotta nuorempia kuin hän, mutta oikeastaan vaikuttivat vielä seitsentoistavuotiailta.

Maraa katseltiin uteliaasti ja rasitettiin kaikkinaisilla mitättömillä kysymyksillä. Hän tunsi olevansa näiden ihmisten joukossa kuin vaihdokas, mutta vastasi ystävällisesti ja auliisti kaikkeen, ja kun hän puolen tunnin kuluttua lähti, oli hän aivan väsynyt ja teki vielä pitkän kävelymatkan päästäkseen roveisiinsa.

Hän kulki kylän kautta ja kävi tervehtimässä niitä harvoja tuttavia, joita hänellä siellä vielä oli; Bucheneckissa oli kaikki muuttunut; vanhoista ihmisistä, jotka hän vielä lapsuutensa ja nuoruutensa ajoilta tunsi, oli elossa enää vain muutamia. Niiden joukossa oli vanha paimen ja vanha kuski, mutta hän oli käynyt heille vieraaksi, ja hänen taiteilijatarammattinsa oli heidän mielestään jotakin pahaa, itsensä paholaisen keksimää.

»Miksette te jäänyt isoäidin luokse?» kysyttiin häneltä kerta toisensa jälkeen, eikä hän voinut sitä heille selittää.

Mara käveli sitten metsässä ja löysi pian vanhan lempipaikkansa, vanhan penkin, jolla hän oli istunut ja odottanut silloin monta vuotta sitten Peteriä, jonka kanssa hän vähäistä ennen oli mennyt kihloihin Berlinissä.

Hänen mieleensä palasi tuo ensimmäinen aika niin elävästi tänään, nuo ihanat päivät Berlinissä, missä hän oli käymässä erään ystävättären luona ja oppinut tuntemaan hänet, tuon innoitetun musikerin. Hänhän oli saman paikkakunnan lapsia ja orpo niinkuin Marakin hänen vanha äitinsä, joka oli asunut hänen luonaan Berlinissä, oli hiljan kuollut — Peter kertoi tämän kaiken, he löysivät toisensa, ymmärsivät toisiansa niin hyvin, niin hyvin, kävivät yhdessä konserteissa, olivat yhdessä innostuneita tai yhdessä hiljaa ja vaiteliaita, ja kun Peter Rasmussen lyhyen ajan jälkeen ilmoitti hänelle rakkautensa ja kysyi, tahtoisiko Mara tulla hänen vaimokseen, niin vastasi hiljainen, ylpeä Mara yksinkertaisesti ja kuin luonnostaanlankeavana myöntävästi. Sitten oli hän matkustanut Holsteiniin ja sitten oli Peter tullut perässä; täällä, tällä penkillä olivat he istuneet... lujasti syleillen, kaiken muun unhottaen... nousseet sitten ylös mennäkseen isoäidin luo, ja kun he näin käsi kädessä kulkivat metsätietä, oli Ludwig-setä tullut vastaan, ja sitten oli tullut kaikki se hirvittävä, kaikki nuo inhoittavat kyselyt ja tiedustelut... Peterillä oli hihassaan vielä suruharso äitinsä kuoleman jälkeen, ja Mara kuuli Ludwig-sedän tylyn äänen sanovan:

»No, ainakaan ei miehellä ole hämäriä hännystäjiä enää... onhan se edes jotakin.»

Katkeruus valtasi Maran mielen tätä muistellessa, hän nousi ylös ja lähti kävelemään edelleen.

Paluumatkalla tulivat hänen takaansa vaunut, joissa istui Olga Brente veljensä Oskarin kanssa.

Vaunut pysähtyivät, Oda hyppäsi alas, syleili häntä hurjasti eikä ollut ilostaan ja yllätyksestään ollenkaan toipua.

»Täällä on Oskarkin. Hän tuli eilen tervehtimään minua, hänellä on nyt oma pieni tilansa, Dremmelshof, ja siellä ihana ranta. Mara, siellä täytyy meidän yhdessä maalata. Kuinka kauan te viivytte? Ja kuinka Rasmussen ja amerikkalainen voivat?»

Näin juoksi juttua ja sateli kysymyksiä; vihdoin ottivat he Maran vaunuihinsa ja saattoivat hänet Bucheneckiin takaisin.

Buchneckiläiset näkivät tietenkin heidän ajavan

»Ahaa!» sanoi Ludwig Doren, »Mara ja Oskar!»

Ludwig ja Minette katsahtivat toisiinsa merkitsevästi ja heidän mielikuvituksensa liiti jo niin pitkälle, että he alkoivat jo keskustella, oliko _heidän_ pidettävä häät, vai eikö se ollut isoäidin asia.

»Joka tapauksessa vain aamiaishäät, mitä pienimmässä piirissä», sanoi Ludwig mitä vakavimmin.

»Tietenkin... Ludwig, tiedätkö, mikä minua nyt huolestuttaa?»

»Mikä sitten?»

»No, Fritz on kirjoittanut Hildalle jotakin tännetulostaan.»

»Tuleeko Fritz? Mainiota, — Minette, ethän toki luule, että Fritz ryhtyisi mihinkään Maran kanssa! Sehän on suorastaan naurettavaa! Vanhahko naisserkku ja lisäksi vielä maalaajatar, jolla on musikerisuhde... Herra siunatkoon... jos hänessä edes olisi jotakin viehättävää, mutta hänhän on niin yksivakainen ja ikävä kuin nuo emansipoidut naiset aina ovat. Mistä heidän kanssaan ylimalkaan voi puhua? Ei, anna sinä vain Fritzin turvallisesti tulla... tytöt, jotka rakastuvat pianisteihin, ovat meidän Fritzille vaarattomia, ja tiedätkö, minusta on sangen mieluisaa, jos Fritz on täällä, minä pelkään näet että tuo Rasmussen saattaa vielä ilmestyä tänne, kun hän kuulee Maran olevan täällä, ja silloinhan voi Fritz toimittaa hänet pois jaloista, ettei minun tarvitse sitä tehdä.»

»Herranen aika, Ludwig, sehän voi johtaa kaksintaisteluun.»

»Kaikkia vielä, Rasmussen ei tietenkään ole hyvityskelpoinen... Mutta mitäs tytöt oikeastaan sanovat serkustaan?»

»Ah, he pitävät häntä hassahtaneena, mikäli minä olen huomannut, mutta mitään erikoista he eivät ole sanoneet.»

»Minä pyysin äitiä vielä eilen illalla selittämään Marie Agnekselle, että hänen ei pitäisi puhua meidän tyttöjemme kanssa suhteestaan Rasmussenin kanssa, mutta äiti on ollut niin omituinen näinä päivinä... minä en tiedä, pelkääkö hän Marie Agnesta vai mitä se on... hän kieltäytyi eilen jyrkästi puhumasta minun kanssani hänestä... no, minä odotan vain Birken vastausta Amrumista, sitten puhun hänen kanssaan vielä kerran suorat sanat.»

Fritz Doren, ainoa poika ja Bucheneckin perillinen, saapui todellakin lähipäivinä omaistensa luo. Ratsun kompastuminen ja ratsastajan jalan nyrjähtäminen oli hankkinut hänelle tämän loman. Hän astui vanhempainsa kotiin sirossa sivilipuvussa, keveästi keppiinsä nojaten.

Hänestä tuli heti koko perheen keskus. Sisaret pistelivät häntä herttaisesti hänen ylhäisen kalpeutensa vuoksi ja urkkivat kaikkia hänen viimeaikasia naistuttavuuksiaan... kaikkialla oli ollut ystäviä, kaikkialla oli hänestä jotakin kuultu, ja hänen piantapahtuvaa kihlaustansa jonkun rikkaan perijättären kanssa oli odotettu Bucheneckissa vuosikausia ja joka hetki.

»Tehän ette lainkaan laske minua niin pitkälle», sanoi Fritz stoalaisesti.

»Mitä sillä tarkoitat? Mitä tuo on? Vai on se meidän syymme, että sinä et saa tehdyksi päätöstä?» Hilda ja Leni olivat sangen loukkaantuneita.

»Vai ei ole», vastasi Fritz, »sillä tuskinhan ihminen alkaa kiinnittää edes huomiota johonkin, niin puhutaan tämä onneton olento perhepiirissä kerrassaan kuoliaaksi, vielä ennenkuin hän edes on siellä käynyt, ja silloin sitä luonnollisestikin vetäytyy syrjään.»

»Fritz, sinä olet sietämätön», sanoi Leni.

Onneksi oli päivällinen juuri päättynyt. Tytöt katsoivat, että Fritz tällä kertaa todellakin oli huonolla tuulella. Johtuiko se vain jalasta? Vai oliko hänellä ehkä jotakin omallatunnollaan? Toivottavasti ei se tulisi tämän loman aikana ilmi, sillä silloin olisi isän hyväntuulisuus mennyttä ja kesän koko ilo tärvelty.

Fritz herätti jo kotiatulonsa ensimmäisenä päivänä omaistensa suurta paheksumista.

Päivällisen jälkeen oli hän kenellekään mitään sanomatta mennyt yksinään isoäidin luo ja jäänyt sinne kahville, vaikka hän yleensä ei juonut kahvia. Ja palattuaan sanoi hän perhepiirissä:

»Oli muuten mainion hauska jutella Maran kanssa, isä, siitähän on tullut ihan viehättävä.»

»Se on makuasia», arveli herra von Doren olkapäitään kohauttaen. »Äiti ja minä katsomme hänen saattaneen itsensä sangen kieroon asemaan meihin kaikkiin nähden, mutta hän lähtee kai pian jälleen pois. En luule, että isoäitiparka kestää kauan tätä hermostuttavaa vierailua.»

»Isoäiti kuunteli hyvin huvitettuna, kun me juttelimme», intti Fritz kiertäen lyhyeksi leikatulta viiksiään ylöspäin, minkä riitti.

»Haluatko vielä tänään tulla minun kanssani Dremmelshofiin, Fritz?» kysyi hänen isänsä jokseenkin hermostuneena.

»Oskarin luo», vastasi Fritz hiukan punastuen, »kyllä, kernaasti, isä.»

Molemmat herrat ajoivat pian senjälkeen pois, ja tuskin olivat he kuuleman ulottuvilta, niin sanoi Hilda Lenille:

»Nyt saa hän kuulla Maran tihutyöt. Kunpa vain tietäisin, ovatko vanhemmat oikeassa! Enhän tosin voi käsittää kuinka ylimalkaan soittoniekkaan rakastuminen voi pälkähtää päähänkään, mutta tämä salakähmäisyys on minusta inhoittavaa.»

»Kuule, mennään hänen luokseen. Tiedätkö, jos hän olisi taideprofessori ja varakas, niin ei kellään ihmisellä olisi mitään sanomista, ja siksihän hän vielä voi tulla minä päivänä tahansa! Minusta on oikeastaan väärin, että häntä kohdeltiin täällä sillä tavoin viisi vuotta sitten. Säätyeroahan ei nykyään oikeastaan enää ole.»

»Ei, eihän sitä enää pitäisi olla, ja kuitenkin on ero auttamattomasti aina sama. Aseta Fritz ja Rasmussen rinnakkain ja sinä tiedät, miksi toiseen voi rakastua ja toiseen ei, vaikkapa hän sitten kymmenesti olisi pulska ja kunnon mies.»

Mara istui lähellä rakennusta maalaamassa, kun hän kauhukseen näki serkkujen tulevan, mutta ei voinut enää paeta.

He seisoivat jo hänen vierellään.

»Kuinka ihanaa! Mitä se esittää?»

»Talon yhtä nurkkaa ruusuineen.»

»Vahinko, ettei koko talo tule kuvaan, tästä sitä on niin vaikea tuntea. Aiotko lahjoittaa sen isoäidille?»

»En tiedä... vielä.»

»Me häiritsemme sinua kai, Marie Agnes?»

»Eikö mitä... taikka, aurinko laskee heti ja silloin minä lopetan... jos tahtoisitte odottaa niin kauan...»

»Niin, me olimmekin oikeastaan menossa isoäidin luo, onko hän ylhäällä?»

»On kyllä... siis näkemiin.»

»Näes, nuo ne on niitä taiteilijatapoja, joita Rasmussenilla varmaan myös on», sanoi Hilda heidän mennessään, »jokainen muu sivistynyt ihminen panee toki työnsä syrjään, kun vieraita tulee. Ajattele esimerkiksi Fritz...»

»Fritzkö? Joka menee yksinkertaisesti toisesta ovesta ulos, kun toisesta tulee vieraita! Onko ne sinun mielestäsi sitten parempia tapoja? — Hilda, mene sinä isoäidin luo, minä odotan täällä ulkona.»

Pian sen jälkeen tuli Mara maalauskompeineen ja tapasi Lenin istumassa oven edessä.

»Saanko auttaa sinua kantamaan?»

»Kiitos, jos viitsit...»

»Kyllä, minä tuon kaikki ylös.»

Leni jäi ylös, istumaan serkkunsa luo ja katsahti väliin salavihkaa Peter Rasmussenin valokuvaa Maran kirjoituspöydällä, mutta ei uskaltanut mitään sanoa.

»Mitä pidät Fritzistä?» sanoi hän vihdoin.

»Sangen paljon», vastasi Mara heti. Hän oli jo täysin tottunut tähän merkityksettömään kysymys- ja vastausleikkiin, joka näytti olevan Bucheneckissa muotina, ja piti sitä sangen mukavana, sen avulla kun saattoi niin hyvin olla piilosilla ja siinä kun tällä kertaa hänelle lisäksi oli uutuuden viehätystä, sillä hänen kumppaniensa keskuudessa Münchenissä ei tätä seurustelutapaa tunnettu — siihen ei kellään ollut aikaa.

»Meistä hän on kovin hiljainen eikä lainkaan entisissä roveissaan», jatkoi Leni.

»Niinkö», sanoi Mara, »mitenkä hänen jalkansa oikeastaan tuli nyrjähtäneeksi?»

Hän sai nyt kuulla seikkaperäisen kertomuksen hevosen kompastumisesta ja puhdisti sillä välin palettinsa, ja sitten huusi Hilda alhaalta Lenia tulemaan pian, oli jo myöhä.

Yksin jäätyään huokasi Mara syvään; hän ei tulisi serkkujensa kanssa koskaan läheisemmälle kannalle. He tuntuivat hänestä, joka kerta kun hän heidät näki, niin muuttumattomilta kuin seisoisi maailma Bucheneckissä alallansa ja olisi vain muualla joutunut tuohon huikeaan, henkeäriistävään rientomarssiin.

Luutnantin ilmestyminen oli hiukan muuttanut elämää Bucheneckissä, seurustelu naapuriston kanssa oli vilkkaampaa ja Marakin oli silloin tällöin isoäidin mukana kutsuttu mukaan, mutta hän kieltäytyi melkein aina; vain Brentein luona Seehotissa oli hän usein, siellä hän viihtyi ja tunsi olevansa rakastettu. Ympäristössä kuiskailtiin todellakin jo hänestä ja Oskar Brentestä — kumpikaan asianosainen ei tietenkään aavistanut siitä mitään — Maralle oli se, mitä täälläpäin sanottiin »liehittelyksi», aivan vento käsite; jos joku ihminen miellytti häntä, seurusteli hän mielellään hänen kanssaan paljon, yhdentekevää mitä sukupuolta hän oli, eikä aavistanut, että oli olemassa ihmisiä, joilla oli aikaa ja halua siksi ottaa hänet ja hänen ystävänsä puheensa aineeksi.

Mutta hän oli tänä aikana saanut vielä yhden ystävän, mikä pantiin hänelle sangen pahaksi.

Se oli Fritz Doren.

Dorenin perheelle oli ihan käsittämätöntä, mikä Marassa Fritziä miellytti, ja vanhemmat alkoivat jo vakavasti ajatella, olisiko heidän käytettävä mahtisanaa, sillä melkein joka päivä keksi Fritz tilaisuuden tavata Maraa, ja jos tämä ystävyys tulisi tietoon, saattaisi se tärvellä Fritziltä ympäristössä monta aviomahdollisuutta.

Esimerkiksi sangen rikkaan, mutta ylpeän pikku kreivitär Linde von Lindbergin kanssa, »jotapaitsi», sanoi Minette-täti, »tämänlaatuinen ystävyys vanhahkon ja niin keimailevan naisen kanssa kuin Marie Agnes on suoranainen onnettomuus nuorelle miehelle, sillä se estää häntä rakastumasta nuoriin tyttöihin ja johtaa hänet epäterveisiin ja luonnottomiin ajatuksiin... Katso, Ludwig, tuolla menee Fritz taas isoäidin luo, kuten hän sanoo.»

»No, annas hänen tulla takaisin», tuumi Ludwig kiukkuisena.

Hetkeä jälkeenpäin koputettiin hiljaa Maran ovelle.

»Mara, oletko siellä?»

»Tule sisään, Fritz, minä maalaan näköalaa ikkunastani, eihän se sinua häiritse?»

»Päinvastoin, on niin viihtyisää, kun työskentelet. Saako täällä sinun luonasi polttaa? Jaa, sulhasesihan polttaa tietysti myös.»

»Ei, tiedätkö, hän ei ole tupakkamies, mutta silti voit sinä huoleti tupakoida... tiedän kyllä, että se usein helpottaa.»

»Mara, sinä tiedät niin paljon, sinun kanssasi voi puhua niinkuin ystävän kanssa.»

»Kiitos, Fritz, siitä sanasta.»

Maran ääni oli liikutettu, kun hän sanoi tämän mutta hän ei katsahtanut ylös työstään, joka oli pohjamaalausta piirustuksen päälle ja senvuoksi salli hänen puhua. Fritz oli istuutunut vanhanaikaiseen pieneen nojatuoliin ikkunan ääressä ja poltti savukkeen toisensa jälkeen.

»Mara», alkoi hän hetken syvän äänettömyyden jälkeen, sopertaen, »me puhuimme eilen naimisiinmenotta ja semmoisesta ja sinun käsityksestäsi aviosta...»

»Ja hänen», lisäsi Mara.

»Niin tietysti, Peterin myöskin... se vaikutti minuun kyllä kokolailla, mutta sinä et aavista, kuinka vaikeaksi, melkein mahdottomaksi maailma tekee meille sen käsityksen noudattamisen.»

»Maailmako? Minä elän myöskin maailmassa, Fritz.»

»Niin kyllä, mutta teillä on kai... toisia vaaroja sinun maailmassasi, meillä ne ovat nämä kirotut säätytottumukset tai mitenkä sanoisin... jokainen tekee niin ja niin sen sitten tulee tehneeksi, ja tytöt ovat niin kasvatettuja, etteivät he tiedä mistään mitään ja jälkeenpäin on heille kaikki yhdentekevää... minä tarkoitan niin sanottua entisyyttä... ja näetkös, mitenkä sitä tästä ikuisesta suosta pääsee ylös... ja vaikka pantaisiin kuinkakin ovet telkeen, niin tulee kuitenkin murtauduttua ulos, ja kun sinä sanot, että Peterillä ei tähän saakka ole ainoatakaan hetkeä kaduttavana elämässään, niin sanon minä: hattu pois Peterin edessä ja... minä, minä häntä melkein kadehdin.»

»Sinäkö, Fritz?»

»Niin, tiedätkö, Mara... minä olen nimittäin kilkissä... ja pahasti olenkin.»

Seurasi äänettömyys.

Mara siveli kankaansa konemaisesti täyteen... — antaa kuvan mennä pilalle, ajatteli hän, — Fritziä ei tällä hetkellä saa häiritä.

»Jos sinun on parempi, niin kerro», sanoi hän hiljaa ja ystävällisesti. Fritziin katsomatta.

»Onhan se oikeastaan ihan hullua, että minä puhun sinun kanssasi tämmöistä, mutta nykyaikaanhan on muotina puhua naisten aikana kaikesta ja jos jostakin, se on inhoittavaa...»

»Fritz, minä yksinkertaisesti kieltäisin sinua puhumasta siitä, ellen tietäisi, mistä syystä sinä sen teet... mehän olemme näinä päivinä jo keskustelleet kaikista näistä vaikeista ongelmista, älä siis siihen tuhlaa sanoja.»

»Ei, en, varjelkoon, no niin, näetkös, se ihminen kun ei laske minua irti, ja minä... minä kun rakastan Oda Brenteä niin hurjasti.»

»Oda Brenteä», toisti Mara ja katsoi serkkuansa hämmästyneenä.

Tämä oli peittänyt päänsä käsiinsä ja näytti sangen onnettomalta.

»Kerro», sanoi Mara vain.

»Etkö sinäkään ole keksinyt minun salaisuuttani? Kuinka omituista, kukaan omaisistani ei aavista sitä, ja sehän kaikki onkin samantekevää, kun vain saisin sen _yhden_ tekemättömäksi... Mara, sinä ja Odahan olette niin likeisiä ystäviä, ja kun minä nyt tiedän sinun ajatuksesi meistä miehistä, niin täytyyhän minun melkein olettaa, että Oda ajattelee samalla tavalla? Ja sentähden tulin sinun luoksesi... kenties sinä voisit minua neuvoa, auttaa, Mara, tästä pulmasta!»

Mara oli vaiti pitkän kotvan.

Sitten sanoi hän väräjävällä äänellä:

»Kuinka kauhean surullista tämä on... ja mikä vahinko! Oi, miksi, miksi turmelette te itseltänne aina kaikki?»

»Mara, se on kauheaa, minä myönnän sen, mutta silloin kolme vuotta sitten oli Lieschen niin herttainen ja niin köyhä ja nälkäinen... ja sitten kävi niinkuin näissä asioissa käy, toverit ivasivat minua ja melkein pakottivat minut siihen... jälkeenpäin sitten kaikki oli pian ohi, mutta minun täytyy maksaa kauhean paljon rahaa sille intohimoiselle olennolle... Ja nyt jo toista vuotta olen rakastanut Odaa, tahtoisin nyt kysyä häneltä, en kestä kauempaa... mutta sinä voisit sanoa hänelle hyvän sanan minun puolestani, Mara... se toinen juttuhan on todellisuudessa ja aikoja sitten loppunut, aikoja... se on enää vain raha-asia eikä muuta.»

»Eikä muuta? Oi, Fritz, se on kamala asia... niin, suorastaan katala, kuinka voitkaan puhua siitä tuolla tavoin? Etkö edes tunne katumusta?»

»Katkeraakin!» vastasi Fritz tuskin kuuluvasti.

»Ja jo kolme vuotta olet kantanut sitä taakkaa... miksi et ole vanhemmillesi...»

»Vanhemmille? Tämmöistä?» Fritz naurahti katkerasti. »Isä sanoisi: 'Semmoisesta ei puhuta, poikani, se maksetaan ja annetaan nurmen kasvaa päälle; piste'. Ja äiti joutuisi suunniltaan, pitäisi minua menneenä miehenä ja lopulta... ja sehän se on katkerinta, Mara... lopulta neuvoisi hän minua kuitenkin mahdollisimman pian menemään hyviin naimisiin! Ei, minullahan ei ole ketään, joka minua näissä asioissa neuvoisi. Vasta meidän keskustelumme näinä päivinä johtivat mieleeni, että sinulla on ihan omintakeinen mielipide asiasta, ja sinä tunnet elämän... mitä minun on tehtävä, Mara?»

Mara oli noussut ylös ja käveli epätoivoisena edestakaisin.

»Fritz», sanoi hän, »se on kauheaa, mutta sinun täytyy kai naida hänet.»

»Sitä olen tuhannenkin kertaa ajatellut, mutta pitääkö meidän todella mennä naimisiin ilman rakkauden kipinää kummaltakaan puolelta?»

»Hyvä Jumala, ei, sehän olisi rikos luontoa vastaan. Silloin sinulla ei ole muuta tehtävää, kuin pitää huolta, ettei hän joudu hunningolle sinun syysi tähden, mutta mennä kenenkään toisen kanssa naimisiin et sinä minun ymmärtääkseni saa.»

»Se on liikaa! Se on liian kova rangaistus!»

»Niin, miten sitten menettelet? Minä en ymmärrä. Ellet tahdo kertoa asiaa tulevalle morsiamellesi, niin on se minusta selvä petos.»

»Mara!»

»Niin, Fritz... Peter on samaa mieltä kuin minä. Kuinka te tähän saakka aina olette saaneet tämän petoksen soveltumaan kunniantuntoonne, on minulle käsittämätöntä! Tiedättehän pohjimmaltanne sangen hyvin, että omatuntonne ei sitä hyväksy. Sinulla on vain yksi mahdollisuus. Jos tahdot naida kunniallisen tytön, niin täytyy sinun sitä ennen tehdä avoin tunnustus. Muutoin alennat häntä ja itseäsi.»

Fritz oli niinikään noussut ylös.

Alhaalla soi kello.