Part 4

Oli varhainen aamu. Portti oli äsken juuri avattu ja työmiehet alkoivat saapua rakennuspaikalle. Ulkopuolella tiellä vartoi sisäänpääsöä kokonainen vaunurivi, joilla oli erilaisia rakennustarpeita. Älytessäni portin avoinna käytin tilaisuutta hyväkseni katsahtaakseni kuin mikä tavallinen utelias ohikulkija tahansa sisäpuolelle, mutta portilla oleva poliisi antoi minulle joutuisan lähdön. AAA round En kuitenkaan edennyt kovin kauvas. Minä tahdoin kiusallakin päästä tavalla tai toisella aidan sisälle näkemään, mitä siellä oikein hommattiin. Lähetessäni uudelleen portille päin näin ensimäisten vaunujen ajavan juuri sisään. Huomasin, että poliisikonstaapeli oli takertunut laveihin selittelyihin vaunurivin ohjaajan kanssa; ja juuri kun seuraavat vaunut alkoivat vyöryä portista sisään, pidin minä varani ja puikahdin vaunujen toiselle puolelle, niin että ne joutuivat minun ja vahtipoliisin väliin. Sitten seurasin vaunujen rinnalla, jotka jonkun matkaa pihamaalle tultuaan kääntyivät oikealle kädelle uutta konehuonetta kohti. Mutta silloin keksin, että jonkun matkaa edessäni oli toinen poliisi pitämässä vahtia, jonka vuoksi pysyttelin edelleen tarkoin vaunujen suojassa, niin ettei hänkään voinut huomata minua. Vaunujen kääntyessä oikealle älysi minut kumminkin pahaksi onneksi ensimmäinen konstaapeli, joka samassa rupesi huutamaan perääni (ks piirustusta). Minä olin olevinani kuuro ja tallustin eteenpäin niin huolettomasti kuin itsensä syylliseksi tunteva ihminen kykenee, kunnes ennätin saada konehuoneen nurkan itseni ja hänen väliin. Sitten panin sääret selkääni ja livistin minkä koivista kykenin rakennuksen sivua pitkin ja seuraavan kulman ympäri.

Juuri nurkkaa kiertäessäni näin vilaukselta, että poliisi karkua perässäni ja että hän samalla huusi toista poliisia avukseen. Minä kiisin kuin tuuliaispää seuraavankin kulman ympäri, kunnes jälleen olin poissa heidän näkyvistään; ja samassa tuokiossa huomasin tikapuut, jotka veivät puolivalmista konehuonetta paartaville telineille. Minä pompposin kerrastaan kuin shampanjapullon korkki portaita ylös; mutta en ollut ennättänyt vasta kuin puoliväliin, kun ensimäinen poliisi tuli huohottaen äskeisen nurkan takaa esiin.

[Pisteviiva näyttää miten juoksin. Mustat pikku miehet ovat molemmat poliisikonstaapelit, jotka ajoivat minua takaa.]

Siinä silmänräpäyksessä minä jähmetyin aivan hievahtamattomaksi. Poliisi pysähtyi ja rupesi neuvotonna katselemaan ympärilleen, ollen aivan ymmällään minun katoamiseni takia. Minä odotin yhtä jännitettynä katsahtaisiko hän ehkä ylös, mutta pysyin edelleen ihan hiljaa alallani.

Vähitellen hän läheni portaita ja kurkisteli sisään puolivalmiin suojan ovista. Tietäessäni hänen olevan aivan allani tunsin oloni turvallisemmaksi. Sitten kääntyi hän ymmällään ympäri ja katseli takanaan olevaan varastokatokseen päin, aivan kuin epäillen minun piiloutuneen sinne, ja katosi viimein juoksujalkaa jälleen lähimmän nurkan taa. Tuskin oli hän ennättänyt näkyvistäni, kun kiipesin portaiden huipulle ja saatoin itseni turvaan telineiden ylimmälle sillalle.

Rakennuksella ei vielä ollut yhtään työmiehiä, niin että olin yksin herrana siellä. Rupesin heti etsimään toisiakin portaita, jotta minulla olisi niinkuin ketulla kaksi ulospääsyä pesästäni. Tämä onkin aina vakoojan tärkeimpiä muistettavia.

Kohta löysinkin toiset portaat, mutta ne eivät vieneetkään ihan maahan asti. Kurkistaen varovaisesti telineiden reunan yli voin nähdä konstaapeli-ystäväni yhä vihapäissään etsivän minun piilopaikkaani. Kiitin luojaani siitä, ettei hänellä ollut aavistustakaan mistään »jälkien» nimellisestä; muuten hän kohta olisi oivaltanut, että minun jälkeni johtivat tikaportaille.

Tuntien nyt olevani jokseenkin turvassa rupesin katselemaan ympärilleni ja huolehtimaan siitä asiasta, jonka vuoksi olin uskaltanut panna pääni jalopeuran kitaan. Rakennuksen ko'osta sekä tekeillä olevasta savupiipusta päättäen olin joutunut itse konehuoneeseen. Väijymäkohdastani minulla oli hyvä näköala varastopaikalle, ja vajaan satasen metrin päässä oli kaivauksia toimitettu uutta telakkaa varten. Tämän mittasuhteet oli minun helppo määritellä; sen aseman panin myöskin niin tarkasti muistiini, että voin hyvin piirustaa sen perästäpäin kartalle, vastaista pommitusta silmälläpitäen.

Tällävälin oli ensimäinen konstaapeli kutsunut toisenkin luokseen, ja he seisoivat nyt molemmat allani neuvoa pitäen. Sillan raoista voin hyvin nähdä heidät. He olivat ilmeisesti tulleet siihen johtopäätökseen, etten minä voinut olla konehuoneessa, koska ovelta näki tyyten sen koko sisustan, ja he päättivät nyt tarkastaa vierellä olevan varastosuojuksen.

Toinen heistä meni ovesta sisään, toisen jäädessä ulkopuolelle pitämään vahtia, jotten pääsisi livahtamaan portille. Hän ei arvatenkaan sillä mitään pahaa tarkottanut kun asettui aivan portaitteni juureen, mutta minulta hän siten telkesi sen pakotien. Mutta juuri tämä tuokio oli minulle erinomaisen tärkeä, kun he molemmat olivat etäytyneet kylläksi kauvas portilta. Minä ryömin sen vuoksi varovaisesti telinesiltaa pitkin, kunnes olin saapunut lyhyempäin portaitten päähän, ja laskeusin niitä myöten alimmaiselle sillalle. Vilkaistuani ettei minua voitu huomata, liu'uin pystysalkoa myöten alas maahan konehuoneen sivussa olevan ison savupiippurakennuksen taa. Sitten kiiruhdin hyvää kyytiä portille päin, pitäen edelleen silmällä että savupiippu peitti minut poliisien näkösältä, ja pääsin viimein vahtikomeron taitse pujahtamaan portista ulos tielle, jolle kerran päästyäni tunsin lopultakin olevani turvassa.

VAKOOJAN TÄYTYY AINA OLLA EPÄLUULOINEN

Ikävä seikka vakoojantoimessa on se, että siinä tottuu olemaan luottamatta yhteenkään ihmiseen, jopa parhaisiin ystäviinsäkin.

Muuan ulkovalta oli hankkinut uuden kenttätykki-mallin, ja varjellakseen hiiskaustakaan kuulumasta sillä toimeenpannuista kokeista päätettiin nämä suorittaa eräässä tuon valtion kaukaisista siirtomaista.

Minä sain käskyn panna reppuni kuntoon ja lähteä katsomaan, mitä virkaa uudella tykillä oli.

Puheenaolevaan siirtomaahan tultuani sain kuulla, että kokonainen patteri uusia kenttätykkejä piti koeammuntaa erään rautatieaseman luona kaukana sisämaassa.

Lähemmin asiaa tiedusteltuani huomasin, että tuo asema oli vain jonkinlainen pysäkki. Sen läheisyydessä ei ollut pienoistakaan maakylää. Niin ollen ei tullut kysymykseenkään asettua asumaan paikkakunnalle; se olisi herättänyt huomiota. Kun kuitenkin kävi ilmi, että vakinainen juna siellä pysähtyi puolituntiseksi veturia vaihtaakseen, päätin lähteä matkaan saadakseni nähdä, voiko noin lyhyenä aikana mitään toimittaa.

Seuraavana päivänä nousin junaan. Se oli vallan kamalan hidas kapine, joka pysähtyi jokaisen kurjimmankin neekerikylän kohdalla, mitä radan varrella vain oli. Muutamalla pysäyspaikalla nousi vaunuun eräs seudun maanviljelijä. Hän näytti hyvin sairaalta ja menehtyneeltä, mutta siitä huolimatta me jouduimme puheisiin vuodentulotoiveiden johdosta.

Vihdoin viimein tulla rämisi juna sille asemalle, jonka läheisyydessä tykkien piti sijaita. Minä kurkistelin innokkaasti akkunasta nähdäkseni vilauksen niistä, ja iloni oli suuri, kun keksin koko patterin ampumavalmiina aivan aseman ulkopuolella. Kaikki junassa olijat nousivat maahan jaloittelemaan, ja minä tietysti myöskin riensin kiireimmän kautta asematalon läpi tarkastamaan tykkejä lähimatkalta.

Vahtisotilas oli parahiksi ennättänyt siirtyä patterin vastakkaiselle puolelle, niin että minä kerkisin lähestyä tykkejä niin lähelle että voin tarkastella hiukan niiden takalatausvehkeitä, ennenkun hän kiertomatkallaan jälleen saapui minun puolelleni.

Heti minut äkättyään hän pani juoksuksi ja päästi samalla kertaa huudon, joka sai toisen miehen kiiruhtamaan esiin asematalon nurkan takaa. Tämä, joka oli vahtia komentava korpraali, syöksyi kimppuuni ja haukkui minua silmät suut täyteen, kun olin rohjennut luvatta tulla niin lähelle patteria. Minä koetin selittää hänelle parhaani mukaan, että olin vain tahtonut ojentaa vähän sääriäni niinkuin kaikki muutkin matkustajat, ja etten niin hiukkaakaan välittänyt hänen vanhoista tykkirämistään. Mutta lorun loppu oli se, että hän kyyditsi minut joutuun takaisin asematalon lävitse.

Vaunuun tultuani ja huomatessani olevani siellä yksin, otin esiin sotakiikarini ja rupesin tähystämään tykkejä niin hyvin kuin voin. Olin ennättänyt keksiä useita mieltäkiinnittäviä yksityiskohtia ja m.m. huomannut tykkien kaliiberin ja painon — jotka olivat selvin kirjaimin maalatut niiden kylkiin —, kun akkuna edessäni äkkiä pimeni. Silmätessäni ylös muistikirjastani, johon juuri piirtelin huomioitani, näin korpraalin seisovan ulkopuolella ja tuijottelevan minua. Hän oli yllättänyt minut itse teosta. Merkillistä kyllä, ei siitä seurannut mitään sen kummempaa.

Hetkisen perästä saapui sairas maanviljelijäkin vaunuun. Asemapäällikkö puhalsi pilliinsä, ja pian juna lähti reistaamaan eteenpäin. Minä rupesin jälleen puhelemaan matkatoverini kanssa ja tiedustelin hänen huonovointisuutensa syytä. Kyyneleet silmissä uskoi miesparka minulle, ettei mikään tauti, vaan pelkästään hänen tukala taloudellinen tilansa sen oli aiheuttanut.

Maanviljelyksestä hän oli tullut kärsimään pelkkää tappiota, ja hän oli noussut junaan siinä vakaassa aikomuksessa, että tavalla tai toisella lopettaisi päivänsä. Jollei minua olisi sattunut matkaan, olisi hän sen tehnytkin. Elämällä ei hänelle ollut enää vähintäkään arvoa. Minä sain hänet puhelemaan pitemmältä sortuneista toiveistaan sekä kerroin hänelle eräästä tuttavastani, joka asui samassa maanääressä; tämäkin oli maanviljelijä ja kaikki oli häneltäkin ensimmältä käynyt hullusti. Vasta kymmenvuotisen aherruksen perästä hän oli osannut oikealle reitille, ja alkoi jo menestyä joka suhteessa.

Tämä juttelu tuntui ilmeisesti elähyttävän jokseenkin tuulihattua matkatoveriani; ja vähitellen hän reipastui katselemaan asioita jälleen toivehikkaalta kannalta sekä puheli minulle aivan läheisistä yksityisseikoistaankin. Lopuksi sanoi hän: »Nytpä sanon teille erään asian — te kun olette tehnyt minulle suuren avun, niin tahdonpa minäkin auttaa teitä. Minä tiedän, että te olette saksalainen vakooja ja että teidät varmasti vangitaan sillä asemalla, jonne juna pysähtyy yöksi. Äskeisellä asemaila keksi alaupseeri teidät, ja minun ollessani lennätinkonttorissa tuli hän sisään ja sähkötti pääteasemalle, että muuan saksalainen vakooja oli ollut katselemassa tykkejä ja sitten jatkanut matkaansa tässä samassa vaunussa, jossa me nyt istumme.»

Minä nauroin makeasti tälle erehdykselle ja mainitsin hänelle, etten edes ollut saksalainen. Hän vastasi, ettei se mitään auttanut ja että minut joka tapauksessa vangittaisiin pääteasemalle tultua.

»Kuulkaapas nyt», jatkoi hän, »minä nousen itse junasta seuraavalla asemalla ja lähden ajamaan kotiani. En voi kutsua teitä luokseni, mutta minä neuvon teille oikein hyvän ravintolan asemakylässä, johon voitte yöpyä. Minä kehotan aivan vilpittömästi teitä tekemään niin — ja huomenna te lähdette matkaan varhaisella aamujunalla ja ajatte huoletta vaarallisen aseman ohi, ilman että teille tapahtuu yhtään mitään.»

Minä en voinut vastata miehelle muuta, kuin ettei minun englantilaisena tarvinnut mitään pelätä ja että aijoin jatkaa edelleen matkaani.

Seuraavalla asemalla me lausuimme toisillemme sydämmelliset jäähyväiset, hän nousi junasta ja minä ajoin edelleen. Mutta ennen pääteasemaa oli matkan varrella vielä yksi asema, ja sille tultua minä päätin noudattaa äsken saamaani neuvoa. Laskeusin junasta ja majoituin yöksi paikkakunnan ainoaan ravintolaan. Huomenissa läksin jälleen matkaan varhaisella aamujunalla, aivan niinkuin juttutoverini oli sanonut, ja sivuutin vaarallisen pääteaseman ilman mitään mainittavia.

Matkakumppanini neuvoa en edellisellä kertaa noudattanut siitä yksinkertaisesta syystä, että se saattoi olla sadin, johon livahdettuani olisi saatu selville, että todella olin vakooja. Mutta menettelemällä oman pääni jälkeen läpäisin ilman muuta ja vein perille kaiken mitä uudesta kenttätykistä meidän taholla tarvittiin tietää.

TURKKILAISTA VAHTISOTAMIESTÄ VEDETÄÄN NENÄSTÄ

Jokunen vuosi sitten rakensivat turkkilaiset itselleen uuden suuren varustuksen, ja minä sain asiakseni hankkia siitä lähempiä tietoja. Olin majoittunut läheisen maalaiskylän ravintolaan, ja aamulla varahin ennen auringonnousua lähdin ulos asunnostani siinä toivossa, että vahtisotilaat niin varhaisena hetkenä olisivat pitkän yövalvonnan jälkeen vähemmän valppaita toimessaan, ja että minä sentakia saisin kaikessa rauhassa mitata ne kulmat ja etäisyydet, joita tarvitsin piirtääkseni linnakkeesta kartan:

Aluksi kävikin kaikki aivan hyvin, mutta sitten keksin harmikseni muutaman veitikan, joka makasi ja tähysteli minua hiekkasärkiltä, aivan kuin piilotellakseen itseään minulta. Kulutin hyvän rupeaman välttyäkseni hänen katseiltaan — enhän tiennyt, oliko mies ehkä linnakkeesta lähetetty vahtisotamies, jonka tarkotuksena oli yllättää ja vangita minut — ja siinä huolessa kiinnitin onnettomuudekseni vallinsarvella seisovan vahdin huomion puoleeni. Tämä huusi jotain minulle. Minä en ymmärtänyt siitä sanaakaan, mutta kun hän samalla nosti kiväärin poskelleen, en voinut erehtyäkään hänen ajatuksestaan — ja minä kiirehdin korjaamaan persoonani turvaan muutaman hiekkasärkän taa.

Kuvasta näkyy, miten oikeanpuolinen vakooja vetää vahtisotamiehen huomiota puoleensa, niin että minä vasemmalla puolella istuen voin rauhassa piirustaa linnakkeesta kuvan.

Istuttuani ja hengäistyäni siinä jonkun aikaa huomasin säikähtäen, että tuo äsköinen veitikka varovasti konttasi esiin lähimmän särkän takaa. Minulla ei ollut enää aikaa piiloutua. Jäin istumaan alalleni ja tuijottamaan häneen; ja silloin sattui se kumma, että hän samassa silmänräpäyksessä kuin minut äkkäsi teki säpsähtävän liikkeen, sen sijaan että olisi käynyt kimppuuni ja vanginnut minut. Ilmeisesti me aristelimme kumpikin yhtä paljon toisiamme.

Sitten lähenimme mitä epäluuloisimmin toisiamme ja rupesimme haastelemaan keskenämme ranskaksi. Ennen pitkää minulle selvisi, että vaikka olimmekin eri kansallisuutta, olimme kuitenkin saapuneet paikkaile aivan samassa tarkotuksessa. Sitten oli meidän helppo sopia yhteistyöstä, ja verrattuamme piirustuksiamme ja muistiinpanojamme läheisessä hiekkahaudassa yhdyimme seuraavasta sotajuonesta:

Hän kävisi istumaan näkyvälle kohdalle hiekkasärkillä, kääntäisi selkänsä linnakkeeseen päin ja rupeisi tupakoimaan, aivan kuin välittäisi viisi koko turkkilaisvarustuksesta.

Hänen siten kiinnittäessä vahtisotilaan huomiota taholleen ryömisin minä linnakkeen vastakkaiselle puolelle ja piirustaisin muistikirjaani kaiken mitä vielä tarvitsimme.

Myöhään yöllä me sitten yhdyimme vieraan vakoojan asunnossa ja täydensimme piirustuksiamme. Pari päivää sen jälkeen lähdimme samassa laivassa Maltaan, missä tiemme erisivät — minun Englantiin ja hänen Italiaan.

Kun jouduimme päiväksi tai pariksi odottelemaan kumpikin laivavuoroamme Maltassa, esiinnyin minä siellä isäntänä. Satamaan laskiessamme osotin hänelle suuria 110 -tonnin tykkejä, jotka siihen aikaan puolustivat sataman suuta ja jotka kuka hyvänsä, jolla vain oli silmät päässä, voi itsekin nähdä. Näytin hänelle sitten muitakin mieltäkiinnittäviä pattereita; mutta enempää, kuin mitä itsekin omin silmin olisi voinut havaita, ei hän itse asiassa tullut tietämään.

Siitä huolimatta hän lähti Maltasta siinä vankassa vakaumuksessa, että oli hallitukselleen hankkinut kerrassaan kelpo saaliin, ja että hänellä oli tosiaan ollut mainio onnenpotkaus, kun oli saanut minut viattoman pölkkypään liehtarikseen.

Onnenpotkaus tulikin minun osakseni, kun hän jonkun aikaa jälkeen päin — ehkäpä ei kuitenkaan tahallaan — joutui palkitsemaan Maltassa hänelle osottamani kohteliaisuuden. Hän oli silloin suuren asevaraston päällikkönä eräässä maansa siirtomaassa. Varasto sijaitsi korkealla vuorten huipulla linnakkeiden keskellä, joita aika-ajoin muusta maailmasta erotti vuolas virta.

Tällöin saamieni ohjeiden mukaan minun tuli ottaa selkoa, oliko kyseenäolevassa siirtomaassa ryhdytty toimenpiteisiin maanasukkaista muodostetun reservijoukon asettamiseksi liikekannalle siltä varalta, että säännölliset joukot syystä tai toisesta siirrettäisiin muuanne.

Kun tiesin, että aikaisempi ystäväni komensi varusväkeä tuolla paikkakunnalla, kävin häntä tervehtimässä — ajattelematta oikeastaan sen tarkemmin, millä tavoin onnistuisin hankkimaan nuo tarvitsemani tiedot. Hän otti minut vastaan erinomaisen ystävällisesti ja näytteli itse minulle koko linnoituksen.

Kun kiertoretkellämme kävimme virran yli, pisti päähäni se onnellinen ajatus, että vesivoimaa voitaisiin käyttää sähkövalon hankkimiseksi linnoitukseen; sikäläisissä olosuhteissa se kävisi päinsä erinomaisen huokein kustannuksin. Tuo ajatus täytti mieleni niin suuressa määrässä, että meidän edelleen kiertäessä linnoituksen eri suojissa en malttanut olla laskematta, mihin kohtaan voima-aseman voisi perustaa ja mitä se suunnilleen tulisi maksamaan. Isäntäni oli kerrassaan innostunut aatteestani ja lupasi lähettää perille esityksen sen toimeenpanemisesta.

Olimme kiertäneet melkein koko linnoituksen ja aijoimme palata vierassuojiin, kun ystäväni sanoi: »No niin, asevarastosta te tuskin välittänette; sellaisiahan te olette ennen nähnyt jos kuinka paljon.» — Minä kiiruhdin vakuuttamaan hänelle, että perin hartaasti tahtoisin silmätä sinnekin — vallankin kun käynti siellä oli välttämättömästi tarpeen sähköaseman luovuttamaa virtaa laskettaessa. Ja niin me menimme sinnekin.

Asevarasto oli jaettu eri suojiin, joissa aseet ja muut varustustarpeet olivat järjestetyt viivasuoriin riveihin, kaikki erittäin siististi ja järkevästi. Jokaisen oven yläpuolella oli ilmotus asianomaisen maanasukasheimon nimestä ja sodanaikaisesta miesluvusta, sekä mikä määrä aseita ja ampumatarpeita kullekin oli varattu.

Me kävimme kaikki huoneet läpitse, ihailimme aseita ja niiden hyvää järjestystä ja teimme paperiliuskalle muistiinpanoja tarvittavien sähkölamppujen määrästä — ja samanaikaisesti merkitsin minä kalvostimiini heimojen nimet ja niiden miesluvun sotakannalle asetettaessa.

Siten sain ihmeen helposti selville tärkeimmät niistä tiedoista, joita hankkimaan olin tullut. Siitä sain kiittää onnellista sattumaa, jolla on niin usein tärkeä osansa tiedustelijain ja vakoojain saavuttamassa menestyksessä.

TEENJUONTI TURKKILAISEN PASHAN LUONA

Huhu tiesi kertoa, että erääseen Bosporoon linnoitukseen oli asetettu moniaita uusia isoja tykkejä, joiden suhteen oltiin erittäin salaperäisiä. Minut lähetettiin tutkimaan lähemmin asianlaitaa.

Minä vietin ensimmäisen päiväni Konstantinopolissa erään amerikkalaisen naisen seurassa, joka näytteli minulle kaupungin kauniita näköaloja ja muita katsottavia; ja käytyämme kaikissa paikoissa, mihin huvimatkailijain tapana on mennä, kysyi hän minulta, oliko vielä mitään mitä haluaisin nähdä.

Myönsin että maksaisin mitä hyvänsä, jos pääsisin silmäilemään salmen varrella olevia linnoituksia!

Hän vastasi, että hän ilolla veisi minut vanhan ystävänsä Hamid pashan luo, joka oli erään linnoituksen päällikkö ja joka mielihyvin näki hänet ja hänen ystävänsä luonaan teetä juomassa.

Linnoituksen portille tultuamme eivät vahtisotamies eikä vahtia komentava upseeri kumminkaan tahtoneet millään mokomin päästää meitä sisään; mutta kun oppaani vakuutti olevansa pashan ystävä, saatettiin meidät kohta tämän luo.

Turkkilainen kenraali oli kerrassaan verraton isäntä ja vastaanotti meidät mitä herttaisimmin. Näyteltyään meille oman asuntonsa ja kaikki vuosien mittaan sinne hankkimansa hullunkuriset »kokoelmat» vei hän meidät ympärinsä linnoituksessa, selitellen meille sen yksityiskohtia. Minä huomasin, että tykeistä oli kaksi sijoitettu erittäin huomattaviin asemiin, joista ne hyvin erotti ulkopuoleltakin. Molemmat olivat käärityt purjekangaspeitteisiin.

Minä olin tietysti utelias tietämään niistä jotain lähempää ja pyysin senvuoksi seuralaistani kysymään, eikö hänen sallittaisi nähdä niitä. Kun pasha luuli minuakin amerikkalaiseksi, ei hän tuntenut vähintäkään epäluuloja, vaan näytti hymyillen meille hirviöt sanoen: »Kas siinä näette meidän uusimmat keksintömme!»

Minä oikein vapisin jännityksestä kun peitteet poistettiin — eikä niiden alta ilmautunut niin mitään! Totta kyllä olivat tykit uudenaikaista valmistetta, mutta erikoisen uusia tahi erikoisen voimakkaita ne eivät siltä olleet. Voin kuitenkin säästää itseltäni kaikki enemmät arvailut noiden ihmekapineiden suhteen, sillä pashalla ei ollut meille mitään salaisuuksia: »Mehän koetamme näet saada erään vissin vallan vakuutetuksi siitä, että me aivan uudesta varustamme kaikki linnoituksemme — yksistään sentakia noiden kahden tykin suhteen ollaan niin salamyhkäisiä.»

Toisen kerran olin tiedustelumatkalla Dardanellien varrella oleviin linnoituksiin. Se kävi mukavimmin päinsä meritse, ja sen vuoksi nousin muutamaan vanhaan viljalaivaan, joka kulki Odessan ja Liverpoolin väliä. Se oli joka suhteessa kaikkein eriskummallisimpia ja jännittävimpiä matkoja, mitä olen milloinkaan tehnyt.

Sellaisella höyrylaivalla, joka oli aivan reunoja myöten täynnä jyviä, on vastoin kaikkea odotusta erittäin mukava matkustaa. Kapteeni oli vaimoineen asettunut sangen kodikkaasti keskilaivaan kannen alle; peräkansi oli sikojen ja kanojen hallussa, jotka saivat syödä lastista mielin määrin. Keittäjätär oli skotlantilainen, joten ruoanlaitto ei voinut sen parempi ollakaan, ja kaikkityyni laivassa oli erinomaisen siistiä ja miellyttävää.

Kapteeni alistui tykkänään käskettäväkseni, niin että minä voin määrätä kurssin ja laskettaa ankkurin miten ja missä vain halusin. Me kiertelimme salmen reunalta toiselle, ja aina jonkun linnakkeen kohdalle tultuamme kävimme ankkuriin, kunnes olimme nähneet kaikki mitä tahdoimmekin nähdä.

Odysseiamme päättyi lopulta tietysti siten, että turkkilainen luotsi nousi laivaamme kysymään, kenen luvalla olimme ankkuroineet erääseen vissiin lahdelmaan — mutta hänet saatiin kohta vakuutetuksi siitä, että meidän ruotelimme oli perin kurjassa kunnossa ja että olimme käyneet ankkuriin sitä korjataksemme.

Aina kun laiva oli ankkurissa, annoin laskea veneen vesille ja soudin linnoitusten luo »kalastamaan». Eipä tarvinne mainita, että minulla kalamatkoilla oli aina piirustusvihko mukanani, johon merkitsin sotajoukkojen maihinnousua varten sopivia paikkoja.

KESTÄVÄT JA KEHNOT JALAT

Sen jälkeen kun Itävalta otti Bosnian ja Herzegovinan siipiensä suojaan, täytyy molempien maiden luovuttaa määrätty luku jalkaväkeä Itävallan armeijaan. Näistä sotamiehistä kävi puhe, että he olivat jotain aivan tavatonta Europan oloissa. Minun tuli nyt lähteä tutkimaan, missä määrin puheessa oli perää ja mikä oli syynä niin hyviin tuloksiin.

Matkallani poikkesin ensin Montenegroon. Siellä kysyin eräältä montenegrolaiselta hänen ajatustaan naapuriheimojen marssikelpoisuudesta ja liikkumiskyvystä vuoristossa.

»Mikä nauta hyvänsä», sanoi hän, »voi nousta vuorta ylöspäin, mutta vain montenegrolainen yksin kykenee laskeutumaan siltä alas.»

Hän näytti kädellään Cettinjen pyöreätä tornia ja kertoi, että sen sisässä oli tunkioittain turkkilaispäitä. Jokainen montenegrolainen, joka voi tuoda nähtäväksi nipun, missä oli yhdeksän hänen itsensä ottamaa turkkilaispäätä, sai ruhtinaalta kultamitalin.

Kysyttyäni, millä tapaa he näitä päitä hankkivat, selitti hän menettelyn seuraavasti:

Pienissä parvissa he lähtevät ryöstöretkelle turkkilaiselle alueelle ja korjaavat mukaansa pari naista ja muutaman pään karjaa. Kun he sitten vetäytyvät takaisin, seuraavat kostonhaluiset turkkilaiset perässä, ja vuorten rinteitä ylöspäin käy raivoisa jahti. Montenegrolaiset eivät kiirehdä sen enempää, kuin että saavat vainoojansa aina innolla tulemaan perässään; ja vasta kun nämä ovat aivan menehtymäisillään ponnistuksesta, kääntyvät takaa-ajetut ympäri ja käyvät vuorostaan hyökkäämään.