Part 3

Heidän juonensa olivat kehitetyt sellaiseen täydellisyyteen saakka, että kun esim. Jules Favre tuli Versailles'iin neuvottelemaan Saksan päämajan kanssa Pariisin luovutuksesta, oli häntä asemalta palatsiin vievä ajuri saksalainen vakooja, ja Ranskan presidentti saatettiin asumaan taloon, jossa Saksan vakoilutoimiston pääkortteeri oli. Stieber itse esiytyi presidentin kamaripalvelijana, ollen tietystikin varustettu »ehdottomasti luotettavan miehen» suosituksilla. Se ei kumminkaan estänyt häntä joka päivä penkomasta isäntänsä taskuja ja asiakirjalippaita — ja hankkimasta Bismarckille koko joukon tärkeitä tietoja ja salaisuuksia.

Vaikka siis mainittuna ajankohtana tultiin jokseenkin hyvin tuntemaan saksalaisten vakoilutoimi, näyttävät ulkomaiden epäluulot sitä kohtaan myöhemmin unohtuneen. Mutta saksalaiset eivät siltä ole antaneet mainion järjestönsä virua toimetonna. He ovat yhä parantaneet sen menettelytapoja ja pitäneet sitä hyvässä harjotuksessa ei vain Ranskassa, vaan yli koko maailman.

TEENNÄINEN TYPERYYS VOI VÄLISTÄ OLLA HYÖDYKSI

Englantilaisia pidetään muualla maailmassa jotenkin yleisesti sanomattoman typerinä; mutta vanhastaan tuttu tosiasia on, ettei koiraa ole karvoihin katsottava.

Meillä oli monias vuosi sitten Konstantinopolissa lähettiläs, joka teki perin hyvinvoivan ja hyväntahtoisen maalaismoukan vaikutuksen. Toisten valtojen lähettiläät pitivät häntä kerrassaan typeränä aasina, jota oli oikein hupi vetää nenästä diplomaattisissa yhteeniskemisissä. Vasta perästäpäin, kun olivat kerta toisensa jälkeen huomanneet itse tulleensa nenästä vedetyiksi, älysivät he karvain mielin, että tuon viattoman näköisen ulkokuoren takana oli mies, joka oli taitava kuin kettu — toimi äly, joka kohosi aikakautensa diplomaattisen tason yläpuolelle.

Samalla tapaa on käynyt kotona Englannissakin. Vieraat vakoojat asettuivat maahan ja kuvittelivat voivansa käyttää hitaita englantilaisia mielin määrin hyväkseen. He eivät aavistaneet, että useimmat heistä olivat vanhoja tuttuja meidän tiedustelutoimistollemme ja että tämä huolellisesti seurasi heidän kintereillään.

Ei monikaan heistä ole astunut Englannin maakamaralle joutumatta pienen, tarmokkaan miehen huomion esineeksi — korkealla silkkihatulla ja päivänvarjolla varustetun herrasmiehen, jonka tarvitsi vain viitata sormellaan, jotta joku aina käytettävänä olevista urkkijoista tarrautui häneen kohta sitkeästi kuin hevoskärpänen uhriinsa.

Vuosi vuodelta on heidän kirjevaihtonsa avattu, niistä tehty muistiinpanoja ja ne taas lähetetty edelleen. Heidän nuuskimansa tiedot eivät yleensä olleet erityisen tärkeitä. Niiden nojalla ei maksanut edes vaivaa vangita heikäläisiä. Niin kauvan kuin he itse luulivat olevansa turvassa, ei heidän päällikkönsä kotimaassa pitäneet tarpeellisena kutsua heitä pois ja lähettää taitavampia miehiä sijaan. Me olimme siis sangen hyvin perillä siitä, minkälaisiin asioihin vihollisemme mieli oli kiintynyt, sekä sen hankkimista tiedoista.

Elokuun 1 päivänä 1914, sodanjulistuksen edellisenä päivänä, vangittiin saksalaisten vakoojain 20 päämiestä, ja 200 heidän ala-asiamiehistään korjattiin lukkojen taa. Tämä toimenpide kaatoi jalat alta koko järjestöltä juuri sinä silmänräpäyksenä, jolloin se niitä olisi kipeimmin tarvinnut. Samaten pidettiin huolta siitä, ettei vangittujen sijaan voitu toimittaa toisia. Yksityiset langattomat sähköttimet hävitettiin, ja vielä vapaalla jalalla oleville vakoojille viritettiin ansoja.

Useiden tuntemieni henkilöiden erikoishuvina on ollut seurata näiden vakoojain toimintaa, ja itseäni hauskutti suuresti pitää silmällä muuatta kivihiilisaksaa, joka kaikella tapaa koetti tekeytyä ammattimaiseksi, myymättä kuitenkaan koskaan kappaakaan hiiliä. Hän kierteli joka päivä ympäri seutua ja teki uutteraan muistiinpanoja — ja joka kerta oli vastavakooja hänen kintereillään. Hänen kirjeensä avattiin ja luettiin; ja kun hän sai ystäviään vieraaksi — he tulivat aina Hullin kautta — saivat nämä urkkijoita jäljilleen heti kun maihin nousivat. Miehellä ei ollut aavistustakaan siitä, että hänen toimensa oli keksitty. Hän kierteli turvallisesti hommissaan viime hetkeen saakka ja hankki arvaamattaan meille aina tilaisuuden tullen sangen hyviä tietoja.

Samalla aikaa he kotonaan kohauttelivat hartioitaan puolihulluille englantilaisille, jotka matkustelivat ympärinsä vieraissa maissa ja piirtelivät näköaloja, pyytelivät perhosia ja onkivat kaloja.

Jos heidän viranomaisillaan olisi ollut silmät päässä, olisivat he piankin keksineet omain linnoitustensa asemapiirroksia noiden tyhmien huvimatkailijain piirustusvihoista — kätkettyinä milloin perhon siipien väliin, milloin puunlehden hienoon suoniverkkoon.

Seuraavilla sivuilla nähdään moniaita tällaisia piirustuksia eri linnakkeista, jotka ovat epäluuloja herättämättä läpäisseet moisten likinäköisten turvallisuudenvalvojain kiirastulen.

Tämä perhoskuva sisältää pienehkön linnakkeen pohjapiirustuksen ja osottaa sekä tykkien aseman että niiden koon toisiinsa verrattuna. Siipien reunoilla olevat mustat pilkut eivät merkitse mitään, kun ne sijaitsevat irrallaan suonien välillä; mutta missä ne leikkaavat suonia, ilmaisevat ne tykkien asemapaikat ja niiden koko ja muoto tykin laadun.

Linnoitustykkejä, Kenttätykkejä, Kuularuiskuja

Tykit sijaitsevat perhosen siipiin sisältyväin linnakkeen rajapiirteiden sisällä niissä kohdissa, missä reunoista lähtevien suonien päät loppuvat. Perhosen pää osottaa pohjoiseen päin.

Muraatinlehti näyttää erään linnakkeen profiilin, katsottuna lännestäpäin. (Lehden kärki osoittaa pohjoiseen päin).

Osottaa n.s. »kuolleita kulmia», s.o. maaperän syvennyksiä, joissa voi olla suojassa linnakkeen tulelta.

Merkitsee kuularuiskuja.

Osottaa isojen tykkien asemapaikat (siellä nim. missä lehtisuoni leikkaa tällaista läikkää).

Tämä ja seuraava kuva näyttävät millä tapaa menettelin, kun tahdoin salata eräiden linnakkeiden pohjapiirrokset, joita kävin rakennuttamaan.

Minä piirustin ensin pohjapiirroksen sillä tapaa, kuin ylempänä nähdään, sekä merkitsin kirjaimilla tykkien laadun ja asemapaikat.

A. Varustuksia konetykkeineen. B. 15 sm. tykkejä panssaritornineen. C. 12 sm. tykkejä panssaritornineen. D. Pikatykkejä alaspudotettavine lavettineen. E. Haupitseja. F. Valonheijastaja. G. Maavalli. H. Nielu. I. Vallihauta.

Sitten oli ensi työni kätkeä pohjapiirustus syrjäisiltä huomaamattomaksi. Tässä tilaisuudessa muutin sen värillisen mosaiikkiakkunan kuvailuksi, ja luulen todella onnistuneenikin sangen hyvin peittäessäni alkuperäisen luonnoksen tämän kiemurain alle. Kirjainten merkitsemisestä minun tietysti täytyi luopua, mutta niiden sijaan asetin erilaisia koristekuvioita, joilla kaikilla on oma merkityksensä.

1. 15 sm. tykkejä. 2. Haupitseja. 3. Alaspudotettavia torneja pikatykkineen. 4. 12 sm tykkejä. 5. Konetykkejä. 6. Valonheijastaja.

Tässä samallainen esimerkki. Minä olin ylläolevaan pohjapiirrosluonnokseen merkinnyt kaikki tarpeelliseksi havaitsemani seikat, ja päätin sitten kätkeä sen jonkun toisen viattomalta näyttävän piirustuksen alle siltä varalta, että joutuisin sotilasviranomaisten tarkastettavaksi. Ajattelin ensin laittaa luonnoksesta kirkonoven tapaisen, mutta lopulta tulikin siitä koiperhosen pää.

Kuvan alle kirjoitin luonnosvihkooni seuraavat sanat: »Dulaperhosen pää, katsottuna mikroskoopin läpi. Pyydetty 19—5—12. Suurennettu 6 kertaa.» (Sillä tarkotin, että piirustuksen mittakaavana oli 6 tuumaa = I maili). [Engl. tuuma = kulma = 2,5 sm; 1 mile, maili eli Engl. peninkulma = 1,61 km. Suom. huom.]

PERHOSJAHTIA JA LOHENPYYNTIÄ DALMATSIASSA

Olin kerran perhosjahdilla Dalmatsiassa, jonka pääkaupunkia, Cattaroa, on useampaan kertaan pommitettu nykyisen sodan aikana.

Yli sata vuotta sitten sitä pommitti muuan englantilainen laivasto ja valloitti sen. Silloin sitä kyllä oli pidetty aivan valloittamattomana. Se sijaitsee lahden pohjukassa, joka on n. 15 mailia pitkä ja paikoittain vain satasen metriä leveä. Vuonon kummallakin laidalla kohoaa jyrkkiä vuorenrinteitä. Cattarosta vie tie niiden yli Montenegron rajalle.

Kun mainittu laivasto yritti lähestyä kaupunkia aavalta mereltä, huomasikin se lahdelman teljetyksi rautavitjoilla ja puomeilla. Mutta puolustajat eivät olleet antaneet tarpeeksi arvoa vihollisen älylle; muutama päivä sen jälkeen, kun laivat olivat käyneet ankkuriin telkimien taa, rupesivatkin niiden tykit varusväen hirmuksi pommittamaan linnakkeita vuonoa paartavien vuorten huipuilta.

Englantilainen amiraali oli laskenut laivatykkinsä maihin Adrianmeren rannalle ja hirsistä rakentamiansa hinaustelineitä myöten kiskottanut ne ylös aivan vuorten huipuille.

Nyt alkanutta pommitusta ei kaupunki jaksanut kestää, vaan sen täytyi antautua. Mutta valloittajakaan ei tiennyt mitä sillä tehdä, ja lopuksi peri sen Montenegro, joka täten sai oman satamansa. Mutta rauhanteossa täytyi Montenegron jälleen luovuttaa se takaisin Dalmatsialle.

Sittemmin on Itävalta rakennuttanut uusia puolustuslaitteita Cattaroa ympäröiville harjuille; ja näiden asemia, vahvuutta ja mieslukua olin tällöin saanut tehtäväkseni tähystää.

Minä lähdin matkaan varustettuna hampaihin asti sellaisilla aseilla, jotka vanhastaan olin huomannut tarkotuksenmukaisimmiksi moisissa tapauksissa. Varustukseeni kuului piirustusvihko ja siinä lukuisia perhospiirroksia — jotkut valmiiksi laadittuja, toiset vain puolivalmiita —, värilaatikko ja perhoshaavi. Tällaisessa sota-asussa voin huoletta kuljeskella missä vain mielin noilla autioilla vuorenrinteillä; en edes linnakkeiden lähettyvilläkään herättänyt epäluuloja.

Kun älysin jonkun tarkastavan persoonaani ja hommiani tavallista suuremmalla mielenkiinnolla, kävin suoraan asianomaisen kimppuun piirustusvihko kädessä ja tiedustin, »eikö hän ollut nähnyt tuommoisia perhosia niillä paikoin? Minä sangen kernaasti pyytäisin jonkun sellaisen.» Yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasta kykeni tuskin erottamaan yhtä perhoslajia toisesta - oma perhostuntemukseni ei muuten ole liioin kehuttavampi —, niin että sellaisten kyseleminen ei juuri pannut minua alttiiksi; sitäpaitsi olivat seudun ihmiset sangen puheliaita ja herttaisia sekä tunsivat jonkinlaista myötätuntoa mokomata kieropäistä englantilaista kohtaan, jolla ei ollut parempaa tekemistä kuin perhosten pyytäminen.

Erään kerran sonnustin itseni huvikalastajaksi. Sillä kertaa tahdoin ottaa selvää, voisiko suuremmin miesjoukoin kulkea eräitten vuorensolien läpi. Kalastellen seurasin jokia ja tunturipuroja, kapusin vuorten yli ja kartoitin kulkiessani koko tienoon.

Eräänä päivänä tarjoutui muuan hyväntahtoinen maalainen minulle oppaaksi. Hän tiesi paikan, »missä kaloja oikein kiehui», ja sinne tahtoi hän kaikin mokomin viedä minut.

Minä en totta puhuen ollut sillä kertaa erittäin kalastushaluinen; pyyntikojeeni olivat sangen kehnoja tusinavehkeitä, ja minun teki mieleni antaa palttua koko kalanpyynnille. Mutta enhän epäluuloa herättämättä voinut vastata kieltävästikään miehen esitykseen; ja seurauksena oli, että hän takertui minuun kiini kuin takkiainen koko päiväksi.

Minä viskasin kerta toisensa jälkeen kärpässyöttini — se oli muuten paremmin kalanpelätin kuin »houkutin» — virtaan, kääntääkseni miehen huomion pois varsinaisesta tehtävästäni. Mutta hänestä oli mahdoton päästä erilleen. Hän seurasi mitä suurimmalla mielenkiinnolla minun turhia yrityksiäni ja arveli lopuksi, »ettei hän tuntenut ollenkaan mokomaa kärpässyötin käyttöä, mutta jos tahtoi saada kalat parveilemaan edessään, niin tiesi hän toisen paljon veikeämmän keinon.»

Keino oli sangen yksinkertainen, ja hän näytti sen minulle kohta paikalla — alkoi syleskellä veteen.

Se keino ei ollutkaan hullumpi; kohta todella alkoikin lohenmulloja kihistä paikalla — ja »olisipa hänellä nyt ollut vain matonen tai etana syötiksi», selitti oppaani, »niin olisi hän kiskonut ylös joka sorkan.»

Minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja lähetin miehen etsimään matosia; ja sillä aikaa kahlasin minä virran poikki ja hävisin hänen näkyvistään rantatöyrään toiselle puolelle.

VAKOOJAIN »MUODONVAIHDOKSET»

Vakoojan elämä on luonnollisesti suuressa määrässä hermoille käypää. Yksistään se tosiasia, ettei oman maan hallitus voi nostaa sormeakaan auttaakseen kiikkiin joutunutta vakoojaa pulasta, pakottaa tämän alituisesti olemaan varuillaan. Ainoa neuvo, minkä toimeen otettu vakooja saa matkalle lähtiessä, on: »Pitäkää huolta siitä, ettei hallussanne tavata mitään muistiinpanoja, elkää luottako kehenkään ihmiseen, käyttäkää valepukua missä se on tarpeen, ja selviytykää muuten miten itse paraiten kykenette.»

Muodonvaihdosta ei niinkään saa aikaan siten, että vetää toisen puvun selkäänsä, vaan että osaa esittää aivan toista henkilöä tälle luonteenomaisin ulkonaisin piirtein, ääneen, eleisiin ja ryhtiin nähden (varsinkin viimemainittuun).

Mitä valepukuun tulee, niin ovat vast'alkajat taipuvaiset uskomaan, että kaikki on hyvin kun on »edestäpäin» tekeytynyt tuntemattomaksi. Mutta sepä on suuri erehdys; harjautunut silmä keksii kohta alkuperäisen henkilön takaapäin.

Minua itseäni seurasi kerran kintereillä muuan urkkija, joka yhtenä päivänä näytti siviilipukuiselta sotilaalta ja toisena invaliidilta, joka lakinlipulla suojasi kaasunvahingoittamia silmiään. Minä en voinut arvatakaan häntä samaksi mieheksi, ennenkun näin hänet takaapäin.

Eleillä on tässä hyvin tärkeä sija. Harjautuakseen sopii kokeilla mukana seuranäytelmissä. Yhtenä päivänä voi teeskennellä jotain puhevikaa ja seuraavana räpytellä silmillään tahi puhua honottaa nenän kautta, niin että syrjäinen helposti erehtyy henkilöstä.

Kun nopea hahmonmuutos on tarpeen, niin on aivan ihmeellistä, kuinka paljon pelkällä hatun ja kaulahuivin vaihdolla saa aikaan. Kaulahuivi — ja toisessa sijassa päähine — pistää useimmiten ensiksi ihmisten silmiin heidän havaitessaan jonkun henkilön; ja siksi on hyvä pitää varalla aivan toisenlainen kaulahuivi ja päähine kuin yllä olevat.

Ylläolevista kuvista näyttävät N:ot 1 ja 3 samaa miestä varustettuna irtoparralla ja ilman sitä. Kuvasta 2 näkyy, kuinka saman miehen valepartaisenakin tuntee takaapäin. Kuvissa 4 ja 5 on pisteviivoin osotettu, kuinka pukua ja ryhtiä muuttaen voi takaapäin näyttää aivan erilaiselta.

Kuvassa 1 nähdään kirjantekijä matkalla junaan, kuvassa 2 sisällä junassa. Niin yksinkertaiselta kuin salapuku näyttääkin, pelasti se hänet kumminkin sillä kertaa joutumasta uutistenurkkijain käsiin.

Sen tulin aivan sattumoilta kokemaan eräässä haastattelussa rautatieasemalla monias vuosi sitten.

Jokunen minuutti puhelumme päätyttyä kuulin minua haastatelleen sanomalehtimiehen kertovan onnestaan eräille ammattitovereilleen. »Hän on tuolla alapäässä eräässä junan perimmäisistä vaunuista», sanoi hän minusta. »Hänellä on yllään vihreä huopahattu, punainen kaulahuivi ja tumma puku — helposti hänet käsitätte.»

Kaikeksi onneksi oli minulla harmaa päällystakki käsivarrellani ja sen taskussa latuskainen matkalakki. Minä kiiruhdin paikalla vaunun mukavuuslaitokseen, muutin näillä vaatekappaleilla hahmoni, hoipertelin takaisin vaunuosastooni ja pyörin jo seuraavassa tuokiossa matkaan aivan minua odottelevien sanomalehtimiesten nenän ohitse, ilman että näillä oli aavistustakaan siitä kuka minä olin.

Muistan toisenkin samanlaisen tapauksen, jolloin muuatta miestä takaa-ajettiin umpikujaan päättyvälle syrjäkadulle. Ennenkun vainoojat olivat ennättäneet tulla kulmasta, katosi hän erään makasiinin ovesta sisään ja kiipesi portaita ylös löytääkseen jonkun piilopaikan. Sellaista ei kuitenkaan löytynyt, eikä hänellä ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin kadulle ja sekautua ulkona odottelevaan väkijoukkoon, joka ei ollut varma mihin taloon hän oli hävinnyt.

Hän veti takinkauluksen korvilleen, löi hattuunsa pari kuhmua ja veti sen alas silmilleen, vääristi kasvonsa vanhentavaan irveeseen, nosti toisen olkapäänsä ylemmäs, niin että näytti rujokkaalta, ja astui sitten kovasti ontuen ulos kadulle. Ei kenenkään päähän pälkähtänyt epäillä häntä.

Tukkaa ja partaa tulevat useimmat ajatelleeksi, kun ryhtyvät muuttamaan hahmoaan; mutta sillä muutoksella ei ole suurtakaan merkitystä, jos unohtaa samalla kulmakarvat. Harjautunut vastavakooja keksii kohta sen laiminlyönnin.

Minä tapasin kerran Etelä-Afrikassa päivettyneen ja tuuheapartaisen miehen, joka sanoi käyneensä koulua minun-nimiseni henkilön kanssa. Kun hän samassa työnsi hattunsa niskaan, voin kohta tuntea hänet kulmakarvoistaan vanhaksi koulutoverikseni; ja vaikk'emme olleet nähneet toisiamme viiteenkolmatta vuoteen, muistin samalla hänen koulunaikaisen pilanimensäkin. »Kas vain, sehän on »'Valehtelija-Jones'!» huudahdin aivan tahtomattani. »Minun nimeni on Jones», vastasi hän otsaansa rypistäen; »mutta mistä olette saanut tuon etulisän, sitä en tiedä».

[Toinen esimerkki hahmonmuutoksesta, jonka voi suorittaa parissa minuutissa.]

Toimeeni sai minun aikoinani elämään peltiseppänä Lontoon kaakkoisosassa, ja noudattaen silloisten ammattitoverieni muotia olin kasvattanut itselleni pujoparran.

Kun muuanna päivänä työasussani kuljin Piccadilly-torin varrella olevan sotilasklubin ohitse, törmäsin sattumoilta yhteen erään vanhan tuttavani, tykistömajurin, kanssa, ja sen enempää ajattelematta huusin hänelle vasten silmiä sen pilanimen, jota hänestä rykmentissä käytettiin. Hän tuijotti kummissaan minuun, kysyi olinko aikoinani palvellut hänen patterissaan, eikä tahtonut uskoa korviaan kun selitin kuka olin.

Muuten ei kukaan silloisista seurustelutovereistani osannut minua epäillä. Olin sanonut loukanneeni toisen käsivarteni jossakin tapaturmassa, kannoin sitä kaulasta riippuvassa kääreessä ja pelastuin siten joutumasta mukaan niihin jokapäiväisiin tappeluksiin, joilla kelpo ystäväni huvittelivat työajan loputtua. Enimmän tulin siihen aikaan olleeksi yksissä erään kirvesmiehen kanssa nimeltä Jim Bates. Vasta vuosien kuluttua sen jälkeen näin hänet eräässä suuressa sotaväenkatselmuksessa Aldershotissa, jolloin olin täydessä husaariupseerin univormussa. Minä en malttanut olla ratsastamatta syrjään tervehtimään vanhaa ystävääni, mutta vaikeampi oli saada hänet vakuutetuksi siitä, että todella olin tuo entinen peltiseppä.

Moniaita vuosia myöhemmin sain erään erityistehtävän alhaalla Etelä-Afrikassa ja olin sentakia kasvattanut punaisen täysparran, jonka takaa ei oma äitinikään olisi tuntenut minua.

Ratsastaessani kerran ulos muutaman pienen maalaiskylän portista satuin näkemään rykmenttini everstin, joka oli ulkona huviajelulla. »Halloo, eversti! Tekö se olette?» huusin hänelle vastaan. Hän tuntui suuresti loukkautuvan ja väitti, ettei hänellä ollut kunniaa tuntea minua. Kun hänellä ei näyttänyt olevan haluakaan tehdä tuttavuutta kanssani, ratsastin tieheni; mutta kun parin kuukauden päästä tapasimme jälleen toisemme säännöllisissä oloissa, kerroin tietysti suurella nautinnolla hänelle edellisestä kohtauksestamme.

VAKOOJAN TOIMI ON URHEILUA

Ei voi kieltääkään, etteikö vakoojan toimi olisi huvittavaa urheilua, vaikkei tahtonsa ja lihastensa jännityksestä aina voikaan näyttää erityisiä tuloksia. Tällä toimella on oma viehätyksensä, joka väkisin kiehtoo siihen antautuneen. Jok'ikinen uusi päivä tuo mukanaan uusia yllätyksiä ja tilanteita, jotka vaativat mieheltään nopeata toimintaa ja kekseliäisyyttä.

Muuan vakoojaelämän pääviehätyksistä on se, että siinä tulee tuontuostakin esiytymään oikeana Sherlock Holmesina. Täytyy kiinnittää huomionsa kaikkein vähäisimpiinkin pikkuseikkoihin, jotka epäilemättä välttyisivät jokaiselta harjautumattomalta silmältä, ja ne on osattava rinnastaa niin yhtenäiseksi ajatusketjuksi, että niille saa järkevän sisällön.

Mainitsenpa yksinkertaisen esimerkin. Eräällä salaisella tiedusteluratsastuksellani Etelä-Afrikassa tulin muutamaan yksinäiseen uutisasutukseen. Sen omistaja ei ollut kotosalla. Minä olin istunut koko päivän satulassa, ja kun lähimpään asuttuun paikkaan oli vielä pitkältä, ei minua haluttanut enää ratsastaa sen etemmäksi. Riisuin satulan hevoseltani, sidoin sen liekään ja kävin sisään nähdäkseni, mikä talon isäntä oli miehiään. Asunto oli jokseenkin rapistunut, mutta vain silmäys makuusuojaan riitti vakuuttamaan, että mies oli oikeata lajia — akkunalaudalla oli vesilasi ja siinä kaksi hammasharjaa.

Siitä kohta päätin, että uutisviljelijä oli englantilainen ja siistitapainen mies ja niin muodoin ottaisi minut hyväntahtoisesti vieraakseen — enkä siinä toivossa pettynytkään.

»Piilosilla-olo» on minun mielestäni kaikkein parhaita lapsuudenleikkejä; ja oikeita periaatteita noudattamalla tulee leikki yhtä jännittäväksi kuin mikä hyvänsä »piilosilla-olo» täysin vakavissa olosuhteissa. Minä en poikana sen hauskempaa leikkiä tiennytkään, ja mitä tästä viattomasta ajanvietteestä opin, siitä on minulla ollut suurta hyötyä arveluttavissa tilanteissa. Maattuani nenä maata vasten kahden viinimarjapensasrivin välissä, kun en ennen etsijäin ilmestymistä kerinnyt piiloutumaan läheisen orapihlaja-aidan taa, opin tajuamaan, ettei turvaa ole etsittävä tiheimmästä kätköpaikasta, sillä sellainen aina ensin tarkastetaan.

Kuinka usein olenkaan sittemmin nähnyt vihollisten tiedustelijain etsivän läpikotasin kaikki epäilyttävät kätköpaikat — minua ne eivät ainakaan löytäneet. Viinimarjapensaiden välissä makaavan pojan käy aivan kuten sananjalkaviidakkoon piiloutuneen norsunmetsästäjän tai puuvillapensaissa kyyröttelevän villisian; kunhan hän vain pysyy hiljaa alallaan, on hän piilossa vainoojain katseilta, samalla kun itse voi seurata kaikkia näiden säärien liikkeitä.

Tästä kokemuksesta oli minulla kerran hyötyä, kun olin joutunut ratsastavan sotilaspoliisin takaa-ajettavaksi. Eräissä muukalaisvallan manöövereissä oli minut arvatenkin otaksuttu vakoojaksi. Vaikka vainoojani olivatkin pahasti kintereilläni, onnistui minun heilahuttaa itseni erään aidan yli ja pudota matalia hedelmäpuita kasvavaan puutarhaan. Kyyröttäen kumarassa maakuopassa voin nähdä santarmien hevosten sääret, kun he nuuskivat minua puiden alta. Heidän vähän edettyä piilopaikastani ryömin nelinkontin leveän ja syvän viemäriojan partaalle, joka erotti puutarhan yhden sivun muusta tontista. Löysin kapean lautasillan, jota myöten menin ojan ylitse ja vedin sillan perästäni samalle puolelle.

Mutta sillä puolella maaperä oli aivan avoin, niin että santarmit piankin keksivät minut. Heidän nopeasti neuvoteltua näin heidän nelistävän täyttä karkua lähintä siltaa kohti, joka sijaitsi hyvän matkan päässä minusta. Sen älyttyäni panin siltalaudan paikoilleen ja pujahdin jälleen ojan vastakkaiselle puolelle; ja tällä kertaa kiskoin sillan tykkänään irti ja viskasin sen ojaan. Sen tehtyä kiirehdin maalaiskylän läpi ja edelleen lähimmälle rautatieasemalle. Santarmeja en enään sen perään nähnyt.

Piilos-leikistä opin myöskin kaksi muuta asiaa: että voi olla hyödyksi, kun piilottuu korkeammalle kuin etsijä; ja että istumalla aivan hiljaa ja hievahtamatta voi välttää etsijän huomion, vaikka ei kunnolla olisikaan piilossa.

Muistan vielä aivan selvästi, kuinka kerran olin kavunnut vatsalleni muratin verhoaman tiiliaidan harjalle ja kuinka toiset pojat kulkivat vain muutaman jalan päästä ohitseni minua älyämättä. Myöhemmin kokeilin samaa asettumalla maantien varrella sijaitsevalle aidalle ja laskemalla, kuinka monet ohikulkijoista huomasivat minut. Istuin noin miehenkorkeudella, mutta aivan suojatta ja niin lähellä tietä, että olisin ongenvavalla ulottunut ihmisiin. Mutta 11 ainoastaan 54 ohikulkevasta tuli hoksanneeksi minut aidalta.

Tästä havainnosta oli minulla etua eräällä tiedustelumatkallani.

Korkean tiiliaidan takana oli muuan varastopaikka. Huhuttiin, että siellä paraikaa rakennettiin uutta konehuonetta ja kuivaa telakkaa.