Part 2

Saksalaiset eivät pitäneet Lontoota Englannin strateegillisena pääkaupunkina. Sellaiseksi he käsittivät paremminkin suuret teollisuuskeskukset Keski-Englannin pohjoisosassa, missä ei ainoastaan kuusi vaan neljätöistä miljoonaa henkeä asuu tuiki-tiheässä kaupungeissa ja kauppaloissa, jotka ovat niin vieri-vieressä, että ne tavallaan sulavat yhteen.

Heidän ajatuksensa oli se, että kunhan heidän vain viskata 90 000 miehinen armeija Leedsiin, Sheffieldiin, Halifaxiin, Manchesteriin ja Liverpooliin kohtaamatta vakavampaa vastustusta ensimmäisten parin tunnin aikana, niin kykenivät he tarrautumaan niin lujasti kiini asemiinsa, että vain melkoinen ylivoima saattoi karkottaa heidät niistä.

Olettaen, että heillä oli viikon muona mukanaan että he voivat hankkia kaiken muun tarvitsemansa itse paikalta, luulivat he pitävänsä puolensa sangen pitkän ajan. Ensi työkseen he karkottaisivat kaikki tuon seudun asukkaat — miehet, naiset ja lapset — lähistöltä ja hävittäisivät kaikki kaupungit raunioläjiksi.

Sillä tapaa joutuisivat nuo neljätoista miljoonaa ihmistä muutaman tiiman kuluessa kodittomiksi ja lähtisivät nälkäisinä, vimmastuneina parvina hajaantumaan ympäri maata. Sellainen isku vaatisi hallituksen ja viranomaisten puolelta vallan tavattomia toimenpiteitä asian korjaamiseksi — kaikki elintarvevarastot tyhjenisivät tuota pikaa ja rauhalliset askareet lamautuisivat täydellisesti.

Yorkshiren itärannikko Humberin ja Scarboroughin välillä on aivan kuin luotu tällaista yritystä varten. Rannikko itsessään monien mailien [Mile, Engl. peninkulma = 1,6 km. Suom. huom.] pituudelta tarjoo erinomaisia maihinnousukohtia; rantaseutu on aivan avointa, kun sitä taas sisämaahan päin kaartaa puoliympyrän muotoinen kukkulaharjanne, jota verrattain vähin voimin kävisi puolustaminen maihinnousua harkitsevia joukkoja vastaan; alueen kumpiakin sivustoita suojelevat Humber- ja Teesjoet.

Tällainen oli saksalaisten suunnitelma monias vuosi sitten, ennenkun Englannin kotilaivaston pääasema oli siirretty pohjoisempaan; ja se perustui heidän vakoojainsa itse seudulla toimittamiin tarkkoihin ennakkotutkimuksiin. Jos Saksa olisi sillä kertaa julistanut sodan, on mahdollista, ettei Englannin laivasto olisi kyennyt kyllin tehokkaasti häiritsemään sen joukkojen kuljetusta. Itsestään selvää on, että koko Saksan taistelulaivasto olisi suojannut kuljetuslaivain sivustoita.

Ensi silmäyksellä tämä suunnitelma tuntui niin tuiki haaveelliselta, että minun oli vaikea ottaa se todeksi; mutta puheltuani saksalaisten upseerien kanssa lähemmin sen johdosta täytyy minun myöntää, että se näiden mielestä ainakin oli aivan mahdollinen toteuttaa. He menivät vielä pitemmälle kertoessaan, minkälaisen kohtelun alaiseksi he aikoivat alistaa maan rauhallisen väestön, ja antoivat minun vilauksittain ymmärtää, että tulisivat menettelemään vastustajiaan kohtaan samalla rautaisella kovakouraisuudella, josta raastettu Belgia on nykyisin todistuksena. Tarvittaessa olisivat he olleet valmiit tekemään tahtonsa siviiliväestön taholla ymmärretyksi joukkoampumisilla, jollei tämä joutuin ja vastaanpanematta rientäisi tuomaan heille vaadittuja elintarpeita.

Suunnitelmaan tarkemmin perehdyttyäni tulin huomaamaan, että kaikki yksityiskohdat sotajoukkojen kuljetuksessa olivat täydellisesti järjestellyt ja valmistellut. Noissa yhdeksässä lastaussatamassa oli jokaisena ajankohtana laivoja valmiina viemään Pohjanmeren poikki suurempiakin joukko-osastoja, kuin mitä aluksi katsottiin tarpeelliseksi; ja nämä joukot voi, herättämättä erityistä huomiota, varustaa liikekannalle aivan satamain lähettyvillä — pelkästään manööverien varjolla.

Minä pidin tästä aineesta jälkeenpäin esitelmän upseereilleni. Aivan sattumalta saivat sanomalehdet vihiä asiasta, ja tämä seikka kenties paremmin kuin mikään muu osotti minun koskettaneen arkaan paikkaan. Sillä seurauksena ei ollut vain se, että parlamentin alahuoneessa sotaministeriä pommitettiin kyselyillä asian johdosta, vaan minä sain tukuttain kirjeitä saksalaisilta sekä ylhäisiltä että alhaisilta —joissa minua haukuttiin pataluhaksi. Eräs kirjoittaja lopetti sisunpurkauksensa seuraavin sanoin: »Jos luulette voivanne pelottaa meitä tulemasta, niin siinä surkeasti erehdytte.»

VAKOOJAIN TAVOITTAMINEN

Minulla oli aikoinaan ollut toimena tavoittaa vihollisia vakoojia, ja siinä saamaini kokemusten perustalla rohkenen ajatella, että vastaurkinta on paras koulutus vastaiselle vakoojalle.

Olin kerran onnistunut sieppaamaan kiini kolme vihollista vakoojaa ja sain sentakia vastaanottaa onnitteluja eräältä ylipäällikön esikuntaan kuuluvalta vanhemmalta upseerilta, kun tämän kanssa ratsastin takaisin leiriin eräästä sotaväenkatselmuksesta. »Sanokaas minulle, miten te oikein menettelette paljastaaksenne vakoojan?» kysyi hän. Minä selostin hänelle hiukan menettelytapojamme ja päätin selitykseni huomauttamalla, että onnenpotkauksella oli ylimalkaan suuri osansa menestyksessä.

Me ratsastimme hiljakseen edelleen. Katselmuspaikalta kaupunkiin johtava maantie oli täpösen täynnä kotia palaavia ajopelejä. Aivan meidän edessämme ajoi matkailijapukuinen herrasmies avoimissa vuokra-ajurin-vaunuissa. Minä kiinnitin puhetoverini huomiota häneen ja sanoin, että tuollaisia henkilöitä me esimerkiksi pidämme silmällä. Minä aijoin kaikessa rauhassa seurata matkailijaa, kunnes olin saanut hänen asuntonsa selville, ja sitten panna varsinaisen urkkijan hänen kintereilleen.

Me ratsastimme siksi lähelle hänen vaunujaan, että voimme nähdä hänen lukevan matkailijaopasta ja samalla tähystävän kartasta erinäisiä linnakkeita, joiden ohitse juuri ajoimme. Niiden kohdalle tultua käski vieras äkisti ajurin seisauttamaan hevosen, jotta hän saisi sytytetyksi sikarin. Vaunut pysähtyivät, ja mekin palautimme ratsumme äkkiä takaperin. Vilkaistuaan ettei ajuri pukillaan katsellut taaksepäin, sieppasi mies etuistuimella olevasta matkalaukusta nopeasti esiin valokuvauskoneen ja otti kuvan erään aivan uutukaisen ampumatarvevaraston sisäänkäytävästä. Seuraavassa silmänräpäyksessä kone oli jälleen piilossa, sikari sauhusi miehen huulilla ja ajuri sai käskyn jatkaa matkaa.

Me seurasimme vaunuja, siksi kunnes erotimme kaukaa poliisimiehen. Minä ratsastin joutuin edelle ja käskin poliisin pysähdyttämään vaunut ja vaatimaan matkailijalta nähdäkseen tämän lupakorttia linnakkeiden valokuvaamiseen. Sellaista ei tällä tietysti ollut lainkaan. Valokuvauskone otettiin takavarikkoon ja omistajan nimi ja osote kirjoitettiin muistiin »lähempiä toimenpiteitä varten asian johdosta».

Siihen aikaan — siitä on jo monta vuotta sitten — vallitsevat lait asettivat valitettavasti monenlaisia hankaluuksia vakoilusta epäiltyjen henkilöiden vangitsemiselle ja rankaisemiselle. Ainoa toimenpide, mihin silloin voimme ryhtyä, oli pitää valokuvauskonetta edelleen takavarikossa.

»Lähemmät toimenpiteet asian johdosta?» — vaikkapa joihinkin sellaisiin olisi ollut lupa ryhtyäkin — eivät tässä tapauksessa olisi kuitenkaan johtaneet mihinkään tulokseen, sillä epäluulonalainen henkilö piti parhaana palata vielä samana iltana kiiruimman kautta mannermaalle.

SOTAVAKOOJAT

Vaikeata on tarkalleen määritellä, milloin vakoojan toimi sodassa loppuu ja tiedustelijan alkaa. Molemmat täydentävät toisiaan, ja erotuksena niiden välillä on lähinnä vain se seikka, että vakooja silloin esiytyy salapuvussa.

Tiedustelijata kaikki kunnioittavat. Hänen valppautensa, uhkarohkeutensa ja älykkäisyytensä herättävät kaikkien ihailua — mutta ainoastaan niin kauvan, kuin hänellä on vormutakki yllään. Mutta kun hän parempia tuloksia saavuttaakseen esiytyy salapukuisena, on hän vain »kurja vakooja», vaikka selvää on, että hän täten joutuu alttiiksi paljon suuremmalle vaaralle ja siis osottaa suurempata urheutta. Tuota erotusta en ole koskaan kyennyt oikein käsittämään.

Kelpo vakooja voi tehdä maallensa arvaamatonta hyötyä, ja kun hän kerran siihen kykenee, niin on hän yhtä suuressa määrässä kuin vormupukuinen tiedustelijakin oikeutettu nauttimaan tunnustusta työstään.

Meidän (Englannin) armeijassa ei sotavakoilua harjoteta erityisessä määrässä. Siinä suhteessa me olemme melkoisesti jälessä toisista kansoista. Yksistään jo sen seikan, että useimmissa maissa on säädetty kuolemanrangaistus sodan aikana ilmisaadusta vihollisvakoilusta, pitäisi osottaa, mitä haittaa sotavakoilun katsotaan niille tuottavan. Sodassamme Matabeles-heimoa vastaan minulla oli käytettävänä mainio alkuasukasvakooja nimeltä Jan Grootboom. Seuraavassa kerron vähäsen minkälaisia seikkailuja meillä yhdessä oli.

Jan oli tsuluneekeri. Hän oli ollut paljon tekemisissä valkoisten kanssa metsästäjänä ja oppaana, oli vähitellen oppinut käyttäytymään europalaisten tavoin ja käyttämään niiden vaatetusta sekä puhui erinomaisesti englantia, mutta oli siltä säilyttänyt kaiken synnynnäisen älykkäisyytensä ja terävät vaistonsa.

Kun meidän oli hankittava tietoja matabeleistä, ei koskaan kannattanut lähettää suurempaa tiedustelijajoukkoa kerrallaan; se herätti kohta huomiota, ja seurauksena tietysti oli, ettei tietoja saatu mitään. Mutta kun läksi yksin matkaan sellaisen miehen kera kuin Janin, niin voi huoletta tunkeutua vastustajain linjojen läpi ja melkeinpä maata piilossa keskellä heidän joukkojaan, mistä voi nähdä ja kuulla mitä halusi heidän miesluvustaan, toimistaan, varastopaikoistaan ja naisten ja karjan tyyssijoista.

Eräänä ajankohtana me olimme jok'ainoa yö tiedusteluretkillä. Yö kului ryömien vihollisen asemille, ja aamun ensi sarastuksessa ruvettiin tekemään huomioita. Mutta tällaisia matkoja oli mahdoton tehdä jättämättä jalanjälkiä ja muita ilmiantavia merkkejä, joita vastustajaimme tiedustelijat olivat sangen tarkat huomaamaan; ja silloin olisivat he olleet kohta kuin ampiaiset kimpussamme.

Muuanna yönä olin Janin kera ratsastanut erään vihollisleirin lähettyville. Emme olleet oikein selvillä sen asemasta, ja olimme sen vuoksi nousseet satulasta vartoomaan päivänkajastusta.

Matabelein oli tapana sytyttää nuotioita murkinan keittämistä varten tuntia ennen auringonnousua. Kun oli nuotioista huomannut leiripaikan aseman, kuului asiaan ryömiä eteenpäin kunnes oli löytänyt paikan, josta voi salassa pitää silmällä leiriä ja sen elämää heti kun päivä valkeni.

Tässäkin tilaisuudessa kävi samaten. Edessämme olevalla pimeällä vuorenrinteellä leimahti nuotio palamaan. Muutaman silmänräpäyksen perästä toinen, sitten kolmas, neljäs... mutta ennenkun kuudes oli ennättänyt syttyä, tarttui Jan minua kovasti käsivarteen. Minä voin nähdä, miten hän ponnisteli hillitäkseen nauruaan. — »Sen vietävät, eivätkös yritäkin virittää meille ansaa!» kuiskasi hän.

Minä en ensi tuokiossa käsittänyt häntä. »Jääkää tähän, minä käyn katsomaan niiden vehkeitä», sanoi hän.

Hän riisui nopeasti vaatteet yltään, kääri ne myttyyn minun viereeni ja liukui äänettömästi pimentoon rihlapyssy kädessään.

Tukalimpia koettelemuksia vakoojan toimessa on se, että joutuu pitämään epäluuloja yksinpä läheisimpiä ystäviäänkin kohtaan. Minä en voinut parhaalla tahdollakaan huomata edessäni mitään ansaa; ja hetikun Jan oli kadonnut näkyvistäni nuotiota kohti, ryömin minä kaikessa hiljaisuudessa vastakkaiseen suuntaan ja kätkeydyin muutamain kallionjärkäleitten keskeen, missä sain edes hiukan suojattuna odotella, palaisiko katala Jan ehkä joidenkin matabelein kanssa minua kiiniottamaan.

Siellä lojuin parisen tuntia, kunnes huomasin Janin viimeinkin ryömivän takaisin ruohikon läpi ja tähystelevän minua kaikkialta. Hän oli yksin.

Epäluulojani häveten palasin piilopaikkaamme ja näin Janin mielihyvästä oikein loistavana kiskovan vaatteita ylleen.

Hän kertoi arvanneensa oikein ja keksineensä matabelet laittamassa meille väijytystä. Hänen epäluuloaan oli herättänyt se seikka, että nuotiot — sen sijaan että olisivat olleet viritetyt moniin eri kohtiin vuorenrinteelle ja jokseenkin yht'aikaisesti — leimahtivatkin yhdessä rivissä ja peräkanaa, aivan kuin olisi yksi ainoa mies käynyt niitä sytyttelemässä. Tämä huomio oli saanut hänet ajattelemaan, että tuolla tempulla vain tahdottiin houkutella meitä lähemmäksi tutkimaan asianlaitaa, jos olisimme olleet lähettyvillä.

Minusta erottuaan hän oli lähennyt kukkulaa muuatta syrjäpolkua pitkin ja älynnyt pienen joukon neekereitä, jotka ruohikkoon kätkeytyneinä odottelivat meitä sillä kohdalla, johon meidän olisi todennäköisesti lähetessämme pitänyt osua. Heidän aikomuksensa oli siis ilmeisesti yllättää meidät.

Ollakseen aivan varma asiasta oli Jan ryöminyt väijyjäin luo näiden takapuolelta, käynyt vallan rohkeasti juttusille heidän kanssaan ja urkkinut heiltä sillä tapaa tietoonsa niinhyvin heidän tarkotuksensa meihin nähden kuin muut lähimmät aikeensa. Sitten hän oli palannut samaa tietä kuin oli tullutkin ja silmänkantamattomiin päästyään rientänyt kohtaamaan minua yhtymäpaikassamme.

Tästä esimerkistä saa hyvän käsityksen sotavakoojan työskentelytavasta. Se vaatii harjottajaltaan melkoista älykkäisyyttä ja karaistua persoonallista urheutta. Näitä ominaisuuksia tarvitaan siinä paljon enemmän kuin esim. pajunettirynnäkköön käydessä. Urheutta kyllä kysytään tässäkin, sitä ei kukaan kiellä — mutta toista on sentään antautua yleisen hurmion ja raivon valtaan, seurata upseerejaan ja vaikuttaa yhtenä monipäisestä joukosta; toista tulla toimeen ja kunnostautua ypö-yksin, luottaen yksinomaan itseensä ja onneensa.

Buurit käyttivät aikanaan sangen suuressa määrässä sotavakoojia. Muuan näistä on jälkeenpäin kertonut, miten hän sodan aikaan tunkeutui englantilaisten valtaamaan Johannisburgiin pukeutuneena taistelukentältä löytämänsä kuolleen brittiläisen majurin univormuun. Vahtisotamiehet päästivät hänet kunniaa tehden lävitsensä, ja hän kävi huolettomasti klubeissa ja hotelleissa, missä sai upseereilta yllinkyllin haluamiansa uutisia. Iltahämyssä hän ratsasti takaisin oman joukkonsa luo.

VAKOILUTIETOJEN PERILLEVIEMINEN SODAN AIKANA

Paikallisista olosuhteista riippuu tietysti tykkänään tapa, kuinka onkeensaadut vakoilutiedot saatetaan asianomaisten kuuluviin. Menettelytapa, mikä yhdessä paikassa käy päinsä, ei aina luonnistu toisessa. Vakoojan pitää niin sanoakseni kyetä pistämään sormensa maaperään ja haistamaan siitä, minkälaisella kamaralla liikkuu, jotta osaa arvelematta käyttää hyväkseen niitä keinoja, jotka kulloinkin ovat onnellisimmat. Tietojen perillevieminen sotakentällä on monin kerroin vaikeampaa kuin rauhan aikana; ja enimmäkseen ei vakoojan tuomilla sanomilla ole sodassa vähintäkään arvoa, jollei niitä ole saatu mahdollisimman pian perillesaatetuiksi.

Afrikassa käyttivät minun vakoojani kotimaisia pikajuoksijoita (mieluimmin rohkeiksi ja näppäriksi tunnettuja karjan varkaita) lähettäessään minulle uutisiaan.

Nämä kirjoitettiin salakirjaimilla paperiliuskoille, jotka kätkettiin milloin johonkin reikään juoksijan sauvassa (reikä tukittiin sitten savella tai saippualla), milloin saappaan välipohjaan, milloin taas pohjimmaiseksi tupakan alle piippuun, niin että tätä epäluulojen välttämiseksi voi polttaa.

Nämä kotimaiset apurit osasivat myöskin käyttää hyväkseen savusignaaleja. Kun aika oli täpärä, ymmärsivät he matkojen päästä ilmaista vihollisen lukumäärän ja liikkeet lähettämällä sytyttämästään nuotiosta ilmoille isoja ja pieniä savupilviä.

Ne kotimaiset juoksijat, joita me itse lähetimme vihollisten linjojen lävitse pyrkimään yhteyteen toisten englantilaisten joukkojen kanssa, veivät sanomansa pienissä, teepaketeista otetulla tinapaperilla päällystetyissä pallosissa, joita kantoivat nauhassa kaulallaan. Kohdattuaan buurin he päästivät heti palloset putoamaan hajalleen maahan pannen samalla paikan merkille, niin että vaaran ohimentyä osasivat palata sinne poimimaan ne uudelleen korjuunsa. Hiekkaisessa maaperässä ne näyttivät aivan pieniltä kivisiruilta.

Yleistä oli, että näinä vakoojat käyttivät erityisiä merkkejä eli »rasteja» varoittaakseen tai opastaakseen toisiaan. Näitä merkkejä he piirsivät tai asettivat maahan, puihin ruohikkoon tai kiviin, ja heillä oli varmasti sovitut paikat, mihin kätkivät pitempiä tiedonantoja toisilleen.

Alempana nähdään moniaita yleisimmin käytettyjä »rasteja» ynnä niiden merkitykset.

»Kirje kätkettynä neljän askeleen päähän, nuolen osottamaan suutaan.»

(Teiden risteydessä:) »Ei tätä tietä pitkin.»

»Minä olen mennyt kotia.»

(Niinhyvin paljaaksi raapittu läikkä puunrungossa kuin päällekkäin asetetut kivet merkitsevät samaa.) »Tännepäin.»

(Kaikki nämä kolme merkkiä osottavat tarkkaa suuntaa, mihin vakoojan on jossakin paikassa kuljettava:) »Mene nuolen osottamaan suuntaan — sinne päin, minne oksa on katkaistu, ruoho taivutettu.» (Ammattimies huomaa, että ruoho on ensin solmittu ja sitten taivutettu.)

SOTAVAKOOJIEN TOIMI NYKYISESSÄ MAAILMANSODASSA

Venäjän-Jaapanin sodassa käyttivät jaapanilaisct epälukuisia sotavakoojia. Heidän esikuntansa tunsi Port Arturin puolivalmiit linnakkeet ja vaillinaisen varustuksen kuin viisi sormeansa, ennenkun vielä oli laukaustakaan ammuttu linnoitukseen.

Saksan sodankäyntiohjeissa oli ennen määräys, että eri joukko-osastojen turvaamiseksi oli sodan aikana patrullien, etupostien y.m. lisäksi aina käytettävä vakoojajoukkoja. Myöhemmin on tämä määräys poistettu ainakin yleisesti käsiin joutuvista ohjesäännöistä, mutta käytännössä on se kumminkin vakituisesti voimassa.

Sotavakoojat ovat peljätty ja arvossapidetty taisteluase. Jo Fredrik Suuri käytti sellaisia, ja hänen kerrotaan (verratessaan itseään ranskalaisten ylipäällikköön) sanoneen: »Kun marsalkka Soubise lähtee sotaan, on hänellä sadottain kokkeja seurassaan; kun minä lähden liikkeelle, käy sadottain vakoojia armeijani edellä.» Saksan armeijan nykyinen ylipäällikkö voisi hyvin sanoa samaa — vain sillä erotuksella, että hänen todennäköisesti kannattaisi puhua »tuhansista» eikä vain »sadoista».

Kuulee kerrottavan, mitenkä nämä vakoojat talonpojiksi pukeutuneina häärivät vastustajan liikkuma-alueilla ja antavat merkkejä milloin värillisillä lyhdyillä, milloin lähettämällä uuninpiipuista ilmoille savupilviä, tahikka käyttävät tornikellojen viisareita merkinantovehkeinään.

Useammin kuin kerran on saatu ilmi ja ammuttu katolisiksi papeiksi pukeutuneita vakoojia. Saman kohtalon sai osakseen muuan ilmijoutunut saksalainen autonkuljettaja, joka ranskalaiseen vormuun kätkeytyneenä toimi pitkän aikaa erään ranskalaisen esikunnan autoajurina.

Sodan alussa käyttivät saksalaiset vakoojat salaista merkkikieltä ilmottaessaan toisilleen uutisia. He maalasivat erisuuruisia ja erivärisiä nautaeläimiä portinkylkiin y.m. sellaisiin kohtiin, ilmaistakseen lähistöllä olevain vihollisjoukkojen miesluvun ja liikkeet. Saksalaisten marssiessa valloittamiinsa tahi heille iskutta luovutettuihin belgialaisiin ja ranskalaisiin kaupunkeihin tapasivat he porteissa ja katuovissa vastassaan tämäntapaisia ilmotuksia: »Elkää tässä mitään hävittäkö. Täällä asuu hyviä ihmisiä.» Tällä tapaa suojelivat vakoojat asumuksiaan ja ottivat varovaisuuden vuoksi usein pari naapuritaloakin siipeinsä suojaan. Kun olivat ajoissa asettuneet asumaan vihollismaahan ja hankkineet niissä itselleen kansalaisoikeudet, ei heidän ollut vaikeata hankkia epäluuloja herättämättä tärkeitä taktillisia seikkoja tietoonsa, joista saksalaisille kenraaleille oli mitä suurinta hyötyä. Perin älykkäillä keinoilla he osasivat sitten asettua yhteyteen näiden kanssa.

Joissakin tapauksissa oli sekä vakoojilla että asianomaisilla esikuntapäälliköillä tarkkoja karttalehtiä, joissa paikkakunnat olivat jaetut ristikkäin käyvillä viivoilla neliöihin niinkuin shakkilauta; yläreunassa ilmaisivat aapistonkirjaimet, toisessa sivureunassa numerot kutakin eri neliötä ristikkäisissä sarakkeissa. Vakoojan tarvitsisi tällöin vain signaleerata: »Vihollisen tykistö (ilmaistuna jollakin salamerkillä) asettunut metsän taa E. 15» — ja seuraavassa silmänräpäyksessä satoi granaatteja kuin rakeita kyseenä olevaan kohtaan.

Muuan naisvakooja yllätettiin antamassa merkkejä sähkötaskulampulla; ja kahdella miespuolisella vakoojalla (toinen niistä oli jalkapuoli sepelintekijä, joka hääräili maantienlaitossa) keksittiin kenttäpuhelinkojeet ja kummallakin johtolankaa vyötäisille vaatteiden alle käärittynä. Toisin paikoin on yöllä siepattu kiini lammaspaimenia, jotka kedoilla vilkuttivat lyhtyjä tavalla, jota ei katraan kokoamiseksi voinut juuri arvella tarvittavan. Moniaat olivat rustanneet pystyyn langattomia sähkötyslaitoksia niin nokkelasti, ettei niitä tahtonut erottaa rautapeltisten savupiippujen kannatusketjuista.

Buurisodan aikana toimi muuan hollantilainen asemapäällikkö lyhyen aikaa buurien sotavakoojana. Kun minun johtamani joukko tunkeutui hänen kaupunkiinsa ja valloitti sen ynnä rautatieaseman, katkaisi hän kaikki sähkösanomajohdot yhtä lukuunottamatta, jota myöten lähetti buureille tietoja minun joukkoni suuruudesta ja toimista. Siitä ei hänelle ollut kumminkaan pitkällistä iloa, sillä minun insinöörini olivat jo tarrautuneet omilla langoillaan kiini hänen johtoonsa ja saivat siten tietoonsa kaikki hänen lähettämänsä sanomat. Hänen naamansa venyi koko pitkäksi, kun me laskimme koko sahkösanomatukun pöydälle hänen eteensä.

Eräs toinen asemapäällikkö meidän omalla alueellamme sijoitti kohta sodan puhjettua joukon buureja pitkin hänen hallinnossaan olevaa rautatielinjaa muka korjaamaan sitä, mutta itse teossa räjähyttämään siltoja ja tunneleita ilmaan, hetikun meidän joukkoja alettaisiin sillä kuljettamaan. Saman miehen kirjoituspöydän laatikosta löydettiin seuraava salamerkkiluettelo, tarkotettu sähkötyksessä ilmaisemaan vastustajillemme meikäläisten joukko-osastoja ja varustusta:

Palkit = prikaateja. Paalut = pataljooneja. Hirret = pattereita. Parrut = eskadrooneja. Pölkyt = tykkejä. Lankut = komppanioja.

VAKOOJAN AMMATTI

Järjetöntä itse teossa tosiaan on, että kiinijoutuneita vakoojia kohdellaan toisella tapaa kuin tavallisia, ase kädessä tavattuja vastustajia. Luutnantti Lody — se saksalainen vakooja, joka tuonnottain ammuttiin Lontoossa — huomautti nimenomaan oikeuden edessä pitämässään puolustuspuheessa, ettei hän pyytänyt tuomarien sääliä. Hän ei sanonut lainkaan häpeävänsä ammattiaan; »hän oli luvannut kunniasanallaan, ettei ilmottaisi kuka hänet oli lähettänyt, eikä siis voinut ilmaista tätä; hän ei ollut saanut maksua työstään, vaan tehnyt sen isänmaansa hyväksi; ja hän oli ennakolta tiennyt, minkä vaarojen alaiseksi antautui. Arvatenkin oli englantilaistenkin joukossa paljon, jotka tekivät samoin kuin hän.»

Perästäpäin häntä Englannin parlamentin alahuoneessa mainittiin »miehenä, joka oli kuollut maansa puolesta yhtä kunniakkaasti, kuin tappotantereella kaatunut sotilas.»

Voidakseen toimia todella ensiluokkaisena vakoojana täytyy miehellä olla suuressa määrässä itseuhrautuvaisuus- ja itsensähillitsemis-lahjaa, terävätä huomio- ja johtopäätöstentekemis-kykyä, verratonta persoonallista rohkeutta ja rautaista terveyttä, joka ei tiedä hermoista ja rasituksista mitään. Ja tietystikin täytyy olla myöskin jonkin verran tieteellistä ja ammattisivistystä sellaisissa tapauksissa, kun on saanut toimeksi tutkia linnoituksia tahi määritellä esim. Firth-of-Forth-vuonon [Maailman pisin rautatiesilta samannimisen vuonon yli Skotlannin ja Englannin rajamailla, jonka ilmassa riippuva osa kooltaan ja muodoltaan muistuttaa neljää kyljelleen asetettua Eiffeltornia. Suom. huom.] keskisaaren geoloogisen muodostuksen, jotta sen perusteella saataisiin selville käykö rautatiesillan räjähyttäminen päinsä, kuten tohtori Graves teki.

Elämään väsynyt mies ei löydä sen mainiompaa parannuskeinoa, kuin vakoojan hermoja-karaiseva toimi on.

SAKSAN VAKOOJAJÄRJESTÖ

Vakoojatoimi on Saksassa melkoista korkeammalla kehitysasteella kuin missään muussa maassa. — Se on laajempi ja mieslukuisempi, paremmin järjestetty ja palkattu kuin muualla. Se paljastettiin täydellisesti 1870 -vuoden sodan jälkeen, jolloin kävi ilmi, että Saksan hallituksella oli ollut enemmän kuin 20,000 palkattua vakoojaa sijoitettuna Ranskaan. Kaikki vakoojat, sekä valtiolliset että sotilaalliset, tottelivat yhtä ainoata miestä — Stieber oli hänen nimensä.