Part 5

Silloin ei turkkilaisia voi enää mikään pelastaa. He ovat vain tavallisia kuolevaisia, eikä heillä ole käsitystäkään siitä, kuinka vuorta juostaan alaspäin. Kertoja paljasti nähtäväkseni jäntevän polvensa, läjähytti siihen kämmenellään ja sanoi: »Tämmöisiä sitä tarvitaan mäkeä alas mennessä, eikä millään kansalla koko maailmassa ole sellaiset polvet kuin meillä montenegrolaisilla. Ja mitä bosnialaisiin tulee . . .» hän sylkäisi vain.

Siitä huolimatta päätin jatkaa matkaani Itävallan manöövereihin varmistuakseni omin silmin noiden kehuttujen sotilaiden marssikyvystä.

Sääntönä on, että vierasten valtain isompiin manöövereihin aina lähetetään sotilasasiamiehiä seuraamaan niiden menoa. Sotilasasiamies saapuu virallisesti ja otetaan vastaan asianomaisen vallan vierasystävänä. Hänellä on sama toimi kuin vakoojalla — ottaa selkoa niistä vieraan maan olosuhteista, joista voi olla hyötyä omalle armeijalle; mutta hänen on paljon vaikeampi, milteipä mahdoton päästä kurkistamaan kulissien taakse. Hän saa nähdä vain sen, mikä hänen sallitaan nähdä. Tässä tapauksessa minun tehtävänäni oli päästä mikäli mahdollista näkemään kulisien-takaisia oloja.

Saavuin iltamyöhään erääseen manööverialueella olevaan kaupunkiin. Sen hotellit ja ravintolat olivat täpösen täynnä esikuntaupseereja ja kadut vilisivät sotamiehiä. Näin vihdoin turhaksi ajatellakaan saada yömajaa ja palasin rautatieasemalle. Siellä jouduin puheisiin erään korpraalin ja muutamain sotamiesten kera, jotka olivat majoitetut pieneen signaalihuoneeseen, ja nämä tarjosivat ystävällisesti minullekin nurkan komerossaan. Minä viihdyin mainiosti heidän parissaan, ja seuraavina päivinä liityin manöövereillä siihen joukko-osastoon, johon he kuuluivat.

Oli oikein hauska nähdä, kuinka tunnollisesti nuo miehet suorittivat tehtävänsä. Jok'ainoa tunti yön aikaan korpraali tarkasti ulkovartionsa; patrulleja lähetettiin, raportteja tuotiin, käskyjä toimitettiin, ja kaikki kävi kuin rasvattu, vaikkei ainoatakaan upseeria ollut lähimailla.

Seuraavana kahtena päivänä minulla oli yllinkyllin tilaisuutta nähdä näitä joukkoja marssimassa. Sitä tehtiin aamusta iltaan. Pysymällä noiden epälukuisten miesjoukkojen takana voi helposti nähdä, mikä suunnaton määrä vitkastelijoita ja varsinkin arkajalkaisia miehiä seuraa marssivan armeijan vanavedessä. Täällä varsinkin olivat asiat niin hullusti, että »kaatuneet» täytyi korjata kuin ruislyhteet vaunuihin ja kuljettaa ne takaisin asemalle, mistä joka ilta ylimääräinen juna vei kipeäjalkaisia sotilaita asianomaisiin varusasemiinsa.

Jotkut harvat, jotka säästyivät sairasjunista, korjattiin kenttäsairaaloihin; ja kun ainoastaan nämä merkittiin niihin sairaslistoihin, joita vieraat sotilasasiamiehet saivat nähdäkseen, niin käsittää helposti, kuinka nämä saivat joukkojen marssikelpoisuudesta paremman käsityksen kuin mitä ne todellisuudessa ansaitsivat.

Minä puolestani ymmärsin selvästi, etteivät montenegrolaiset olleet suotta sylkäisseet, ja ettei bosnialaisten jalkapohjat olleet sen vahvemmat kuin muidenkaan Itävallan armeijaan kuuluvien kansanrotujen.

MUUAN TÄRKEÄ TEHTÄVÄ

Mannermaalla oltiin tehty keksintö, jolla piti voida valaista taistelukenttä öiseen aikaan. Se oli jonkinlainen kemiallinen seos, joka sytytettynä levittäisi erittäin väkevätä valoa ja kykenisi valaisemaan sangen laajan alueen. Sillä piti olla sama valovoima kuin sähköheijastajalla, ja samalla otti se niin vähän tilaa, että sitä voi kantaa taskussa. Itsestään selvää oli, että tuon aineen kemiallinen kokoonpano säilytettiin mitä tarkimmin valtiosalaisuutena.

Edelleen kokeiltiin samassa maassa uudella tiedusteluilmapallolla, jonka piti olla varustetun aivan uutukaisilla laitteilla; ja kerrottiin, että siellä oli keksitty uusi menetelmä ratsuväen uittamiseksi kokonaisin divisioonin jokien poikki.

Mahdollista on, että tällaisia huhuja levitettiin tahallaan kohottaakseen asianomaisen armeijan taistelukuntoisuuden mainetta. Valtiollinen tilanne oli silloin jännitetty, ja moisia kerskailevia pelotteluja on ennenkin käytetty kilpailevain maiden mielialan masentamiseksi. Olipa asianlaita silloin ollut miten hyvänsä, minä sain toimekseni ottaa lähemmin selvää noiden huhujen todenperäisyydestä.

SELKKAUS POLIISIN KANSSA

Siinä maassa oli muuten minunlaiseni ammattilaisen sangen hankala toimia. Ennakolta tiesi, että poliisi valvoi mitä tarkimmalla huolella kaikenlaisia vakoojia; ja ensi silmäyksellä näytti siltä, että olisi täysi työ pitää huolta omasta turvallisuudestaan — puhumattakaan haluttujen tietojen hankkimisesta. Mutta todellisuudessa tuo samainen ankara poliisivalvonta ehkä juuri osaltaan vaikuttikin, että voi verrattain vapaasti liikuskella missä tahtoi. Kaikkialla tunsi kyllä valppaiden silmien seuraavan itseään, mutta kun kävi rohkeasti tietänsä eteenpäin, ei poliisi saanut epäluulon aihetta.

Tässä tilaisuudessa minulla oli veljeni mukanani ja se seikka, että meitä oli kaksi, varmastikin osaltaan sai aikaan, ettei meitä seurattu niin kovin tarkoin ja että meitä pidettiin vain tavallisina matkailijoina. Vakoojathan yleensä liikkuvat yksin.

Maahantulomme ei muuten ollut vallan onnistunut, sillä jo junassa jouduimme sanasotaan konduktöörin kanssa, joka tahtoi erään vaununakkunan sulettavaksi, kun me halusimme pitää sitä auki. Edelleen istui samassa vaunussa muuan korkea-arvoinen herrasmies, josta aivan ajatuksissani tulin piirtäneeksi kuvan muistikirjaani. Juuri kun olin saanut sen valmiiksi, ojentautui olkani yli käsi, joka sieppasi irtolehden sormieni välistä. Se oli konduktööri.

Rautatievirkailijalla tuntuu siinä maassa olevan jokseenkin yhtä suuri arvovalta kuin armeijan everstillä. Ainakaan ei hänen kanssaan käy leikkiä laskeminen. Asemalle tultuamme odotti meitä asemasillalla oikea santarmeista kokoonpantu kunniavahti, joka pitemmittä selittelyittä marssitti meidät poliisikonttoriin tekemään tiliä siitä, kuinka olimme rohjenneet piirustaa irvikuvia maan mainioimmista arvohenkilöistä ja avata akkunoita, jotka »reklementti» määräsi sulettaviksi.

Poliisikomisarjus oikein puuskutti raivoa; ilmeisesti hänellä oli jo meitä odottava rangaistus valmiiksi mietittynä, ennenkun ylipäänsä tiesi edes mistä oli kysymyskään.

Me emme salanneetkaan keitä olimme ja annoimme hänelle nimikorttimme. Nähdessään että veljeni oli kaartin upseeri, kysyi hän: »Saanko kysyä, oletteko kuningatar Viktorian kaartissa?» Kuultuaan että niin oli tosiaan laita, muutti hän kerrassaan käytöksensä, hypähti pystyyn tuoliltaan ja kysyi, emmekö tahtoneet istua, ja selitti koko jutun olevan vain ikävää väärinkäsitystä. — Siinä maassa lienevät kaartilaiset jotakin erikoista.

ILMAPALLO

Kohta tulomme jälkeen saimme kuulla, että manöövereitä paraikaa pidettiin moniaan mailin päässä pääkaupungista. Me lähdimme tietysti heti sinne ja majoituimme erääseen rautatieaseman luona olevaan ravintolaan manööverialueen liepeellä.

Useamman päivän mittaan me tallustimme mailittain marssivien joukko-osastojen kintereillä; ja vihdoinkin saimme eräänä päivänä nähdä kiintopallon kohoavan ylös pilvien tasalle. [Kiintopallo, _ballon captif_, on köysillä kiinnitetty maahan. Siitä tehdään huomioita vihollisjoukkojen liikkeistä. Suom. huom.]

Me panimme jalat allemme ja saavuimme sen kiinnityskohtaan juuri kun se oli kiskottu alas ja ankkuroitu, jolloin kaikki väki lähti läheiseen leiriin syömään. Ei ainuttakaan miestä jäänyt palloa vahtimaan, ja me puolestamme emme aikailleet kivutaksemme sen koriin ja tutkiaksemme, mitä merkillisiä laitteita siellä oli. Ennenkun pallon miehistö palasi, olimme jo tiposen tiessämme.

ME TUNKEUDUMME LINNOITUKSEEN

Seuraava päämäärämme oli päästä näkemään noita kuuluisia valopommeja. Eräänä kauniina päivänä saimmekin tietää, että edellisenä iltana oli sellaisia ammuttu eräästä lähettyvillä olevasta suuresta linnoituksesta. Me siis sinne tarkastelemaan ensin ympäristöä.

Jo jokseenkin pitkän matkan päässä linnoituksesta nousi vastaamme aitaus, jonka kyljessä vieriviereen naulatut kuulutukset kielsivät ketään lähenemästä linnoitusta sen pitemmälle. Mieleemme juolahti, että kunhan vain pääsisimme tuon aitauksen taa, ei siellä kukaan enää meitä häiritsisi; jok'ikinen vastaantulija luulisi meidän liikkuvan korkeiden viranomaisten luvalla.

Me uskalsimme yrittää, ja juonemme onnistui mainiosti. Me kuljimme kenenkään häiritsemättä leirien halki ja vahtien ohi. Kukaan ei kiinnittänyt meihin huomiota, ja me voimme tunkeutua itse linnoitukseenkin ja maleksia siellä ympärinsä, aivan kuin olisimme olleet isäntiä talossa.

Tällöin tulee kysymykseen aivan erikoinen esiytymistaito — pitää osata näyttää siltä, kuin olisi aivan kotiutunut vieraassa maassa. Ensiksikään ei saa näyttää lainkaan muukalaiselta, ja se käy hyvin päinsä, kun käyttää itse paikalla ostettua päähinettä, kaulahuivia ja kenkiä. — Sitten pitää vakoojan tehdä se vaikutus syrjäisiin, kuin olisi satoja kertoja ennen liikkunut samoilla tienoilla. On kuljettava, kuin kulkisi tuttua tietä tiettyä määrän paikkaa kohti, ja olla näköjään lainkaan huomaamatta mitään syrjäseikkoja. Jos vastaan sattuu henkilö, jota kaikki toiset tervehtivät, on tälle nostettava hattua; ja jos tahtoo tarkastaa lähemmin jotain seikkaa, on otettava vaikka sanomalehti taskusta johon on syventyvinään, tahi ei tarkasta katsottavaansa suoraan edestäpäin, vaan sen peilikuvasta jostakin akkunaruudusta j.n.e.

Kierreltyämme jonkun aikaa linnoituksessa lähdimme jälleen ulos — mikä oli paljon vaikeampaa — ja odottelimme aitauksen ulkopuolella hämärän tuloa.

VALOPOMMIT

Tällä kertaa oli tarkotuksenamme päästä uudelleen sisään kenenkään sitä huomaamatta. Se ei käynyt niinkään helposti päinsä. Linnoitus oli kauttaaltaan vahtiketjujen ympäröimä; ja kun odotettiin maanööverien vihollispuolueen yöllistä hyökkäystä, niin varmaa oli, että vahtien huomaavaisuus oli äärimmilleen jännitetty.

Kaikesta tästä huolimatta meidän kuitenkin onnistui hiipiä kahden vahtisotamiehen lomitse näiden näkemättä ja päästä linnoitukseen, juuri kun siellä ryhdyttiin valopommikokeisiin.

Linnoituksessa oli kaikkien huomio niin kiintynyt noihin jännittäviin kokeisiin, ettei kukaan joutanut tarkkaamaan meitä. Me olimme paikalla ja näimme — kenenkään meitä keksimättä — kaikki valmistukset ja pommien ammunnan; ja nähtyämme mielestämme kylliksi näpistimme pari pommia taskuumme ja hiivimme tiehemme.

Heti turvallisen matkan päähän tultuamme jätimme pommit luotettavan asiamiehen huostaan, joka kohta piti huolta niiden Englantiin lähettämisestä.

RATSUVÄEN UINTI

Nyt meidän oli enää saatava vain nähdä ratsuväen uintikokeet.

Eräänä päivänä kuulimme vieraille sotilasasiamiehille ilmotetun, että muuan ratsuväkiprikaati huomenissa klo 10 aikaan a.p. tulisi uimaan joen poikki lähemmin mainitulla kohdalla. Erityinen sotilasjuna veisi asiamiehet paikalle.

Me tietysti pidimme huolta että mekin olimme siellä. Kaikeksi onneksi tulimme puolta tuntia aikaisemmin. Heti rannalle tultuamme me näet näimme prikaatin pääosan kulkevan joen poikki eräästä kahlaamosta, joka tosin oli jotenkin syvä, mutta ei kumminkaan missään niin syvä, että hevosten olisi tarvinnut ruveta uimasille.

Prikaatin loppuosa — johon oli koottu kaikki todella uimataitoiset miehet ja hevoset — pidätettiin vastakkaisella rannalla. Kun sotilasasiamiehet kohta sen jälkeen saapuivat paikalle, näkivät he prikaatin pääosan vettä pärskyttelevine hevosineen jo ennättäneen toiselle rannalle ja loppupään paraikaa uivan yli.

He eivät voineet luullakaan muuta, kuin että koko prikaati oli todella uinut joen poikki.

MINUT VANGITAAN VAKOOJANA

Tähänastinen hyvä onnemme sai meidät uudistamaan yrityksiämme, ja useamman yön mittaan hiivimme linnoitukseen ja vaarinotimme sähköheijastajain käyttöä, tähtipommien ja kaikenlaisten muiden rakettien lennättämistä.

Jo ensi yrityksellämme olimme tosin jo saaneet selville sen mitä pitikin; mutta kuultuamme että keisari saapuisi linnoitukseen ja että sen johdosta varmastikin poltettaisiin komea ilotulitus, en voinut vastustaa kiusausta tunkeutua vielä viimeisen kerran linnoitukseen.

Läksin ulos hyvissä ajoin ollakseni paikalla jo ennen keisarin tuloa. Veljeni jäi ulkopuolelle vaarinottamaan valosignaaleja hyökkääjäin taholta. Linnoituksen sisään tultuani näin sinne kokoutuneen joukottain upseereja; ja päähäni pälkähti, että tässä tilaisuudessa oli varmastikin niin paljon poliisimiehiä läsnä, ettei linnoitus enää ollut minulle turvallinen paikka. Päätin sen vuoksi palata ulkopuolelle.

Astellessani takaisin tietä pitkin näin keisarillisen vaunujonon jo tulevan vastaani. Ensi vaunujen sivuuttaessa minut olin siksi ajattelematon, että käänsin pääni syrjään välttääkseni tulemasta tunnetuksi. Sen varomattomammin en moisessa tilaisuudessa olisi voinut tehdäkään. Vaunuissa istui muutamia keisarin esikuntaan kuuluvia upseereita, jotka tämän kautta tulivat heti huomanneeksi minut. Heti paikalla he pysähdyttivät vaunut, karkasivat kimppuuni, raastoivat minut sanaakaan sanomatta mukaansa ja ajoivat täyttä karkua takaisin linnoitukseen, Matkalla he kysyivät minulta, kuka olin ja mitä siellä toimitin, ja linnaan saavuttuamme jättivät he minut varusväen päällystön huostaan.

Minä en voinut selittää muuta kuin että olin englantilainen, että olin ollut katselemassa manööverejä ja nyt olin paluumatkalla asemalle. (Se oli 2—5 mailin päässä.) Tuo kaikki kuulosti hyvin luonnolliselta, mutta selvää oli, etteivät ne selitykset heille riittäneet. Minut istutettiin uudestaan vaunuihin, sain upseerin vartijakseni ja sitten lähdettiin ajamaan asemalle, kuljetettavaksi pääkaupungin poliisin haltuun.

Tämä oli muuten kaikkein ensimmäisiä yrityksiäni vakoojana, ja minä olin kyllin typerä tehdäkseni moniaita kirjallisia muistiinpanoja. Vaikkeivät toiset olisi niistä edes selvääkään saaneet, voitiin niitä ehkä käyttää todistuskappaleina minua vastaan. Varmuuden vuoksi revin ne vaunumatkallamme huomaamatta pieniksi palasiksi, ja joka kerta kun vartijani silmäsi ulos akkunasta, päästin muutamia niistä lentämään ulos vastapäisestä akkunasta.

Kun asemalle tultuamme kävi selville, että saisimme odotella kotvan aikaa junan lähtöä, sain luvan lähteä poliisikonstaapelin kanssa asuntooni noutamaan matkakapineeni.

Samalla kun hääräilin maksun suorittamista isännälle, sain salaa kirjoitetuksi paperipalaselle pari varottavaa sanaa veljelleni. Paperikaistaleen kiersin kynttilän ympäri ja asetin sen niin, ettei hän kotia tultuaan voinut olla sitä huomaamatta.

Asemalle tultuani otti minut huostaansa muuan husaariupseeri, jonka piti viedä minua edelleen. Hän oli hyvin kohtelias ja vieraanvarainen ja tahtoi väkisin ostaa minulle kuusi pulloa olutta. Hänen mielestään ei vähempi toki riittänyt, koska olin englantilainen. Kiitin luojaani, että hän itse auttoi minua niiden tyhjentämisessä.

Meidän päästyä viimein pääkaupunkiin majoitettiin minut erääseen hotelliin. Minulta otettiin pois passini, ja minun käskettiin toistaiseksi pysymään hotellissa. Sain kyllä vapaasti kuljeskella kaupungilla, mutten saanut luvatta poistua sieltä. Kohtapa keksinkin, että minulla aina oli urkkija kintereilläni minne vain menin.

Muutaman päivän kuluttua muuan hotellin tarjoilijoista esitti itsensä minulle, sanoen olevansa erään toisen vieraan vallan vakooja. Hän oli niin mainiosti perillä kaikista valtiollisista ja sotilaallisista asioista, että päätin hänen varmasti olevan esikuntaupseerin. Siitä alkaen minulla oli hänestä kaikkea mahdollista apua.

Hän ilmaisi minulle, ketkä hotellin muista palvelijoista olivat urkkijoita, ja kertoi näiden saaneen toimeksi vain pitää silmällä toimiani ja menojani sekä paikalla ilmottaa niistä puhelimella poliisille. Uusi ystäväni neuvoi minua sen vuoksi aina ulosmennessäni ilmottamaan portinvartijalle minne menin, niin että urkkijat kuulivat sen; silloin ne soittaisivat siitä poliisiasemalle ja huolehtisivat, että aseman omat urkkijat seuraisivat minua ulkona ollessani.

PAKO

Pian sen jälkeen palasi veljeni manööverialueelta ja liittyi pariini. Mutta siitä seurasi, että hänkin joutui epäluulon ja silmälläpidon alaiseksi; ja me molemmat voimme katsoa todellisuudessa olevamme vankeja. Asia rupesi tuntumaan niin arveluttavalta, että monias päivä myöhemmin varhaisena aamuhetkenä saapui luoksemme muuan vaikutusvaltainen ystävä, jolla oli tuttavia poliisipäällystön joukossa ja joka neuvoi meitä kiireimmän kautta karkaamaan maasta, niin kauvan kuin se vielä oli mahdollista; hän tahtoi itse auttaa meitä tielle.

Hänen mielestään oli paras keino yrittää päästä johonkin satamakaupunkiin ja siellä piiloutua englantilaiseen laivaan muka sen matruuseina. Meidän onnistuikin saada käsiimme eräs laivankapteeni, joka lupasi ottaa meidät alukseensa sillä edellytyksellä, että omin neuvoin kykenimme saapumaan siihen.

Kun kaikki oli valmiina pakoa varten, annoimme ystävämme vakooja-tarjoilijan ilmottaa eräälle hotellin palvelijalle, että me muka ikävystyneinä alituiseen vahdinpitoon aijoimme ilman muita mutkia nousta iltajunaan ja puikkia tiehemme rajan yli. Kello 10 piti ajurivaunujen tulla noutamaan meitä ja tavaroitamme asemalle; ja jos kenkään siitä rohkenisi mukista, niin myllertäisimme me taivaan ja maan ja Englannin lähetystön turvaksemme. Jos he luulivat voivansa käsitellä vapaita englantilaisia hunsvotin tavoin, niin... j.n.e.

Urkkijat soittivat luonnollisesti puhelimella rautatieaseman poliisikonttoriin, jotta meidät vangittaisiin samassa tuokiossa kuin yritimme nousta junaan.

Ajuri tulikin, ja me lähdimme täryyttämään suorinta tietä asemalle; mutta niin pian kuin olimme tulleet hotellin näkyvistä, pysäytimme ajurin ja käskimme hänen kääntämään eräälle toiselle asemalle. Sinne saapuaksemme piti meidän mennä lautalla erään virranhaaran yli.

Jännittävät silmänräpäykset olivat käsissä. Olikohan pakomme keksitty? Kaivattiinkohan meitä asemalla? Oltiinkohan jo jälillämme?

Nämä kysymykset saisivat itsestään ratkaisunsa sitä mukaa kuin matkamme edistyi; ja lopullinen ratkaisu tulisi olemaan meille kohtalokas. Kaikki riippui sattumasta — joko riemullinen kotiinpaluu tahi viisivuotitinen linnavankeus — niin että meillä oli hyvä syy tuskailla. Ja kumminkin luulen, etteivät seuraukset silloin meitä niinkään huolettaneet — kaikki ajatuksemme pyörivät vain sen seikan ympärillä, ennättäisimmekö karkuun.

Pääsimme kaikella kunnialla lauttauspaikalle asti ja maksoimme ajurimme. Heti hänen poistuttuaan astuimme rantaa pitkin alaspäin ja tapasimmekin sovitulla kohdalla veneen, joka odotteli viedäkseen meidät laivaan. Tämä vuorostaan vartoi ankkurissa keskellä virtaa, valmiina lähtemään täydellä höyryllä siinä silmänräpäyksessä kuin me olimme nousseet kannelle. Kohtapa olimmekin sen kupeella.

Siinä ratkaisevassa tuokiossa oli veljeni kyllin julkea ja uskalias ruvetakseen riitelemään lautturin kanssa maksusta!

Minä, joka olin ensikertalainen, olin joutua suunniltani ja rukoilin veljeäni, että hän antaisi miehelle vaikkapa kaksinkertaisen maksun, kunhan vain pääsimme eroon hänestä. Mutta veljeni säilytti malttinsa ja tinki edelleen — ja varmaa on, että tämä seikka poisti kaikki epäluulot lautturilta, jos hänellä sellaisia oli.

Vihdoin viimeinkin me pääsimme laivaan ja olimme turvassa.

LOPPUSANANEN

Edellä kertomistani pikku kokemuksista toivon lukijan saaneen jonkinlaisen kuvan vakoojan elämästä. Niissä ei itsessään ole mitään erityisen merkillistä; pikemminkin ovat ne vallan tavallisia arkipäivätapahtumia.

Mutta sittenkin täytynee myöntää, että tällä elämällä on värikkäisyyttä — että siinä on paljon tosi urheilua. Kun samalla ottaa lukuun, että vakooja voi olla maallensa suureksi hyödyksi, niin voi myöskin ymmärtää, että on miehiä, jotka eivät tiedäkään mitään parempaa kuin tämä elämä. Ja vakoojaa, joka kaatuu keskelle työtänsä, saanee pitää vallan yhtä kelpo isänmaanpoikana kuin sotilasta, joka ase kädessä kaatuu maansa puolesta.

[Englantilaisten urheilu-käsite on muuten paljon laajempi kuin mitä sillä esim. meillä ymmärretään. Siihen kuuluu kaikkinainen yhdellä haavaa hengen ja ruumiin pirteyttä ja karaisua tarkettava toiminta eikä pelkkä kaavamainen lihastenharjottelu. Siltä kannalta katsoen heidän ylemmät yhteiskuntaluokkansa ovatkin maailman ensimmäisiä urheilijoita — joskaan monet eivät paljon muuta elämässä toimitakaan. Suom. huom.]