Part 9

Niin ne vain rientävät, painuvat, nousevat ja soivat. Janne keinuu mukana, on niin kylmä, mutta samalla niin sanomattoman kirkasta, pohja melkein näkyy. Janne painuu mukana, liikkuu jääpalasten kanssa... Soitto on niin helakkaa, nyt tullaan kirkkorantaan, urut jo soivat saarnavirteen... hämärtää, pimenee, kylmää... Janne painuu yhä, nyt ei enää soi... on hiljaista, hän vaipuu, hiljaa, vauhti viihtyy, tyyntyy... äänettömyys... syvään, syvempään, loppumattomiin... mustuu... sammuu...

* * * * *

Mutta elämä oli tällä kertaa kuoleman herra, ja Janne Pöyhtäri parani, aluksi hitaasti, mutta sitten yhä nopeammin, sillä hänellä oli voimakas ja turmeltumaton ruumis.

Eräänä maaliskuun päivänä hän pääsi pois sairaalasta. Terveenä, toisin sanoen, hänen oikean kätensä pääjänteet olivat turmeltuneet ja kuihtuneet niin, että hänen kätensä oli jäykkä. Hän saattoi kyllä sitä liikuttaa, mutta hän ei lääkärin sanojen mukaan voinut tehdä sillä mitään raskaampaa työtä.

Hänen uransa palosotilaana oli ainiaaksi katkennut. Horjuen hän astui ulos sairaalasta muka tukien äitiänsä terveellä kädellänsä. Mutta vanha äiti, tuo pieni ja ryppyinen äiti, taisi sillä kertaa tukea poikaansa, sillä niin järkytetty oli Janne kuultuansa lääkärin tuomion...

XIII

Lumisen ja harvinaisen kylmän talven jälkeen alkoi kevät taas tehdä tuloaan. Albert Hakala huomasi, että samoin kuin vuorilta tuleva puro raivaa menonsa määrän ja suunnan eikä huoli kaivetuista ojista, samoin hänenkin ajatuksensa ja tunteensa kulkivat omia uomiaan. Hän oli päättänyt elää vain työlleen ja lapselleen, mutta...

Hän käveli paljon yksin ulkona ja imi itseensä sitä suloista myrkkyä, jota yksinäisyys kasvattaa, sillä hän oli nyt enemmän yksin kuin koskaan ennen. Ebballe hän ei voinut enää puhua mitään siitä asiasta, joka häntä kiusasi, ja Lahjaa hän ei tahtonut tavata, sillä se olisi ollut hänelle ylivoimaista. Hän asteli katuja ja ajatteli, kuinka onneton onkaan ihminen...

Eikö Luoja ollut todellisuuden maailmaan saanut mahtumaan kylliksi tuskaa ja surua, koska hän oli luonut ihmisille vielä lisäksi mielikuvituksen äärettömän maailman?

Hänen ajatuksensa ja mielikuvansa olivat niinkuin joki, joka juostessaan suvantoina on tunteeton, mutta koskissa näyttää kuumat intohimonsa. Ja niitä koskia tuli välttämättömyyden pakosta liiankin usein.

Aina kun hänellä oli luento ja hän näki Lahjan, oli hän väkisinkin menettää sielunsa tasapainon. Mutta hän ei uskaltanut vilkaistakaan sinne päin, jossa Lahja istui, sillä hänen korviinsa oli tullut ilkeitä huhuja ja huomautuksia siitä, kuinka hän vietteli oppilaitaan...

Olikohan Lahja uskonut salaisuutensa jollekin ystävättärelleen? Silloin sen tunsi koko maailma. Albertin mielestä luottamus on se pyhä liekki, joka ylläpitää herkkien tunteiden paloa, mutta jos Lahja nyt todella oli ollut epäluotettava, niin oli hänenkin tunteensa varmasti sammuva. Sitähän hän oli toivonutkin, mutta jo pelkkä ajatuskin siitä, että hänen elämänsä sisällys nyt yhtäkkiä riistettäisiin häneltä pois, kauhistutti häntä. Hän tiesi, että ihmissydän on ikäänkuin avoin haava, jonka arpi on hauta, mutta hän ei tahtonut ainakaan vielä tunteittensa hautajaisia...

Usein kulki hän uupumukseen saakka kaupungilla voidaksensa vapaammin ajatella omia asioitaan. Tavallisesti hän oli yksin, mutta toisinaan hän otti Annikin mukaansa, sillä Annikki saattoi niin vähän siellä kotona olla hänen kanssaan, sillä siellä esti häntä suuri, tekeillä oleva työnsä, ja sitäpaitsi oli Ebban ja hänen välillään salainen kilpailu Annikin sydämestä. Ebba ei liikkunut paljoa ulkosalla, siksi tuli Annikki niin mielellään isän kanssa kävelemään kaupungille.

Eräänä toukokuun aurinkoisena päivänä hän oli määrännyt, että Annikki tulisi tapaamaan häntä hoitajattarensa saattamana lähelle Esplanaadia Vallgrenin suihkukaivon luo. Annikki saattoi leikkiä Esplanaadissa odottaen, kunnes hän saapuisi luennolta.

Albert tuli yliopistosta pitkin Unioninkatua. Aurinko paistoi kirkkaasti ja lämmittäen. Hän pysähtyi hetkiseksi kadun kulmaan ja katseli keväistä väenvilinää Esplanaadinkadulla ja torilla. Siinä vähän matkaa hänen edessään kohosi Vallgrenin paljonpuhuttu suihkukaivo. Hän ei ollut koskaan voinut käsittää, kuinka ihmiset saattoivat moittia sitä niin rajattomasti ja ankarasti...

Punervan graniittiakaan äärellä pystyynkohonneet merileijonat syöksivät vettä kidoistansa niinkuin maan uumenista vasta vapaaksi päässeet vesisuonet. Ja korkealla olevasta pyöreästä, laakeasta altaasta, jonka päällä parjattu pronssinainen, merestä nousevaa Helsinkiä kuvaava alaston nainen, seisoi veikeän uneliaasti ja ihmetellen katsellen ympärilleen, valui vesi kauniina, kimaltelevana helmivyönä. Saattoihan tuon pronssinaisen asennossa ja muodossakin olla muistutettavaa, mutta joka tapauksessa se oli mainettansa parempi...

Aurinko paistoi voimakkaasti, ja sen säteet taittuivat vesileijonien suihkujen kirkkaissa vesikaarissa muodostaen tuontuostakin kauniita, epäsäännöllisiä sateenkaaria.

Altaan reunalla leikki joukko lapsia. Pienet pojat uittivat rihmaan sidottuja leikkilaivoja, jotka aina täyttyivät yläaltaasta tulevista vesiryöpyistä. Pari poikaa oli kiivennyt merileijonien selkään, istuivat siellä hajareisin uljaina kuin konsanaan sotaratsujen selässä ja nauttivat alhaalla olevien ihastuksesta. Pian syntyi heidän välillään ankara taistelu. He pistivät pienen kätensä merileijonan kitaan ja koettivat ohjata vesisuihkua toiseen suuntaan toistensa päälle. Siinä oli huutoa ja iloa, kun voimakas suihku hetkiseksi muutti suuntansa ja kasteli ympärillä olevan, meluavan lapsilauman. Iloinen ja leikkisä oli tuo Vallgrenin suihkukaivo, ja se tuntui olevan oikealla paikallaan. Ainakin kasvava polvi sitä ymmärsi ja osasi käyttää virkistyksekseen.

Myöskin Annikki oli katselijoiden joukossa, eikä hän innoissaan huomannut isän tuloa, ennenkuin isä hiljaa veti hänet hyvintähdätyn vesisuihkun alta. Sitten he lähtivät, isä ja tytär, kävelemään kaupungille. Hoitajatar meni omille asioilleen.

Annikki oli siinä iässä, jolloin lapset kysyvät kaikkea, ja isä sai vastata mahdollisiin ja mahdottomiin kysymyksiin. He olivat saapuneet läpi Esplanaadin ja Vanhankirkon-puiston Lönnrotin patsaalle ja istuutuivat sen edessä olevalle penkille. Albert ei ollut erikoisemmin ihastunut tähän monimutkaiseen patsaaseen, mutta hän arveli, että ehkä nykyisellä Suomen kansalla on otaksuttava olevan kuihtuneempi mielikuvitus kuin entisellä, koskapa taiteilija on katsonut välttämättömäksi esittää pronssissa sekä mahdolliset että mahdottomat Kalevalan symboliset olennot...

Annikki kyseli taas ehtimiseen. Isä ei saanut hetkeksikään rauhaa.

— Isä mikä tuo on, miksikä se on tuollainen? Ja isä kertoi tapansa mukaan sadun muodossa:

— Oli kerran hyvin köyhä räätäli Sammatissa, ja hänellä oli monta poikaa, mutta yksi pojista, Elias, ei tahtonut neuloa vaatteita, vaan tahtoi aina lukea ja katsella kirjoja...

— Isä, kuvakirjojako? Lukeeko se nytkin?

— Ole hiljaa nyt. Ja sitten se köyhä poika pääsi kouluun ja kärsi paljon nälkää, mutta koska hän oli hyvin viisas ja ahkera, niin hän edistyi hyvin ja tuli vihdoin ylioppilaaksi...

— Isä, kuuluuko hän isän osakuntaan?

— Ei. Ja tämä Elias oli kuullut, että Suomen rajamailla Karjalassa ja siellä Venäjän rajoilla oli kätkettynä suuri aarre, joka oli kansan oma, koko Suomen kansan oma, mutta jonka arvoa ei kukaan käsittänyt. Hän lähti jalkaisin kävelemään ja hakemaan sitä aarretta...

— Eipäs hän kävellyt, hän hiihti, sillä hänellä on hiihtotossut jalassa, — sanoi Annikki katsellen patsasta.

— Niin, saattoi hän talvella hiihtääkin. Ja hän kulki ja kulki ja keräsi aarretta, joka oli särkynyt hirveän moneksi pirstaleeksi. Ja se aarre oli suuri, ihmeellinen runo, jonka arvoa on mahdoton rahassa arvostella, ja se oli Suomen kansan oma...

— Oliko se oikein ikioma?

— Oli. Ja viisas Elias pani sen runon kaikki osat yhteen, ja siitä muodostui suuri kirja, jota kaikkien suomalaisten pitäisi lukea. Ja niin tuli tästä köyhästä räätälin pojasta sellainen mies, josta kaikki puhuivat aina vierailla mailla saakka, ja hänestä tuli rikas mies, ja tämän kaiken hän ansaitsi ahkerasti kävellen ja runoja keräten...

— Isä, tullaanko mekin rikkaiksi, kun me niin paljon kävelemme?

Albert ei voinut muuta kuin nauraa.

— Ja sitten Suomen kansa pystytti hänelle tämän muistopatsaan, jossa on Väinämöinen tuo tuossa...

— Tuo joulupukkiko?

— Niin, ja Antero Vipunen tuo kivinen pää tuossa, ja Kanteletar-neito ja tietysti itse Elias tuossa istumassa...

— Isä, onko se hyvin painava tuo Elias?

— Kuinka niin, lapseni?

— Niin, jos tulee kova tuulispää ja se lähtee lentämään tulisilla vaunuilla taivaaseen...

Albert nauroi sydämellisesti. Annikki oli vielä niin lapsellinen.

* * * * *

He tekivät usein tällaisia kävelyretkiä kaupungin eri osiin, ja isä kertoi aina satuja sen eri nähtävyyksistä. Kaisaniemessä hän kertoi, kuinka noin kuusikymmentä vuotta sitten siinä todella oli ollut merenlahtien ympäröimä niemi ja kuinka sillä niemellä oli asunut eräs Kaisa-niminen kiltti täti, jonka mukaan koko nientä ja myöhemmin merta täyttämällä saatua puistoa nimitettiin Kaisaniemeksi, vaikka se ei enää ollutkaan mikään niemi.

Taikka kertoi hän Fredrik Paciuksen patsaalla, kuinka kaukaisesta maasta oli tänne tullut nuori mies, joka oli ryhtynyt laittamaan lauluja Suomen kansalle, ja kuinka hän oli laittanut sävelen siihenkin lauluun »Oi, maamme Suomi synnyinmaa», jonka kaikki osaavat.

Kaikkia kyselevälle Annikille hän sai kertoa, kuka makasi Kaisaniemessä olevassa niinsanotussa »Vapaamuurarin haudassa». Ja Annikki sai tyytyä siihen, kun hän sai kuulla, että se ei ollutkaan mikään muurari, vaan oppinut, rikas ja hyvin kiltti Granatenhjelm-niminen setä, joka oli pitänyt pientenlastentarhaa lähellä sitä paikkaa jossa hänen hautansa nyt oli.

Näin kulkien ja jutellen kului monta raskasta hetkeä, ja Albert unohti aina Annikin läsnäollessa suuren intohimonsa ja kuluttavan tuskansa.

Milloin he olivat Aurora Karamsinin huvilan puistossa, milloin Eläintarhassa, milloin Korkeasaarella, ja aina riitti isällä satuja, ja aina he koettivat etsiä joitakin uusia kauniita paikkoja. Annikki oli niin ihastunut näihin kävelyihin, että hän usein kotia tultuaan kertoi äidille mitä ihmeellisimpiä satuja Helsingin eri puistoista ja nähtävyyksistä. Ebba hymyili raukeasti; hän tunsi niissä saduissa Albertin kaupunginrakkauden...

* * * * *

Eräänä toukokuun iltana Albert seisoo Kaisaniemessä Eläintarhanlahden rannalla lähellä soutuklubin venevajaa. Aurinko on laskussaan.

Eläintarhanlahti lepää rasvatyynenä ja kuvastaa lähellä, vastaisella rannalla olevia korkeita kivitaloja ja niiden edessä kasvavia muutamia hiukan vihertäviä puita, joiden kuvat aina silloin tällöin vienon virin käydessä heilahtavat. Etäämmällä olevan Kallionkirkon jykevä torni näyttää pitkältä ja varmalta graniittisessa vaaleudessaan, ja on kuin sen kuva tahtoisi upottaa kärkensä lahden syvimpään mutaiseen pohjaan. Pitkänsillan loivat graniittikaaret kertaantuvat vedessä muodostaen ikäänkuin kolme hiukan litistynyttä jättiläistynnyriä, jotka ovat kupeellaan ja valuttavat sisästänsä likaista, pahalle tulevaa merivettä tyveneen lahteen.

Taivaanranta kajastaa punertavana, ja keskitaivas on niin korkea ja keväisen kuulakas. Ratapihan lukemattomat veturit kirkaisevat tuontuostakin kimakasti, ja Pohjanmaan pikajuna viheltää pitkän, valittavan vihellyksen, lähtiessään viemään viestejä veriseen Eurooppaan...

Vaikka on jo ilta, on rannalla liikettä ja hälinää. Kymmenittäin veneitä on kumollaan rantakivillä ja rantatörmällä. Niissä on toisissa suuria halkeamia, joista päivä näkyy läpi. Toisia ovat niiden omistajat jo korjailleet ja paikkailleet sekä vetäneet räikeänpunaista maalia paikkojen päälle. Nuo suullaan makaavat veneet näyttävät suurilta, jättiläiskokoisilta kovakuoriaisilta, jotka milloin hyvänsä voisivat avata täplikkäät siipensä ja lentää tiehensä tai lähteä juoksemaan ylös pitkin vihreänukkaista rantatörmää...

Työmiehet, mekanikot, puotipalvelijat ynnä muut kättensä työllä eläjät ovat päivätyönsä päätettyään saapuneet tänne veneittänsä luo laittamaan niitä kesäkuntoon. Eräs nokinen seppä, joka varmaankaan ei ole ehtinyt käydä kotonansa kasvojaan pesemässä ja tuskinpa on ehtinyt vielä edes syödäkään, leikkaa innokkaasti kiiltävää säilykelaatikkoa rikki. Saatuaan sen reunan irti pohjasta silittää hän vasarallaan siten saamansa peltilevyn ja alkaa naulata sitä veneen kyljessä olevan raon peitteeksi.

Sahat ja höylät ovat työssä, kitin ja maalin haju täyttävät ilman. Eräs onnellinen puuseppä vetää suurella nautinnolla paksua maalaistervaa ison veneensä paikattuun kylkeen. Kuinka se terva tuoksuu voimakkaalta ja terveelliseltä...

Kaikilla on kiire, sillä ilmat ovat käyneet niin sanomattoman kauniiksi ja pitäisi päästä lauvantai-iltana saareen... Muutamien veneitten luona nauraa kikattaa iloisia tyttösiä, jotka vuoroin kehuvat ja moittivat ystäviensä veneitä ja korjauspuuhia. Mutta hauskaa heillä kaikilla on...

Rannassa kiikkuu jo lukemattomia puulaitureiden kylkiin kytkettyjä valkoisia, punaraitaisia veneitä. Pari moottorialusta viilettää äänekkäästi sytkyttäen pitkin lahden tyyntä pintaa. Niiden vauhti on tasainen ja kutsuva, ja ne katoavat Pitkänsillan kaarien alle niinkuin kärpät koloihinsa. Kevät on karkottanut kaikkien mielestä kaukaisen sodan uhkaavan vaaran ja pelon. Se oli tuntunut vain kylmänä, pimeänä talvena niin kauhealta. Nyt ei keväinen kaupunki muistanutkaan sotaa, se vain iloitsi ja riemuitsi, niinkuin ei maailmassa olisikaan mitään kärsimyksiä...

Albert kulkee äänetönnä ja tarkastelee veneitä lähemmin. Monet niistä ovat jo niin mätiä ja lahoja, ettei niitä hänen mielestään enää kitti eikä maali voi pelastaa. Ne ovat jokseenkin yhtä surkuteltavia kuin vanha kaunotar, joka on koettanut väreillä ja muilla keinoilla saada itsestään vielä kaunista, vaikkapa vain täksi illaksi.

— Vaikkapa vain täksi kesäksi, — ajattelevat kai veneitten omistajat. Mutta Albertia ne kammottavat, nehän ovat uivia ruumisarkkuja. Hän arvaa, kuinka paljon ilon ja onnen toiveita onkaan liitetty niihin kesäisiin retkiin, joita näillä veneillä tullaan tekemään, mutta hän näkee kauhulla myöskin ne lukemattomat sanomalehtikertomukset haaksirikoista ja hukkumisista, jotka ovat sattuneet kesän kuluessa tällaisilla retkillä...

Mutta kaikilla, jotka nyt ovat rannalla, on sanomattoman hauskaa. He ovat niin nuoria ja elämänhaluisia, ja kevätilta kaihoineen, riemuineen on niin kutsuva. Monen pursi odottaa jo tuolla tyvenessä rannassa armasta, joka istuu perään ja hoitaa huolimattomasti, nauraen ja ilakoiden peräsintä, niinkuin vain nainen voi, jonka vallassa on miehen kohtalo...

Mitä siitä, jos kuolemakin tulisi tällaisella retkellä. He ovat kuollessaankin onnellisia, heidän purtensa vie joka tapauksessa unhotuksen ja rauhan saarille...

Lähellä olevasta Kaisaniemen ravintolan niinsanotusta »meripaviljongista» kuuluu ruotsinkielistä ylioppilaslaulua. Albertin ruumiin läpi käy heikko puistatus. Laulaja-ajat tulevat mieleen. Tuo vieraskielinen laulu on niin harras ja alakuloinen; siinä on täällä kuolevan kulttuurin hautauslaulun surullinen kaiku. Ei Albert tunne sääliä siksi, että se on ruotsinkielinen kulttuuri, joka tuolla punssin kera laulaa joutsenlauluaan, mutta hänestä kaikessa kuolevassa on jotain niin masentavan surullista...

Albertin rintaa ahdistaa sanaton tuska... Hän ei voi nähdä tätä sainean tyventä, umpinaista valkamaa, hän ei voi kuunnella tuota surullista ylioppilaslaulua, hän ei jaksa katsella noiden köyhien onnellisia puuhia venerannassa...

Hän on juuri aikeissa lähteä ratapengermän yli Eläintarhan puolelle, kun joukko iloisia ylioppilaita kulkee hänen ohitsensa ravintolan kulmauksessa. Siinä on nuoria neitosia ja nuorukaisia. He ovat kaikki hilpeitä ja laulavat iloista, marssintahtista kevätlaulua. Kaikilla nuorukaisilla on neitonen käsikoukussaan.

Albert pysähtyy silmänräpäyksessä, hän luulee vaipuvansa maahan, sillä niin hänen polvensa notkahtelevat..

Lahja Kaario kulkee siinä hänen ohitsensa huomaamatta häntä ja nojaa onnellisena erään kauniin, solakan nuorukaisen käsivarteen...

— Myöhästynyt, — kuiskaa hän itseksensä.

— He menevät Alppilaan. Nuoruus ei jaksa odottaa, sille ovat jumalat mitanneet liian vähän aikaa.

Tuntuu kuin kaikki hänen ympärillään olisi vaiennut. Ääretön hiljaisuus ja tyhjyys asustaa hänen lähettyvillään, ja hänen sielunsa täyttää sanaton hätä ja ääretön tuska. Hän luuli jo voittaneensa, mutta hänen silmänsä eivät kestäneetkään tuota onnellista näkyä.

Hänet valtaa ääretön katumus, katumus siitä, että oli kieltäytynyt onnestaan. Nyt se on myöhäistä...

Ah, hän katuu, hän katuu...

Hänen sydämensä avautuu kuin kukka, jonne katumuksen pistävät mehiläiset lentävät mettä noutamaan, mutta hänen kukassaan ei olekaan mettä, vaan karvasta katkeruutta...

Hän on vaivoin laahustanut Kaisaniemen lammikolle. Hän ei jaksa enää kävellä, vaan istuutuu penkille lammikon ääreen.

Heikosti valaisevan kuun hopeainen kuva heijastuu tuon keinotekoisen lammen pinnasta, ja lähellä olevien korkeitten kivitalojen akkunoista tuikkii siellä täällä raukea tuli, sillä ilta on vielä hämärä ja kuulas. Lammen pinnalla soutaa juhlallisesti valkoisia joutsenia, ja saaressa lammen keskellä järjestäytyvät hanhet ja sorsat hiljaa kaakotellen yötiloilleen...

Eräs suuri joutsen kutsuu kuuluvasti ystäväänsä. Se levittää mahtavat siipensä ja tahtoisi lentää, mutta siivet eivät kanna, ne ovat leikatut, ja sen lentoyritys päättyy valittavaan joikuun...

— Lentäisin minäkin, — ajattelee Albert, — mutta minunkin siipeni ovat ainiaaksi katkotut. Valkoinen joutsen, meidän olisi pitänyt lentää silloin, kun siivet vielä kantoivat...

Hän istuu kauan ja katselee, kuinka kevätilta vähitellen pimenee, kuinka äänet saaressa vaikenevat. Vain silloin tällöin kuuluu joku yksinäinen kaakahdus... valkoinen, yksinäinen joutsen seisoo saaren rannassa aivan veden rajassa ja pesee valkoista pukuaan. Sen kuva liikkuu vedenkalvossa... Kivimuurien akkunavalot alkavat heijastua vedestä, kuun kuva on kirkastunut, joku himmeä tähti syttyy vaalealle taivaalle, ja lehdettömien puiden pimennossa hänen takanaan ja sivuillaan kuuluu penkeiltä ihmisten hiljaista kuisketta. Hän näkee, kuinka kaksi tummaa olentoa tuolla etäämmällä eräällä penkillä istuu hyvin lähekkäin... sylitysten...

Suloinen toukokuun yö, mutta kuitenkin niin raskas...

XIV

Sairaalasta päästyään Janne Pöyhtäri oli alakuloinen ja toivoton niinkuin ihminen, jolta elämänura on katkaistu vastoin hänen tahtoansa.

Hän oli ollut niin kiintynyt toimeensa, se oli ollut kuin luotu hänen rohkealle ja reippaalle luonteelleen, ja hän oli liittänyt siihen niin paljon toiveita. Hän oli menestynyt erikoisen hyvin; sekä päällystö että toverit ihailivat hänen voimaansa ja päättäväisyyttään. Hän ei pelännyt työtä, sillä työ oli hänelle iloa ja vain työ antoi hänen mielestään elämälle oikeutuksen... Usein öisin valveilla loikoessaan hän oli miltei toivonut, että syttyisi jossain tulipalo, jotta syntyisi liikettä ja toimintaa, jotta hän saisi taistella, raataa ja voittaa, eikä hän silloin kuitenkaan toivonut kenellekään mitään vahinkoa tai vaaraa... Mutta nyt oli kaikki lopussa.

Hän oli usein vahdissa astellessaan yövuorolla kuvitellut, että kerran hän on siinä asemassa, että saa käskeä muita tähän portille seisomaan. Eikä hän ajatellut sitä minään kostona kenellekään taikka ylpeydellä, sillä hän tiesi, että hänellä silloin oikeuksiensa ohella on myöskin suurempi edesvastuu, ja hänestä oikea mies eli ihannemies, joksi hän työn ja toiminnan kautta niin mielellänsä olisi tahtonut itsensä kasvattaa, kantoi ennen kaikkea edesvastuuntunnetta...

Mutta nyt oli hänelle sattunut vanhojen ihanteiden vararikko. Tyhjätaskuna hän kulki katua ylös, toista alas miettien ja pohtien, mihinkä nyt ryhtyisi. Hänen kätensä oli tavallaan terve, ei sitä ainakaan pakottanut, mutta kankea se oli eikä hän voinut sillä tehdä mitään raskaampaa työtä.

Ruveta uudestaan ajuriksi? Ei, sitä hän ei voinut. Hän inhosi sitä ammattia, ja juuri senvuoksi hän sen oli jättänytkin. Eihän se ammatti itsessään ollut pahempi kuin joku muukaan toimi, mutta siinä täytyi pakostakin muuttua huonoksi sentähden, että sai aina olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka katsoivat oikeudekseen näyttää vain huonoja puoliaan. Ajuria kohteli jokainen ylimielisesti...

Hän olisi kyllä päässyt poliisiksi, sillä useinhan otettiin poliisikuntaan entisiä palosotilaita, mutta ei hän katsonut kankean kätensä takia voivansa ryhtyä toimeen, jossa tarvittiin hetkellistä voimaa ja ripeätä toimintaa, ja muutenkin hän piti tätä tointa jokseenkin onnettomana ammattina...

Halveksivathan monet ihmiset salaisesti poliisia. Olihan ihmisille itse asiassa nöyryyttävää pitää palkattuja miehiä vartioimassa, että he eivät tekisi toisillensa pahaa. Se oli ihmisyydelle alentavaa, ja sentähden poliisi harmitti kaikkia, jotka tunnustivat ihmiskunnan kurjuuden. Eivät he vihanneet tuota ihmistä, joka tuossa kadulla kulki ja vartioi, sillä saattoihan hän olla yhtä hyvä kuin kuka tahansa, vaan he vihasivat ihmisten sanomatonta huonoutta, jonka liikkuva todistus oli tuo asestettu mies...

Salapoliisiksi hän myöskin olisi kelvannut ja saanut ehkä hyvänkin palkan, mutta se toimi oli hänestä kerrassaan koiranvirka. Hän oli toisinaan öisin ajossa ollessaan nähnyt, kuinka nuo siviilipukuiset »herrat» astelivat pitkin katuja etsien varkaita ja muita epäilyttäviä ihmisiä. Niiden jo pelkässä katseessa oli jotain sellaista epäilevää ja pälyilevää, että jokainen tarkkanäköinen ihminen saattoi helposti arvata heidän salaisen ammattinsa. Oikein häntä inhoitti, kun hän muisteli, miten ne toisinaan kulkivat paraatiovelta paraatiovelle koetellen olivatko ne lukossa ja jääden usein odottamaan, jos jotain sattuisi.

Toisinaan taasen, jos he näkivät jonkun ihmisen, oli se vaikka miten kunnialliselta näyttävä mies tai nainen, niin he asettuivat porttikäytävien pimentoihin ja muihin loukkoihin salaa seuraten yöllisen kulkijan retkiä.

Vain kissa vainosi tuolla tavalla saalistansa, mutta se tekikin sen elääkseen. Harjoittihan tosin salapoliisikin ammattiaan elääkseen, mutta Jannen mielestä täytyi ihmisen voida ansaita leipänsä arvokkaammalla toimella kuin toisten rikoksia ja paheita seuraamalla. Hän ei tahtonut elättää itseään sillä tavalla... Ei, jotain kunnollista työtä, oikeata työtä hän halusi itsellensä, mutta sitäpä ei ollut helppo saada. Eihän hänellä ollut mitään ammattitietoja eikä erikoisia todistuksia, ja vallityöhön, jota myöskin olisi saanut, hän ei voinut kätensä takia mennä...

Hän oli kulkenut jo viikkokausia etsien työtä. Mutta onni ei ollut hänelle myötäinen. Hän ei voinut käsittää, kuinka ei nyt tapahtunut hänen asemassaan äkkimuutosta, niinkuin niin monasti ennen oli sattunut asioita, joita ei ollut osannut aavistaakaan...

Raskasta oli kulkea työnhaussa. Kun hän nousi korkeita portaita jonkun vaikuttavan henkilön luo, jolta luuli saavansa työtä, tuntui hänestä niinkuin hän olisi ollut kuritushuonevanki, jolla on raskaat rautapultit jalkoihin kytkettyinä. Ja kun hän nöyrästi, vaikkakin miehekkäästi, esitti asiansa, vastasi moni »pomo» miltei närkästyneellä äänellä, ikäänkuin hän olisi pyytänyt lainaksi suuren summan rahaa, vaikka hän pyysi vain työtä ansaitakseen kunniallisesti elatuksensa ja auttaaksensa äitipoloistaan, joka oli aivan menehtyä, toivottomuuteen.