Part 8

Mutta kun hän enemmän ja enemmän ajatteli taiteilijoita ja muisti mustelmansa ja kipeän leuan, jotka kaikki kauniit joululahjat hän oli saanut taiteilija Hertelliltä, niin hän sydäntyi uudestaan...

Mitä hän sieltä oli hakenut? Tietysti sitä ainaista Marttaa. Minkä hän mahtoi tunteellensa ja onnettomuudelleen. Mutta sitten hän alkoi muistella, mitenkä hän oikeastaan oli tutustunut Marttaan. Hän vihasi sitä henkilöä, joka oli hänet esittänyt tuolle sybariitille, tuolle viheliäiselle velholle. Mutta sitten hän muistikin, ettei siinä ollut tapahtunut mitään esittelyä, itsestäänhän se oli käynyt, ja sinne oli hänet hommannut ajuri....

— Äss! — samassa hän muisti, että sekin ajuri oli maksamatta. — Maksamatta, maksamatta ja aina vain maksamatta. Millä Herran nimessä hän saattoi rahaksi muuttua? — Hän hermostui pahanpäiväisesti, sytytti sikarin ja sieppasi sanomalehden pöydältä. Jonkun aikaa selailtuaan sitä hän näki, että tohtori Hakalan Kaivopuistossa oleva huvila oli palanut uudenvuodenyönä.

— No, sehän oli hauskaa, että sillekin pohatalle sattui joku kommellus. Se olikin aina niin mahtava rikkaudessaan. Vaikka tietysti se vain rikastuu tästä, luonnollisesti sillä oli suuret palovakuutukset. Kun ei vain siinä pelissä olisi koira haudattuna, — ajatteli hän jo kaikkea ja kaikkia epäilevänä lakimiehenä. — Tuo juttu joulukuusesta tuntuu niin tekaistulta. Sietäisi oikeastaan tutkia vähän lähemmin sitäkin asiaa. Sehän on sen viheliäisen Martan serkku vai mikä lie...

Mutta hänen leukaansa kivisti yhä, niin että hänen täytyi hiljaa itseksensä kiroilla.

Ei, kyllä hän nostaa kanteen taiteilija Hertelliä vastaan pahoinpitelystä, ja myöskin sitä letukkaa, Martta Hagenia vastaan pahoinpitelyyn yllyttämisestä. Saakoot sakkoa, jos sillä pääsevät, se on joka tapauksessa skandaali. Kyllä hän saa todistajia ja raskauttavia asianhaaroja...

Hän oikein innostui kuvitellessaan kaikkia niitä seikkoja, joilla hän kostaisi kärsimänsä vääryyden. — Nostaa prosessi, nostaa prosessi, se oli hänen tunnuslauseensa, ja nyt hän sen kerran nostaa oman asiansa puolesta. Hän oli puolustanut menestyksellä niin monia vääriä juttuja, että hän varmasti voittaisi tässä omassa asiassaan, joka kaiken lisäksi oli oikea...

Martta oli häntä kiristänyt ja suorastaan ryöstänyt. Martta oli saattanut tuhlailullaan hänet vararikon partaalle. Jos hän olisi saanut Martan linnaan, olisi hänen ollut koko joukon helpompi olla. Siellä se tyttö ei ainakaan olisi voinut pettää häntä. Niin, hän rakasti häntä sittenkin, hän oli mustasukkainen ja onneton, hyvin onneton...

Jos edes olisi saanut todistetuksi, että Martta oli yleinen nainen, niin olisi saanut hänet poliisin kirjoihin. Mutta miten? — Silloin muistui hänen mieleensä ajuri, joka oli tutustuttanut hänet Marttaan. Hän päätti heti lähteä ottamaan asiasta selvää.

Hän suuntasi kulkunsa poliisikamarin osoiteosastolle ja sai tietää, että Janne Pöyhtäri ei enää toiminut ajurina, vaan oli ruvennut palosotilaaksi. Paloasemalla hän sai kuulla, että Pöyhtäri oli toissaöisessä tulipalossa pahasti palanut ja makasi Kirurgisella sairashuoneella. Kun hän vihdoin saapui sinne, ilmoitettiin, että sairaan huonon tilan tähden ei hänen luokseen päästetty ketään.

Tuomari Katajistoa harmitti. Hänenkin uusi vuotensa oli alkanut huonosti...

XI

Lukukausi yliopistossa oli taas alkanut, ja nuoriso palasi joukolla joululomaltaan pääkaupunkiin. Lahja Kaariokin saapui reippaana ja punaposkisena. Hän ei ollut lukenut koko loman aikana sanomalehtiä, sillä hän tahtoi levätä täydellisesti välittämättä mistään maailman tapahtumista, jotka eivät liikuttaneet häntä. Eiväthän ne sisältäneet muuta kuin sotauutisia, joista ei kuitenkaan paljoa viisastunut. Ihmisten hermot tottuvat niin pian kaikkeen. Vaikka lehdet kertoivat, kuinka tuhannet ja taas tuhannet ihmiset kuolivat sotanäyttämöllä, kuinka laivoja vaipui merenpohjaan yhtenä viikkona useampia kuin ennen vuodessa, ja vaikka miltei koko maanpiiri vuosi verta, paloi ja kärsi kaikenlaista puutetta, niin rauhassa asuvien ihmisten mielestä sanomalehdet sisälsivät sittenkin niin kovin vähän ja olivat epäintresantteja...

Senpätähden hänen hämmästyksensä oli miltei jähmetyttävä, kun hän eräänä tammikuun aamuna saapui Kaivopuistoon tullaksensa tohtori Hakalan luo hänen vastaanottotunnillaan. Huvila seisoi kyllä siinä paikallaan, mutta sen yläkerta oli musta ja korjauksen alaisena. Työmiehiltä hän sai kuulla, että tohtori Hakala asui nykyään Kruununhaassa Konstantininkadun varrella eräässä isossa kivitalossa.

Kun hän seuraavana päivänä istui tohtorin uudessa salissa ja odotti vuoroansa, valtasi hänet kummallinen epävarmuus.

Mitähän oikeastaan oli tapahtunut? Miksi ei tohtori ollut kirjoittanut hänelle kertaakaan koko aikana? Eiköhän tohtori ollutkaan saanut hänen kirjeitänsä, vai olivatko ne joutuneet sopimattomiin käsiin?

Astuessaan tohtori Hakalan huoneeseen hän tunsi pientä pelkoa. Tohtori tervehti häntä kohteliaan kylmästi ja käski istumaan. Ei mitään syleilyjä, ei mitään suudelmia, ei edes lämmintä katsetta. Lahjaa vilusti...

— Sinä olet voinut hyvin, Lahja, tänä aikana? — kysyi Albert.

— Kyllä, kiitoksia!

— Minua on kohdannut tänä aikana onnettomuus, oletko kuullut siitä?

— Olen.

— Oletko sinä miettinyt laudatuurikirjoitustasi?

— Olen.

— Koskeeko se niiden kirjailijoiden onnetonta rakkaustarinaa?

Lahja purskahti itkuun...

— Mikä sinun on? — kysyi Albert neuvottomana.

— Sinä et rakasta minua enää?

— Minä en _saa_ rakastaa sinua enää...

— Ethän sinä ennenkään olisi saanut.

— Siinäpä se rikos juuri onkin, mutta nyt se olisi vielä suurempi rikos.

Lahja itki rajummin.

— Rakastitko sinä minua noin?

— Ehkä en vielä silloin, sillä olin kokematon ja utelias, mutta nyt minä rakastan sinua enkä voi elää ilman sinun rakkauttasi, — sanoi Lahja ja nousi lähestyäkseen Albertia. Albert seisoi näennäisesti kylmänä ja rauhallisena, Lahja lyyhistyi suureen nojatuoliin.

He olivat hetkisen vaiti ja kumpikin ajatteli omalla tavallaan. Albert katseli Lahjaa, joka istui siinä nojatuolissa avuttomana niinkuin paleltunut linnunpoikanen.

Kuinka ihanaa olisikaan olla ilman ruumista! ajatteli hän.

Mutta Lahja, jonka mieli oli nuorekkaampi ja kiihkeämpi, ehti ajatella paljoa enemmän:

Ah, intohimo ja rakkaus, ne ovat sittenkin kaksi eri asiaa. Kun nuorukaiset olivat häntä suudelleet, suudelleet hänen käsiänsä ja hyväilleet häntä, oli hän tuntenut itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Mutta jos niiden kiihko kasvoi, rajummaksi, katosi häneltä mielihyvän tunne, ja hän oli usein silloin itseksensä toistanut: »Suudella, vain suudella, ei enempää, sillä se on rakkautta.» Mutta nyt oli intohimo herännyt hänessä, ja se oli muuttunut täydelliseksi, hurmaavaksi rakkaudeksi. Hänen edessään oli täysikypsä mies, hän tahtoi omistaa hänet ainaisesti... mutta nyt hän oli luisumassa häneltä pois...

Hän hengitti kiivaasti...

Albert sääli Lahjaa, mutta äkkiä muuttui hänen säälinsä käsittämättömäksi, tuskalliseksi intohimoksi. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi menettänyt tajuntansa. Kaikki muut hänen ympärillänsä olevat esineet, paitsi Lahjaa, muuttuivat epäselväksi kaaokseksi...

Lahjan terveet, punaiset posket hehkuivat, hänen koko ruumiinsa säteili lämpöä, ja huoneen täytti hänen olemuksensa pyörryttävä tuoksu... Nuo kukoistavat posket ja avonaiset, punaiset huulet viekoittelivat häntä...

Hänet valtaa ääretön halu puristaa tuo nuori olento rintaansa vasten ja juoda hänen kosteilta huuliltaan se juoma, joka voisi sammuttaa hänen suunsa tukehduttavan kuivuuden...

Nuo huulet väreilevät ja sanattomasti kuiskaavat: »Suutele minua, suutele minua... Suutele pitkään niinkuin silloin...»

Ja ikäänkuin kaikki romahtaisi maahan, kaikki katoaisi, yhtyvät hänen huulensa Lahjan huulien kanssa mielettömään, polttavaan suudelmaan...

Kuinka pitkä onkaan tämä suudelma? Iäisyyskö? Vaiko vain silmänräpäys? Sitä hän ei tiedä... Mutta äkkiä tuntuu hänestä, kuin ovelle koputettaisiin tai kuin häntä lyötäisiin päähän, ja silmänräpäyksessä hän ponnahtaa Lahjasta erilleen.

— Mikä se oli?

Vaitiolo...

— Ah ne hermot, ne hermot ja omatunto...

Äkkiä hän on kylmä kuin jäähdytysastiaan pantu kuohuva punaviini. Hän näkee mielikuvituksessaan Ebban epätoivoiset, surulliset silmät, ja hän kuulee hänen tuskallisen huudahduksensa... Kylmä hiki nousee hänen otsallensa, hän muistaa päätöksensä ja kauheat sieluntuskansa... hän taistelee intohimoansa vastaan ja hengittää vaikeasti ilmaa niinkuin hukkuva juo aaltoa. Hänen hermonsa ovat joutuneet epäkuntoon niin, että hän vapisee kuin haavanlehti tuulessa...

Lahja ei käsitä mitään, vaan seisoo kysyvän näköisenä.

— Mitä se oli?

— Ah ei mitään, ei mitään, minun hermoni vain, — änkyttää hän. — Ollaan nyt järkeviä...

— Järkeviä! — kimmahtaa Lahja.

— Niin, sinä olit utelias, ja minä olin kevytmielinen, me erehdyimme, mutta korjatkaamme virhe viisaudella... Tässä ei ole oikea paikka puhua näistä asioista, minä selitän sinulle myöhemmin, ole nyt järkevä... sinun täytyy ymmärtää, että vaimoni ja lapseni takia...

— Mutta minä rakastan sinua...

— Ei, ei, älä puhu noin... Sinun täytyy unhottaa... Sinä olet vielä nuori, ja elämä on sinun edessäsi, ja minä olen kylliksi vanha itkeäkseni mennyttä kevättäni... Hyvästi, rakkaani... ole nyt järkevä, me puhumme tästä toiste...

Lahja oli äkkiä jäykistynyt.

— Toiste?

— Niin, tilaisuuden sattuessa...

— Ei koskaan!

Lahja vapisi kuin vilutautinen ja astui horjuen ovea kohti...

Albert oli horjahtaa taaksepäin, mutta hillitsi itsensä ja sanoi sen mahdollisuuden varalta, että palvelijatar kuulisi:

— Te kirjoitatte siis Alfred de Musset'n ja George Sandin traagillisesta lemmentarinasta.

Paria päivää myöhemmin tuotiin tohtorinna Hakala kotiinsa sairaalasta. Hän ei ollut saanut mitään palovammoja, oli vain ollut tukehtua savuun, ja hänen hermonsa olivat pahasti kärsineet tästä mielenliikutuksesta. Nyt hän oli tavallista reippaampi ja vähemmän hermostunut kuin ennen tulipaloa. Eristäminen ja vuoteella makaaminen olivat virkistäneet häntä.

— Jospa olisin saanut kuolla, — sanoi hän Albertille, kun he olivat kahdenkesken.

— Älä puhu noin, — sanoi Albert ystävällisesti, — meillähän on kuitenkin pikku Annikki kasvatettavanamme ja meidän tulee molempien koettaa parastamme tehdäksemme kotimme siedettäväksi... elämä on kuitenkin vielä elämisen arvoista, ja meidän tulee yhdessä täyttää velvollisuutemme...

Ebba hymyili lempeästi ja ikäänkuin säälien, eivätkä he senjälkeen puhuneet enempää siitä asiasta. Mutta yksin jäätyänsä Albert mietti kauan omaa elämäänsä...

Kuinka monet arvot elämässä sentään muuttuivat...

Hänen isänsä kirjoituspöytä oli palanut, ja nyt hän istui oman kirjoituspöytänsä ääressä, joka oli peräisin niiltä ajoilta, jolloin he Ebban kanssa yhdessä rakensivat kotia. Kuinka kaikki oli sielussa toisin kuin niihin aikoihin, jolloin he yhdessä olivat käyneet tätäkin pöytää valitsemassa. Miuru, jota oli ollut vaikea saada Kaivopuistosta tähän uuteen kotiin, istui pöydällä ja katseli tyytymättömän näköisenä terävillä agaattisilmillään.

Hän oli tehnyt uhrin, joka oli ollut hänelle vaikein ja kallein, mutta olikohan Ebballa mahdollisuuksia ottaa sitä uhria vastaan, sillä hän oli nainen, jota kerran oli loukattu sydänjuuriin saakka, ja naiset jaksavat harvoin tällaisissa tapauksissa oppia mitään ja unhottaa mitään...

Oliko sellainen uhri tarpeen, joka särki kahden ihmisen onnen... Ebban onni oli jo ehkä sittenkin ainiaaksi käynyt korjaamattomaksi...?

Oli, sillä se ei ollutkaan mikään uhri, vaan se oli velvollisuuden täyttämistä...

Mutta raskasta se oli...

XII

Janne Pöyhtäri makasi Kirurgilla suuressa salissa, jossa oli kahdeksantoista muuta potilasta. Huolimatta nuoruudestaan ja voimakkaasta ruumiinrakenteestaan hän oli hyvin heikko. Palohaavat olivat olleet siksi pahat, että hänellä oli ollut jo pitemmän aikaa korkea kuume. Haavoja kirveli ja pakotti niin, että hänen täytyi koko ajan hiljaa valittaa. Hänen vuoteensa ympärille oli asetettu valkoinen kaihdin, jolla hän oli ikäänkuin eristettynä muista sairaista. Toiset potilaat ymmärsivät, että kun tuo kaihdin tuotiin jonkun vuoteen luo, niin odotettavissa oli se suuri, korkea vieras...

Hänen morsiamensa Hanna Rönkä oli juuri ollut hänen luonaan, mutta kun hänen tuskansa olivat suurentuneet, oli hänelle annettu morfiiniruiske ja hän oli vaipunut horrokseen. Morsian oli sillä välin poistunut sairaalasta.

Janne oli juuri heräämässä horroksestaan; hän oli unen ja tietoisuuden välimailla, ja vanhoja muistoja kulki hänen aivoissaan...

Hän on isää katsomassa Mariansairaalassa. Isä on vilustunut yöajossa ja saanut keuhkokuumeen, hän makaa huonona sairaana suuressa salissa. Janne istuu hänen vuoteensa vieressä. — Ukolle taitaa tulla lähtö, — ajattelee hän. Hänestä tuntuu, kuin jokin vieras, hänelle tuntematon ihminen makaisi siinä vuoteessa. Hän on kärsinyt niin paljon isän juoppouden ja kovuuden takia, että hänellä ei ole enää mitään tunteita häntä kohtaan...

Jannesta tuntuu kuitenkin pahalta istua ja tuijottaa kuolevaan isään noin. Hän koettaa ajatella, miltä mahtaisi hänestä tuntua, jos hänen oma poikansa tuolla tavalla seuraisi hänen elämänliekkinsä sammumista. Ei se tunnu millekään, tunteet eivät tule kutsuen...

Kun isä on kuollut, hengähtää hän helpotuksesta, eikä yksikään kyynel vieri hänen silmistään... Onko hän tunteeton? Ei hän sitä usko, hän on vain niin paljon kärsinyt...

Kuinka monissa kaupunkilaishautajaisissa hän onkaan ollut mukana. Hän on nähnyt mitä erilaisimpia hautajaissaattoja. Usein hän on seurannut itse hautaustoimitusta istuessaan korkealla penkillään ja odottaessaan kyydittäviään. Ne ovat olleet kauniita ja liikuttavia tilaisuuksia...

Mutta oman isän hautajaiset olivat kuitenkin kummallisimmat mitä hän koskaan on nähnyt. Heidän omista rattaista on numerolappu otettu takaa pois. Hän itse istuu ilman vormua penkillään ja ajaa äitiä, joka istuu veljen ja isävainajan sisaren kanssa. Seuraavissa rattaissa ajaa tädin mies, eräs juoppo nikkari, jonkun isän tuttavan kanssa. Pitkä ei se saattue ole, kun se Söörnäisistä ajaa läpi kaupungin Ruoholahden ruumisasemalle, josta junat lähtevät Malmin hautausmaalle.

Hautaus tapahtuu eräänä kolkkona kevätsunnuntaina. Vainajia on runsaasti matkassa. Mustat, yksinkertaiset arkut, joihin on liimattu suuria numerolappuja niinkuin tavallisiin rahtitavaralaatikkoihin, odottavat pitkänä, surullisena rivinä hautakappelissa pappia, jonka tehtävänä on siunata ne kaikki yhtaikaa haudan lepoon.

Sitten aletaan niitä kantaa pieniin, raiteilla kulkeviin avonaisiin vaunuihin. Näillä jyrisevillä vaunuilla heitä sitten kärrätään läpi laajan hautausmaan hautoihinsa. Ja kun Janne veljensä ja isän toverien kanssa laskee isän arkun avonaiseen hautaan, tuntuu hänestä, niinkuin hän laskisi sinne kenenkä hyvänsä. Valkoinen numerolappu arkun kannessa on ainoana takeena siitä, että hän todella laski isänsä eikä jonkun muun. Oma tunne ei sano mitään...

Kun hauta on luotu umpeen, seisovat kaikki äänettöminä ja tuijottavat maahan. Vanha äiti seisoo loitommalla ja itkee...

Niinköhän hänkin haudataan? Se oli niin kolkkoa ja rumaa... Lähtö kait tästä tulee, koska äitikin niin itkee...

Janne oli täydellisesti herännyt horroksestaan ja näki, kuinka hänen vanha äitinsä istui hänen vuoteensa vieressä ja itki. Anna-muori oli pienikasvuinen ihminen, jolla oli viisaat, hiukan vetiset silmät, ja hänen kasvonsa olivat hyvin ryppyiset, sillä hän oli kait joskus ollut lihava ja sitten myöhemmin laihtunut. Hän näytti pieneltä ja kutistuneelta. Nyt hän näki, että Janne huomasi hänet, ja lopetti heti itkunsa...

Hän istui siinä ääneti, harteillaan suuri, musta kamelinvillalangoista virkattu, reiällinen huivi. Hän tuijotti herkeämättä poikaansa, huojutti hiljaa pientä ruumistaan ja pyyhki tuontuostakin huivinsa kulmalla vetisiä silmiään. Hänen katseensa oli hellä ja sanomattoman huolestunut.

Kun Janne aukaisi silmänsä toistamiseen ja kun hän näki äidin edessänsä, saivat hänen kuumeiset silmänsä lempeän ja iloisen loisteen. Hän koetti hymyillä, mutta ei voinut, sillä jossain kädessä tai rinnassa koski niin kipeästi. Hän ei oikein tajunnut missä se tuska oli, mutta sitten hän käsitti, että se oli kädessä...

Äiti, vanha äiti, joka oli niin kutistunut ja harmaantunut, hymyili hänelle ystävällisesti ja painoi päänsä Jannen päätä kohti. Sitten hän kysyi hyvin hiljaa, kuinka poikansa jaksoi. Janne ei voinut vastata. Hetken päästä hän jo olisi voinutkin vastata, sillä poltetta ei taas tuntunutkaan missään, mutta hän vaikeni kuitenkin ja katseli äitiänsä...

Kaksi kirkasta kyyneltä kihosi äidin silmiin, ja ne alkoivat vieriä pitkin poskipäitä. Hän ikäänkuin hätääntyi huomatessaan ne ja pyyhkäisi ne nopealla, hermostuneella liikkeellä huivinsa kulmaan.

Sitten he istuivat taas kauan aikaa ääneti. Äiti silitteli hiljaa, aivan kuin huomaamattansa, pojan vuoteen reunalla olevaa peitettä, ja sormet hapuilivat hermostuneesti ylemmäksi. Vihdoin kosketti hänen laiha kätensä Jannen tervettä kättä, joka lepäsi valkoisella peitteellä suurena ja punaisena. Se käsi oli hänestä kaunis ja voimakas, sen pitkät sormet näyttivät niin herkiltä, ja iho kädessä oli hieno ja ohut, kun hän pitemmän aikaa oli ollut tekemättä mitään ruumiillista työtä. Äidin kurttuinen käsi vapisi, kun hän kosketti poikansa tulikuumaa kättä. Sitten hän painoi päänsä alas ja silitteli Jannen kädellä omaa kurttuista poskeaan...

— Janne, oma lapseni, kuinka sinä voit?

Janne olisi nyt voinut kivultansa vastata, mutta mielenliikutus sai hänen äänensä tarttumaan kurkkuun. Hän ei sanonut mitään, hymyili vain ja nosti hiukan tervettä kättänsä äidin poskea kohden ja silitti sitä. Niin istuivat he kauan ääneti...

Äiti huojutteli hiljaa ruumistansa ja katsellessaan poikaansa hän ajatteli jumalansanaa. Hän pelkäsi, että hänen poikansa kuolee suruttomuuden tilassa, ja hän olisi tahtonut hiukan lukea hänelle, mutta Janne oli niin heikko, ettei hän tahtonut rasittaa häntä...

Hän muisteli Jeesuksen vuorisaarnaa ja ajatteli sen monia kauniita kohtia ja kertasi monesti mielessänsä sanat: »Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan.»

Mutta nähdessään poikansa avuttoman tilan tuli hänen niin raskas ja vaikea olla, että hänen täytyi nousta hetkiseksi kävelemään. Hän huokasi syvään ja palasi hetken päästä paikallensa...

Palautettuansa mielenrauhansa hän silitteli hiljaa Jannen tervettä kättä, ja kun sairaanhoitajatar ilmestyi, nousi hän hitaasti, suuteli Jannea otsalle ja poistui sairaan luota...

Oli yö.

Janne makasi valveilla. Toiset sairaat kuuluivat nukkuvan. Huoneessa oli hämärä valaistus, ja Janne tuijotti valkoiseen kaihtimeen, jolle hänen mielikuvituksensa loihti mitä erilaisimpia kuvia aivan kuin elävissäkuvissa.

Tuleekohan se nyt? ajattelee hän. Ei se vielä saisi tulla. Ei häntä peloita, mutta kaikki on vielä kesken, hänhän on vielä niin nuori. Ei häntä peloita, sillä ei siinä ole mitään pelättävää; ei sen jälkeen ole mitään, kaikki loppuu siihen, mutta se on kuitenkin niin haikeaa, näin nuorena...

Ei kuolemaa ole, sillä jos se olisi olemassa, olisi hän pelännyt vaaraa, mutta hän ei ole koskaan pelännyt...

Elämä on varmasti olemassa, ja kuolema on vain elämän loppu...

Mutta entäs jos kuolema olisi ja sen takana olisi jotain muuta? Ei ole, ei ole, hän ei tahdo olla heikko ja uskoa turhia. Se on pelkoa ja se ei sovi miehelle... Hän uskoo, että sitä ei ole, eikä sitä silloin olekaan...

Mutta kuume nousi ja mielikuvat alkoivat käydä yhä vilkkaammiksi. Hän oli olevinaan suuressa uimanäytöksessä.

Koko avara uimahuone Ursininkalliolla on täpötäynnä väkeä. Aurinko paistaa kielteisesti, ja suolalta tuoksuvat aallot lepattelevat niin viekoittelevasti suuressa altaassa. Naisten pingoitetut, moniväriset päivänvarjot kohoavat väkijoukon päiden päällä kuin suuret, ihmeelliset sienet. Avojalkaisia pikkupoikia istuu sadoittain pukuhuoneryhmän mustalla asfalttikatolla, ja niiden ruskeat, paljaat sääret vieri vierellä muodostavat kummallisen näköisen kaiteen katonreunalle. Liput liehuvat ja pitävät pauketta niinkuin kuivamaan ripustetut pesuvaatteet. Torvisoittokunta soittaa reipasta marssia, ja kaikki esiintyjät astuvat erivärisissä uimapuvuissaan ja ruskeina kuin kupari pitkässä rivissä altaan reunalla olevalle siltamalle. Suoritetaan lyhyenmatkan kilpauinnit, sukellukset, matalat hypyt, hengenpelastusnäytteet ja kehumiset...

Sitten alkavat leikilliset näytännöt ja vihdoin kerroshypyt. Janne on seissyt alastomana nojaten kaiteeseen ja katsellut ihaillen kaikkea tätä reipasta menoa, jolle täysilukuinen yleisö osoittaa voimakkailla kättentaputuksilla suosiotaan ja mieltymystään. Hän värisee osaksi vilusta, vaikka onkin aurinkoinen syyspäivä, ja osaksi jännityksestä...

Nyt tulee heidän vuoronsa. Kaikkien alempien kerrosten hypyt onnistuvat heille jokaiselle, ja yleisö taputtaa ihastuneena käsiään. Kuuluu niin kummalliselta, kun hypättyänsä suuren, jännittävän hiljaisuuden vallitessa veden alta noustessa kuulee vedentäyttämillä korvillaan ihmeellistä, epämääräistä ja kaukaista melua, niinkuin mattoja tomuutettaisiin...

Hänen vuoronsa on hypätä ylimmästä kerroksesta. Hän asettuu siltaman reunalle, katselee kerran alas, ettei vedessä ole ketään tiellä, nousee varpaillensa ikäänkuin punniten ruumistaan, vetää ilmaa keuhkoihinsa, kohottaa kätensä joka lihas jännittyneenä ja heittäytyy sitten viidennestä kerroksesta, joka on viisitoista metriä korkealla, alas huimaavaan syvyyteen...

Mutta juuri kun hän ikäänkuin leijailee ilmassa, nousee hänen ollessaan keskitiessä äkkiä raju tuulenpuuska ja heittää hänet pois tasapainoasennosta, ja hän putoaa tuosta korkeudesta kyljellensä veteen ja satuttaa oikean kätensä niin, ettei voi sitä liikuttaa...

Janne koetti liikuttaa oikeata kättänsä ja huomasi, että hän ei todellakaan voinut saada sitä hievahtamaankaan, siihen vain koski niin kovasti. Silloin hän havahtui mielikuviensa lennosta ja huomasi eläneensä hourekuvia. Hänhän lepäsi vuoteessa...

Jannen on kuuma, päässä jyskyttää voimakkaasti, korvissa humisee kummallisesti niinkuin kaukainen kosken kohina. Niin, siinä se tuleekin... tuossa se on. Hän näkee pienen vesipisaran, äkkiä se hajoaa kahtia, nämä puolikkaat jakaantuvat taas vuorostansa kahtia, nyt niitä jo on monta, lukemattomia, satoja, tuhansia, niitä alkaa tulla kaikkialta, niitä on alhaalla, ylhäällä, sivuilla, päällä, alla, ne paisuvat... Nyt ne tulevat lähemmäksi, ne paisuvat hirvittäväksi, höyryäväksi koskeksi... vesi tulee ylemmäksi, se polttaa, hän koettaa juoda sitä vähemmäksi, mutta kieli kuivuu kitalakeen, se ei kostu, hän koettaa juoda yhä, mutta vesi ei mene alas, se vain polttaa ja hän on tukehtua, hän tukehtuu...

Kun Janne avasi silmänsä, istui sairaanhoitajatar hänen vuoteensa ääressä ja tarjosi hänelle vettä. Suu oli todella kuuma ja kuivan tahmainen. Kieli oli niin paisunut, että tuskin saattoi liikkua, ja henki kulki vaivalloisesti.

— Nyt taitaa kuolema sittenkin tulla, — ajatteli hän ja tuijotti sairaanhoitajattaren pään yli valkoiseen kaihtimeen, »kuoleman kaihtimeen» — niin oli hän kuullut muiden sairaitten sitä nimittävän... häneltä sekosi taas kaikki ja hän vaipui horrokseen...

Jannea kylmää. Taas kuuluu kosken kaukaista kohinaa, se tulee niin etäisenä ja soivana. Kirkas aurinko paistaa yli kotiniittyjen, kuuluu pauhua ja ryskettä, mutta se menee pian ohi ja jäljelle jää soittoa ja kilinää, niinkuin laseja olisi helistelty. Siinä se nyt tulevat ne talviset jäät palasina, pienenä sohjuna, sinertävinä, punaisina auringossa hohtaen ja hehkuen kuin kristallit. Niiden säröiset särmät hankaavat toisiansa, ja ne helisevät niinkuin isän kirkkoreen kulkuset...