Part 7

* * * * *

Hiilet ovat jo miltei sammuneet, ateljeerissa on syvä, tumma hämärä, joka pehmittää kaikkien esineitten muodot epämääräisiksi, mustan-untuvaisiksi. Surun hiljainen hämärä...

Hugo nousee, nostaa Martan seisomaan ja aikoo suudella häntä.

— Me olemme onnettomuussisaruksia.

Mutta samassa Martta riuhtaisee itsensä irti hänen syleilystään ja huudahtaa pidätetysti:

— Älä Jumalan nimessä suutele minua! Etkö sinä tiedä, että minun rintaani syö Kamelianaisen kuluttava tauti...

— Me olemme surun morsian ja sulho, meille ei voi sattua enää suurempia onnettomuuksia. On oikeastaan suloista tietää, että onnettomuuksien malja alkaa jo ainakin tässä olemisessa olla kukkuroillaan. Kuolemaa enempää ei meille voi sattua, ja sehän on meidän ystävämme. Unohtakaamme hetkiseksi, että olemme tässä maailmassa, ja odottakaamme rohkeina, milloin malja valahtaa yli...

* * * * *

Ulkona tuprutti pakkastuuli ateljeerin katolla kylmää lunta. Mutta siellä sisällä oli niin lämmintä ja hämärää. Jouluaamu alkoi heikosti kajastaa...

IX

Tohtori Hakalan kodissa oli uudenvuodenaatto hyvin hiljainen. Sen onnettoman hermokohtauksen jälkeen oli Ebba muuttunut vieläkin harvapuheisemmaksi. Eivät he enää siitä asiasta sanallakaan maininneet, mutta kumpikin kärsi omalla tahollansa. Albert teki kaikkensa sovittaakseen ja luodakseen iloa kotiin, mutta Ebba pysyi kylmänä ja jäykkänä. Hänessä oli sen illan jälkeen murtunut jotain, ja hän oli sairaampi kuin koskaan ennen.

Joulu oli ollut hyvin hiljainen ja täynnä pettymyksiä, jotka tosin itsessään olivat sangen mitättömiä, mutta kuitenkin osoittivat sitä mielialaa, joka kodissa vallitsi. Ebba ei ollut suuria välittänyt siitä lahjasta, jonka Albert oli vaivalla hankkinut ja jonka hän oli arvellut Ebbaa miellyttävän. Myöskin äidille oli sattunut pettymys. Hän oli tietenkin saanut vihiä siitä, että taiteilija Hugo Hertell kävi pikku Annikkia maalaamassa ja että taulu oli aiottu hänelle joululahjaksi. Pikku Annikki oli kaiken tämän hänelle kertonut vaitiolon lupausta vastaan. Mutta sitten oli sattunut äkkiyllätys. Taulu oli miltei valmis, mutta kuitenkin viimeistelemätön. Taiteilijaa odotettiin saapuvaksi, mutta turhaan. Palvelijatar oli Albertin käskystä käynyt häntä hakemassa, mutta kun hän ei vaan ilmestynyt, lähti Albert itse häntä hakemaan.

Hän oli kiivennyt viidenteen kerrokseen täynnä vihaa ja suuttumusta, sillä taiteilija oli jo saanut suurimman osan maksusta etukäteen, ja Albert tahtoi, että taulu tulisi valmiiksi ja hän saisi antaa sen äidillensä joululahjaksi. Mutta hänen vihansa muuttui häpeäksi, kun hän tuli sisälle ateljeeriin. Hän oli yllätyksekseen tavannut siellä serkkunsa Martta Hagenin, jota hän ei ollut nähnyt moneen aikaan. Vaikka oli täysi päivä, istuivat Martta ja taiteilija puoleksi juodun madeirapullon ääressä ja olivat mitä parhaimmalla tuulella. Albert olisi peräytynyt, mutta taiteilija pyysi häntä sisälle ja seuraan. Sitten hän ilmoitti, että ei hän viitsikään maalata sitä taulua, sillä hän ei katsonut sitä ensinkään tarpeelliseksi, ja kun Albert oli koettanut tehdä hiukan vastaväitteitä, oli Martta suuttunut ja käyttänyt sopimattomia sanoja. Martta tuntui katkerammalta kuin koskaan ennen, ja hänen vaikutustaan kait oli, että Hertell ei maalannut taulua valmiiksi.

Kiireimmän kautta oli Albert lähtenyt ateljeerista, jossa hänen mennessään kaikui Martan ilkeä, pilkallinen nauru. Hänen korvissansa soi vieläkin tuo katkera nauru ja Martan sanat: »Vai vielä tässä ruvettaisiin ikuistamaan Ebban ja sinun jälkeläisiä! Ei ole aikaa eikä ole halua, kuuletko sinä! Minut ikuistetaan ensin, minut!»...

Äidille oli tämä ollut pettymys, eikä Albert kehdannut kertoa, että taiteilija Hertell oli Martan pauloissa, sillä Martan nimenkin mainitseminen olisi tuonut heidän kotiinsa niin paljon ikäviä ja surullisia muistoja...

Joulukuusi, joka oli kauniisti koristettu ja jossa ennen kaikkea oli runsaasti kynttilöitä, oli pystytetty yläkertaan pikkusaliin. Muina vuosina se oli ollut isossa alasalissa, jossa tavallisesti oli tanssittukin, mutta tänä vuonna Ebban sairauden takia ei oltu kutsuttu vieraita eikä sota-aikaakaan katsottu sopivaksi tanssiaisten pitoon. Ebba loikoi pehmeällä leposohvalla ja katseli hajamielisenä kynttilöiden loistoa. Miurun pää liikkui seuraten lämpimän ilman vedosta johtuvaa paperilippujen liehuntaa. Joka kerta kun jokin lippu heilahti korkealle, nousi Miurun pää samassa tahdissa. Albertin äiti istui mukavassa kiikkutuolissa ja katseli Annikin ja hänen hoitajattarensa Liisan puuhia.

Annikki olikin iloinen kuten aina, sillä hän oli saanut uudeksikin vuodeksi muutamia lahjoja. Liisa ja hän olivat tinojenvalamishommissa.

Tuli räiskyi iloisesti uunissa ja levitti suloista lämpöä huoneeseen. Palvelijatar, toi suuren, puisen korvon, joka oli vettä täynnä. Annikki taputteli käsiänsä ja hyppi ihastuksesta.

— Äiti, kuka nyt valaa tinoja, kun isä on poissa? Mihinkä isä oikein meni? — kysyi Annikki.

— Isä meni suureen juhlaan, jossa odotetaan uutta vuotta ja jossa hän on luvannut puhua uuden vuoden kunniaksi, mutta kyliä hän tulee heti kun vain pääsee, ja Liisa kyllä valaa tinoja...

— Haltialle! — huusi Liisa kovalla äänellä ja heitti sulan tinan valinkauhasta korvoon. Vesi oikein porahti, kun kuuma tina putosi siihen. Liisa kääri hihansa ja etsi sitä syvältä korvon pohjalta. Siinä se nyt oli valkoisella lautasella. Annikki sai viedä sen isoäidille, joka asetti kultasankaiset silmälasinsa paikoillensa ja alkoi selittää, mitä kaikkea hyvää haltian tina näytti ja lupasi heidän kodillensa.

— Rahaa, paljon rahaa ja iloisia uutisia ja lahjoja.

Sitten valettiin isoäidille, ja Annikista oli tämä kaikki niin sanomattoman riemukasta, sillä isoäiti sai oikein kauniin kukkakorin. Sitten tuli äidin vuoro. Annikki kantoi vettävaluvan tinan lautasella äidin nähtäväksi.

Se oli kummallisesti muodostunut. Isoäiti, jonka erikoisoikeutena tinojen selittäminen oli, näki siinä suuren veneen, joka täysin purjein kiidätti äitiä lämpöisiin ja onnellisempiin maihin terveyttänsä hoitamaan, jahka vain sota loppuu. Mutta kun Ebba tarkemmin tutki sitä, kalpeni hän ja huudahti pidätetysti. Hän näki veneen kokassa pienen ristin. Ja vaikka isoäiti kuinka selitti sitä ankkuriksi, ei hän tahtonut sitä uskoa, ja mieliala ei ottanut palatakseen. Samassa Ebba huomasi, että Miuru oli taas kadonnut. Miuru oli ollut koko päivän kummallisen levoton ja juossut aina tilaisuuden sattuessa ulos. Päivällä se oli pakkasesta huolimatta istunut ulkona hangella ja naukunut, ja kun palvelija oli sen kantanut sisälle, oli se vähän ajan kuluttua livahtanut taas ulos eikä tullut sisälle, ennenkuin se väkisin otettiin kiinni. Nyt se oli taas kadonnut.

He eivät voinee käsittää mikä kissaan oli mennyt, sillä yleensä se pelkäsi kylmää ja viihtyi aina hyvin sisällä. Ebba, joka oli herkällä ja hermostuneella mielellä, sanoi Miurun esiintymisen tietävän suurta onnettomuutta, mutta isoäiti nauroi hänen taikauskolleen.

Annikille valettiin monta tinaa, sitten kun poissaolevaa isääkin oli muistettu, eivätkä hänen nukkensakaan jääneet ilman, ja valetuinpa Miurullekin yksi, vaikka se poissaolonsa takia ei oikeastaan olisi ansainnut koko tinaa. Mutta Annikki pyysi sen puolesta, ja Liisa valoi sillekin yhden...

Alakerrassa olevan ruokasalin kello löi kaksitoista kumeata lyöntiä. Uusi vuosi oli tullut. Seinällä lähellä joulukuusta oli uusi seinäalmanakka, jonka isä oli ostanut. Sopimuksen mukaan piti Annikin itsensä saada repäistä pois sen kaunis päällyslehti, joka esitti pientä porsasta kultainen neliapila suussa.

Isoäiti otti silmälasit nenältään ja lähestyi Ebbaa kumartuen suutelemaan häntä. Koska isä ei ollut vieläkään kotona, ei Annikki malttanut odottaa, kunnes isä olisi antanut hänelle luvan ja ehkä auttanutkin häntä, vaan kiipesi korkealle tuolille seisomaan ja kurotti kättänsä repäistäkseen pois sen päällyslehden, kuten isä oli luvannut. Mutta samassa tuoli horjahti. Annikki oli pudota ja tarttui hätääntyneenä lähellä olevan kuusen oksaan, mutta kuusi oli huono tuki, ja Annikki putosi lattialle vetäen kuusen nurin matkassaan...

Kaatunut, kuiva kuusi syttyi silmänräpäyksessä palamaan, sillä siinä oli harvinaisen paljon kynttilöitä, ja kaatuessaan se sytytti akkunaverhot ja harsoisen pöytäliinan. Tuokiossa oli koko huone ilmitulessa...

Liisa juoksi heti hätääntyneenä soittamaan paloasemalle...

* * * * *

Janne Pöyhtäri lepäsi puolipukeissa vuoteellaan. Palokuntaa oli sinä iltana hätyytetty jo kerran erään nokivalkean takia. Janne uneksi valveilla ollen tapansa mukaan suurista rikkauksista, joilla hän tekisi itsensä ja ympäristönsä onnelliseksi. Hänellä olikin tapana joka ilta ennen nukkumistaan sanoa leikillä tovereilleen hyvää yötä lausuen: »Ja miljonääri lepäsi vuoteellaan...» Toverit olivat aluksi nauraneet hänen hullutuksilleen, mutta hän toisti sen joka ilta ja sanoi, että jos jotain asiaa oikein itsepäisesti toivoo, niin se vielä kerran toteutuu, kun vain itse uskoo siihen. Toisinaan hän taas uneksi jostain suuresta urotyöstä, jolla tekisi nimensä kuolemattomaksi.

Olipa hän usein valvoessaan ajatellut lähteä sotaan suorittaakseen siellä sankaritekoja, mutta lopuksi hän oli kuitenkin tarkemmin ajateltuaan halveksinut nykyaikaista konesotaa, jossa persoonallinen uljuus ja voima kuitenkin lopullisesti merkitsivät niin vähän...

Jannea ei nukuttanut, sillä hän oli valveutunut hälyytyksen takia, ja kun nokivalkean sammutus ei ollut vaatinut mitään ruumiin ponnistuksia, niin hän jaksoi hyvin valvoa.

Hän maata lekotteli siinä vuoteellaan ja kuunteli, kuinka toverit »vetelivät hirsiä». Hänen mieleensä muistui Hanna.

Kummallinen sattuma. Hän oli mennyt eräänä lauvantai-iltana kansantalolle tanssiaisiin. Hän oli tahallansa mennyt »formussa», vaikka siinä olikin hiukan kuuma tanssia, mutta sillä komealla puvulla aina »flaksasi» niin hyvin...

Se sitten oli kummallista, kuinka puku teki paljon asiaan. Jos vain panit päällesi »formun» ja satuit istumaan jonkun puiston penkille, niin kyllä siihen kosijoita ilmestyi jos jonkinkarvaisia. Aivanhan ne tytöt olivat hulluina ja tahtoivat viedä väkisten, ja olisi sitä saanut pitää seuraa oikein hienoille fröökynöillekin, vaikka ties mitä ne olivat... Oikein häntä nauratti, kun ajatteli mitä kaikkea hän olisi saanut seuraansa, jos vain olisi huolinut..

Niin, siellä kansantalolla se tulla tupsahti vastaan, se Hanna Rönkä sieltä kotipitäjästä. Eipä olisi uskonut, että se niin olisi komistunut. Kasvot olivat valkoiset ja punaiset kuin mansikkamaito, ja hiukset kiilsivät mustina kuin korpin selkä. Hän huomasi heti, että Hanna oli oikein solakkaa ja kaunista rotua, oikea työihminen eikä mikään hepsankeikka...

Siinä sitten oli maklakoitu ja iloa pidetty, ja siitä se seuranpito sitten alkoi. Nyt he olivat jo oikein kihloissa, sormuksen kanssa...

Oli se niin mukavaa, kun tiesi aina lomapäivänä minne matkansa ohjaisi. Eihän sitä joka kerta viitsinyt mennä äidinkään luo sinne Hermanniin saakka. Siinä Uudenmaankadulla se maitopuoti oli, jossa Hanna möi. Sinne oli niin mukava piipahtaa katsomaan...

He olivat päättäneet mennä heti naimisiin, kun hän vain saa palkankoroitusta eli sellaisen kullanvärisen »limppuvinkkelin» hihaansa, sillä eihän se tyttö katselemisesta parane...

Ja sitten liitelivät hänen ajatuksensa kauas maalle. Hän toivoi ainakin joskus tulevansa niihin varoihin, että vanhemmiten voisi ostaa kotitilan maalta itsellensä vaikkapa kuinka pienen torpan, jossa voisi viettää vanhuutensa päivät, sillä maa ja kotiseutu vetivät häntä aina vastustamattomasti puoleensa...

* * * * *

Miehet heräsivät hälyytykseen, ja äkkiä oli heillä vaatteet päällään. He riensivät suureen vaunuliiteriin, jonka kolme suurta ovea ponnahtivat selkoselällensä. Naulakoista siepattiin kypärit päähän ja leveät nahkavyöt, joissa riippui palokirveet, vyötäisille. Tulipalon paikka ilmoitettiin heti.

Kaivopuistossa. Janne pelästyi, sehän oli sen hyväluontoisen tohtori Hakalan kaksikerroksinen kivitalo. Heti paikalla tuotiin hevoset rekien eteen. Valjaat, jotka riippuivat avoimina korkealle nostettuina rekien yläpuolella, pudotettiin pienillä väkipyörillä hevosten harteille. Hevoset ikäänkuin hyppäsivät valjaisiin. Tuossa tuokiossa olivat miehet paikoillaan, ja kolmen minuutin kuluttua seurasi palomestarin autoa iso reki täynnä miehiä, ja kumea torvi antoi varoittavia hälyytysmerkkejä...

Niinkuin tuli olisi tarttunut hevosten harjoihin, lähtivät ne täyttä neliä ulos vaunuvajasta ja suoraa päätä alas Korkeavuoren katua Kaivopuistoon päin. Lumet tuprusivat reen tieltä, joka kiiti kuin tuulispää... Perässä tulivat ensimäinen letkukärry, höyryruisku, toinen letkukärry, hyppypurje, tikapuita y.m. sammutuksessa tarvittavia koneita.

Tulisoihdut loimusivat pimeässä yössä, sillä kadut olivat nytkin niukasti valaistuja. Hevoset juoksivat kuin henkensä edestä, pakkaslumi valitti jalaksien alla, ja torvi raikui kiihoittaen. Jannella oli kädessään pitkävartinen soihtu, jota hän aina silloin tällöin käänsi alas maata kohti, jotta öljyä valuisi runsaammin soihdun päässä oleviin rohtimiin saaden liekin siten suuremmaksi. Hänen ruumiinsa värisi, ei kylmästä, vaan innostuksesta, sillä aina kun sattui hälyytys, oli hän kuin irti maasta. Hän tahtoi toimia, ja väliin hän tuskin jaksoi odottaa, kunnes palomestari tai joku ruiskumestareista antoi määräyksensä, sillä niin hän paloi innostuksesta ja toimintahalusta...

Kun palokunta muutaman minuutin kuluttua saapui tohtori Hakalan huvilalle Kaivopuistoon, oli talon koko yläkerta ilmitulessa. Reippaasti ryhdyttiin pelastamispuuhiin. Mutta kesti kuitenkin jonkun aikaa, ennenkuin letkut saatiin maajohtoihin, sillä ankaran talven ja suuren lumenpaljouden takia oli tavallista vaikeampaa päästä katujohtoihin käsiksi.

Vähän sen jälkeen kuin palokunta oli saapunut paikalle, tuli tohtori Hakalakin hevosella ajaen. Liisa oli soittanut ensin paloasemalle. Sitten hän oli yrittänyt palata palavaan huoneeseen, mutta kun tuli ja savu löivät häntä ovessa vastaan, oli hän hätääntynyt ja juossut alakertaan ja soittanut alakerroksessa olevalla puhelimella vanhalle ylioppilastalolle, jossa hän tiesi tohtorin olevan juhlapuhujana. Tohtori oli tullut jonkun ajan kuluttua puhelimeen, eikä hän siinä paljoa puhunut, vaan syöksyi ulos ilman päällysvaatteita ja otti ensimäisen ajurin.

Hänen hätänsä ja tuskansa oli ääretön, sillä hän pelkäsi omaistensa hengen puolesta. Hän tiesi, että äiti menetti aina vaaran tullen mielenmalttinsa, ja Ebba taasen oli niin hermostunut, että ei kyennyt mihinkään toimintaan, kun sitä tarvittiin.

Kuinka hän katui sitä, että oli ensinkään lupautunut juhlapuhujaksi. Mutta häntä oli niin pyydetty, ja kun kodissa mieliala oli niin raskas, oli hän ajatellut vaihtelun olevan hauskaa... Nyt hän sai siitä rangaistuksensa. Olisihan hänen suurena juhla-aattona pitänyt pysyä kotona...

Kun hän saapui palopaikalle, oli talo ilmitulessa. Hän riehui kuin mielipuoli ja koetti heti hyökätä yläkertaan, mutta vastaan tuleva tuli ja savu ehkäisivät hänen yrityksensä. Kaikeksi onnettomuudeksi oli sähkökin sammunut.

Heti tultuaan palopaikalle oli palomestari kutsunut paloasemalta mekaaniset tikapuut, jotka saapuivat tuossa tuokiossa ja saatiin heti kuntoon. Janne Pöyhtäri, joka oli ollut kuin hiilillä, juoksi käskyä odottamatta nopeasti ja rajusti pitkin tikapuita niin, että ohuet, notkeat puolapuut arveluttavasti taipuilivat hänen allansa. Tultuaan akkunan luo hän löi palokirveellään sen säpäleiksi. Kuului kumea humahdus ja tulen räiskettä, ja sankka savu tulvehti muutamien tulenkielekkeitten mukana avonaisesta akkunasta, jonne voimakas, alhaalta tuleva vesisuihku ohjattiin. Mutta Janne kiipesi pelottomana sisälle, ja jäljessä tulevasta letkusta syöksyi vettä moitteettomasti. Hyppypurje oli pingoitettu akkunan alle tikapuiden kohdalle. Kauan ei Janne viipynytkään, vaan palasi akkunalle, josta tulvehti paksua savua ja höyryä, sillä tuleen joutunut vesi muuttui heti vesihöyryksi. Hänellä oli pieni lapsi sylissään. Nopeasti kuin orava juoksi hän portaita alas ja antoi puolitiessä odottavalle toverilleen lapsen. Itse kiipesi hän samaa tietä takaisin palavaan huoneeseen, ja levoton isä raukka sai portaita alas laskeutuvalta palosotilaalta lapsensa, joka oli pyörtynyt.

Miltei samaan aikaan kuin Janne toisen kerran hyppäsi palavaan huoneeseen pelastaakseen muita siellä näkemiään ihmisiä, olivat muutamat hänen tovereistaan tunkeutuneet alakerrasta johtavien portaitten kautta sinne ja pelastaneet sekä tohtorin vanhan äidin että tohtorinnan, joka oli pyörtyneessä tilassa...

Janne ei nähnyt savulta ja höyryltä mitään ja haki liekkien seasta aikaisemmin näkemiään ihmisiä, mutta samassa putosi osa palavasta välikatosta hänen päällensä, ja hän kaatui palavalle lattialle. Vaivoin saivat toverit hänet pelastetuksi, ja hän oli ehtinyt tässä lyhyessä ajassa saada pahoja palohaavoja. Sekä Ebba että hän toimitettiin kiireimmän kautta kirurgiseen sairaalaan. Eräälle palosotilaalle, joka viimeiseksi jäi liekkien vallassa olevaan huoneeseen, tuli niin kiire, että hänen täytyi hypätä alas ikkunasta hyppypurjeeseen. Kaikki tämä oli tapahtunut niin nopeasti, että tuntui käsittämättömältä, mitenkä tuli oli saanut niin suuren vallan, mutta se johtui pääasiallisesti siitä, että huoneessa, jossa kuusi oli kaatunut, oli ollut niin paljon oviverhoja ja helposti palavia mattoja.

Yö oli tuulinen, ja Kaivopuistossa, merenrannalla, tuulee aina enemmän kuin muualla kaupungissa. Reippaitten ponnistusten jälkeen sai palokunta kuitenkin tulen vallan lyhyessä ajassa rajoitetuksi ja suuren osan varsinkin alakerran huonekaluista ja muusta irtaimistosta pelastetuksi. Rakennuksen toinen kerros vikaantui pahasti, mutta ensi kerros jäi verrattain hyvään kuntoon.

Uuden vuoden aamuna, kun ihmiset olivat kävelyllä Kaivopuiston rantatiellä, näkivät he vielä kaksi vartiotoimessa olevaa palosotilasta, jotka kuljeskelivat tohtori Hakalan puoleksi palaneen huvilan edessä.

Valkoisella, lumen peittämällä graniittiaidalla istui valkoinen, pörrökarvainen kissa, joka naukui valittaen, mutta pakeni heti, jos joku lähestyi sitä...

— Tohtori Hakalan vuosi on alkanut onnettomasti, — sanoivat ohikulkijat.

X

Tuomari Katajisto oli juuri ottanut kylmät hauteet silmiensä päältä, joiden siniset alustat — »lemmenkukat», niinkuin hän niitä nimitti — olivat jo taas siedettävän näköiset, niin että kehtasi lähteä vaikka ulkosalle. Hänen leukansa tuntui vielä toisinaan, varsinkin syödessä, kipeältä, mutta muuten hän tunsi itsensä sangen reippaaksi.

Kotona istuessaan ja miettiessään kaikkea sitä, mitä hänelle viime aikoina Martta Hagenin tähden oli tapahtunut, hän oli etsinyt syyllistä onnettomuuksiinsa, sillä onneton hän oli. Hän oli joutunut sydämettömän, häpeämättömän, langenneen naisen rahanhimon ja huvitteluhalun uhriksi. Mitä hän mahtoi sille, että hänkin kerran oli sattunut rakastumaan...

Oliko hän ansainnut elämältä moisen osan? Omin voimin, ilman typerän isänsä apua, hän oli ponnistellut eteenpäin ja hankkinut itsellensä huomattavan, kunnioitettavan aseman. Hänen asianajotoimistonsa olisi varmasti kannattanut hyvin, ellei tuo kirottu rakkaus olisi tullut kaikkea sekoittamaan, se kun oli vienyt niin paljon hänen työkyvystään ja ajastaan...

Hän ja hänen toverinsa, tuomari Tyrkkö, olivat alkaneet verrattain kauniisti, niin, melkeinpä loistavasti. He olivat ilmoittaneet ottavansa ajaakseen mitä asioita hyvänsä, ja saadakseen kundeja olivatkin he aluksi ryhtyneet sangen epäilyttäviinkin asioihin käsiksi. Olihan kyllä hiukan vaarallista, jos heidän toimistonsa saisi kevyen maineen ammattitoverien piirissä, mutta mikä asianajotoimisto nyt itse asiassa oli niin täydellinen, antoivathan ne useimmat toivomisen varaa, ja jos niitä vain olisi alkanut tonkia, olisi kait niissä voinut olla kylläkin muistuttamisen aihetta... Yksi katsoi sopivaksi ajaa tämänluontoisia asioita, toinen tuonluontoisia. Pääasia oli, että kansa riiteli ja prosessasi, ja siinä suhteessa Suomen kansa oli ihannekansa, ja lakimiehet ansaitsivat paljon rahoja. Mutta hitto vieköön, Tyrkkö ja hän ansaitsivat sittenkin liian vähän...

Hyvin tuottava oli ollut heidän keksintönsä vuokrata yksityisiä, itsenäisesti toimivia salapoliiseja, jotka työskentelivät kaupungeissa ja matkustelivat tarpeen tullen maaseudullekin. Sekä aviovaimot että aviomiehet olivat suurella menestyksellä käyttäneet heitä puolisoidensa uskottomuutta vakoillessaan näinä turmeltuneina aikoina. Varsinkin naiset olivat olleet tyytyväisiä ja maksaneet hyvästi tiedoista, joita olivat saaneet, sillä heidän liikkeensä salapoliisit liikkuivat hyvin puettuina kaikissa ensiluokkaisissa ravintoloissa ja tekivät pikkutunneilla herrojen kanssa tuttavuutta saaden usein monta tärkeätä, valaisevaa tietoa...

Sekin etu näistä yksityisistä salapoliiseista oli ollut, että ne tiedonannoillansa aiheuttivat useita avioeroja, jotka heidän toimistonsa sitten virallisesti välitti. Mutta suuresti katsoen kävi heidän liikkeensä sittenkin huonosti...

Hän olisi mielellänsä ruvennut harjoittamaan rahan lainausta ehkäpä lain kieltämää suurempaa korkoakin vastaan, sillä se olisi ollut kyllä tuottavaa, mutta ensinnäkään ei hänellä ollut tarvittavaa kapitaalia, eikä toiseksi rahan kysyntä näin sota-aikana, jolloin sitä oli niin viljalti maassa, olisi ollut kylliksi suuri...

Hänen olisi pitänyt saada jokin tuottavampi toimi, mutta mistäpä sen nyt otti? Ja olihan asianajajan toimi yleensä kaikkein parhaimpia. Panttilainastonkin järjestäminen oli liian monimutkaista....

Siitä juristit olivat siunattuja ihmisiä, että ne eivät juuri parjanneet tai arvostelleet ammattitovereitansa. Eivät ainakaan julkisuudessa. Vaan jos sellaista joskus tapahtui, niin se sattui ehdottomasti taatussa seurassa ja toisen parasta tarkoittaen. Oikein häntä nauratti, kun hän ajatteli, kuinka taiteilijamaailmassa, johonka hän oli tutustunut Martta Hagenin kautta, vallitsi aivan päinvastainen tapa tai periaate...

Ei ollut ainuttakaan taiteilijaa hänen tuttavapiirissään — vaikka eiväthän kaikki olleet todellisia taiteilijoita, sillä taiteilijakäsite oli oikeastaan hyvin laaja — joka ei ilolla olisi parjannut toisia taiteilijoita. He tiesivät aina kertoa eräitä valaisevia, vähemmän edullisia seikkoja sen ja sen työstä ja ennen kaikkea yksityiselämästä. Totta oli myöskin, että eivät ketkään kehuneet toisiansa niin vasten kasvoja kuin taiteilijat. He olivat todella kuin pienet lapset, he suorastaan elivät kohteliaisuuksista ja hyvistä arvosteluista...

Mutta hehän olivatkin julkisia henkilöitä sanan kaikissa merkityksissä, heidän työnsä ja persoonansa oli aina julkisen arvostelun esineenä. Sanomalehtien apokryfiset nimimerkit saattoivat nostaa ja kaataa keitä hyvänsä. Mutta juristeilla oli se harvinainen onni, että heidän tuomionsa, olivatpa ne kuinka heikkoja hyvänsä, eivät ainakaan tulleet kenenkä hyvänsä arvosteltaviksi. Ainakin vaadittiin siihen ammattimiestä...

Hän oli sittenkin valinnut ihanan alan ja turvallisen elämänuran. No, eihän se nyt aina ollut niin turvallinenkaan, saattoihan sitä helposti päästä vähäksi aikaa linnaankin »tiilenpäitä lukemaan», mutta silloinkin voi järjestää niin, että sai istua rangaistuksensa vankilassa, jonka tirehtöörin kanssa oli juonut sinuttelumaljan...

Taiteilijat, äss, mitä ne häntä liikuttivat! Harmiksensa hän huomasi, että Martan maailma oli vähitellen vallannut hänen mielikuvituksensakin. Hän oli sittenkin liiaksi kiintynyt häneen... Hän hermostui...

Mitä tekemistä hänellä oli taiteilijoiden kanssa? Olivathan ne hauskoja seuraihmisiä, ja niillä oli kaikenlaisia hauskoja konsteja, joita muilla kuolevaisilla ei ollut. Tuomari Tyrkkö sanoi aina humalassa, että ei kenenkään kanssa ollut niin hauska ryypätä kuin taiteilijoiden, kapakanisäntien, huonomaineisten naisten ja rappiolle joutuneitten herrojen kanssa. Kaikilla niillä oli joitakin erikoisia elämänkokemuksia ja erikoisia päähänpistoja, ja oikeassa hän oli...