Part 10

Kuinka hän toisinaan kiroili kovaa kohtaloaan. Hän oli varma, että olisi menestynyt toimessaan, saanut ylennystä ja ehkä muutaman vuoden kuluttua päässyt aliruiskumestariksi. Hän oli kuvitellut, että sitten hän pyytää tulla komennetuksi Kallion paloasemalle. Siellä hän saa vapaat huoneet ja menee sitten, ellei aikaisemmin, naimisiin Hannansa kanssa, ja vanha äiti muuttaa heille... Sitten he voivat aina keväisin ja kesällä syödä ulkosalla siinä pienessä pensaitten ympäröimässä lehtimajan tapaisessa, joka on paloaseman yhteydessä ja jonka keskellä on pienen pilarin päässä kirkas, lasinen pallo, josta näkee koko tienoon pienoiskoossa. Mutta se unelma oli kuollut niinkuin lintu kesken laulunsa...

Omasta puolestaan hän olisi tämän vastoinkäymisen kantanut rauhallisemmin, mutta kun hänellä oli vanha äiti, joka tarvitsi apua, niin se tuntui masentavalta. No, vanha äitikin ymmärsi sentään odottaa... Mutta Hannan, hänen morsiamensa tähden tuntui hänen asemansa kerrassaan sietämättömältä. Olihan Hanna koettanut lohduttaa häntä ja luvannut odottaa, mutta hänelle itselleen oli tämä tila kuin kuumin helvetti. Eihän hän ollut mies eikä mikään, kun ei voinut tällä iällä elättää itseänsä ja perustaa omaa kotia! Senhän teki kurjin renkikin maalla...

Yksin voi ihminen kärsiä mitä hyvänsä, mutta kun tietää, että on olemassa muita, jotka kärsivät saman asian takia, niin tulee oma tuska moninkertaiseksi...

Hän alkoi hävetä tovereitaan. Jos joku kysyi häneltä, missä puuhissa hän nykyään oli ja milloin hän aikoi mennä naimisiin, niin hänestä tuntui, kuin hän olisi saanut puukosta. Hän punastui kuin pahanteosta tavattu lapsi. Kuinka ihmiset aavistamattaan saattoivatkaan olla ilkeitä ja tunkeilevia! Mitä se heitä liikutti missä hän oli ja mitä teki? Hän vastasikin toisinaan hyvin ärtyneenä: — Ei missään ja entäs sitten...

Hänen reipas ryhtinsä oli kadonnut, ja kuitenkaan ei hänen ruumiinsa ollut mitenkään sairas, hänhän oli jo täysin toipunut sairaudestaan. Mutta hän oli sielultaan sairas, hän oli nujerrettu ja maahanlyöty niinkuin rohkea lepakko, joka on lentänyt ilmassa huojuvaa, viuhuvaa ongenvapaa vasten ja pudonnut maahan ja läähättää nyt pihamaalla pienet terävät hampaat irvissä, ikäänkuin olisi halukas puremaan, tuo pieni, runneltu raukka, jolta on katkennut toinen siipi...

Katuja kävellessään Janne oli rahapulassaan muistanut tuomari Katajistonkin ja oli käynyt häneltä saatavaansa perimässä. Eihän se tosin ollut kuin alun toistakymmentä markkaa, mutta olihan sekin jotakin. Tuomari otti hänet kyllä vastaan, mutta sanoi, että hänellä ei nyt sattunut olemaan rahaa kotonaan, ja kehoitti tulemaan joskus toiste. Ei hän kuitenkaan toista kertaa mennyt perimään rahojansa, sillä ei hän viitsinyt omiansa kerjätä...

Sitten muistui hänen mieleensä taiteilija Hertell ja hän lähti tapaamaan häntä.

Ateljeerin ovi ei ollut lukossa, ja Janne astui ovelle hiljaa koputettuaan sisälle. Taiteilija Hertell oli puettuna kirjavaan, silkkiseen yöpukuun ja istui suuressa nojatuolissa lähellä takkaa ja heitteli teräaseita puiseen kattoon.

Nähtyänsä Jannen lopetti hän hetkiseksi heittelemisensä ja käski Jannen astua sisälle. Janne tervehti taiteilijaa, mutta pysähtyi sitten epävarmana, sillä taiteilijan katse oli tuima ja samalla levoton.

— Perälle vaan, perälle vaan, pois tieltä! — sanoi taiteilija ja alkoi taas heitellä aseitaan kattoon. Hän oli sangen taitava, mutta monet aseet singahtivat kuitenkin liian veltosti hänen kädestään ja kimposivat takaisin katosta. Oli vaarallista seistä liian lähellä ovea.

— Minä tulin kysymään, tahtoisiko taiteilija maalata valmiiksi sen »Maratonjuoksijan»? Minulla olisi nyt aikaa koska hyvänsä.

— Minkä juoksijan? — kysyi taiteilija ja katseli tylysti Jannea, joka seisoi hämillään.

— No, sen taulun, jossa minä olin mallina ja joka ei vielä tullut aivan valmiiksi, sen juoksijan...

— Ahaa, senkö, — sanoi taiteilija ikäänkuin havahtuen. — Ei siitä tule enää mitään. Minä en näe värejä enkä väliin malliakaan. — Hän haki taulun esille ja näytti sitä Jannelle. — Kas tässä se nyt on.

Janne oli horjahtaa taaksepäin, sillä niin teki hänen pahaa. Taulussa esiintyvän alastoman miehen kasvot olivat hänen näköisensä, ja nyt oli taiteilija heittänyt suuren ateljeeriveitsen sen miehen rintaan.

Mitä sinä ihmettelet? Sellainen se on. Minä koetin, tulisiko sen rinnasta verta, mutta eipä vain tullutkaan. Se oli veretön juoksija, kas se oli niin saamarin kevyt ja henkevä, mutta sentähden sillä onkin maailmanrekordi.

Hän istuutui nojatuoliin ja alkoi heitellä aseita oveen.

Jannea kauhistutti. Ensinnäkin puistatti häntä nähdessään ikäänkuin oman rintansa lävistettynä — veitsi heilui vieläkin siinä kankaassa, — mutta ennen kaikkea kauhistutti häntä se, että hän huomasi taiteilijan menettäneen järkensä. Hänen päänsä painui alas, ja hän aikoi odottaa hetkeä, jolloin taiteilija nousee keräämään aseitansa, ja poistua sanomatta mitään, mutta taiteilija huomasi hänen aikeensa ja huusi:

— Heipä hei, Janne, sinä olet reipas ja pulska poika, heitäppäs sinäkin, jos osaat. Katsos nyt riehuu maailmansota, eikä nyt juokseminen auta. Minä olen niin väsynyt, niin saamarin väsynyt, mutta minun täytyy harjoitella, täytyy, ei tästä sodasta muuten loppua tule. Kaikki kutsuvat minua, kaikki pyytävät minua puolellensa, sillä he tietävät minun hirvittävän taitoni. Mutta minä olen ottanut käteni pois heistä. Katsos minä en ole vielä valmis, mutta kun minä tästä kerran lähden, niin minä määrään itse rauhanehdot. Ei, poikani, ei tässä nykyään tulla kuuluisaksi juoksemalla. Taito se on, joka määrää. No, koetappas, minä opetan sinua ilmaiseksi...

Janne palasi ovelta ja otti yhden teräväkärkisen pistimen ja heitti sen kattoon, josta se kimposi takaisin kuin kivestä.

Taiteilija nauroi kolkosti. Janne luuli paksun takkinsa haittaavan ja riisui sen yltään. Sitten hän käänsi paidanhihansa ylös ja valitsi itsellensä suuren suomalaisen puukon, jota hän varmasti osaisi käyttää paremmin, sillä olihan hän veljensä kanssa lapsena pelannut puukkopeliä santakasassa.

Taiteilija seurasi jännittyneenä ja tarkkaavaisesti jokaista hänen liikettään. Janne punnitsi veitsen painoa kädessään, tarttui sitten sen terään niinkuin ennen pelissä ja heitti sen voimiensa takaa pää edellä niin, että se teki käänteen ilmassa ja tarttui heikosti kattoon. Hetken se siinä heilui, ja taiteilijan pää heilui samassa tahdissa. Sitten puukko putosi raskaan, visaisen päänsä painosta lattialle. Taiteilija remahti taas raakaan nauruun...

Janne oli masentunut, sillä hän huomasi, ettei kätensä kykene enää mihinkään voimainponnistukseen. Hän aikoi yrittää vielä kerran. Mutta juuri kun hän tarttui toiseen puukkoon, kävi taiteilija äkkiä kiinni hänen käsivarteensa.

— Mitä se on? Huu, mikä siinä on? — sanoi hän ja katseli tuijottavilla silmillään Jannen käsivarressa olevaa hirvittävää arpea. Janne kalpeni, ikäänkuin häntä olisi lyöty teräaseella, sillä taiteilijan katse oli niin sanomattoman kauhistunut ja inhoa kuvastava...

— Se on palanut, — sanoi Janne tuskin kuuluvasti ja ikäänkuin anteeksi pyytäen.

— Se on hävytöntä, polttaa kätensä tuolla tavalla, kauniin kätensä! Kuuletko sinä, se oli kaunis ja komea käsivarsi, sellaisia ei ole joka pojalla tässä maassa. Polttaa, polttaa... mitä järkeä siinä on? Etkö sinä tiedä, että ei ole muita syntejä kuin tyhmyys ja rumuus. Sinussa on ne molemmat. Se on kauheata, peitä se heti, minä en voi katsella sellaista, se on ruma, ruma... inhoittava...

Janne koetti puolustautua ja selitti, että se oli tullut taistelussa toisen ihmisen hengen pelastamiseksi. Hän oli tahtonut tehdä sankariteon. Mutta taiteilija ei kuunnellut häntä, vaan kiihtyi yhä enemmän ja soimasi Jannea sopimattomin sanoin, ikäänkuin Janne olisi tehnyt suuren rikoksen häntä kohtaan. Janne kuunteli hetken aikaa rauhallisena, mutta sitten alkoivat hänen huulensa värähdellä, sillä hän oli niin hermostunut ja onneton, ja yhtäkkiä hän purskahti itkuun. Mutta taiteilija puhui yhä vain kiihtyneemmin ja heitteli kiivaasti aseita kattoon sekä pauhasi:

— Rumaa... tyhmää... anteeksiantamatonta typeryyttä... syntistä...

Hetken itkettyään Janne rauhoittui ja puki takin päällensä. Hän huomasi olevansa tekemisissä vaarallisen mielipuolen kanssa. Häneen oli aluksi moite koskenut niin kipeästi, sillä hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että sen lausui mielipuoli. Mutta kun häntä oli moitittu juuri siitä, mikä oli hänen onnettomuutensa syy, oli hän hetkiseksi tullut heikoksi, hänenkin kärsimyksillään täytyi olla rajansa... Mitään sanomatta hän hiipi ulos ateljeerista ja jätti onnettoman taiteilijan yksikseen heittelemään aseitaan ja lopettamaan maailmansotaa...

Astellessaan alas korkeita portaita tuntui hänestä, ikäänkuin hänen olisi joka askeleella tullut helpompi olla. Hänen tarmonsa ja tahtonsa terästyi. Hän oli nähnyt vielä suuremman onnettomuuden kuin hänen omansa olikaan ja hän tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi, että hänellä kuitenkin vielä oli tallella järkensä valo...

Mikä kova kohtalo olikaan saattanut hänet näkemään niin paljon rumaa. Siinäkin oli taas juoppouden ja huonon elämän lahjakas, sivistynyt uhri... Häntä oli aina peloittanut tuo taiteilijan ainainen juominen, ja nyt hän oli nähnyt sen juomisen kauheat hedelmät...

Mitä alemmaksi hän tuli, sitä enemmän heräsi hänen tarmonsa, ja hän päätti miehen tavoin kantaa onnettomuutensa. Päästyään kadulle raittiiseen ilmaan hän tunsi riemukseen, että hänellä täytyi sittenkin olla tulevaisuutta...

XV

Martta Hagen oli taaskin ollut tuomari Katajiston luona. Heillä oli ollut ensin suuren onnen hetkiä, jotka kuitenkin olivat päättyneet suureen riitaan, kuten tavallisesti. Martta oli taaskin vaatinut liiaksi rahoja. Tuomari oli ponnistellut vastaan minkä oli voinut, mutta vihdoin oli Martta, ovelasti kyllä, pukenut päällysvaatteet ylleen, tekeytynyt ystävälliseksi ja vihdoin sopivalla hetkellä siepannut hänen lompakkonsa tuolinselustalla riippuvan takin taskusta. Sitten hän oli livahtanut ulos ja hävinnyt ensimäisellä autolla.

Eihän hänen auttanut juosta paitahihasillaan Martan perässä taikka huutaa hänen jälkeensä tai vihdoin turvautua kadulla olevaan poliisiin, sillä tiesiväthän kaikki, että Martta oli olevinaan hänen morsiamensa eli rakastettunsa, kuinka sitä nyt vain tahtoi sanoa...

Hän istui sohvalla ja poltteli hyvää sikaria rauhoittaakseen kiihtyneitä hermojaan ja koetti muistella mitä kaikkea hänellä mahtoikaan olla siinä lompakossaan. Lopullista rahasummaa ei hän aivan varmuudella muistanut, mutta kyllä siinä oli ainakin kolmesataa markkaa. Mutta sitten hän muisti kauhuksensa, että siinä oli myöskin eräs tärkeä vekselilomake, johon eräs hänen toverinsa oli kirjoittanut nimensä, ja sitä paperia hän tarvitsi huomenna. Jos hän nyt ei saisi sitä takaisin, niin vekseli menisi protestiin, sillä tämä toveri oli matkustanut asioissaan maaseudulle eikä hänen nimeänsä näin ollen voinut saada uuteenkaan paperiin, ja kokonaan lunastaa sitä vekseliä ei hän näin yhtäkkiä voinut. Hän hermostui vallan pahanpäiväisesti.

Nytkö sen suuren, jo kauan kauhulla odotetun asian piti tapahtua, ja tällä tavalla? Velalla hän oli aluksi lukenut, ja vaikka hän alkuaikoina oli ollutkin hyvin säästäväinen ja ahkera, oli velka kuitenkin pikkuhiljaa kasvanut. Ja kun se oli noussut vissiin summaan, tarvittiin sen hoitamiseen jokseenkin paljon käteistä rahaa. Velalla lukemisesta oli sekin vaara, että kun lukuaikana täytyi ottaa velkaa korkojenkin maksamiseen, niin velka kasvoi suhdattomasti eli korkoa korolle...

Opintoaikansa viimeisinä vuosina olivat hänen menonsakin huomattavasti suurentuneet, sillä hänen vaatimuksensa olivat ikäänkuin itsestänsä kasvaneet, ja sitten hän oli yhä useammin ja useammin alkanut istua ulkona ravintoloissa, ja sellaiset pienet juridiset istunnot saattoivat toisinaan maksaa sievoisia summia.

Valmiiksi tultuaan hän oli kyllä heti ruvennut ansaitsemaan, mutta eivät tulot sittenkään riittäneet menoihin, puhumattakaan korkoihin tai velkojen lyhentämiseen. Näin kasvoivat velat yhä. Sitten tulivat naiset, joista Martta oli ollut kaikkein rakkain ja viheliäisin. Martta kiskoi häneltä viimeisetkin pennit ja lopuksi ryhtyi varastamaan häneltä. Sellaisilla naisilla ei ollut hävyntunnetta ensinkään; sen ne olivat menettäneet jo syntyessään...

Kauheita olivat nuo rahahuolet, nuo ainaiset vekselit. Hän tuskin enää muisti sitä aikaa, jolloin oli ollut täysin taitamaton kirjoittaessaan ensimäistä »pitkää paperia». Nythän kyllä jo osasi liiankin hyvin sen konstin. Vekselien hoitamisessa meni niin paljon aikaa ja energiaa, että kun ne kunakin päivänä vihdoin oli saanut monien puuhien, juoksujen ja vastusten jälkeen jonkinlaiseen kuntoon, niin oli ihminen niin kuitti, että ei viitsinyt eikä jaksanutkaan tehdä juuri muuta työtä, sillä hermot olivat jännityksen jälkeen aivan lamassa. Ja sitten oli ihminen jollain uudella paperilla vaivoin ansainnut sen verran rahaa liikenemään, että huoletta saattoi mennä syömään illallista toveriensa kanssa. Tuo kevytmielisyys johtui ehdottomasti ainaisesta epävarmuuden tunteesta ja hermostumisesta. Jollain tavalla täytyi hetkiseksi hermojaan viihdyttää...

Mutta väliin otti oikein lujille. Se kauhea tosiasia alkoi toisinaan tulla liian uhkaavaksi. Mutta aina sitä kuitenkin viime tingassa oli pelastuttu. Tuo ainainen epävarmuus ja rahapula kulutti hermoja niin hirvittävällä tavalla, että väliin oli väkisinkin langeta epätoivoon. Keskellä mitä hauskinta seuraa tai juhlaa saattoi tuo monipäinen ja tuhatjalkainen hirviö, konkurssi, irvistellä jonkun lasin takana. Sillä oli todella monta jalkaa, sillä kun hänenkin kaikki velkojansa kerran alkaisivat _concurrere_, juosta kokoon, hänen niskaansa, niin kerääntyisi siihen sekä päitä että jalkoja aika liuta...

Velat ovat niinkuin jokin kroonillinen tauti, joka tappaa hitaasti, mutta varmasti...

Ja nytkö taas se hirviö näytti hänelle hampaitansa? Hän oli niin väsynyt kaikkien asioittensa hoitoon, että ajatteli toisinaan antaa kaiken mennä menojaan... Mutta sitten nosti skandaali, tuo kummallinen ulkomaanelukka, kunniakäsitteillä varustettuja tuntosarviaan. Ei, ei, taistella täytyi, sillä muuten hän olisi mennyt mies, siivet olisivat joka tapauksessa palaneet ja typistyneet. Ei, kyllä täytyi koettaa taistella vastaan, taistella henkensä uhalla...

Oikeastaan tuli hänen toisinaan sääli niitä ystäviäänkin, jotka olivat hänen kanssaan asioissa. Sääli, se ei ollut oikea sana, mutta häntä hävetti... Rikkaat, jotka hänen oli onnistunut viekoitella asioihinsa, eivät ensinkään häntä surettaneet, sillä vähitellen vuosien kuluessa olivat hänen käsitteensä omaisuudenomistusoikeudesta koko joukon höltyneet.

Sisimmässä itsessään hän oli sosialisti, jos vain tahtoi olla itsellensä rehellinen. Itse hän oli vastoin isänsä tahtoa ja apua kasvattanut itseänsä kouluissa, joissa hän kaiken tiedon ja sivistyksen ohella oli imenyt itseensä kaupanpäällisiksi porvarillisen maailmankatsomuksen. Tohtori Hakala oli, puhuessaan nuorisolle näistä asioista, itse asiassa oikeassa, mutta hän ei voinut sitä julkisuudessa tunnustaa, sillä hän vihasi Hakalaa, tuota rikasta tohtoria, joka oli kehdannut kieltäytyä tulemasta hänelle vekseliin ja joka vielä kaiken lisäksi ylpeydessään vieroi Marttaa... Martta oli sittenkin ollut hänen sydäntänsä lähinnä... Rakkaus oli aurinko, mutta viha oli salama...

Hänkin oli kapitalisti ilman kapitaalia, ja kuitenkin hän kuului sivistyneeseen köyhälistöön, joka harrastaa porvarillista maailmankatsomusta ja porvarillisia elintapoja. Kuinka luonnotonta, kuinka naurettavaa... mutta sitä ei saanut myöntää kenellekään... ei edes itselleen...

Hänen alkuaan hyvinkin herkkä omatuntonsa paatui vuosien kuluessa, kun loppumattomiin sai taistella huonojen afäärien kanssa, ja moraali tuli venyväksi kuin gumminauha...

Hän oli istunut siinä kokoonlyyhistyneenä sohvannurkassa ja miettinyt ulospääsyä ajatustensa ja velkojensa sekavasta labyrintista. Äkkiä valtasi hänet sanomaton pahantunne. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi ollut tottelematon ja niskoitteleva vanki, jolle monien rangaistuskeinojen jälkeen on määrätty kylmät kääreet.

Huu, se on kauheata! Alaston mies kääritään vastoin tahtoaan karheihin, märkiin lakanoihin, ja ne vedetään niin tiukkaan, että hän ei voi jäsentäkään liikuttaa. Se on niin tuskallista, että täysi mies ei voi muuta kuin huutaa täyttä kurkkua, kunnes uupuu ja makaa vihdoin liikkumatonna kääreissään niinkuin egyptiläinen muumio. Ilkeinkin ja itsepäisinkin sisu pehmenee niissä kääreissä..

Hänet valtasi suuri hätä... ja ikäänkuin tullakseen varmaksi siitä, että saattoi vapaasti liikuttaa jäseniään, heitti hän sikarin kädestään ja ponnahti pystyyn.

Ei, se ei saa tapahtua, se ei saa tapahtua, se tulee aivan liian sopimattomaan aikaan. Se on estettävä, mutta mitenkä? — Kylmä hiki nousi hänen otsallensa; hän pyyhki kädellään vankkaa tukkaansa ja alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin.

Jos se tapahtuisi nyt, menettäisi hän niin sanomattoman paljon. Se oikeusjuttu sitä Hertelliä ja Marttaa vastaan ei ollut vielä täysin valmistettu, sillä Martta oli taas ehtinyt väliin sotkemaan hänen ajatuksensa ja aikeensa. Mutta nyt se pian valmistuisi, ja Martta oli sen kyllä ansainnut, jos ei muulla niin ainakin tällä viimeisellä teollaan...

Joka voittaa aikaa, voittaa kaiken. Mutta kylläpä hän nyt oli hermostunut, hänhän vaikutti suorastaan lapselliselta. Hermostua nyt yhdestä ainoasta vekselilomakkeesta, niinkuin se olisi ollut ainoa, niinkuin hän ei vielä olisi -ehtinyt huomiseen mennessä saada jotain toista nimeä...

Ja saattoihan hän saada Martalta tämänkin kyseessä olevan vekselilomakkeen, sillä vaikka hän ei tiennytkään, minne Martta oli mennyt, niin hän oli jokseenkin varma siitä, että hän niinkin pienessä kaupungissa, kuin Helsinki oli, saisi tytön käsiinsä vaikka mistä, jos vain oikein yritti... Ei, ei hänen hermostuksensa riippunut tuosta yhdestä paperista ja sen takaisinsaamisesta...

Hän hermostui koko nykyisestä asemastaan, ainaisesta ahdinkotilastaan. Ja aina kun hän vain alkoi ajatella asioitaan, valtasi hänen mielensä kauhistuttava tunne ja miltei fyysillinen pahoinvointi. Niin mielellänsä hän olisi ollut ajattelematta asioitansa loppuun asti, mutta toisinaan ne astuivat kuin ilkeät peikot hänen eteensä...

Hän läähätti ja voi pahoin. Hän haki konjakkipullon ja istuutui sohvaan.

Ah, konjakki vetää sydänhaavat kokoon niinkuin alunakivi verihaavat leuassa parranajon jälkeen...

Hän otti useampia kulauksia, ja rauhoittui vähitellen. Hän malttoi jo taas sytyttää sikarinkin, jonka savu tuoksui niin rauhoittavasti, ja ajatukset ikäänkuin herpaantuivat ... Hän istui syvässä, pehmeässä sohvannurkassa ja vaipui jonkinlaiseen suloiseen horrokseen, sillä hänen hermonsa olivat äsken olleet niin pingoituksissa ja nyt tapahtui vastavaikutus...

Hänen mieleensä muistuu eräs kaunis syysiltapäivä siellä kotona maalla. Hän nousee seudun korkeimmalle mäelle, josta on laaja näköala. Hän istuu hengästyneenä suurella kivellä. Koko mäki kasvaa tiheässä pieniä haapoja, joiden lehdet ovat keltaisia ja punaisia. Aurinko paistaa niin kylmän kirkkaasti, ja haapojen lehdet loistavat keltaisina kultarahoina ja punaisina kuin uudet kuparirahat... Ne lepattavat tuhansin vienossa tuulessa ja pyörivät pitkien ruotiensa varassa...

Rahaa, rahaa, kultaa... vaskea... miljoonia markkoja siinä liikehtii hänen silmiensä edessä... Oi, jospa ne olisivat rahaa ja kaikki hänen... ne ovat rahaa...

Äkkiä nousee tuulenpuuska siellä korkealla mäellä, ja hänen päällensä sataa miljoonia loistavia rahoja... Hän muistaa sen syyskuun iltapäivän niinkuin eilisen...

-Mutta mitä se on? Mitenkä ne lehdet niin suurenevat ja muuttavat väriään...? Kaikki puut riippuvat täynnä tuhansia vekseleitä... Niissä on nimiä pitkin ja poikin ja numeroita ja päivämääriä aivan äärettömiin...

Huu, se on kauheata. Siinä ne tuulessa leijailevat kaikki yhtaikaa... Vihuri irroittaa ne, ja ne lankeavat kaikki yhtaikaa, samana päivänä hänen päällensä... Se on hirvittävä paperisade... Hän on tukehtua, hän ei voi huutaa, ei liikuttaa jäsentäkään...

Hän kuulee, kuinka ovikelloa soitetaan vimmatusti. — Nyt ne kaikki tulevat, concursus, concursus...

Samassa hän heräsi täydellisesti ovikellon soittoon ja ponnahti pelästyneenä pystyyn. Aluksi hän ei tajunnut mistä oli kysymys, mutta kun ovikelloa yhä soitettiin, meni hän vihdoin avaamaan.

Erään pikatoimiston poika toi hänelle paksun kirjeen. Vapisevin käsin hän tarttui siihen. Hän ei enää väliin ollut uskaltaa avata kirjeitäänkään, sillä koko hänen yksityiskirjeenvaihtonsa oli vain pankkien vekselien lankeemisilmoituksia tai muita epämiellyttäviä afäärikirjeitä.

Samassa hän tunsi Martan käsialan osoitekirjoituksessa. Kuoresta tuli esille hänen kulunut lompakkonsa. Hermostuneena hän aukoi sen lokeroita. Rahat oli viety, mutta vekselilomake oli jäljellä.

Martta on varmaankin huomannut, että vekseli on päivätty huomiseksi, ja hän on kaikesta päättäen tahtonut auttaa minua rahanteossa ryöstääksensä sitten lisää, — ajatteli hän. — Mikä viisaus! Mutta nyt se oli viimeinen kerta...

Hän tarkasteli lompakkonsa sisällystä. Vain vekseleitä ja kaikenlaisia postikuitteja, sillä hänellä oli afääreitä monissa eri kaupungeissa.

Hän oli kiitollinen Martalle siitä, että tämä lähettämällään juoksupojalla oli herättänyt hänet ilkeästä unestaan. Palautetulla vekselillä oli sittenkin verrattain pieni arvo, sillä olisihan hän saanut sen asian järjestetyksi jollain muullakin tavalla, vaikka mukavintahan se oli näin....

Nyt hän alkoi rauhallisesti miettiä kostoaan, josta tulisivat osallisiksi sekä Martta ja taiteilija Hertell että tohtori Hakala. Samassa hän muisti, että ei ollutkaan ottanut selkoa siitä, mitenkä hänen lähettämänsä asiamies oli onnistunut tohtorinna Hakalan luona käydessään. Hän päätti heti tiedustella asiain kulkua, hän oli unohtanut sen aivan liian pitkäksi aikaa...

Hän vihasi miltei kaikkia, joilla oli parempi olla kuin hänellä ja joilla ennen kaikkea oli paremmat afäärit kuin hänellä. Mutta hän tahtoi kostaa, jos hänen kerran täytyi sortua, jota hän ei sittenkään oikein uskonut, sillä olihan hänen isällään varoja, ja joskus kait senkin ukon täytyi kuolla...

Suloista oli sittenkin elää, vaikkapa vain kostoa ja nautintoja varten...

XVI

Aivan sattumalta oli Janne Pöyhtäri tavannut tohtori Hakalan, joka oli tuntenut hänet ja pysähdyttänyt sekä kysellyt, miksikä hän ei enää käynyt iltakursseilla. Silloin Janne oli kertonut koko tarinansa, joka oli tehnyt syvän vaikutuksen tohtori Hakalaan. Hän oli tullut aivan hämillensä.

Kuinka hän olikaan saattanut unohtaa kysyä lapsensa pelastajan kohtaloa, se oli hänelle nyt vallan käsittämätöntä. Mutta sitten hän muisti, että hänellä oli ollut omat surunsa ja ristiriitansa, eikä hän ollut ensinkään tullut ajatelleeksi, että eräs ventovieras ihminen kärsi tavallaan hänen tähtensä.

Hän oli heti, siitä paikasta, vienyt Jannen kotiinsa puhellakseen oikein perinpohjaisesti hänen kanssaan siitä, mihinkä nyt oli ryhdyttävä.

Ensin hän oli tarjonnut Jannelle suurehkoa rahasummaa palkkioksi, mutta Janne oli punastuen kieltäytynyt sitä vastaanottamasta. Sitten he olivat neuvotelleet kauan suuntaan jos toiseenkin. Vihdoin tohtori ehdotti, että Janne rupeaisi kauppiaaksi, sillä tänä sota-aikana oli niin moni menestynyt oikein hyvin. Ja hän tarjoutui maksutta opettamaan Jannelle sekä kirjanpitoa että kieliä. Janne olikin ilomielin ottanut tämän tarjouksen vastaan.

Ja vihdoin he olivat päättäneet, että Janne alkaa myydä torilla lihaa. Tohtori lainasi hänelle viisisataa markkaa, ja niin alkoi Jannen lihakauppa.

Janne Pöyhtäri oli reipas ja tarmokas mies, häntä ei tarvinnut kahta kertaa kehoittaa. Hankittuaan itsellensä asianomaisen luvan ja vuokrattuaan oman myymäpaikan kauppatorilla hän aloitti kauppansa.