Part 11

Jo ensimäisenä aamuna hän käveli varhain tuossa kello viiden tienoissa Helsingin kaupungin lihantarkastamolle Salomoninkadun varrelle ja sopi raavaan hinnasta erään maalaisen kanssa. Hän ei ollut tosin mikään lihan erikoistuntija, mutta hän ymmärsi kuitenkin mikä eläin oli lihava, mikä laiha, ja minkä kannatti ostaa ja mitä saattoi siitä maksaa, sillä hän oli nuorena maalla nähnyt ja käsitellyt teurastettuja eläimiä.

Onnellisena uuden tulevaisuuden toiveitten aamukajastuksessa hän asteli lihakuorman vieressä läpi heräävän kaupungin suurelle kauppatorille. Siellä oli jo liikettä ja puuhaa. Muutamat olivat ehtineet jo ennen häntä. Kangaskatos katoksen jälkeen kohosi vieri vieressä, ja pöydillä makasi jo paloiteltua tuoretta lihaa yltäkyllin. Jannea hiukan peloitti, jospa hän sittenkin oli maksanut siitä liikaa, koska lihaa näkyi olevan torilla niin paljon.

Mutta hän asetti kaikki vehkeensä, uuden lihakirveensä, veitsensä, vaakansa ja uuden, kiiltävän lihamyllynsä paikoilleen ja alkoi paloitella raavastaan. Sen asian hän muisti kutakuinkin hyvin, sillä hänhän oli kotona maalla ottanut osaa teurastukseen.

Torille saapui yhä enemmän myyjiä. Muutamilla oli eläviä kanoja ja kukkoja häkeissä. Kukot lauloivat kilpaa, ja kanat pitivät kodikasta kotkotusta. Jannen tuli oikein paha olla; mieleen muistuivat aurinkoiset aamut siellä kotona maalla, kun hän heräsi aina kukon varhaiseen lauluun ja kun kanat niin hauskasti kaakottelivat pihamaalla. Mutta hän nieli reippaasti ikävänsä ja puuhasi lihan kanssa leikellen sitä sopiviin paloihin ja ladellen niitä pöydällensä. Sitten hän ryhtyi jauhamaan lihaa, jonka oli leikannut eläimen laihasta, suonisesta rinnasta ja kaulasta. Hän leikkeli nuo sitkeät lihat pieniksi palasiksi ja pudotti veitsensä kärjellä niitä myllynsuppiloon. Tämä tuntui niin hauskalta, että häntä ihan laulatti.

Vierustoveri, eräs suurikokoinen, lihavahko ja punakka nainen, joka puhui huonosti suomea, oli koko ajan katsellut uteliaana ja ihastuksella tuon komean, uuden tulokkaan puuhia. Janne oli todella hauskan näköinen väljässä, valkoisenpunaisessa, ruudullisessa mekossaan ja valkoisessa esiliinassaan. Hänen punaiset poskensa hehkuivat innostuksesta ja ehkä myöskin työstä, silmissä oli iloinen, hiukan leikkisä ilme, ja hänen valkoiset hampaansa välähtivät toisinaan tummien, untuvaisten viiksien peittämän huulen alta. Naapuri ei malttanut enää pysyä hiljaa, vaan teki tuttavuutta ja ehdotti heti, että he joisivat yhdessä kahvia.

Jannella ei ollut mitään sitä vastaan. Nainen kutsui pienen tytön ja antoi hänelle hiukan rahaa. Vähän ajan kuluttua tyttö palasi torin laidassa kellarikerroksessa olevasta kahvilasta, jota ennen oli sanottu »akkain kellariksi», siinä kun aikoinaan oli tarjoiltu olutta, vaikka se nyt oli täytynyt muuttaa kahvilaksi, tuoden kaksi suurta, höyryävää posliinimukia ja kaksi isoa kimpaletta »kilopullaa» sekä pienen sirusen voita. Nainen tahtoi maksaa Jannenkin puolesta, mutta Janne ei kuitenkaan sallinut sitä. Sitten he ryhtyivät juomaan kahvia, joka maistui oikein hyvältä näin varhaisena aamuhetkenä, ja kaikki tämä meno tuntui Jannesta oikein hauskalta ja kodikkaalta.

Kustassonska — se oli tämän naapurin nimi — oli iloinen nainen, joka kaiken aikaa pureskeli raakoja ryynejä ja herneitä, joita oli vartavasten itsellensä ostanut, ja puhui minkä kerkesi. Hän näkyi tuntevan kaikki kaupungin vanhemmat keittäjät, joista monet olivat hänen vakituisia »kundejaan». Siinä sitten kävi hyvin kauppa ja puhe yhtaikaa; siinä kerrottiin kädenkäänteessä ja kuitenkin verrattain perinpohjaisesti kaikkien »fiinien familjoiden» viimeiset, tärkeimmät perhetapahtumat. Mutta siinä sivussa ei Kustassonska malttanut olla lirkuttamatta vähän Jannellekin. Janne nauroi katketakseen hänen hullunkurisille puheilleen, sillä hänen suomenkielensä oli hyvin kummallista.

Yhä uusia ja uusia kauppiaita ja tavaroita kerääntyi torille. Siinä oli leipää, ryynejä, papuja, juustoa, voita, vihanneksia, hedelmiä, kukkia ja kaikkea mitä ihmiset vain tarvitsevat sekä ravinnokseen että myöskin huvikseen. Maalaiset olivat myöskin asettuneet rattailleen kahteen pitkään riviin, joiden loppupäätä Janne ei voinut nähdä paikaltansa.

Väkeä oli runsaasti. Herännyt tori näytti Jannesta oikein hauskalta ja eloisalta. Siinä oli huutoa, puhetta, naurua, riitaa ja kaikkea melua, mitä ihmiset vain itsestänsä irti saavat... Vanhat keittäjät tinkivät, koettelivat lihoja ja olivat tyytymättömiä. Rouvat hypistelivät hansikoiduilla käsillään kaikkea ja nostelivat tyytymättöminä hartioitaan. Kaikki oli huonoa ja kelvotonta ja ennen kaikkea kohtuuttoman kallista.

Sota-aika, sota-aika, — selittelivät myyjät, ja kauppa kävi kaikesta huolimatta erinomaisesti.

Nuoret, kasvavat tytöt ja pojat tunkeilivat väkijoukossa ja tarjosivat äänekkäästi apuaan kantajina. Sanomalehdenmyyjät huusivat täyttä kurkkua lehtien nimiä. Raitiovaunut kilistelivät lakkaamatta kehojaan ja ajaa huristivat läpi väkijoukon. Kalarannassa kiikkuivat kaloja täynnä olevat veneet pienen altaan heikossa aallokossa, ja mereltä tuleva viileä tuuli toi tuoreen kalan ja likaisen meriveden tuoksua yli koko meluavan ja kirjavan torin.

Jannen ensimäinen toripäivä oli alkanut, ja se päättyi tuossa kello kahdentoista aikaan päivällä, jolloin toriyleisön tuli jättää tori, puhtaaseen voittoon...

* * * * *

Onni seurasi Jannea hänen pyrinnöissään. Hän oli sekä ahkera että rohkea, ja kauppa kävi hyvin. Vähän ajan kuluttua hän oli maksanut velkansa tohtori Hakalalle, joka iloitsi hänen menestyksestään. Myöskin hän edistyi opinnoissaan tohtori Hakalan opastuksella. Hän oppi kirjanpitoa ja kansantalouden perusteita sekä luki joutoaikoinansa mielellänsä historiaa, johon hänellä oli erikoista harrastusta.

Kielissä hän ei ottanut oikein menestyäkseen, mutta ruotsia hän oppi kuitenkin jonkun verran, sillä Kustassonska oli saanut päähänsä, että Pöyhtärin pitää oppia ruotsinkieltä, sillä se oli sittenkin hänen mielestään Helsingin oikea kieli ja sitä puhuivat kaikki »fiinimmät» ihmiset. Hänen intonsa tosin hiukan laimeni, kun hän sai kuulla, että Janne olikin kihloissa, mutta pian hän voitti tämän tunteensa ja lirkutteli Jannelle entistä enemmän...

Elämä alkoi Jannesta tuntua taas valoisalta, ja hän reipastui silminnähtävästi. Hän oli taas suora, komearyhtinen mies ja kantoi päänsä pystyssä niinkuin ihminen, joka luottaa itseensä ja tulevaisuuteensa ja jolla on luja taloudellinen selkäranka...

Mutta vähitellen tapahtui muutos toiseen suuntaan. Kalliin ajan ja suuren eläintenpuutteen takia oli jo aikaisemmin määrätty lihallekin rajahinnat, ja vihdoin annettiin pakollinen määräys, jonka mukaan parina viikon päivänä ei saanut teurastaa eikä myydä lihaa. Lihakauppa alkoi käydä huonommin, sillä parina viikon päivänä seisoivat lihanmyyjien paikat torilla tyhjinä...

Mutta Janne ei hätääntynyt. Hän oli päässyt hyvään kaupanteon alkuun ja hänellä oli joltinenkin liikepääoma. Hän päätti jatkaa jollakin muulla tavaralla.

Tämä aika oli merkillinen siitä, että monet, jotka eivät koskaan olleet ajatelleetkaan mitään kaupantekoa, keksivät jonkun kauppatavaran, jolla rikastuivat. Kaikki kelpasi, kaikella voitti, kun vain osasi ja viitsi. Oikea liikemaailma keinotteli kaikenlaisilla osakkeilla vallan hurjasti, voittaen suunnattomia summia. Varsinkin teollisuuslaitosten osakkeet olivat haluttua tavaraa. Mutta vähemmän taitavat ja köyhät möivät ja ostivat mitä vain eteen sattui.

Janne Pöyhtäri alkoi ostaa ja myydä eläintenvuotia. Lihakauppiaana hän oli persoonallisesti tutustunut moneen maalaiseen, ja koska hänellä oli reipas ja maalaisia miellyttävä kansanomainen esiintymistapa, saavutti hän lyhyessä ajassa heidän keskuudessaan useita hyviä ystäviä. Hän osti heiltä eläintenvuotia ja lupasi vielä pienen korvauksen, jos he paikkakunnallaan ostaisivat nahkoja hänen laskuunsa. Näin oli hän lyhyessä ajassa järjestänyt itsellensä verrattain lukuisan asiamiesjoukon eri seutuihin maalle, ja hänen maalaisensa, jotka olivat hänen kauppamatkustajiaan, toivat mielellänsä hänelle vuotia, sillä hän osasi aina olla heille ystävällinen ja hauska. Heillä oli Janne Pöyhtäristä se käsitys, että hän oli oikea miesten mies.

Vuodat olivat hyvissä hinnoissa, ja Jannen liike kävi loistavasti. Hän muutti äitinsä kanssa asumaan Antinkadulle pois Hermannista ja perusti sinne pienen liikkeensä, joka laajenemistaan laajeni. Tohtori Hakalan opettama kirjanpito oli Jannelle suurena apuna hänen laskiessaan tulojaan ja menojaan, ja muutamissa kuukausissa hän oli kerännyt itsellensä sievoisen omaisuuden.

Jannen salainen toive, tulla kerran siihen asemaan, että voisi ostaa kotitilastaan edes pienen osan takaisin, oli hiljaa toteutumassa. Vanha äiti ikäänkuin nuortui, ja Hannan onni ja riemu oli rajaton... Tulevaisuus hymyili Jannelle hohtavaa hymyään... Elämä ei enää ollut hourailua eikä sairaan unta, se oli riemukasta todellisuutta...

XVII

Martta Hagen istui kauniisti kalustetussa huoneessaan Punavuorenkadun varrella. Hän oli näytännöstä päästyään syönyt illallista ensimäisen tenorin Albin Bangin kanssa ja tullut yksin kotiin, sillä hän oli tuntenut itsensä hyvin sairaaksi.

Hän istui puolipukeissa punaiseksi maalatussa korituolissa, johon oli peitteeksi levitetty hienovillainen pukinnahka. Huoneessa paloi pöydällä pieni sähkölamppu, jossa oli punainen kaihdin. Hän oli niin väsynyt, että ei jaksanut katsella voimakasta valoa, ja kuitenkin hän rakasti valoja ja loistoa.

Paperossi oli palanut miltei loppuun ja suitsusi rauhallisesti tuhkakupissa, joka oli kreikkalaisen lampun muotoinen, korvallinen, siro maljakko. Hän katseli, kuinka valkoinen savu nousi hiljaa ja suoraan niinkuin Aabelin uhrisavu sekä muuttui korkeammalle, kaihtimen heittämän punaisen valon piiriin tullessaan punaiseksi ja alkoi liikkua levottomasti sekä vihdoin painua alaspäin niinkuin Kainin uhrisavu...

Hän huokasi syvään. — Jospa edes unelmissaan olisi puhdas ja viaton, niin olisi savu-uhri edes yksinäisyyden jumalalle otollinen!

Mutta savu nousi yhä heikompana ja heikompana ja levisi joka taholle. Vihdoin paperossi sammui kokonaan eikä suitsunnut enää...

— Minunkin lamppuni on pian sammuva, — ajatteli hän ja tuijotti lampunmuotoiseen tuhkakuppiin.

Kuinka ihminen sentään on yksin elämässään, yksin silloinkin kun häntä sadat ja tuhannet ihmiset ympäröivät ja etsivät... Yksin ihminen syntyy, kärsii ja kuolee...

Tänään Martta oli kauhuksensa tuntenut toisen näytöksen tanssin jälkeen olevansa niin hengästynyt, että tuskin pysyi pystyssä, ja kuitenkin hänen täytyi heti tanssin jälkeen laulaa pitkä aaria. Ellei hän olisi varannut itselleen kulissien taakse hiukan madeiraa, olisi hän varmasti kaatunut näyttämölle. Mutta hän oli jaksanut, hän oli laulanut ja hymyillyt, ja yleisö oli hänen laulunsa jälkeen puhjennut voimakkaisiin kättentaputuksiin. Teki niin hyvää saada osaksensa ihmisten suosionosoituksia, mutta hän ei voinut vastoin tavallisuutta laulaa aariaansa uudestaan, sillä hänen jalkansa horjuivat ja hänen oli ollut miltei mahdotonta tukea ääntänsä. Onneksi ei kukaan tovereista sitä huomannut, ja hän oli koettanut olla iloinen kuten ennenkin, mutta hän tiesi, että tämä oli kuolemalla leikkimistä.

Häntä vieläkin kauhistutti, kun hän kuvitteli, että hänen voimansa olisivat voineet pettää ja hän olisi kaatunut lattialle yleisön edessä tai saanut verensyöksyn. Nyt se saisi tulla, jos se oli välttämätöntä. Hän oli kotonaan kahdenkesken kuoleman kanssa.

Oli kummallista, että ihmiset pelkäsivät kuolemaa. Kuolema ei ollut mitään pahaa, päinvastoin se oli hyvää, sillä se vapautti ihmisen kaikesta pahasta ja kaikista toiveista. Vanhuus on sittenkin pahan loppusumma, sillä se vie meiltä kaikki nautinnot ja mieli hyvän ja tuo tullessaan vain kaikenlaisia huolia ja suruja. Ja kuitenkin pelkäsivät ihmiset kuolemaa ja toivoivat vanhuutta...

Hänellä ei ollut mitään syytä pelätä vanhuutta, sillä siitä hän varmasti oli säästyvä, sen hän tunsi tälläkin hetkellä. Mutta ei hän myöskään pelännyt kuolemaa, joka oli hänen sydämensä ystävä...

Tosin häntä oli kauhistuttanut, kun hän ensi kerran itse huomasi, että jalkansa todella olivat jo niin laihat, että hän ei voinut enää esiintyä avojalkatanssijattarena. Niissä oli näkynyt kuoleman käden kosketus, ja niitä ei voinut auttaa ihomaalilla, niinkuin hän auttoi laihtuneita kasvojansa. Mutta sitten hän oli vähitellen rauhoittunut ja järjestänyt niin, että esiintyi aina tanssiessaan jonkinlaisissa pitkäliepeisissä puvuissa. Olihan itse asiassa naurettavaa, että puvulla piti peittää jalat, jotka olivat tanssin orgaanit, mutta kuka siihen kiinnitti huomiotaan. Pääasia oli, että hän tanssi ja tanssi hyvin...

Hän oli todella tuntenut itsensä huonoksi. Rintaa ahdisti niin, että toisinaan oli vaikeata hengittää, ja lääkärit eivät antaneet hänelle paljon toivoa. Ne määräsivät hänelle lepoa ja vuoteella-makuuta sekä oikeata kunnollista hoitoa jossain sanatoriossa. Mutta kuinka hän olisi voinut maata? Silloin varmaankin kuolema olisi tullut heti paikalla hänet hakemaan. Juuri se seikka, että hän aina oli liikkeessä, työssä, touhussa ja ilossa eikä hetkeksikään antanut sisäisen elämänhalunsa lamaantua tai uinahtaa, piti häntä hengissä. Ihmiset ihmettelivät hänen voimiansa, ja hän itsekin ihmetteli niitä.

Ei hän pelännyt kuolemaa, mutta hän tahtoi kuitenkin elää vielä jonkun aikaa. Hän tahtoi elää siksi, että hänkin toivoi kerran elämässään tulevansa onnelliseksi. Ja hän aavisteli toisinaan, että onni on häntä lähellä...

Hän oli aina janonnut rakkautta. Hänhän oli jo pienenä lapsena menettänyt äidinrakkauden ja joutunut vierasten ihmisten hoitoon. Hänellä oli hellä ja sairaalloisen herkkä mieli; hän tahtoi hyväillä ja saada itse hyväilyä osakseen. Sitten hän oli nuorena neitosena, ensimäisenä ylioppilasvuotenaan, onnettomasti rakastunut Albert-serkkuunsa. Ja hänen jälkeensä moneen muuhun. Hän oli saanut paljon vastarakkautta, vai mitä se lie ollut — rakkaudeksi sitä ainakin sanottiin.

Mutta hänen intohimollansa ei ollut mitään rajaa. Hän oli perinyt sen äidiltänsä, ja tämä perintö oli hänessä ikäänkuin varttunut ja kasvanut. Hän oli muuttunut sairaalloiseksi aistiolennoksi, joka ei ajatellut muuta kuin kevyitä lemmenseikkailuja ja -voittoja. Yhteen aikaan hänen erikoisalanaan oli ollut nuorten, kokemattomien ylioppilastoveriensa turmeleminen ja vietteleminen. Hänen onnettomuutensa oli niin suuri ja nälkäinen, että hän iloitsi siitä, että muutkin tunsivat mitä onnettomuus oli...

Sitten alkoi hänen hurjin ja kuluttavin aikansa, kun hän tanssiopinnot suoritettuaan alkoi esiintyä julkisesti ja tutustui iloiseen taiteilijamaailmaan. Hän riensi voitosta voittoon ja poimi niin monta kukkaa kuin vain voi, mutta ei yksikään niistä rakastanut häntä ja hänen sieluansa, vaan nekin olivat kaikki itsekkäitä hetken huvittelijoita.

Saavutettuaan enemmän mainetta hän sai varakkaita rakastajia ja alkoi elää loisteliaasti. Mutta se ajanjakso oli lyhyt, sillä häneen ilmestyi ikäänkuin lahjana kaikesta tästä elämästä, kuluttava, kauhea keuhkotauti. Monet entisistä ystävistä alkoivat häntä vieroa, mutta hän ei enää langennut epätoivoon, sillä hänellä ei ollut enää mitään toiveita. Liian monena yönä hän oli itkenyt itsensä nukuksiin sen kauhean tiedon jälkeen...

Hänen tuli paha olla, kun hänen ajatuksensa alkoivat kulkea niitä latuja, joita hänen elämänsä sitten oli kulkenut. Hän nousi, etsi kaapista madeirapullon ja joi heti kaksi suurta pikarillista. Se hiukan lämmitti ja rauhoitti. Sitten hän otti vielä pari lasia ja sytytti paperossin sekä päätti olla ajattelematta mitään. Mutta kuolema varmaankin oli tänä iltana hänen seurassaan huoneessa, koska hän taas palasi muistelemaan elämänsä kulkua, tuota tummaa, monipolvekkeista polkua.

Hän oli usein iltakaudet kävellyt itsensä uuvuksiin etsien lemmenseuralaista. Hän oli täydellinen katujen lemmenkerjäläinen. Ja toisinaan, kun hän väsyi tai kun ulkona satoi, hän meni yksin johonkin suureen ravintolaan, söi ja joi yksin, mutta poistui aina jonkun uuden, tuntemattoman ystävän seurassa...

Hyvä Jumala niitä kauheita aikoja, niitä hurjia öitä ja niitä hämäriä, inhoittavia aamuja, kun hän vihdoin heräsi uuden päivän valoon. Kuinka usein hän olikaan kutsunut kuolemaa avukseen pelastamaan häntä tästä alennuksen tilasta, tästä häpeän lietteestä ja tuskan aallokosta. Mutta kuolema ei tule silloin kun sitä kutsutaan, se tulee kutsumatta...

Huoneessa oli niin hiljaista, että hiljaisuus ihan soi. Martta terästi kuuloaan. Se vain soi ja soi. Hiljaisuus puheli kukille hänen akkunallaan, ja kukat vastasivat ääneti... Hän kuunteli uteliaana, koputtiko joku hiljaa hänen ruutuunsa. Kukaan ei koputtanut.

Yksin... yksin...

Äkkiä valahti hänen mielensä niin herkäksi. Hugo Hertellin kuva tuli mieleen, ja kaunis muisto kiipesi hiljaa hänen syliinsä...

Hugo oli rakastanut häntä, häntä itseään, hänen itsensä takia. Hugo rakasti vieläkin. He olivat onnettomuudessaan olleet niin sanomattoman onnellisia. He rakastivat toisiansa...

Niin mielellänsä Martta olisi tahtonut olla nuori, koskematon ja puhdas. Niin mielellänsä hän olisi tahtonut nähdä itsensä valkoisessa morsiushunnussa, viattomuuden ja puhtauden utuisessa harsossa, ja hän olisi toivonut, että hänenkin päässään olisi kukkinut vihreä uskollisuuden ja toivojen tuoksuva myrttiseppele ja että urut olisivat soineet hiljaa hymisten, kun hän polvistuu Herranhuoneessa sulhonsa viereen...

Hän olisi tahtonut olla koskematon ja puhdas niinkuin kerran oli ollut, mutta elämä oli tehnyt hänestä turmeltuneen, onnettoman raukan...

Martta purskahti katkeraan itkuun ja itki kauan morsiushuntuaan ja myrttikruununsa kadonnutta tuoksua.

Ruutuun koputettiin piiskanvarrella. Martta säpsähti, sammutti lamppunsa, eikä mennyt avaamaan.

XVIII

Seuraavana aamuna Martta heti noustuaan lähti tervehtimään Hugo Hertelliä. Hän oli hyvin kalpea huonosti nukutun yön jälkeen; vain kaksi tummaa täplää paloi häneen poskillaan, ja hänen jalkansa horjuivat, kun hän kiipesi viidenteen kerrokseen. Hän pysähtyi ovelle hengästyneenä ja kuunteli, kuuluiko Hugon ateljeerista mitään liikettä. Soittaa hänen ei tarvinnut, sillä Hugo oli antanut hänelle avaimen, niin että hän saattoi päästä sisälle milloin vain halusi.

Hän painoi korvansa oveen ja hengitti kiihtyneesti. Äkkiä hänen hengityksensä kokonaan salpautui ja hänen polvensa alkoivat arveluttavasti notkahdella. Sisältä kuului kummallista kolinaa, jonka Martta arvasi syntyvän aseiden heittelemisestä kattoon, mutta kolinaa säesti matalaääninen, kummallinen, yksitoikkoinen hoilotus.

Martta aukaisi oven hiljaa ja pysähtyi sanatonna kynnykselle seisomaan. Hugo ei huomannut mitään, vaan istui nojatuolissa takan luona ja heitteli aseitansa kattoon. Hänen partansa oli ajamaton, ja hänen silmissään paloi hurja tuli. Hän oli pukeutunut kirjavaan, silkkiseen yöpukuun, ja jaloissaan oli hänellä rasvanahkaiset pieksut. Hän tarkasteli jokaista asetta erikseen ja lauloi pitkäveteisesti hoilaten. Sitten hän kirosi raa'asti ja alkoi heitellä aseita voimalla kattoon. Mutta hän heitti niin rajusti, että aseet kaikki järjestänsä kimmahtivat takaisin katosta ja putoilivat kolisten lattialle. Martta seisoi ovella, kalpeana ja vavisten.

Hugo nousi ja alkoi kiroillen koota lattialle ponnahdelleita aseita. Martta siirtyi hiljaa oven luota peremmälle. Samassa Hugo huomasi hänet ja pelästyi. Hetken hän tuijotti. Marttaan liikkumatonna, mutta sitten hän karjaisi hirmuisesti kuin peto ja hyökkäsi, suuri puukko kourassa häntä kohden. Martta kirkaisi kauhusta ja väisti syrjään. Syntyi hirvittävä takaa-ajo ja kilpajuoksu tässä avarassa ateljeerissa. Martta juoksi edellä notkeana kuin kissaeläin. Hänet oli vallannut kuolemanpelko. Hugo hyökkäili puukko ojona häntä kohden, mutta Martta osasi aina väistää, sillä hän ei suotta ollut notkearuumiinen tanssijatar.

Hugon raivo kiihtyi, hän hyökkäsi rajummin ja nopeammin, mutta aina Martta ehti pois tieltä. Huoneessa oli tavaton melu ja huuto. Tuolit kaatuivat, jalustat, joilla oli veistoksia, suistuivat lattiaan, ja moni ihana taideteos murskaantui pudotessaan sirpaleiksi. Muutamia kertoja Hugo iski vimmoissaan puukkonsa seinillä riippuviin tauluihin, kun Martta väisti iskun alta, ja taulut romahtelivat raskaine kehyksilleen lattialle...

Martta pujahti Hugon ollessa selin häneen verhon taakse, mutta Hugo repäisi sen yhdellä otteella irti kannatinlistastaan, ja samassa Martta pujahti hänen ohitsensa kevyenä kuin tuulenhenki... Hugo sotkeutui tähän suureen verhoon ja kompastui romahtaen lattialle lyöden leukansa niin, että veri tirskahti suusta... Mutta salaman nopeudella hän oli pystyssä ja raivokkaasti karjuen syöksyi Martan perään...

Tämä oli kauheata kuolemantanssia. Martta ponnisti kaikki voimansa, sillä hänet oli vallannut ääretön hätä, mutta hän alkoi tuntea, että hänen voimansa pian pettäisivät, sillä polvet notkahtelivat liian usein. Hugon vauhti ja voimat näyttivät vain lisääntyvän. Martta koetti monta kertaa pujahtaa ovelle, mutta Hugo ymmärsi sen ja piti erikoisesti ovea silmällä.

Sanomaton kauhu puistatti Martan koko olemusta. Kuolema, jota hän ei koskaan ollut pelännyt, teki tuloaan niin kauheana ja rajuna. Martta oli aina kuvitellut sen tulon rauhalliseksi ja viileäksi, mutta nyt se tuli kiihkeänä kuin koko hänen elämänsä... Hän huusi minkä jaksoi, ja kerran juostessaan ohi suuren ateljeeriakkunan hän heitti pienen, marmorisen veistoksen suureen ruutuun, joka kovalla helinällä ja räminällä särkyi pudottaen suuria lasipalasia pihan asfalttiin. Martta huusi ja pakeni.

Hän oli jo uupumaisillaan, pari kertaa hän oli kompastunutkin lattiamaton reunaan ja hän tunsi kuolemansa hetken nyt olevan lähellä. Äkkiä hän sai suuren varmuuden ja rauhan mieleensä... Hänelle selvisi, että oli onni saada kuolla rakastettunsa käden kautta ... Mutta hän päätti sittenkin vielä hetkisen taistella henkensä puolesta, sillä samalla hetkellä hänet valtasi ääretön elämänhalu...

Hän oli kuolemanväsynyt, hän riuhtaisi pukunsa rikki rinnan päältä ja oli juuri syöksymäisillään Hugon kohotettuun puukkoon, kun ovesta hyökkäsi äkkiarvaamatta talonmies parin poliisin seuraamana, jotka takaapäin kävivät Hugoon käsiksi, saivat riistetyksi häneltä puukon, heittivät hänet maahan ja sitoivat hänen kätensä...

* * * * *

Martta istui vielä läähättäen Hugon suuressa nojatuolissa. Hänen sydämensä löi rajusti, hänen omatuntonsa oli kipeä, ja rinnassa poltti ja kiehui. Hengitys kulki vaivalloisesti, miltei koristen...

Hänen viimeinen toiveensa, kaunis onnenunelmansa oli särkynyt, hän oli syntynyt surun ja tuskan morsiameksi. Tuosta oli hänen sydämensä ystävä viety mielipuolisairaalaan. Ah, hän oli niin yksin, niin yksin...ja sairas...

Hän tiesi, että päivänsä olivat luetut, mutta hän ei ollut varma siitä, kuinka monta vuorokautta, viikkoa tai kuukautta hän saisi kitua, ja hän ei tahtonut elää sen jälkeen kuin hänen Hugonsa oli viety Lapinlahteen...

Martta nousi seisomaan, mutta samassa hän tunsi, että jos hän nyt liikkuu, niin hän saa verensyöksyn. Hän asettui varovasti nojatuoliin lepoasentoon ja päätti hiljaa, rauhallisesti odottaa, kunnes pahin vaara olisi ohitse. Hän sai laukustaan aina matkassa olevan morfiinipullon ja ruiskutti käsivarteensa tavallista suuremman annoksen, sillä morfiini hidastutti sydämen toimintaa ja esti siten verensyöksyn tulemasta... Hän lepäsi hievahtamatta ikäänkuin jääksi muuttuneena, mutta hänen aivonsa työskentelivät kuumeisesti niinkuin helvetillisin uni...

Vielä kerran kulkivat koko hänen kurjan elämänsä kuvat hänen sielunsa kuvastimessa, ja hän kärsi hirvittäviä sieluntuskia. Hän koetti ajatella kylmästi ja vastusti uljaasti liiallista mielenliikutusta. Ja niin hän lepäsi kauan liikkumatonna ikäänkuin kuollut odottaen vihollisensa poistumista. Kuolema oli hänen ystävänsä, mutta verensyöksyssä hän näki vihollisensa, sillä hän olisi varmasti jäänyt sen jälkeen vielä kitumaan, niin hän ainakin itse luuli, ja ties kuinka kauaksi aikaa...