Part 12

Pari tuntia oli kulunut. Mitä kauheimmat sieluntuskat, epätoivo, katumus, uhma, pelko ja häpeä olivat raadelleet häntä, mutta vaara tuntui nyt olevan ohi. Hän kohottausi hyvin varovaisesti ja otti laukustaan pienen paperipalasen ja kynän. Sitten hän kirjoitti laukkunsa päällä:

»Tuomari Eemeli Katajisto. Täällä.

Rakas Eemeli! Hautaa Sinä minut, sillä minulla ei ole ketään omaisia. Tervehdin Sinua lähtiessäni nyt viimeiselle matkalleni. Kiitos paljosta!

Martta Hagen.»

Hän nousi hyvin varovaisesti ja kiinnitti paperilipun neulalla hattuunsa, jonka oli ottanut päästään ja asettanut pöydälle. Sitten hän lähestyi pientä kirjoituspöytää, jonka laatikossa hän tiesi Hugon säilyttävän browningpistoliaan.. Hän otti sen esille laatikosta ja tarkasti, oliko se ladattu.

— Vihdoinkin olet minun kädessäni, sinä kallis vapauttaja, musta, viileä kuolemanavain...

Maailma alkoi musteta hänen silmissänsä, ja kevyt verivirta tulvahti suuhun, mutta samassa hän ehti kohottaa pistolin ohimolleen ja laukaista sen...

Sitten oli kaikki hiljaista. Kaksi punaista verivirtaa yhtyi hänen vaalealla puvullansa niinkuin kaksi eri vuorilta tulevaa pientä puroa...

Saman päivän lehdessä, jossa laajasti kerrottiin taiteilijatar Martta Hagenin elämäntyöstä ja hänen miellyttävästä, iloisesta persoonastaan, oli myöskin pikku-uutinen, joka koski Albert Hakalaan enemmän kuin hänen serkkunsa Martan kuolema, sillä hänen mielestään kuolema oli Martalle pikemmin onni kuin onnettomuus...

Uutinen kuului: »Kihlauksensa ovat julkaisseet lääket. kand. Väinö Teiskoja ja ylioppilas, neiti Lahja Kaario, kirkkoherra E.A. Kaarion ja hänen puolisonsa Mathildan, o. s. Lindegren, tytär.»

Albert tunsi kouristuksen sydämessään ja vaipui tuskallisiin mietteisiin. Seinällä hänen edessään oli hänellä kaunis, Italiasta tuomansa jäljennös antiikkisesta korkokuvasta, joka esitti nukahtanutta raivotarta — Furia Addormentata. Vain kaunis pää oli säilynyt tästä aikoinaan ehkä hyvinkin kauniista taideteoksesta.

Raivotar, jonka otsa ja nenä kulkivat kauniina, suorana viivana, oli sulkenut kauhua herättävät, tenhoisat silmänsä. Silmäluomet lepäsivät kevyinä silmien päällä ollen valmiit minä hetkenä hyvänsä kohoamaan ja paljastamaan silmät, jotka aina hehkuivat vihaa ja juovuttavaa hurmaa. Kauniina aaltoina lainehtivasta tukasta olivat useat kiharat valuneet vallattomina alas kaulalle ja poskille ikäänkuin hillittömät, intohimoiset ajatukset. Suu oli päättäväisesti kiinni, mutta piirteissä sen ympärillä oli unessakin raivo ja vaimentunut tuska...

Kaunis oli tuo uinahtanut raivonhengetär kylmässä, herkässä unessaan, mutta sen ilmeestä näkyi, että nukkuessakin sen korkean, valkean otsan alla kamppailivat kiihkeät ja kuumat, ristiriitaiset ajatukset.

Albert tuijotti kauan kuvaan. Hänestä tuntui, niinkuin furian silmät olisivat avautuneet ja katsoneet häneen suurina ja hurmaavan kauhistuneina... Raivotar oli herännyt hänessä taas ja kiidätti myrskyn lailla hänen intohimoisia, ristiriitaisia ajatuksiaan...

— Mennyt, ainiaaksi mennyt, — ajatteli hän, ja raivottaren hiukset liehuivat valloillaan intohimojen kuumissa tuulissa niinkuin liput juhlakentällä innostaen, kiihoittaen ja kutsuen taisteluun... Taisteluun oman sielunsa peikkoja vastaan...

Ebba tuli hiljaa hänen huoneeseensa, laski lämpöisen Miurun hänen olkapäällensä ja sanoi matalalla, sointuvalla äänellä:

— Nyt hän on kuollut...

— Niin, haudatkaamme hänet yhdessä. Nyt kai sinä voit antaa minulle anteeksi, sillä hän on löytänyt toisen.

Ebba ei sanonut mitään, vaan suuteli häntä otsalle. Eikä hän tiennyt, että he puhuivat eri asioista...

Helsingin kaupungin hautausmaat, sekä vanha että uusi, kun niitä erottava suurista mukulakivistä tehty, matala aita on poistettu, muodostavat kauniin ja eheän kokonaisuuden.

Oli kirkas toukokuun iltapäivä. Kello kolmen tienoissa jolui pitkin Lapinlahdenkatua harvinaisen pitkä, musta jono ruumisvaunujen jäljessä, joilla lepäsi kellertävästä tammesta tehty vaalea ruumisarkku. Martta Hagenin maallisia jäännöksiä siinä vietiin haudan rauhaan... Kaikissa tämän kadun varrella olevien talojen akkunoissa näkyivät nuo tutut katselijat, joiden päiväjärjestykseen kuuluu kuolemankulkueiden seuraaminen ja saattoajurien lukumäärän laskeminen.

Hagenien uusi sukuhauta oli sen graniittisen pengermäryhmän alimmalla penkereellä, joka ikäänkuin leveinä jättiläisportaina nousee merenrannasta ylös vanhan hautausmaan vanhinta osaa kohti. Avoimen haudan vieressä kohosi suurehko keltainen hiekkakasa, joka oli luotu hautaa kaivettaessa. Vanha runollinen puhe haudan mustasta mullasta ei ainakaan tässä ollut paikallansa, sillä vaalea hiekka kilpaili hohteessa arkun keltaisen tammenvärin kanssa, kun arkkua Chopinin surumarssin soidessa laskettiin hautaan.

Ilma oli tyyni ja keväisen lämmin. Hiljan valunut sade oli antanut vastanousseelle ruoholle hyvinhoidetuilla nurmikentillä erikoisen vihreyden ja tuoreuden loisteen. Korkean graniittiterassin kupeella kasvavat vanhat riippakoivut olivat täynnä vastapuhjenneita lehtiä, jotka sateen jälkeen tuoksuivat koivun pihkalle. Koko maa ikäänkuin höyrysi auringonpaisteessa, ja ilman täytti voimakas, ehkä liiankin väkevä maantuoksu...

Hautausmaan reunoja huuhteleva Lapinlahti lepäsi rasvatyynenä ja kuvasteli korkean taivaan vaaleita pilvenhattaroita sekä etäämmällä olevan tapettitehtaan leveitä, katkaistun sokeritopan muotoisia, matalia torneja ja toisella rannalla olevan mielisairaalan kivirakennuksia. Koko luonto oli kuin heräämässä, kaikkialla oli hiljaista ja kuitenkin eloa, salaperäistä elämänvirettä... Vastakylvetyt siemenet itivät miltei kuuluvasti haudoilla, linnut laulelivat riippakoivujen oksilla, ja joku kala tyvenessä lahdessa ampui rannan kaislikkoon terävälaineisen kiilan.

Chopinin surumarssin kuolemanväsyneet, onnahtelevat tahdit, sen elämänilojen turhuutta, intohimoja, epätoivoa ja tuskaa kuvailevat soinnut olivat täyttäneet ilman, ja sen viimeinen, taivaan rannattoman kirkkauden kaltainen surullinen, mutta samalla uuteen elämään viittaava sointu oli sammunut tyvenessä kevätilmassa...

Pappi siunasi ruumiin. Hänen puheensa oli lyhyt, mutta sovittava. Hän ei sanonut ainoatakaan tuomion sanaa, vaan lopetti siunauksen jälkeen sanoilla:

»Ihmiset, älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi!»

Eri henkilöryhmistä muodostettu tilapäinen taiteilijakuoro lauloi pari kaunista hautauslaulua, ja sitten luotiin hauta umpeen. Kun Martan kasvattiäiti ja kasvatti-isä, Ebba ynnä muut läheisimmät sukulaiset olivat laskeneet kellertävälle, auringossa hohtavalle kummulle seppeleensä, astui haudan ääreen tohtori Albert Hakala. Hän oli aivan kalpea, ja hänen kätensä vapisivat niin, että suuri, okaisista orjantappuroista sidottu vihreä seppele punervine ruusuineen ja tulenpunaisine silkkinauhoilleen heilui hänen kädessänsä. Oli hiljaista, kaikki seisoivat henkeänsä pidättäen, etäämmältä kuului pikkulintujen laulua riippakoivujen oksilta. Albertin ääni värähteli, kun hän lausui ensimäiset sanat:

— Sully Prudhommen kuolematon laulu »Säröinen maljakko» tulee mieleeni tämän kukkien peittämän, vastasyntyneen haudan ääressä... Kristallimaljakossa on salainen, näkymätön särö, joka kenenkään aavistamatta hiljalleen syöpyy ympäri koko maljakon. Sen sisällä oleva vesi tihkuu hiljaa, huomaamatta pois, ja siinä oleva kukka kuihtuu vähitellen kaikkien nähden... Samoin tässäkin lepäävän sydämessä oli salainen särö, joka vähitellen kiersi koko rakkaudenkaipuisen sydämen, ja kenenkään siihen syytä aavistamatta kuihtui tämä hento kukka...

Kaikkien silmät vettyivät, syvä liikutus valtasi kaikki saapuvilla-olijat, ja tuomari Katajisto itki ääneen. Eräs pieni peipponen oli asettunut istumaan aivan lähellä olevan tuomen oksalle ja lauloi hartaasti, oikein sydämensä pohjasta. Puhuja vaikeni hetkiseksi, ja kaikki kuuntelivat pienen linnun laulua. Sitten puhuja jatkoi:

‒ Rakkautta hänen sielunsa kaipasi, mutta koskaan elämässään ei hänen osakseen tullut se suuri, kaivattu rakkaus. Hänen elämänsä jos kenenkään oli tuskaa ja myrskyisää kamppailua sielunsa raivottarien kanssa, ja hän haavoittui niin usein...

Toiselta puolen lahtea, jossa mielenvikaisten sairaala sijaitsee, oli jo pitemmän aikaa kuulunut mielipuolien huudahduksia. Mutta juuri kun puhuja lausui viimeiset sanansa, kuului yli tyvenen lahden pitkä, valittava ja raaka huuto... Myöskin saattojoukosta kuului samassa valittava huudahdus. Se oli taiteilija Hertellin juoksupoika Ville Nenonen, joka purskahti äänekkääseen itkuun...

Monet saapuvilla-olijoista, jotka tiesivät Martan pienen lemmentarinan, tulivat levottomiksi, Albert vaikeni kesken lauseen... Syntyi hetken hiljaisuus, jota häiritsi vain tuntemattoman mielipuolen kaameat huudot. Pieni peipponenkin oli lopettanut laulunsa. Hetken kuluttua palasi Albertin mielenrauha niin, että hän saattoi jatkaa värisevällä äänellä:

278

— Tämä punaruusuinen orjantappuraseppele, joka on suurimman kärsimyksen symboli, ja nämä tulenpunaiset nauhat, jotka ovat kuva elämän rakkaudesta... säteilkööt rauhallisen leposi yllä niinkuin pian painuvan päivän viimeinen kajastus...

Sitten hän luki nauhoihin painetun runon:

»Niin hyvin minä ymmärrän kaikki ne, joita elämän hurjuus hurmaa, jotka kiihkojen kuumissa höyryissä hakevat surujen surmaa. —

Sillä harva on täällä se sankari, jok' on pystyssä loppuun saakka, jos vaan on polku liukasta ja harteilla suuri taakka. — —»

Albert laski seppeleensä haudalle ja poistui äänetönnä, eikä ollut saattojoukossa monta, jonka silmää ei kyynel olisi kostuttanut...

Kuoro lauloi, ja seppeleitä laskettiin runsaasti nuorena kuolleen taiteilijattaren haudalle...

XIX

Martta Hagenin kuolema koski syvästi tuomari Katajistoon, joka pohjaltaan oli hyvä ihminen, vaikka hän elämän monenlaisissa ponnisteluissa oli tullut katkeraksi ja kovaksi. Martta oli sittenkin ollut se nainen, jota hän eniten oli rakastanut, ja vaikka heidän yhteinen elämänsä olikin ollut myrskyistä ja epätasaista, oli se näin muistona kuitenkin kaunis ja kokonainen. Kuollessaan oli Martta osoittanut hänelle suurempaa luottamusta kuin ylhäisille sukulaisilleen, ja tämä luottamus liikutti häntä syvästi. Nyt oli Martta poissa, ja hänen intohimonsa muuttui syväksi, lohduttomaksi kaipaukseksi...

Hän oli juuri saanut kuntoon kaikki valmistelunsa nostettavaa oikeudenkäyntiä varten, kun Martan kuolema tuli katkaisemaan kaikki hänen puuhansa...

Hän syytti mielikuvituksessaan itseänsä monesta kovasta ja epäystävällisestä sanasta, joita hän vihoissaan oli Martalle sanonut. Mutta mitenkä hän olisikaan voinut ymmärtää kaikkia taiteilijaoikkuja; hänhän oli kylmän järjen ja loogillisen ajatuksen mies...

Martta oli sittenkin, kaikesta huolimatta, rakastanut ja kunnioittanut häntä...

Hän oli käynyt yhä hermostuneemmaksi, sillä hänen raha-asiansa olivat kaikista ponnistuksista huolimatta huonontuneet ja käyneet päivä päivältä yhä vaikeammiksi hoitaa. Tuntui kuitenkin niin kaihoisalta luopua monesta pikkuesineestä, joita vuosien varrella oli tullut itsellensä hankkineeksi ja joihin tavallaan oli kiintynyt. Väliin hän tosin piti moisia ajatuksia lapsellisina ja sentimentaalisina, mutta hän ei voinut parhaimmallakaan tahdollaan ohjata tunteitaan ja ajatuksiaan reaalisemmalle pohjalle.

Hän oli tullut mieleltänsä erikoisen herkäksi ja epätasaiseksi. Toisinaan hän saattoi toverijoukossa olla hillittömän iloinen ja tyytyväinen sekä lasketella mitä kevyimpiä sukkeluuksia. Mutta sitten hän saattoi aivan yhtäkkiä ilman mitään erikoisempaa syytä muuttua ärtyisäksi ja riitaiseksi. Hän oli katkera elämälle, ihmisille ja kaikelle...

Martan kuolema herkisti häntä vielä enemmän, ja kuultuansa taiteilija Hertellin suuresta onnettomuudesta hän vallan kauhistui. Hän ei ollut ensinkään taikauskoinen, mutta vastustamattomasti heräsi hänessä salainen, pelokas ajatus siitä, että mitenkähän mahtaa hänen käydä, kun hänen vihollisensa olivat ilman hänen kostoaan sortuneet ikäänkuin taivaantulen iskeminä...

Hän koetti muuttua hyväksi ja ystävälliseksi, ettei vain mitenkään saattaisi itsellensä mitään suurempaa onnettomuutta. Hänellä oli mielestään täysi syy pelätä sellaista, sillä uhkasihan häntä joka hetki se suuri romahdus...

Hän oli vihannut tohtori Hakalaakin, koska tämä oli Martan serkku ja esiintyi ainakin hänen mielestään ylimielisen sopimattomasti Marttaa kohtaan. Ja hänestä tohtori Hakala oli aivan liian varma rikkauksineen ja katsoi oikeudekseen kohdella köyhempiä miten vain halusi...

Harmissaan ja salaisessa vihassaan Hakalaa kohtaan hän oli kehittynyt siihen, että aina vastusti Hakalaa, osakunnassa, puhui tai ehdotti tämä mitä hyvänsä. Eikä hän ollut aivan yksin, sillä aina oli osakunnassa levottomia ja kapinallisia aineksia, jotka tahtoivat mullistuksia ja muutoksia oleviin oloihin, ja hän oli aivan itsestään tullut näiden kapinallisten johtomieheksi.

He myönsivät, että hän puhui hyvin, ja sitten oli hänessä riittävä annos juristeille ja varsinkin, asianajajille tarpeellista ylimielisyyttä ja julkeutta. Hän uskalsi sanoa miltei mitä hyvänsä, sillä hän tiesi mikä oli luvallista, mikä ei, ja tunsihan hän lain...

Hän oli saanut jollain tavalla — hän ei itsekään enää muistanut mitenkä — hiukan vihiä tohtori Hakalan suhteesta Lahja Kaarioon. Joku osakunnan kaikkitietävä juorukello, sillä sellaisia on joka osakunnassa, oli sen hänelle jonakuna iltana kapakassa uskonut.

Hän oli innostunut siitä kovasti, sillä siinähän tarjoutui hänelle erinomainen ase nuorison opettajaa vastaan. Tohtori Hakala oli ilmeisesti nuorison turmelija ja pahuuteen opastaja. Hän kuulusteli asian todenperäsyyttä muiltakin ja sai kuulla, että yksi ja toinen tiesi jotain kertoa tohtorin kiintymyksestä oppilaaseensa, mutta ei kukaan tiennyt varmuudella kertoa mitään yksityiskohtaista tai muuta merkitsevämpää. Joka tapauksessa oli tämä erinomainen aihe juorun levittämiseen. Mikä niin tehoaa kuin parjaus... Puhtainkin ihminen sen edessä muuttuu mustaksi, ja vaikka hän vihdoin puhdistuisikin parjauksen syytöksistä, jää hänen kohdalleen ainaiseksi liihoittelemaan eräänlainen tumma, epämääräinen varjo, joka milloin tahansa voi muuttua synkemmäksi ja uhkaavaksikin...

Mutta nyt hän oli muuttanut mielipidettään, sillä Martan hautajaisissa hän oli huomannut, kuinka hieno mies tohtori Hakala sittenkin oli. Tohtori Hakala oli kutsunut hänet heti Martan kuoleman tiedoksitulemisen jälkeen luoksensa ja ojentanut hänelle Martan kirjeen, joka oli löydetty hänen hatustaan. Tohtori Hakala oli liikutettuna kysynyt, sallisiko hän heidänkin sukulaisina ottaa osaa Martan hautaamiseen. Hän ei tahtonut loukata kuolleen viimeistä tahtoa ja kysyi sentähden hänen suostumustaan. Olisihan tohtori Hakalalla ollut täysi oikeus menetellä kuinka vain tahtoi ja olisihan hän voinut hävittää Martan viimeisen kirjeen, mutta juuri siinä, että hän esiintyi niin ystävällisesti häntä kohtaan, hän osoitti mitä miehiä hän oli...

Ja haudalla, siellä hän oli saanut viimeiset todistukset siihen, että tohtori Hakala ansaitsi hänen arvonantonsa. Hän katui ilkeyttään ja iloitsi siitä, että parjauksensa ja ennen kaikkea välillinen lähestymisensä tohtorinna Hakalaan oli, kuten hän itse luuli, täydellisesti epäonnistunut....

Hän päätti olla varovainen, hän tahtoi olla hyvä, sillä hän pelkäsi pahuuden koituvan itsellensä vaurioksi. Hän oli päässyt vapaaksi ikäänkuin jostain ilkeästä painajaisesta. Se painajainen oli ollut hänen intohimoinen rakkautensa ja siitä johtuva katkeruus ja vihamielisyys... Nyt se oli muuttunut masentavaksi, aina jäytäväksi kaipaukseksi...

XX

Kokonainen vuosi oli kulunut.

Kevät; kesä, syksy ja talvi olivat menneet painostavassa levottomuudessa, sillä sodan vaara kummitteli yhä, mutta hiljaa ja rauhallisesti oli kaikki kulunut. Mitään onnettomuutta ei kuulunut, ja elämä kulki entistä latuaan vain sillä erotuksella, että omaisuudet jossain määrin olivat vaihtaneet omistajiaan ja että kaikki oli huomattavasti kallistunut ja rahan arvo pienentynyt...

Oltiin taas keväässä...

Tuomari Katajiston oli onnistunut luovia ohi monien salakarien, sillä rahansaanti oli edelleen hyvin helppoa ja sen kysyntä oli pieni. Kaikilla, joilla oli rahoja, lainasivat niitä mielellänsä kunnollista korkoa ja varmoja takuita vastaan, sillä pankit eivät maksaneet sanottavia korkoja talletuksista.

Osakunta vietti uuden ylioppilastalon kapea-akkunaisessa, ikävän ja epäkodikkaan näköisessä salissa pientä juhlaa erään heimomuiston kunniaksi. Juhla oli paraassa käynnissä, kun tuomari Katajisto saapui tähän runsaslukuiseen seuraan. Vastustusmieliset kerääntyivät heti hänen ympärilleen yksitellen, kenenkään huomaamatta, ja pyysivät häntä puolustamaan nuorisoa tohtori Hakalan mahdollisia hyökkäyksiä vastaan, sillä heidän tietoonsa oli tullut, että kuraattori tässä juhlassa ilmoituksensa mukaan tulisi puhumaan, ja mitäpä tuo maailmanparantaja muutakaan osaisi kuin haukkua akateemista nuorisoa.

Mutta tuomari Katajisto oli rauhallisella mielellä, hän ei tahtonut kapinoida eikä herättää riitaa. Mutta silloin hän sai kuulla kunniansa. Hän oli luopunut periaatteistaan ja koko kuluneen talven aikana joko karttanut tovereitaan tai suorastaan pettänyt heitä. Hän oli saanut rahoja kuolleen rakastajattarensa serkulta, niin, se oli hyvin todennäköistä, koskapa hän näin kauan oli voinut välttää kaikkien odottamaa vararikkoa ja koska hän ei enää koskaan uskaltanut puhua sanaakaan tohtori Hakalaa vastaan...

Tuomari Katajisto kiivastui, hänen lakimiesverensä kiehui ja kuohui kiihoittaen prosessiin, mutta hän hillitsi itsensä. Ei maksanut vaivaa ryhtyä nuorten poikaviikarien kanssa suutaan soittamaan. Mutta hän sai kuulla lisää. Hän oli petturi, hän oli siis hyväksynyt tämän nuorisonturmelijan periaatteet, hän taisi olla sosialisti? Minkälaista oikeutta hän mahtoi jakaa? Siinä oikeudessa ei ollut rahtuakaan oikeutta, se oli oikeuden polkemista...

Tuomari Katajisto vastasi jotain, mutta hän huomasi, että hänen oli hyvin vaikeata saada sananvuoroa. Hän oli varomattomasti heitellyt tulisoihtuja tappuravarastoihin, ja nyt ne olivat sytyttäneet kaikki ilmi lieskaan...

Nuoria joukkoja on vaikeata ja epäkiitollista johtaa ja hillitä. Hän huomasi, että hänellä ei ollut rahtuakaan vaikutusvaltaa heihin. Heidän seuransa puhui niin äänekkäästi ja huitoi niin kiihkeästi käsiään, että he alkoivat herättää huomiota muissakin osakuntalaisissa. Mutta samassa soi fanfaari, ja kuraattori Hakala astui puhujalavalle.

Koko kuraattorina-olonsa aikana hän oli verrattain harvoin käyttänyt tilaisuuttaan ja oikeuttaan puhua nuorisolle, sillä hän oli sitä mieltä, ettei paljosta puhumisesta ollut suurta hyötyä. Hän esiintyi harvoin, mutta silloin hänellä oli aina jotain sanottavaa sydämellään.

Hän oli joskus moittinut nuorisoa yhdestä ja toisesta puutteesta. Mutta hänen esiintymisensä ei ollut kuitenkaan saanut niin suurta vastakaikua kuin hän oli otaksunut. Kuitenkaan ei hän voinut syyttää nuorisoa ymmärryksen ja harrastuksen puutteesta. Hän oli kauan miettinyt syitä ylioppilaselämän epäkohtiin ja nyt hän tahtoi kerran puhua jotain positiivistakin niiden epäkohtien parantamiseksi selitettyänsä ensin ne syyt, joista ne johtuivat.

Ylioppilasliikatuotannosta hän oli jo kerran ennenkin puhunut ja käsitellyt sen yhteydessä olevia seikkoja, mitenkä sitä olisi vastustettava ja mitenkä se mahdollisesti vähitellen oli järjestyvä luonnollisemmaksi.

Syyksi tuohon tavattomaan ylioppilasvimmaan hän arveli sen käsityksen, joka oli yleinen keskiluokan porvareissa ja varakkaimmissa maalaisissa, ja joka jo oli jossain määrässä tunkeutunut työväenkin keskuuteen, nimittäin että ei ole kättensä työllä elävälle ja ennen kaikkea varakkaanlaiselle isälle tai äidille kauheampaa kohtaloa kuin nähdä omat lapsensa ruumiillisen työn tekijöinä. Tämä varsinkin porvarisluokassa ylen tavallinen käsitys pakotti heitä panemaan kaikki jälkeläisensä, tyhmimmätkin, herraskouluihin, joissa he oppivat vieromaan ruumiillista työtä...

Yhtenä syynä oli juuri se väärä käsitys, joka ikäänkuin itsestään ilman tarkoitusta tai pakkoa jo kouluissamme istutettiin opetuksen ohella nuorisoon, nimittäin että »sivistyneen» ei muka sopinut tehdä ruumiillista työtä, ikäänkuin se olisi ollut häpeällistä. Tuskin sitä koskaan suorastaan sanottiin, mutta opetuksen henki oli sensuuntainen, ja nuoriso on eräissä suhteissa, mitä oppimiseen tulee, sangen herkkä ja vastaanottavainen...

Jos nyt jotkut pitemmille opinteille lähteneet sattuivat tiellä syystä tai toisesta uupumaan, niin he eivät katsoneet tämän nykyisen, yleisesti vallalla olevan käsityksen mukaan voivansa ryhtyä tekemään tavallista työtä, vaan muuttuivat useimmissa tapauksissa onnettomiksi, toimettomiksi maleksijoiksi. Eikä tämä tapahtunut useinkaan rodun huonouden vuoksi, sillä heistä olisi kyllä voinut tulla kunnollisia maanviljelijöitä taikka käsityöläisiä, joista yhteiskunnalla olisi ollut hyötyä ja kunniaa, mutta he olivat tuon väärän kunniakäsitteen uhreja...

Itse he ehkä olisivat alkuaan olleet halukkaita työhön, mutta he olivat väärän koulukasvatuksen myrkyttämiä. Tieto oli hyvä ja välttämätön, ja tutkinnoista olisi voinut heille koitua hyötyä, jos he, kuten esimeikiksi Ameriikassa, olisivat olleet se virkistävä, sivistynyt voima, joka palaa kouluista reaaliseen elämään tuoden muassaan runsaat tiedot, joita levittävät ympärillensä, mutta he olivat usein käsitykseltään sairaalloisia raukkoja... Ei ollut ihme, jos nuoriso seisoi neuvotonna ja tietämättä mitä oli tehtävä...

Puhujaa saattoi sekä raivostuttaa että hävettää, jos hän sattumalta kesäiseen aikaan kulki polkupyörällä tai autolla maaseudulla. Hän saattoi nähdä monia taloja, joiden pihakoivujen siimeksessä loikoi yksi tai pari valkolakkista nuorta ihmistä riippumatossa lukien viidenkymmenenpennin romaaneja, samaan aikaan kun heidän isänsä ja äitinsä kuin henkensä hädässä korjasivat kuivia heiniä latoon uhkaavan ukkospilven alta...

Ulkomailla eivät ylioppilaat halveksineet tai karttaneet ruumiillistakaan työtä. Loma-aikoina he työskentelivät, jos se oli tarpeellista, konepajoissa, tehtaissa, maatyössä, tai palvelivat ravintoloissa tarjoilijoina tai hotelleissa tilapäisinä ovenvartioina... Siellä pidettiin kunniallisena ansaita rahaa kunniallisella tavalla...

Nuorison tuli uskaltaa katsoa totuutta suoraan silmiin, sen tuli uskaltaa seurata aikaansa ja tarttua elävään elämään oikealla otteella, taikka elämä nopeassa kehityksessään kiiti sen ohi kuin punertava pilvenhattara...

Hänen mielestään suurimpana syynä nuorison velttouteen oli _todellisen pohjan puute_. Kielikysymys oli jo aikoja sitten menettänyt kärkensä nuorison keskuudessa, sillä ruotsinkielinen ylioppilasnuoriso oli ylhäisesti vetäytynyt omaan kuoreensa ja kaikessa kokonaan eristäytynyt suomenkielisestä nuorisosta. Se kehitti itseänsä vain niillä edellytyksillä, joita se imi omasta, vanhasta kulttuuristaan, ja niillä pienillä virkistävillä tuulahduksilla, joita se juhlapuheitten ja ruotsalaisen punssin kera toisinaan onnistui saamaan emämaasta. Mikään taistelu tai kamppailu ei näin ollen ainakaan suuremmassa määrässä tullut kysymykseenkään eri kieliryhmiin kuuluvien ylioppilaitten välillä...

Kansallisuuskysymys, joka hänen mielestään oli käsitettävä oman kansallisuuden kohottamiseksi tiedoilla ja yhteisillä harrastuksilla, oli tavallaan johdettu harhaan. Juuri ylioppilasnuorison olisi tullut eturivissä taistella niin, että _kaikki_ joukot yksimielisinä, tietopuolisesti sivistyneinä olisivat työskennelleet saman aatteen hyväksi, välttäen tuon uhkaavan veltostumisen vaaran...

Nuorison oli opittava tuntemaan yhteiskuntaelämän lait, silloin se myöskin uskaltaa ryhtyä mihinkä työhön hyvänsä. Silloin varmasti tulee köyhistä sosialisteja sanan parhaimmassa merkityksessä, ja rikkaat alkavat taistella kapitalismin puolesta. Se on liikettä, taistelua, elämää...