Part 13

Nykyään on useimpien vanhoillisuus itsetiedotonta. He eivät tiedä paljon mitään yhteiskuntaelämän laeista. Jospa he edes taistelisivat kapitalismin puolesta ja puolustaisivat omia, olemattomia kapitaalejaan, niin olisihan sekin jotakin. Mutta he ovat useimmissa tapauksissa vain _kannattajia_... He luottavat vieläkin siihen, että kyllä johtajat heille neuvovat mitä on tehtävä. Mutta missä ovat johtajat? Jotkut suuriääniset puhujat käskevät nuorisoa tekemään ja puolustamaan asioita, jotka eivät ole heidän... He tuskin ymmärtävät mitä tekevät... Alentavampaan tilaan ei juuri »maan toivo» voine joutua kuin missä se nyt on...

Vielä hän huomautti siitä, että ylioppilasnuorison tuli vaatia itseltään enemmän niinsanottuja vapaita opintoja. Jokaiselta suomalaiselta ylioppilaalta saattoi jo täydellä syyllä vaatia, että he hallitsivat ainakin kahta eurooppalaista kieltä edes painettuna, mutta, osaksi myöskin puhuttuna, sillä muuten he eivät voineet seurata ihmiskunnan jättiläiskehitystä täältä kaukaa, missä istuttiin kuin teatterissa huonoilla paikoilla, joilta ei näe näyttämölle juuri nimeksikään...

Hän huomautti sitä välttämättömyyttä, että ylioppilaitten, jos tahtoivat lukea itsensä tämän maan sivistyneisiin kansalaisiin, täytyi tutustua oman maansa ja kansansa merkkimiesten elämään ja teoksiin. Oli paljon ylioppilaita, jotka eivät olleet lukeneet Reinin »J.V. Snellmanin elämää» taikka Kiven »Seitsemää veljestä», mutta kuitenkin ylpeinä vaativat sivistyneen, akateemisesti sivistyneen kansalaisen, oikeuksia ja etuja...

Voimakkaat kättentaputukset kaikuivat, kun kuraattori oli lopettanut pitkän puheensa, vaikka toisinaan oli kuulunutkin äänekästä rykimistä, murinaa ja hillittyjä huudahduksia siitä ryhmästä, jossa tuomari Katajisto istui.

Heti kun juhlan virallinen puoli oli päättynyt, poistui kuraattori osakunnan kokouksesta, ja osakuntalaiset jäivät tanssimaan varhaiseen aamuun saakka...

Kuraattorin aikainen poistuminen herätti osakuntalaisten huomiota, ja monet, jotka pitivät paljon tohtori Hakalan rehellisestä ja miellyttävästä olemuksesta, hyökkäsivät tuomari Katajiston kimppuun, sillä häntä pidettiin vieläkin, vaikka syyttä, oppositsionin johtajana. Hän koetti puolustautua ja sanoi, että hän ei suinkaan ollut ilmaissut tyytymättömyyttään, päinvastoin hän oli täydellisesti tohtori Hakalan kannalla.

Monet hämmästyivät tätä hänen mielenmuutostaan, joka ei kuitenkaan tullut kaikille yllätyksenä, ja huusivat hänelle hyvähuutoja. Mutta ne, joiden kanssa hän ennen oli ollut yhtä mieltä ja vastustanut tohtori Hakalaa, hyökkäsivät hänen kimppuunsa hirvittävällä kiivaudella.

He puhuivat suunsa puhtaaksi, eikä siinä sanoja säästetty. Väittely eteisessä tuli niin kiivaaksi, että monelta taholta ahdistettu tuomari Katajisto katsoi parhaaksi poistua, ennenkuin hänelle kävisi pahemmin.

Astellessaan kiihtyneenä ja ärtyisenä kotiansa kohti, kapakkaan ei hän enää myöhäisen ajan takia voinut päästä, hän katkeruudekseen sai tuntea, että joka vihaa kylvää, se vihaa niittää...

XXI

Suuri maailmansota riehui yhä Euroopassa, mutta sen laineet eivät ulottuneet tänne asti. Vain keveitä vaahtokuplia pärskähteli tänne kaukaiseen Pohjolaan. Maata rasitti kallis aika ja yhden ja toisen ylellisyystavaran puute, mutta muuten oli ihmisillä hyvä olla.

Janne Pöyhtäri oli tarmollaan ja taitavuudellaan kehittynyt eteväksi kauppamieheksi. Hänen liikkeensä oli vain varttunut, ja hän oli kerännyt itsellensä huomattavan omaisuuden. Toisia onni suosi, toisilta se kielsi apunsa, Janne Pöyhtärille se oli hymyillyt...

Janne oli ollut Hannan kanssa naimisissa jo muutamia kuukausia, ja eräänä päivänä toteutui hänen kaunein unelmansa. Hän osti kotitalon ja osan siihen kuuluvasta maa-alueesta. Hän päätti vielä, niin kauan kuin sotaa kesti ja hänellä oli mahdollisuuksia, jatkaa liikettänsä pääkaupungissa, mutta sitten myöhemmin hän aikoi muuttaa myötyriksi maalle ja ruveta elämään maanviljelyksellä.

* * * * *

Elettiin juhannuksen kynnyksellä, oli aatonaatto. Luonto oli kukkeimmillaan. Koivujen vihreys oli vaaleata, ja havupuiden vuosikasvujen kärjet hohtivat heleinä auringonpaisteessa. Tuomet olivat jo miltei kukkineet, ja pihlajat levittivät voimakasta tuoksuaan. Aurinko paahtoi täydellä terällään.

Janne oli muuttanut vanhan äitinsä ja nuoren vaimonsa kanssa syntymäkotiinsa. He olivat olleet maalla vasta muutamia päiviä. Vanha äiti oli kulkenut kuin unessa ja itkenyt tuontuostakin, sillä vanhat muistot olivat liian voimakkaina tuoksuneet kaikkialla häntä vastaan.

Janne oli valjastanut rattaiden eteen nuoren, komean hevosensa, josta hän hevosten korkean hinnan takia oli saanut maksaa hyvän summan, ja lähtenyt parin kilometrin päässä olevaan alhoon hakemaan juhannuskoivuja kuistin pieliin.

Hänkin oli kulkenut kuin unessa. Saavuttuaan Vähäjärven hakaveräjälle hän sitoi hevosen veräjänpieleen ja lähti kävellen katselemaan tuttuja seutuja. Aurinko paistoi tukahduttavan kuumasti, mutta Janne ei huomannut sitä, sillä sanaton onni ja riemu täyttivät hänen sydämensä. Oli niin kevyt olla, että olisi voinut vaikka keveitten pilvenhattaroitten lailla kohota taivaan äärettömään sineen.

Vähäjärven liejuinen ranta tuoksui niin tutunomaiselta. Pikimusta lieju poreili auringonpaisteessa tuossa lietteisellä rannalla, jossa hän lapsena oli henkensä uhalla pyydystellyt pieniä hauenpoikasia. Hänet valtasi vastustamaton halu koettaa, pettikö se vielä nytkin kuten ennen. Hän riisui nopeasti saappaansa, ripusti sukkansa pajunoksalle ja asteli avojaloin pehmeällä maalla. Siitä oli vuosia, kun hän oli saanut olla avojaloin ulkosalla. Tuntui kuin lapsuus olisi astellut hänen luoksensa. Musta lieju oli lämmintä ja hiveli suloisesti kalpeita jalkoja, joiden varpaitten välistä se niin hauskasti kitisten pursui jalan alta esille.

Näkyy se vajottavan vielä niinkuin ennenkin, ajatteli hän ja lähestyi rantaa katsellakseen, oliko rannassa hauenpoikasia.

Kovinpa se pettikin. Olikohan se tullut lietteisemmäksi, vai olikohan hän tullut painavammaksi? Kait hänessä sentään vika oli...

Muta tuoksui väkevästi, ja ruosteinen vesi nousi jalanastumiin niinkuin punainen veri. Hän poimi muutamia ruostelehtiä ja piteli niitä käsissään. Aivan ne olivat samanlaisia kuin ennenkin. Hänen teki mieli ulpukoita ja lumpeenkukkia. Vahinko vain, että ne eivät vielä kukkineet.

Hän palasi takaisin kovemmalle maalle ja juoksi pitkin korteheinän peittämää ketoa pienen puron äyräälle, joka juoksi Vähäjärvestä Syväjärveen. Puro oli vettä täynnä, ja vesi oli sameata. Janne pisti jalkansa veteen, mutta veti sen äkkiä pois, sillä vesi oli vielä hyvin kylmää. Siitä huolimatta hän rohkaisi kuitenkin itsensä ja pesi mutaiset jalkansa tässä kylmässä vedessä. Sitten hän istui puron reunalla olevalle kivelle ja kuivasi kuumottavat jalkansa auringonpaisteessa.

Hän saattoi kiveltä hyvin nähdä, kuinka vesi juoksi purossa ja taivutteli veden alla olevia ulpukan ja lumpeen lehtiä. Pieni hauenpoika ilmestyi kiven kohdalle ja ui itsepintaisesti vastavirtaan pysyen siten aivan liikkumattomana paikallaan. Sen evät vain työskentelivät ahkeraan, mutta eteenpäin se ei liikkunut. Jannen oli oikein vaikea pysyä kivellä, sillä niin hänen teki mieli pyydystää tuo pieni hauki, joka ei olisi riittänyt edes kissalle puoliseksi. Mutta hän hillitsi kuitenkin mielitekonsa ja katseli sen eloa tummassa, juoksevassa vedessä. Pitkä, vettynyt vesipillinkorsi ui haukea vastaan myötävirtaa. Hauki tuli levottomaksi ja ampaisi monta metriä eteenpäin virtaa ylös.

Suloista oli taas olla maalla näillä tutuilla seuduilla, joilla lapsena oli veljensä kanssa leikkinyt. Mieli tuntui samalla kertaa kevyeltä ja kaihoisalta. Elämä oli sentään niin ihmeellistä... niin ihmeellistä...

Hän haki saappaansa ja veti ne jalkaansa, sillä risut ja korret pistelivät hänen tottumattomia jalkojaan.

Toisenlainen niissä oli nahka silloin lapsena, kun »vareksen saappaat» olivat parhaimmillaan, — ajatteli hän hymyillen. Sitten hän lähti syvemmälle viidakkoon ja alkoi kaataa nuoria koivuja, joiden pienet, vaaleat lehdet värähtelivät ikäänkuin pelosta, kun hänen kirveensä osui niiden valkoisenvihertävään kylkeen...

Jannen valtasi oikein iso ikävä saunanlauteille, kun hänen sieraimiinsa tunkeutui koivunlehtien tuore tuoksu. Hän iloitsi jo etukäteen siitä nautinnosta, jonka kunnollinen maalaissauna uusine vihtoineen ja sähisevine kiukaineen oli hänelle tarjoava...

Kaadettuaan mielestänsä kylliksi puita hän alkoi vetää niitä rattaille, ja vihdoin hän läähättäen ja hikisenä istuutui nuorten koivujen pehmeään, tuoksuvaan syliin.

Aurinko poltti kuumasti, ja ilma tuntui painostavalta. Taivaalle oli alkanut kertyä suuria, komeita, valkoisenhohtavia pilviä, jotka muistuttivat jättiläisveturin jälkeensä jättämää savupilvisikermää. Hevonen juosta lönkytti laiskasti, ja Janne oli miltei uinahtaa pehmeälle vuoteelleen rattailla.

Hänen ajaessaan kirkon kohdalla herätti hänet suloisesta uinailustaan ystävällinen tervehdys. Tuomari Katajisto siinä kulki hienossa, valkoisessa hellepuvussaan. Tuomari pyysi päästä rattaille. Hän oli erinomaisen ystävällinen ja kohtelias.

— Herra Pöyhtäri on ollut hakemassa juhannuskoivuja, — sanoi hän kohteliaasti.

— Niin olen. Muuten voi tuomari mieluummin sanoa minua vain Pöyhtäriksi, sillä enhän minä ole mikään herra, — vastasi Janne hiukan häpeissään.

— Anteeksi, kuinka vain tahdotte. Aikooko Pöyhtäri jäädä oikein myötyriksi tänne maalle maanviljelijäksi?

— Niin olisi aikomukseni, jahka asiani siellä Helsingissä loppuvat.

— Niin, teitähän on onni suosinut oikein hyvin siellä pääkaupungissa. Minulla taas on ollut paljon onnettomuuksia...

— Kuulinhan minä, että tuomarin isä kuoli tässä kevättalvella.

— Niinhän tuo kuoli, mutta se ei ollut suurin onnettomuus, vaan isäukon testamentti, jossa hän teki minut perinnöttömäksi ja lahjoitti kaikki rahansa N:n maanviljelyskoululle. Se oli minulle kova isku.

— Arvaahan sen, — sanoi Janne osaaottavasti.

Ja sitä seurasi toinen, vielä suurempi onnettomuus, sillä kun velkojani Helsingissä saivat tiedon siitä, panivat he minut vararikkoon, ja nyt olen köyhää köyhempi.

— Olipa se todella kova paikka ja vaikea kohtalo, kun on lukenut niinkin pitkälle kuin tuomari...

— Se lukeminenhan minun kohtaloni onkin, sillä isä ei tahtonut, että minusta olisi tullut herra, ja hän piti sanansa. Hän oli oikein sellaista vanhaa maalaisjuurta, joka ei turhia jaarittele, vaan pitää sanansa...

— Mutta voihan tuomari uudestaan yrittää asianajokonttorilla, sillä onhan tuomarilla vielä tietonsa tallella, niitähän ei kukaan voi ulosmitata, — neuvoi Janne avuliaasti.

— Kyllä niinkin, mutta minulla ei ole millä alkaa, ja kukaan ei enää usko minulle lainaksi. Sitäpaitsi olen menettänyt paljon itseluottamuksestani...

— Ymmärtäähän sen, — sanoi Janne. Syntyi hetken äänettömyys, ja Jannen mieleen muistuivat ne kauheat ajat, jolloin hän kulki alakuloisena ja onnettomana työtä etsien. Hänen tuli vieläkin paha olla, kun hän ajatteli kaikkia niitä nöyryytyksiä, joita niihin aikoihin oli saanut kokea....

— Ajattelin kysyä teiltä, voisitteko lainata minulle vähän rahaa joksikin aikaa, jotta pääsisin taas jaloilleni. Olen näet kuullut, että olette ansainnut paljon rahaa näinä aikoina, — sanoi tuomari Katajisto hiukan punastuen.

Janne oli hetkisen ääneti ja muisteli sitä hetkeä, jolloin tohtori Hakala oli tullut häntä vastaan kadulla ja auttanut häntä lainaamalla rahat, joilla hän aloitti kaupantekonsa. Paljon työtä ja puuhaa oli hänellä ollut rahojen ansaitsemisessa ja paljosta hän oli saanut kieltäytyä voidaksensa säästää sen verran, että saattoi toteuttaa osan unelmastaan ja ostaa takaisin kotitalonsa ja osan siihen kuuluvasta maasta... Vaivalla ansaitut rahat olivat hänelle rakkaat, eikä hän olisi mielellään tahtonut niistä luopua. Mutta kun hän muisti silloisen oman epätoivoisen mielentilansa, niin hänen mielensä valahti herkäksi...

— Niin, eihän minun pitäisi kääntyä teidän puoleenne, sillä olenhan jo ennestäänkin teille velkaa, — sanoi tuomari Katajisto, kun Janne yhä pysyi vaiti. — Mutta kalliit korot minä ainakin siitä velastani olen maksanut...

Janne havahtui ajattelustaan.

— Ette ainakaan minulle?

— En teille, mutta kallista ja katkeraa lystiä se sittenkin oli. Martta Hagenista, johon teidän välityksellänne tutustuin, tuli minun suuri onnettomuuteni. Minä rakastuin häneen, ja hän köyhdytti minut... Olen vihannut teitäkin, sillä mielestäni te olitte alkusyynä onnettomuuteeni, vaikka ymmärränhän minä, että te olette viaton siihen...

Vaikka Janne ei tuntenut mitään sääliä tai myötätuntoa tuomari Katajistoa kohtaan, niin hän tohtori Hakalan avustusta muistaessaan ymmärsi, mikä merkitys voi olla aikanaan saadulla avulla, ja sanoi rauhallisesti:

— No niin, jos tuomari on vihannut joskus minua, niin laitetaan nyt niin, että tuomari voi olla minun kyytiini tyytyväinenkin. Tahtoisiko tuomari nyt heti pistäytyä Pöyhtärissä?

— Mielelläni, — sanoi tuomari Katajisto ja puristi kiittäen Jannen suurta, miehekästä kättä.

Kotia tultuaan Janne käski renkien pystyttää koivut kuistin ympärille ja vaimoansa hän pyysi keittämään kahvia. Sitten he yhdessä tuomarin kanssa menivät tuvan perällä olevaan kamariin. He viipyivät siellä kauan tupakoiden, kahvia juoden ja keskustellen pääasiallisesti opiskelemiskysymyksestä ja maan koululaitoksesta. Ja erotessaan he olivat molemmat yksimieliset siitä, että kansanlasten täytyisi sittenkin pyrkiä jäämään maalle, oppia käytännöllistä maataloutta tietopuolisella pohjalla. Kuistilla hyvästellessä tuomari Katajisto vielä moneen kertaan kiitteli Pöyhtäriä...

* * * * *

Oli jo iltapäivä, mutta aurinko porotti yhä hiostavammin, ja olo tuntui raskaalta. Taivaalle oli kertynyt yhä raskaampia ja tummempia pilviä, ja aurinko alkoi tuontuostakin piillä pilvien taa, ja kuitenkin oli kaikilla kuuma ja painostava olo. Pääskyset lentelivät levottomina matalalla, lähellä maata, ja lintujen laulu taukosi. Kaikki merkit viittasivat siihen, että rajuilma oli tulossa.

Syntyi tyven. Puiden oksat riippuivat velttoina ja liikkumattomina, ja kaikkialla vallitsi kaamea hiljaisuus. Jossain etäällä niityllä kuului lehmä ammuvan. Syntyi kummallinen hämärä, kaikki näytti harmaalta ja ikäänkuin kulon polttamalta...

Alkoi kuulua kaukaista jyrinää, ja salama leimahti tuontuostakin. Nyt kuului jyrinä jo lähempää. Kaukana niityn toisella puolella satoi rankasti. Äkkiä heräsi tuuli, ja pian se muuttui ankaraksi myrskyksi. Ihmiset riensivät sulkemaan ovia ja akkunoita. Vihurit yltyivät, puutarhan koivut vääntelivät oksiansa niinkuin tuskassa. Ilma kävi viileäksi, taivas salamoi ja jyrähteli. Rankkasade lankesi yli seudun.

Janne ja Hanna istuivat päärakennuksen kuistilla, jonka ympärille miehet olivat juuri saaneet juhannuskoivut pystytetyiksi. Sade pieksi tuvan ja kuistin pärekattoa suurella pauhulla ja kohinalla. Hienoa sateen pärskettä tunkeutua kuistillekin, ja Hanna tarttui pelokkaana Jannen suureen käteen, kun ukkonen jyrisi niin, että maa vapisi.

Rajuilma oli voimakas, mutta lyhyt. Se taukosi äkkiä, ja hiljainen sade vain rapisteli kuistin tiivistä pärekattoa. Ilma oli muuttunut viileäksi ja tuoksui nuorille lehdille ja kostealle maalle. Sitten aurinko pilkisti taas pilvestä, ja vesipisarat kimmelsivät kirkkaina pihanurmen vihreillä terillä. Sade oli tauonnut kokonaan, mutta yhä istuivat Janne ja Hanna kuistilla vierekkäin, Hannan käsi Jannen kädessä. Hellä kädenpuristus tulkitsi kaiken sen onnen, joka rajuilman lailla kulki läpi heidän olemuksensa, ja kun he katsoivat toisiansa silmiin avoimesti, loisti niissä katseissa se rauha, jonka onni ja rakkaus tuovat mukanansa...

Janne kääntyi ympäri ja näki, että pieni, vanha äiti seisoi tuvan ovella heidän takanansa kasvot esiliinaan peitettyinä. Janne nousi äkkiä ja meni äidin luo.

— Mikä sinun on, vanha äiti? — sanoi hän syvällä, miellyttävällä äänellään, joka väreili liikutuksesta.

— Onni on toisinaan niin valtava, — sanoi äiti ja koetti hymyillä kyyneltensä lomitse...

Aurinko paistoi kirkkaasti, ja vanhan, paljon kärsineen Anna-muorin kasvot näyttivät nuortuneilta, kun hän poikansa ja miniänsä kanssa astui tupaan illalliselle...

XXII

Helsingissä oli tullut tänäkin vuonna kevät niinkuin lehdet tulevat Esplanaadien puihin, ja Albert Hakalalle se oli tullut suurine sielullisine tulvineen ja suurine suruineen.

Hän, joka niin paljon rakasti nuorisoa ja joka koko sydämensä lämmöllä todella toivoi nuorille parasta, oli vähitellen, varsinkin kuluneen talven aikana, oppinut huomaamaan, että hän ei sittenkään oikein sopinut nuorisonkasvattajaksi.

Mitä hän välitti siitä, että ilkeät kielet parjasivat häntä Lahja Kaarion tähden. Olihan siitä puhuttu niin, että jutut olivat päässeet hänenkin korviinsa. Itse hän parhaiten tiesi, kuinka paljon oli kärsinyt tuon onnettoman suhteen takia. Ja täytyihän niiden juttujen kerran vaieta, kun neiti Kaario nyt oli onnellisesti kihloissa. Mutta enemmän koski häneen sittenkin tunto siitä, että opiskeleva nuoriso, varsinkin osakunnassa, oli ymmärtänyt häntä väärin, pitäen häntä ankarana tuomarina, joka itseltänsä vaati vähän, mutta muilta sitä enemmän...

Kauan mietittyänsä asiaa hän oli vihdoin ilmoittanut osakunnan virkailijoille luopuvansa kuraattorintoimestaan. Hänellä oli siitä huolimatta, että niin suuri osa osakuntalaisia oli myötätunnolla seurannut hänen pyrintöjään, kuitenkin vastustamaton halu jättää koko osakunta, sillä varsinkin viimeisen suuren puheensa jälkeen hän tunsi sanoneensa kaiken, mitä hänellä oli sydämellään, ja hän tahtoi väistyä syrjään jättääksensä paikkansa jollekin toiselle. Hänen eronsa kuului herättäneen suurta huomiota ja mielipahaa osakunnassa. Mutta päivällisillä, jotka pidettiin eroavan kuraattorin kunniaksi, hän kuitenkin huomasi tehneensä oikein jättäessään asemansa jollekin toiselle...

Osanotto päivällisiin oli ollut harvinaisen suuri, katsoen siihen, että oli kevät, jolloin osa ylioppilaista oli jo matkustanut maalle. Myöskin puheet olivat olleet ystävällisiä ja lukuisia. Mutta siitä huolimatta hän tunsi hermoillaan, että oli tehnyt viisaasti luopuessaan toimesta, joka kuitenkin oli hänelle sanomattoman rakas. Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että monet osakunnan huomattavimmista toimihenkilöistä, joiden hän tiesi kuuluvan hänen vastustajiinsa, olivat jääneet pois.

Hän sai osakuntalaisilta kauniin hopeaisen maljakon, jonka kylkeen oli kaiverrettu hänen nimensä, osakunnan nimi ja vuosiluvut, joina hän oli ollut osakunnan kuraattorina, nuo rakkaat, vaiherikkaat vuodet...

Hän oli kiitollinen nuorisolle siitä näkyväisestä lahjasta, joka oli hänellä kotona aina muistuttamassa siitä, että suurin osa osakunnan parhaimmistoa oli sittenkin ymmärtänyt häntä oikein, taikka ainakin uskonut, että hän tarkoitti nuorison parasta. Erikoisesti hämmästytti häntä se, että hänen kiivaan vastustajansa, tuomari Katajistonkin käyntikortti oli korttien joukossa...

Erotessaan toimestaan ja pitäessään kiitos- ja hyvästijättöpuheensa hänen kunniakseen pidetyillä päivällisillä hän oli lopettanut lausumalla toivomuksen, että hän vielä muutenkin kuin vain yliopiston opettajana voisi edelleen toimia nuorison herättäjänä ja nuorison hyväksi...

Hän oli usein miettinyt, mitenkä voisi täyttää lupauksensa, ja vihdoin se oli kirkastunut hänelle... Hän aikoi kerran kirjoittaa kirjan, jossa käsittelisi nuorisokysymystä sen kaikilta mahdollisilta puolilta. Saattoiko hän toteuttaa aikomuksensa, oli jäävä tulevaisuuden ratkaistavaksi. Nyt hän ei vielä ainakaan sitä ehtinyt tehdä, sillä suuri, tekeillä oleva taidehistoriallinen teos »Sadun moraali» ei ollut vielä valmis...

* * * * *

Kesä oli jo ehtinyt heinäkuun alkuun, ja yhä viipyi tohtori Hakala perheineen kaupungissa. Heidän oma, tulipalon jälkeen korjattu talonsa Kaivopuistossa oli kylläkin viileä ja sopiva vaikkapa kesäasunnoksikin, sillä olihan sen yhteydessä, paitsi suurta Kaivopuistoa, oma pienoinen puutarhansa. Ebba oli tahtonut jäädä Annikin kanssa kaupunkiin, kun Albert joka tapauksessa yliopiston kirjastossa käsillä olevien töidensä takia olisi jäänyt kaupunkiin.

Iltapäivisin, lopetettuaan työnsä kirjastossa, Albert kulki usein Annikin kanssa kaupungilla. Aurinko paistoi helteisesti, ja kuumat kadut ja korkeat kivimuurit huokuivat lämpöä, mutta hän ei kärsinyt siitä, sillä hän iloitsi lämmöstä, jota tässä maassa ei suinkaan koskaan saanut tarpeeksi, puhumattakaan liiasta...

Suloista oli nähdä, kuinka kivet kukkivat.

Ne, jotka eivät olleet voineet päästä maalle, näkyivät ikäänkuin suurella kauneuden- ja tuoreudenjanolla hankkineen itsellensä kukkia ja kasvavia kasveja. Avonaisissa akkunoissa näkyi lukemattomia, kirkasvärisiä kukkia. Satojen akkunoiden eteen oli ilmestynyt punaisia ja vihreitä, monivärisiä kukkia kantavia multalaatikoita, akkunoiden riippuvia puutarhoja...

Kaupungin kaikki puistot ikäänkuin kilpailivat kukkasupeudessaan. Esplanaadien istutukset olivat suorastaan ruhtinaalliset, Kappelin ja Tähtitorninmäen hortensiat kerrassaan huimasivat upeudessaan värijanoisia silmiä. Oopperakellarin edustalla ja yliopiston kirjaston pihalla kukkivat suuret kastanjapuut niinkuin konsanaan Pariisin bulevardeilla ja levittivät suurista, valkoisista kukistaan, jotka seisoa törröttivät kuin kynttilät kuusen oksilla, huomaavaa tuoksuaan... Siellä, missä Kaartinkalliot ennen olivat olleet, kukki nyt tuo talvisin ja keväisin niin kovalta ja karulta vaikuttava »kalliokaupunki» tuhansine kukkineen. Jokaisen talon akkunoilla, parvekkeilla, seinävierillä, pihoilla ja aidoilla kasvoi sadoittain mitä erilaisimpia, suloisesti tuoksuvia kukkia. Villiviini kierteli pilareita kuin konsanaan etelässä, ja monen »huvilan» rautaportin takaa pilkisti paratiisillinen piha niinkuin Rivieralla tai Italiassa. Nämä ennen kuivat ja karut kalliot todella kukkivat...

Lähelle Eiran sairaalaa oli syntynyt pienoinen Luxembourgin puisto valkoisine penkkeineen, satoine ruusuineen ja lukemattomine leikkivine, iloisine lapsineen. Tämän puiston kauneudesta ei puuttunut muuta kuin vilpoisesti soiva suihkulähde altaineen, jossa lapset auringonpaisteessa olisivat uittaneet valkopurjeisia laivojaan. Mutta puistoista ehkä kaunein ja ainakin luonnollisin oli suuri Kaivopuisto, jossa lukemattomat sireenipensaat kukkivat kymmenin värivivahduksin kuin maalaispappiloiden puutarhoissa, jossa ruohokentät hymyilivät tuoreempina kuin missään muualla, ja jossa ihmiset saivat niillä vapaasti istuskella ja loikoilla.

Lauvantai-iltoina oli liikettä ja menoa. Tuhansiin nousevat iloiset joukot työläisiä ja pikkuporvareita pyrkivät rautatieasemalle ja satamiin merenrannalle. Illan tunnussanat olivat: maalle, saareen, riippumattoihin ja kahvikesteihin ulkosalla.

Harva näky maailmassa oli Albertista niin iloinen, elämänhaluinen ja värikäs kuin suuret ihmisjoukot Kaivopuiston, Kaisaniemen ja Eläintarhan nurmilla. Vaaleita, keveitä pukuja, päivänvarjoja, vanhoja ja nuoria ihmisiä, leikkiviä lapsia, sanomalehtiä lukevia perheenisiä, riippumattoja, ruokakoreja, paloöljykeittiöillä kiehuvia kahvipannuja, paukahtelevia virvoitusjuomapulloja, puhetta, huutoa, naurua, soittoa, iloa ja ääntä...

Hän olisi itse mielellänsä sekoittunut tuohon kirjavaan joukkoon, mutta hän ei sentään kehdannut...

Eräänä heinäkuun sunnuntain iltapäivänä Albert seisoo Kaivopuiston korkealla, vanhalla vallilla. Hänen takanansa on kesäinen kaupunki tuhansine iloisine ja kärsivine ihmisineen. Aurinko paistaa jo laskussaan kaupungin takana, ja Viaporin suurimman saaren kivirakennusten seinät hehkuvat valkean hohtavina niinkuin unelmien valkeat kaupungit...

Meri näkyy laajana, rannattomana hänen edessään. Monet saaret kukkivat vihreinä sen aaltoilevassa, vilpoisessa sylissä. On maatuuli, joka tuo kukkivasta kaupungista suloisen, monesta kukasta lähteneen lauhan tuoksun, niinkuin hyvin kallisarvoisen hajuveden lemun, joka on puserrettu sadoista erilaisista kukista.