Part 4

Hän tunsi jonkinlaista katkeruutta rinnassaan. Hän ei voinutkaan sulautua tähän tummankirjavaan kiviröykkiöön, jossa hän oli valvonut niin monta väsyttävää yötä. Kaikki sen ihmiset tuntuivat hänestä pahoilta ja turmeltuneilta, sillä vain sellaisina hän oli oppinut heitä tuntemaan. Reipas, yllättävä tunne, joka hänellä oli ollut noustessaan tähän korkeaan torniin, oli hävinnyt. Kotiseudun huojuvan tornin loihtimat kuvat olivat surmanneet tämän alussa niin viekoittelevan näyn, ja ikäänkuin häpeissään hän oli laskeutunut alas kolisevia kiviportaita...

Raju tuulenpuuska nosti maasta hänen jalkojensa edestä valkoisen lumihaukan, joka lensi pahasti ulvoen kohti korkeutta ja hipaisi mennessään kylmällä pyrstöllään hänen kasvojansa. Janne heräsi ajatuksistaan. Tuuli ulvoi ja melusi kaikissa savutorvissa, ja eräs kaatunut metallitorvi jollain läheisellä katolla piti kovaa räminää ja kolkutteli kaameasti kuin kuoleman nyrkki nukkuvan ovea. Jannen oli vilu. Toisinaan, kun tuuli hiukan hiljeni, kuului selvästi, kuinka tornissa olevat monet metalliset köydet, joihin tulipalomerkit ripustettiin, vinkuivat niinkuin touvit laivan mastoissa.

Tänä vuonna oli talvi tullut tavallista aikaisemmin ja lunta oli myöskin harvinaisen paljon. Janne katseli pyryn läpi alas kaupunkiin pitkin tyhjää Korkeavuorenkatua. Kaupunki oli miltei pimeä, siellä täällä palaa kituutti sininen sähkölamppu levittäen niukasti aavemaista valoaan. Janne terästi näköään ja huomasi, että ajuriasema molempien Esplanaadien välisessä Mikonkadun osassa oli tyhjä. Siinä ei torkkunut ainoakaan ajuri.

— Olisipa nyt hyvä tuuri, — ajatteli hän, — jos tänä yönä pitäisi olla ajossa. Tuostahan sitä aina kalastettiin ne viimeiset eksyneet, ja nyt ei siinä näy olevan ketään odottavaa. Siitä saisi nyt helpolla...

Hän katsoi kelloaan, se näytti kahta. Vielä yksi tunti...

Pitkin katua tulla hoiperteli hyvinpuettu herrasmies. Tultuaan paloaseman portille pysähtyi hän sen edessä palavan niukkavaloisen sinisen katulyhdyn alle. Hänen kasvonsa olivat tässä inhoittavassa valossa kuolonkalpeat. Hän lähestyi Jannea ja pyysi tulta sikariinsa, mutta koska ei ollut sallittua tupakoida vahdissa seistessä, ei hän viitsinyt tällaisessa tuulessa ruveta kaivamaan esille tulitikkuja. Päihtynyt herra oli tyytymätön, änkytti siteen kaikenlaisia sopimattomuuksia ja lähti vihdoin, kun Janne ei viitsinyt vastata hänen kysymyksiinsä, hoipertelemaan alas katuviertä Johanneksenkirkolle päin.

Janne oli niin tottunut moisiin yöllisiin kulkijoihin. Niitä oli monenlaisia ja monentapaisia. Tältäkin korkealta paikalta saattoi toisinaan niin hyvin katsella yöllisillä retkeilyillä kulkevia erilaisia ihmisiä. Hänen käsityksensä sivistyneistä ihmisistä ei ollut parantunut, jos ei huonontunutkaan. Ei hän heitä enää kadehtinut; useita heistä hän joko sääli tai inhosi...

Hän oli tyytyväinen ammattiinsa, sillä tämä oli reipasta elämää, vaikka toisinaan kyllä hiukan liian orjallista, sillä yövuoroja oli usein ja lomaa vain joka neljäs päivä. Hän oli palvellut jo useilla paloasemilla, niinkuin ensi vuotena oli tavallista. Kaikkein ikävin aika oli hänestä ollut palvelusaika Kruununhaassa, jossa säilytettiin »kunnan» sairasvaunuja. Aina kun vain soitettiin, täytyi lähteä sairaita kuljettamaan. Mielellänsähän sitä olisi kuljettanut nuoria ihmisiä, vaikkapa kuinkakin loukkaantuneita, mutta kun piti nostella kuolevia, vuosikausia vuoteessa maanneita vanhuksia, jotka koko ajan valittivat ja saattoivat millä hetkellä hyvänsä kuolla kantajien käsiin, pani luonto väkisinkin vastaan. Mutta kaikissahan toimissa oli omat vastuksensa, ja sen tietäen hän oli tyytyväinen ja onnellinen tästä paikastaan.

Hänen mielensä sykähti ilosta, kun hän ensi kerran sai päällensä tuon kauniin, mustan puvun, joka kullanvärisine messinkinappeineen teki niin komean vaikutuksen. Mutta nahkainen kypäri, jossa oli kiiltävä messinkinuppi, vaikutti hänestä niin sotaiselta. Erityisesti ihaili hän tuota punaraitaista, mustaa kangasvyötä, joka kiersi hänen solakoita uumiaan niinkuin kaksi hehkuvaa tulirengasta. Tämä puku oli yksinkertaisuudessaan toki paljoa kauniimpi kuin rumamallinen ajurinpuku, joka ei koskaan tahtonut pysyä puhtaana.

Janne ihaili sankarillisuutta. Hän oli erityisesti ihastunut ruumiinharjoituksiin. Voimisteluharjoitukset olivatkin hänestä hauskimpia hetkiä koko toimessa, lukuunottamatta itse palosammutustyötä. Hän oli edelleenkin harjoittanut uimista kaupungin uudella uimalaitoksella milloin vain sai siihen tilaisuutta. Myöskin oli hän hyvä painija, eikä kukaan koko »kunnassa» saanut hänen hartioitaan mattoon. Mutta juoksu oli sittenkin hänen erikoisalansa; sitä urheilulajia hän ihaili yli kaiken.

Jo ajurina ollessaan hän oli käynyt ahkerasti työväen iltakursseilla, joilla hän oli tutustunut siellä luennoivaan tohtori Hakalaan. Mutta nytkin hän saman tohtorin kehoituksesta oli käynyt niillä kursseilla milloin vain pääsi. Häneen olivat erikoisesti vaikuttaneet tohtorin elävät kuvaukset historiasta. Varsinkin vanhan ajan historiassa oli kohtia, jotka erityisesti kiinnittivät hänen mieltänsä. Kuvaukset Maratonjuoksusta tai roomalaisista kilpa-ajoista sirkuksessa olivat vaikuttaneet häneen innostuttavasti.

Kun sattui tulipalo ja hän sai olla ohjaksissa ja ajaa huimaavaa vauhtia noita nelipyöräisiä, suuria vaunuja, jotka raskaina kuin tykit jyristen vierivät hirvittävällä vauhdilla alas jyrkkää Korkeavuorenkatua, niin että hevosten kengät ja rautaiset pyörät iskivät tulikipunoita kadun lujasta kivityksestä, silloin hänestä tuntui, kuin hän olisi ohjannut vauhkoja hevosia roomalaisella tai olympialaisella kilparadalla. Hän kiihoitti hevosia ohjillaan ja kehotuksillaan, ja mitä korkeammalla niiden harjat hulmusivat ja mitä rajummin niiden kaviot iskivät maahan, sitä suurempi oli hänen sielunsa lento ja innostus.

Varsinkin tulisoihtujen levottomassa valossa piti hän tätä hurjaa, aavemaista menoa hiiden hevosten karkelona, jota kumeat, kiihoittavat torventörähdykset säestivät. Jos hän joskus joutui ajamaan jäljempänä tulevia letkukärryjä, oli hänellä vastustamaton halu nuolena kiitää kaikkien muiden ohi, sillä hän olisi tahtonut tarjota katuvierillä mustana ja ihailevana joukkona seisoville ihmisille ihanan näytelmän... roomalaiset kilpa-ajot...

Ajattelustaan herätti hänet toveri, joka kello kolmen aikana tuli päästämään hänet vahtivuorostaan. Tyytyväisenä lähti hän nukkumaan, sillä yöllistä vahtivuoroa seurasi aina vapaapäivä...

VI

Toinen toisensa kaltaisina kuluivat päivät tohtori Hakalan kodissa. Albertin äiti oli huomattavasti vanhentunut. Hän eli pääasiallisesti omissa muistoissaan ja puhui usein miesvainajastaan. Vaikka Albertin ja äidin välit olivat palautuneet entiselleen eikä enää koskaan kajottu asioihin, joista he periaatteessa olivat eri mieltä, niin oli heidän suhteeseensa sittenkin tullut jotain vierasta. Kärsikö siitä äiti, sitä ei Albert tiennyt, mutta hän ainakin kärsi siitä suuresti...

Myöskin äidin ainainen huolenpito toisinaan vaivasi Albertia. Hän oli jo muutamia vuosia elänyt vaimonsa kanssa omassa vapaudessaan, ja nyt, kun hän oli palannut lapsuutensa kotiin, ei vanha äiti tahtonut koskaan muistaa, että hänen poikansa oli jo täysi-ikäinen. Mutta sehän oli yleistä kaikille vanhemmille; he eivät huomaa sitä, että lapsetkin jo ovat täysin varttuneita ja ovat itse edesvastuussa itsestään...

Ebballe ei anopin läsnäolo ollut mitenkään kiusallinen, sillä hän oli tullut yhä kivulloisemmaksi ja jätti mielellänsä kaikki taloushuolet tädillensä. Hän pysytteli lyhyet talvipäivät huoneessansa, milloin loikoillen työttömänä leposohvallaan, milloin istuen palavan, iloisesti räiskyvän takkavalkean ääressä lueskellen jotain kaunokirjallista teosta tai leikkien kissan kanssa. Miuru oli suuri, tuuheakarvainen, valkoinen angorakissa, joka — oli erinomaisen viisas ja kiltti eläin. Sen tavallinen, määrätty paikka oli oikeastaan Albertin työpöydällä oikeassa kulmassa olevalla vihreällä silkkityynyllä, jolla se aina nukkui, kun Albert teki työtä. Mutta Albertin poissa ollessa istui se Ebban leposohvan jalkopäässä.

Ebban tauti oli yleistä heikkoutta, ja hänen hermostonsa oli täydellisesti epäkunnossa. Hän ei milloinkaan ollut erityisen ärtyisä taikka oikullinen, mutta sitä useammin alakuloinen ja itseensä sulkeutunut. Hänen taudillensa oli erityisesti oleellista haluttomuus sen hoitamiseen ja yleinen passiivisuus kaikkeen nähden. Jos Albert tai täti puhui siitä, että hänen pitäisi lähteä jonnekin itseänsä hoitamaan, vastasi hän aina kieltävästi ja sanoi alistuvaisesti tahtovansa kuolla...

Mieliala kotona oli useimmiten alakuloinen ja hiljainen. Perheen jäsenet oppivat vähitellen puhumaankin matalalla äänellä, ikäänkuin olisi ollut rikos puhua ääneen. Pikku Annikki oli ainoa, joka huusi, leikki ja telmi, ollen ainoa todellinen ilonlähde tässä muuten niin alakuloisessa kodissa.

Albert ei ollut onneton avioliitossaan, mutta hän oli kuitenkin tullut huomaamaan, että avioliitto vaikutti sokeaan rakkauteen samoin kuin silmälääkäri vaikuttaa sairaisiin silmiin. Hän oli ruvennut näkemään monia seikkoja, jotka puuttuivat hänen onnestaan...

Albert istui usein isävainajansa kirjoituspöytätuolissa ja korjasi oppilaittensa vihkoja, ja Miuru nukkui silkkityynyllään pöydän kulmalla. Niitä oli niin monenlaisia oppilaita. Hänen luennoillaan kävi paljon kuulijoita, mutta erikoisesti yksi kiinnitti hänen huomiotaan, Lahja Kaario. Ei hän itse asiassa ollut toisia etevämpi, mutta hänen olemuksessaan oli jotain erikoista, joka viehätti Albertia.

Kuinka hän oli monessa suhteessa toisenlainen kuin Ebba! Usein sattui, kun Albert astui luentosaliin vähäistä ennen akateemisen neljänneksen loppua, että Lahja Kaario melusi äänekkäästi puhuen ja huitoen käsillään. Mutta huomatessaan tohtori Hakalan hän vaikeni heti ja punastui korvalehtiä myöten. Albertista hän oli aina punastuessaan niin avuttoman ja hurmaavan näköinen. Koko hänen nuori olemuksensa huokui verevää, tervettä voimaa, elämäniloa ja elämänrakkautta. Hänen kauneutensa erosi suuresti Ebban kauneudesta, joka oli tosin hienompaa ja ylhäisempää, mutta verettömyydessään paljoa vähemmän kiehtovaa kuin Lahjan verevä kauneus. Lahjan koko naisellinen olemus kutsui ja viekoitteli raikkaassa tuoreudessaan kuin meri kuumana kesäpäivänä...

Eräänä lokakuun aamuna kello kymmenen aikaan, jolloin Albertilla oli oppilaittensa vastaanottoaika, oli Lahja Kaariokin tullut neuvottelemaan opettajansa kanssa siitä, mistä aineesta hän mahdollisesti saisi kirjoittaa laudaatturikirjoituksensa, tai oikeammin hän tahtoi kysyä neuvoja tohtori Hakalalta, jotta sitten paremmin ja varmemmin saattaisi tehdä ehdotuksensa itse professorille, joka tenttasi tässä aineessa. Sitäpaitsi hän tahtoi kysellä mitä harjoitusaineita hänen tulisi edelleenkin kirjoittaa seminaaria varten.

Kun Lahja Kaario astui huoneeseen, jota valaisi punertavalla kaihtimella verhottu lamppu, tuntui Albertista, niinkuin itse Tizianon »La FIora» suurine hiuksineen olisi astunut hänen huoneeseensa. Hänestä tuntui, kuin seinät olisivat heilahdelleet ja huone olisi avartunut. Ikäänkuin unessa oli hän puhellut kuumeisesti ja kysellyt kaikenlaista joutavaa. Muun muassa hän oli kysynyt, oliko siellä odotushuoneessa muita odottajia, ja kun neiti Kaario hiukan hämmästyneenä oli sanonut, että ei ollut, oli hän suurella innolla alkanut etsiä mitä erilaisimpia kirjoja ja teoksia ehdotellen niitä käytettäväksi. Kaiken tämän hän oli tehnyt vain pidättääkseen neiti Kaariota pitemmän aikaa luonansa. Kun he vihdoin olivat sopineet harjoitusaineesta, oli hän ehdottanut, että he joskus menisivät yhdessä vaikka juomaan kahvia, jotta voisivat oikein perinpohjaisesti pohtia sitä laudaatturikirjoituksen aihetta, sillä olihan se tärkeä ja ratkaiseva asia...

Kun neiti Kaario oli poistunut, tuntui Albertista, kuin lamppu hänen pöydällänsä olisi valaissut heikommin. Hän ei tahtonut aluksi käsittää tätä uutta, valtavaa tunnetta, hän tuskin uskalsi myöntää itsellensä, että se oli rakkautta. Nyt vasta hän hämärästi aavisti sen suuren ja oikean rakkauden tulevan, sen rakkauden, jota ihminen aina toivoo, mutta joka niin harvoin, tuskinpa milloinkaan tulee oikeaan aikaan. Jokaista ihmistä rakastetaan, toisia paljonkin, ja jokainen ihminen itse rakastaa, mutta ne rakkaudet syvästi ottaen sattuvat aniharvoin täydellisesti samaan aikaan. Tuskin kukaan saa osaksensa juuri sellaista ja sitä rakkautta, jota hän sisimmässään kaipaa. Olihan Albert rakastanut Ebbaa koko nuoruutensa hehkulla, olihan hän paljon kärsinyt rakkautensa takia, ollessaan tietämätön Ebban vastarakkaudesta, mutta silloin onnettomuudessaankin hän oli ollut passiivinen ja avuton, jotavastoin hän nyt tunsi itsessään niin sanomatonta toimintahalua, ‒ ‒ ‒ ja olihan hän vihdoin saavuttanut onnensa. Mutta oliko se ollut onni?

Ainakin oli se onni ollut hyvin lyhyt ja epämääräinen. Ja nytkö teki tuloansa se suuri, kauan odotettu ja kaivattu oikea rakkaus, kypsyneen miehen kaikki murtava rakkaus? Mutta kuka takasi, että se nyt oli se oikea...?

Hän jaksoi tuskin enää ajatella selvästi, sillä hukuttavana ja voimakkaana läikkyi tämä uusi tunne hänessä. Mutta sitten hän ikäänkuin säpsähti, kauhistui ja peitti käsillään kasvonsa...

Se olikin rikoksellista rakkautta...

Täällä Ebban ja hänen kodissaan oli käynyt _hän!_ Eikö se ollut rikos ja pyhyyden häväistys? Täällä, heidän kodissaan! Mutta Lahjahan oli kulkenut asioissaan, viattomana ja tietämättä mitä hiillosta hänen opettajansa kantoi povessaan ja mikä vaara häntä täällä uhkasi...

Mutta olivathan rakkauden lait oudot ja vielä kirjoittamattomat, rakkauden laeilla ei ollut mahdollisuuksia vedota kuolemattomiin Justinianuksen institutsioneihin. Kuka takasi, että tämä hänen tunteensa oli rikos?

Olihan Ebba jo vuosia ollut hänelle viileä ja miltei välinpitämätön. Hän oli sairas ja kuolemanväsynyt, mutta Albert, hän oli nuori ja elämänhalua täynnä... Hänellä oli oikeus rakastaa, ainakin salaisesti rakastaa, ja siinä kait sen tunteen suurin viehätys olikin, että hänen rakkautensa oli salainen. Siitä ei tiennyt Ebba eikä edes neiti Kaariokaan. Mikä suloinen salaisuus...

Mutta sitten hän oli kuullut Annikin iloisesti huutavan isää, ja kylmä hiki oli noussut hänen otsallensa...

* * * * *

Monen valvotun yön jälkeen Albert oli eräänä joulukuun päivänä pyytänyt neiti Lahja Kaariota luennon jälkeen jäämään luentosaliin puhuakseen siitä laudaatturikirjoituksesta. Hän oli varma, että kaikki pitivät hänen esiintymistään aivan luonnollisena, mutta sitten hän huomasi, että tytöt poistuessaan luentosalista supattelivat keskenänsä, ja Lahja Kaario seisoi taas punastuneena ja avuttoman näköisenä...

Neiti Kaario ehdotti, että he menisivät vaikka yliopistoa vastapäätä olevaan pieneen kahvilaan, jossa ylioppilaat ja ennen kaikkea yliopiston opettajat tavallisesti istuivat ennen luennoille menoa ja luentojen välissä. Mutta tohtori Hakala vastusti tätä ehdotusta, syyttäen sitä, että siellä oli aina niin paljon väkeä, etteivät he häiritsemättä voisi keskustella. Hän ehdotti, että he menisivät Säätytaloa vastapäätä olevaan »Virginia»-nimiseen kahvilaan, siellä he saisivat olla rauhassa.

Tämä pieni, vaatimaton kahvila oli tavallinen helsinkiläinen pikkukahvila fonola-pianoineen ja koulunuorisoineen. Heidän tulonsa ei herättänyt vähintäkään huomiota, vaikka kahvila olikin täpötäynnä väkeä. Lähellä olevassa koulussa oli näet väliaika, ja oppilailla oli tapana viettää väliaikaansa siellä.

He asettuivat perimmäiseen huoneeseen ja tilasivat kahvia. Albert oli kuin kuumeessa ja esiintyi epävarmasti. Puhe laudaatturiaineesta oli täydellisesti muodollista, sillä hänen ajatuksensa kulkivat aivan toisia latuja. Myöskin neiti Kaario oli hajamielinen ja ehdotettuaan useampia aineita, joita tohtori Hakala ei oikein voinut hyväksyä, ehdotti hän tutkielmaa Alfred de Musset'n ja George Sandin lemmensuhteesta. He purskahtivat molemmat yhtaikaa nauramaan.

Tohtori tunsi itsensä tämän naurun jälkeen ikäänkuin vapaantuneemmaksi ja ehdotti, että he lähtisivät yhdessä syömään päivällistä, vaikkapa Alppilaan, jossa he oikein rauhassa saisivat puhella laudaatturiaineesta. He nauroivat molemmat ymmärtäväisesti. Albert riensi puhelimeen ja ilmoitti kotiinsa, että hän oli estetty saapumasta kotiin päivälliselle.

Ulkona oli taaskin lumipyry, sillä tämä talvi oli erikoisen luminen. He kävelivät isolle kauppatorille ja saivat vihdoin kuomureen. Mennessään ohi erään kukkakaupan pistäytyi Albert siellä ja osti neiti Kaariolle suuren kimpun tulipunaisia neilikoita, jotka neiti Kaario pisti veikeästi hymyillen puuhkaansa niin, että punaiset kukat täyttivät puuhkan suun kuin tunnelin suusta auringon laskussa tupruava punainen sauhu... Ja sitten he ajaa huristivat Alppilaan.

Albert valitsi pienen huoneen salin perällä alakerrassa ja tilasi päivällistä kahdelle. He joivat viinejä ja tyytyivät nurkumatta syömään niitä verrattain kehnoja ruokia, joita tämä kesäravintola tähän vuodenaikaan saattoi heille tarjota. Jälkiruuan kanssa he joivat unkarilaista Tokayer-viiniä, jota neiti Kaario kehui erinomaiseksi.

Heillä oli sanomattoman hauskaa, puhe luisti kuin itsestään, ja heille riitti kylliksi nauramista Alfred de Musset'n ja George Sandin rakkaudesta.

Lahja Kaarion poskille oli noussut viinien ja paljon nauramisen vaikutuksesta tavallista voimakkaampi puna, ja hänen täyteläiset huulensa hehkuivat punaisina kuin tuoksuvat neilikat hänen korkealla, kiivaasti nousevalla ja laskevalla povellaan. Albertin päätä huimasi, mutta Lahja istui nuorekkaassa kauneudessaan viattomana aavistamatta mikä vaara häntä vaani. Albertin mielestä hän oli liekehtivä kuin tumma ruusu ja herkkä kuin mimosa...

Pitemmittä mutkitta Albert tarttui neiti Kaarion leukaan ja suuteli häntä. Mikään voimakas vastustus ei tullut hänen osakseen, ainoastaan tuollainen pieni liike, joka tahtoo sanoa, että minä olen kunniallinen nainen, mutta että minulla ei ole mitään tällaista pientä huvittelua vastaan.

Hänen suudelmansa oli pitkä ja raju. Ja kun hänen ensimäinen kiihkonsa oli ikäänkuin vaimentunut, saattoi hän huomata, että Lahjan suu oli kuin raikas, merivedeltä maistuva ostroni, pehmeä ja väreilevä...

He viipyivät kauan tässä pienessä, syrjäisessä huoneessa ja unohtuivat iloitsemaan vastasyntyneestä onnestaan, mutta laudaatturikirjoituksen aihe ei tullutkaan lopullisesti päätetyksi...

* * * * *

Nyt alkoi Albertille kauhea aika. Hänen oli melkein mahdoton katsella Ebbaa silmiin, sillä hän tunsi itsensä syvästi rikolliseksi... Ja kuitenkin hänellä oli niin monta seikkaa puolustuksekseen...

Mitä hän voi sille, että oli vielä nuori ja onnenjanoinen? Mitä Ebba mahtoi sille, että oli sairaalloinen ja kuolemanhaluinen?

Mutta näissä selityksistä huolimatta ei hän voinut viihtyä kotosalla. Hän päätti kieltäytyä onnestaan, mutta joka päivä suuntautui hänen kulkunsa Lahjan kotiin, jossa Lahja odotti häntä kiehtovana ja suloisena niinkuin itse elämä. Mutta jokaista onnen hetkeä seurasivat ankarat kärsimykset, ja joka tapaamisen jälkeen polttivat kodin portaat hänen jalkojansa.

Hän etsi turvaa kaupungilta, jonka lumisia katuvieriä hän asteli kuin palkan edestä. Tänä talvena olikin lunta enemmän kuin hän koko nuoren elämänsä aikana muisti nähneensä Helsingissä. Esplanaadit, joihin katukäytäviltä oli luotu lumet, näyttivät kuin julkisilta lumenkaatopaikoilta. Kaikki puistikot ja aukeat olivat korkeitten lumikinoksien vallassa, niin että puistojen lehdettömät puut näyttivät lumeen pistetyiltä jättiläisluudilta.

Albert kulki, kulki, kulki katua ylös, toista alas, määrää vailla.

— Hyvä Jumala tätä tuskaa, tätä poltetta! Minä tulen mielipuoleksi, — toisti hän itseksensä tuontuostakin. — Tämä on sairautta, kuumetta, tämä on paholaisen keksintöjä...

Hän pelkäsi omaa itseänsä, hän ei ollut tuntea itseänsä, sillä niin oudon kiihkeä ja hurja oli hänen sielunsa palo...

Oliko mahdotonta elää puhtaana, viattomana? Eikö ihminen voi hillitä intohimojansa? Missä oli hänen moraalinsa, josta hän aina itseksensä oli ylpeillyt...?

Järkensä menettämisen uhalla hän taisteli tunteitansa vastaan. Hän tahtoi voittaa, hän tahtoi, sillä hän tiesi olevansa ihminen, luomakunnan herra, joka eroaa eläimistä vapaan tahtonsa kautta...

Ja hän kulki ja kulki miettien rakkauden olemusta.

Eikö äidinkin rakkaudessa lapseensa ollut osaksi aistillisuutta? Eikö rakastavalla äidillä ole halua lastansa kosketella, hyväillä ja sen poskea suudella. Ja kuitenkin se oli puhtainta, korkeinta rakkautta. Mutta hänen, hänen rakkautensa oli epäpuhtainta, rikollisinta... Jumala, hyvä jumala...

Mutta äidillä oli siihen rakkauteensa luonnon lahjoittama oikeus. Mutta hänen rakkaudellaan _ei ollut oikeutta_, se oli rikollista rakkautta... Miksi? Miksi...?

Oliko hän jo todellakin tullut mielipuoleksi? Mitä järkeä oli siinä, että hän vertaili äidin rakkautta lapseensa omaan rakkauteensa Lahjaa kohtaan! Olivathan ne niin toisenluontoisia, ettei niitä mitenkään sopinut verrata toisiinsa, mutta hän oli ajatuksissaan jo aivan sekava ja epäloogillinen. Hän piti sisimmässä sielussaan rakkauttaan kauniina ja jalona ja siksi hän tahtoi, kun suuret katumuksen ja syytösten hetket tulivat, vetää lokaan kaikkein kauneimmankin, äidin ja lapsen rakkauden, sillä hän ei kestänyt sitä, että vain hänen tunteensa yksin oli huono ja alhainen...

Kesti kauan, ennenkuin hänen tunteensa epäoikeutus alkoi hänelle jollain tavalla kajastaa. Hän oli velvollisuuden käsitteestä löytänyt hieman tukea itselleen...

Hänellä oli velvollisuuksia sairasta Ebbaa kohtaan, joka kuitenkin oli hänen rakkaan Annikkinsa äiti... Ja hänen voimansa kasvoivat vähitellen täyttääksensä velvollisuutensa: »sillä miehillä on omatunto, naisilla ei ole mitään omaatuntoa, heillä on vain ääretön halu olla vähemmän onnettomia kuin mitä he voivat olla...» Ja hän päätti kuolettaa rakkautensa. Mutta edelleenkin oli hänen elämänsä kiertokulkua heikkoudesta heikkouteen, vaikka hänellä toisinaan oli reaalisen voimankin hetkiä...

* * * * *

Albert kulki jouluostoksilla kaupasta toiseen. Myymälät olivat väkeä täynnä. Vaikka kiellon tähden, joka esti pitämästä valaistusta näyteakkunoissa, ei voitukaan järjestää niihin tavanmukaisia viekoitelevia joulunäyttelyltä, maalauttivat kekseliäät kauppiaat akkunoihinsa mitä eriskummallisimpia verhoja, jotka erivärisillä, läpinäkyvillä paperimaalauksilla esittivät mitä tavaraa missäkin oli myytävänä. Monet näyteakkunat olivat todella hassunkurisia ja huvittavia ja keräsivät hämärille kaduille yhtä paljon uteliaita katsojia kuin konsanaan vahvastivalaistut, komeat näyteakkunat muina jouluina.

Missä nähtiin joulupukki, joka kantoi kontissaan kuvakirjoja, nukkia, hevosia, torvia ynnä muita leikkikaluja. Missä akkunassa taasen nähtiin maalattu, hohtava joulukuusi, jonka oksilla riippui mitä moninaisimpia taloustarpeita. Kynttilät, jotka olivat kuvatut punaisen silkkipaperin avulla, levittivät suloista, rauhallista kajastustaan kadulla kulkevien mieliin ainakin yhtä hyvin kuin ennen sotaa usein hyvinkin räikeävaloiset sähkökynttilät luonnollisissa joulukuusissa. Kaikki pääkadut kauppa-akkunoineen olivat iltapäivisin kuin ihmeellinen, räikeä ja primitiivinen taidenäyttely, joka pyrki edustamaan jotain uutta, taiteessa tähän asti käyttämätöntä suuntaa.

Mutta vaikka ihmiset valmistautuivatkin tavallisuuden mukaan vastaanottamaan suurta rauhanjuhlaa, vallitsi kuitenkin kaikkien mielissä tuo painostava epävarmuuden tunne, jonka aiheutti siellä kaukana Euroopassa talvisilla nietoksilla riehuva jättiläispalo...

Aina liikkui mitä ihmeellisimpiä huhuja. Varsinkin naiset, nuo aina herkät ja liioittelevat olennot, niitä levittelivät ja uskoivat. Aina riippui kaupungin yllä äkkikuoleman kammottava viikate. Ja kun kaupunki yhä pysyi pimeänä ja salakähmäisenä, niin uskoivat vähemmänkin herkät kaikkia mahdollisuuksia. Kaiken epävarmuus ikäänkuin satoi alas kaupunkiin runsaan lumen keralla ja nostatti pyryinensä monen ihmisen rauhallisen luottamuksen ja mielenrauhan sodankauhujen hurjiin mielikuvatemmellyksiin...