Part 5

Myöskin Ebba Hakala, hermostuneena ja sairaana naisena, kuului niihin onnettomiin, jotka elivät alituisessa pelossa. Samoin vanha professorinrouva Hagen pelkäsi äkkiyllätyksiä ja oli levoton mitenkä hän, vanha ihminen, hädän tullen pääsisi liikkeelle. Meren ollessa avoinna pelkäsivät he mereltä uhkaavaa vaaraa, sillä heidän talonsahan oli Kaivopuistossa merenrannalla. Mutta kun meri jäätyi, sai heidän pelkonsa sytykettä niistä naurettavista, hirmuisista kertomuksista, jotka vakuuttivat taivaan ikuisine tähtineen olevan vaarallisen. Näitä juttuja kantoivat heille varsinkin professorinrouva Hagenin monet vanhat naisystävät, jotka olivat tunteiltaan ja arvostelukyvyltään kuihtuneita ikäneitosia tai luovalla mielikuvituksella varustettuja leskirouvia...

Tällaisten käyntien jälkeen Ebba ikäänkuin heräsi elämään. Hän, joka aina puhui kuolemankaipuustaan, ryhtyi yhtäkkiä suojelemaan itseään vaaraa ja uhkaavaa kuolemaa vastaan. Osoittipa hän tällaisina hetkinä myöskin suurta kiintymystä maalliseen omaisuuteen. Hän tilasi pakkalaatikoita, joihin ladottiin hienot serviisit, hopeat y.m. kalleudet, ja hän olisi kiskonut lukemattomat taulutkin alas seiniltä, ellei Albert kauneudellisista syistä olisi pannut jyrkästi vastaan.

Albert kävi kaupasta toiseen. Hän oli kuin kuumeessa. Vuoroin hän ajatteli Lahjaa, vuoroin kotiaan, Ebbaa ja Annikkia. Hän oli päättänyt ikäänkuin hyvitykseksi ostaa oikein paljon arvokkaita joululahjoja huolimatta kaikkien tavaroiden kohtuuttoman korkeista hinnoista. Ebballe hän luuli keksineensä oikein hauskan ja yllättävän lahjan. Ebba rakasti taidetta ja ennen kaikkea taiteilijoita. Siksipä hän olikin päättänyt ostaa Ebballe kaikkien tunnettujen sekä kotimaisten että ulkomaalaisten taiteilijoiden saatavissa olevat valokuvat. Varsinkin musiikkikaupoista hän löysi näitä kortteja suuret paljoudet.

Kun hän vihdoin eräänä iltana juostuaan itsensä uuvuksiin mitä erilaisimmissa kaupoissa oli tullut kotiin ja saanut kaikki kuvat sopivaan järjestykseen kauniiseen, nahkakantiseen albumiin, istahti hän tyytyväisenä isävainajansa nojatuoliin ja sytytti sikarin.

Kuinka monia hyviä ajatuksia hän olikaan liittänyt noihin kuviin, kun hän niitä järjesteli. Kuinka monta katumuksen ajatusta hän olikaan loppuun ajatellut, kun hän vihdoin sai työnsä valmiiksi. Hän oli ajatellut puhua Ebballe kiintymyksestään ja suhteestaan Lahja Kaarioon. Hän oli aikonut puhua niinkuin toverilleen, ystävälleen. Uskoa rehellisesti koko lankeemuksensa alusta loppuun ja anoa anteeksiantoa, sillä hän tahtoi luopua tunteestaan, hän tahtoi nousta ja sovittaa rikoksensa...

Ebba oli viisas nainen, ja varmasti oli Ebba ymmärtävä häntä ja antava anteeksi sekä tukeva häntä tässä epätasaisessa taistelussa tuota intohimoa vastaan, mikäli yleensä toinen tällaisissa tapauksissa saattoi toista auttaa...

Mutta Ebba oli käynyt hänestä viime aikoina yhä hermostuneemmaksi, ja hänen jäykkyytensä ja kylmyytensä oli suorastaan jäätävä. Aavistikohan hän jotain? Tai ehkä hän tiesi jotain? Ne olivat kysymyksiä, joista Albert olisi mielellänsä tahtonut päästä varmuuteen, mutta joita hän ei uskaltanut millään tavalla penkoa... Sen hän kuitenkin käsitti, että olisi ollut hulluutta puhua Ebballe mitään, sillä niin hermostuneelta hän vaikutti viileässä rauhassaan...

* * * * *

Samaan aikaan kun Albert ajatteli näitä ja järjesteli valokuvia albumiin, istui Ebba entistä kalpeampana huoneessaan. Hän oli tapansa mukaan leposohvalla ja piti kädessään jotain kirjaa, muita hän ei voinut lukea sitä, sillä ristiriitaiset ajatukset kiitivät kuin raivotarten ajamina hänen aivoissansa.

Jo viikko sitten Albertin ollessa yliopistossa oli heidän kotiinsa tullut eräs nuori, hyvinpuettu herra ja lähettänyt palvelijan kanssa käyntikorttinsa, jossa oli painettuna: »Asianajotoimisto Katajisto & Tyrkkö. Yksityisetsivä.» Tämä herra oli pyytänyt päästä tohtorinnan puheille.

Hyvä Jumala, kuinka hän oli pelästynyt! Hän oli silmänräpäyksessä keksinyt aivoissansa kaikenlaisia kauheita mahdollisuuksia, joita tämä käynti tarkoitti, mutta sitten hän oli rohkaissut mielensä ja käskenyt kutsua vieraan sisälle...

Mies oli sanonut olevansa kortissa mainitun liikkeen palveluksessa ja tuomari Katajiston lähettämä. He olivat halukkaita pienestä maksusta tekemään tohtorinnalle palveluksen, jos hän tahtoi saada todistuksia miehensä uskottomuudesta, josta ei ollut epäilystäkään...

Hän oli suuttunut silmittömästi ja ajanut ulos tuon häpeämättömän tunkeilijan, mutta heti miehen mentyä oli hänen mielensä joutunut mitä erilaisimpien ristiriitaisten ajatusten valtaan. Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä Albertin uskollisuutta, mutta siitä hetkestä pitäen hän alkoi kuitenkin tahtomattansakin epäillä häntä...

Kuinka se oli epämiellyttävää, pitää silmällä miestänsä, joka ei aavistanut mitään hänen puuhistansa. Tosin hän ei huomannut mitään epäilyttävää, mutta kuitenkin tuntui Albert hänestä tavallista hermostuneemmalta, vaikka ehkä se olikin vain hänen omaa kuvitteluaan. Itsensä hän ainakin tunsi levottomammaksi ja hermostuneemmaksi. Hän koetti tarkastella Albertin kirjeitä, s.o. niiden osoitekirjoituksia, nähdäkseen, oliko niissä jotain epäiltävää. Kirjeitä hän ei tosin avannut, mutta varmasti hän olisi senkin tehnyt, jos olisi epäillyt niitä jonkun naisen kirjoittamiksi, sillä hän piti oikeutenaan puolustaa onneaan...

Mustasukkainen nainen oli herännyt hänessä, eikä hän pitänyt mitään keinoja liian halpamaisina ottaaksensa selvää tuon ilkeämielisen vieraan viittauksien todenperäisyydestä. Kun oppilaita saapui Albertin luo hänen vastaanottotunnillaan, niin hän kuunteli hiukan raollaan olevan oven takana mitä huoneessa puhuttiin, mutta hän ei nähnyt eikä kuullut mitään epäilyttävää...

Hän oli jo väsynyt tähän väijymiseen, mutta tänään oli tapahtunut jotain kauheata...

Hän näki vieläkin kaikki mielikuvituksessaan:

Albertin luo on tullut hänen vastaanottotunnillaan eräs nuori, verevä nainen. Heti huoneeseen tultuaan hän sinuttelee Albertia, joka kutsuu häntä Lahjaksi. He eivät puhukaan mistään opintoja koskevista asioista. Ebba terästää kuntoaan oven takana, ja hän kuulee kuinka nainen sanoo selvästi: »Tulin oikeastaan sanomaan sinulle hyvästi, rakas, sillä minun matkani tapahtuukin jo tänään.» Ebba voi tuskin pysyä pystyssä, mutta hän ponnistaa kaikki voimansa ja raottaa hiukan ovea, niin että voi nähdä paremmin. Nainen jatkaa: »Ellen olisi tullut tänne sinun luoksesi, josta sinä olet minua kieltänyt, niin et olisi tavannut minua enää tänä iltana asunnossani, sillä äitini sairastumisen takia täytyykin minun matkustaa jo tänään kolmen junassa. Kirjoita nyt minulle pian ja usein, lukukauden alkaessa aloitamme mekin taas opinnot.» Tämän hän sanoo veitikkamaisesti hymyillen ja lankeaa Albertin kaulaan ja suutelee häntä, ja Albert painaa häntä rintaansa vasten ja suutelee kiihkeästi. Ebba on päästää huudon, sillä hänen rinnassaan tuntuu kuin teräaseen pisto, mutta hän painaa nenäliinan suuhunsa ja horjuu nyyhkyttäen huoneeseensa...

Hän oli itkenyt, itkenyt, mutta sitten mustasukkaisuuden raivottaret olivat alkaneet ajaa häntä hurjasti kiitävissä vaunuissaan...

Albert ei ollut saapunut kotiin päivälliselle, ja hän oli saanut rauhassa miettiä heidän suhdettansa alusta nykyhetkeen asti, ja paljon asioita oli hänelle selvinnyt siinä ajatellessa...

Nyt hän mietti vain keinoa, mitenkä ilmoittaisi Albertille raskaan salaisuutensa...

Näitä asioita miettien Ebba lepäsi sohvallansa, kun Albert astui hänen huoneeseensa. Ranskalainen kirja, joka käsitteli ranskalaisen luutnantin kirjeitä vanhemmilleen sotanäyttämöltä, oli pudonnut lattialle. Tätä kirjallisuudenlajia oli sodan aikana syntynyt Euroopassa jokseenkin yhtä paljon kuin luutnantteja oli koko Ranskan armeijassa. Miuru istui leposohvalla jalkopäässä ja kehräsi tyytyväisenä. Albertin sisään tullessa se nousi uneliaasti selkäänsä kyyristäen ja naukui haikeasti.

Tuo Ebban ainainen lepoasento vaikutti Albertiin masentavasti. Nähdä aina elävä, nuori ihminen makuulla tai noja-asennossa vaikutti niin toivottomalta ja passiiviselta, että jokainen tarmon rahtunenkin hävisi Albertista, kun hän tuli Ebban huoneeseen. Nytkin hän jo katui, että oli ollenkaan tullut, mutta hänen sydämensä oli niin herkkä ja hänellä oli vastustamaton halu olla Ebballe kiltti ja sydämellinen. Niin moni katumuksen ajatus oli liikkunut tänään hänessä, kun hän järjesteli niitä valokuvia siihen joululahja-albumiin.

— Ja sinä pikkunen vain aina luet ja luet, sinusta taitaa pian tulla professori, — sanoi Albert leikkisällä äänellä, mutta nähdessään kirjan lattialla hän sanoi vakavana tarttuen Ebban kalpeaan, laihaan käteen:

— Oletko sinä kulta taaskin hyvin väsynyt? — Samassa hän suuteli tätä kaunista, pitkäsormista kättä. Mutta Ebba tempasi sen äkkiä pois hänen huuliltansa, ikäänkuin ne olisivat polttaneet häntä...

— Albert! — kirkaisi hän. — Sinä olet pettänyt minua, sinä et rakasta minua enää. Millä minä olen sen ansainnut?

— Rauhoituhan toki... — sai Albert vaivoin sanotuksi. — Anna minulle anteeksi.. anna minä selitän...

Ebba katseli häntä surullisilla, hätääntyneillä silmillään. Hän hengitti kiivaasti, ankaran mielenliikutuksen vallassa, mutta hän koetti hillitä itseänsä ja puhui näennäisesti rauhallisena:

— Olen ajatellut paljon meidän suhdettamme viime aikoina, ja minä olen kärsinyt sanomattomasti siitä, että me vähitellen olemme vieraantuneet toisistamme... Olimmehan me kerran niin onnelliset... Minun sairauteni ja tuskani ei ole ollut yksinomaan fyysillistä, sillä sieluni on usein vallannut hirvittävä hätä ja tuska siitä, että me näin vähitellen luisumme pois toisistamme...

Hänen oli vaikea puhua, sillä itku pyrki tukahduttamaan hänen äänensä, mutta hän ponnisti viimeiset voimansa ja jatkoi matalalla, miltei lempeällä äänellä:

— Olen ollut sairas ja hermostunut, mutta sinä et ole ymmärtänyt minua... Nyt kun minä tiedän kaikki ja ajattelen meidän tulevaisuuttamme, niin minä kauhistun sen ankaran totuuden edessä...

— Anna minun selittää...

— Kun ajattelen mitä meistä tulee ja mitä tulee pienestä Annikistamme, niin olen menehtyä...

Nyt ei Ebba enää jaksanut hillitä itseänsä, vaan purskahti ankaraan itkuun. Hän puhui kiihtyneesti jotain itkunsa lomassa, mutta sitten hänen voimansa loppuivat ja hän pyörtyi hätääntyneen Albertin syliin...

Albert asetti hänet leposohvalle ja katseli häntä kiveksi jähmettyneenä. Samassa tuli, äiti huoneeseen ja pysähtyi pelästyneenä ovensuuhun. Hän katseli kysyvästi Ebbaan, joka makasi valkoisena kuin kuollut, ja sitten hän katsoi syyttävästi Albertiin, joka seisoi vapisevin polvin.

— Albert?

* * * * *

Kun lääkäri oli kutsuttu ja hän oli määrännyt Ebban ankaran hermokohtauksen takia vuoteeseen, palasi Albert omaan huoneeseensa, jossa pöydällä oli hänen joululahjansa Ebballe. Hän vaipui kuin halvattu isävainajansa pehmeään nojatuoliin.

Hänet valtasi sanomaton syyllisyyden tunto. Nyt vasta hän huomasi kevytmielisyytensä ja rikoksensa suuruuden. Hän oli sittenkin kulkenut kuin unessa sokeana Ebban kärsimyksille ja salatuille tunteille. Hän oli vain seurannut oman itsekkään pyyteensä kutsua ja rikkonut enemmän kuin oli omantuntonsa suurimpienkaan soimausten hetkinä voinut edes kuvitella...

Hän oli aikonut selittää, sillä olisihan ehkä kuitenkin hänelläkin ollut jotain sanottavaa puolustuksekseen, mutta Ebban tuska ja suuri hätä olivat tehneet hänet mykäksi...

Olihan Ebbakin kivulloisuudessaan ollut niin viileä, ja eihän tunteillensa voinut mitään. Ne syntyivät ja kuolivat lupaa kysymättä, ja täytyi kait avioliitossakin olla ainakin ajatusten ja tunteitten vapaus, vaikka toiminnan vapautta ei olisikaan...

Nainen oli sittenkin hyvin yksipuolinen rakkausolento... Kaikki mikä oli ulkopuolella häntä itseään, oli hänelle enemmän tai vähemmän vierasta. Nainen saattoi ymmärtää vain niitä tunteita ja niitä kokemuksia, joita hänellä itsellään oli... Ymmärryksen korkein aste, ymmärtää sitä mitä itse ei tuntenut, oli naiselle mahdottomuus.

Jospa hän olisi saanut edes selittää... Hän oli päättänyt todella koko miehisellä tarmollaan luopua tunteestaan Lahjaan ja siksi hän oli hellyydellä lähestynyt Ebbaa...

Mutta samassa välähti Lahjan kuva mieleen niin nuorena ja verevän kiehtovana...

— Minä en kestä enää, ajatteli hän. — Elämä on niin lyhyt, mutta vaikka se olisi vielä lyhyempi ja iankaikkisuus vielä pitempi, niin minun _täytyy_ rientää hänen syliinsä... minä tahdon riemuita hänestä ja minä tahdon omistaa hänen rakkautensa, sen rakkauden, joka on vain minun ja minua varten... minun täytyy saada rakastaa vaikkapa vain kerran elämässäni...

Hurjat, intohimoiset mielikuvat temmelsivät hänen aivoissaan. Hänen toinen minänsä huusi oikeuksiaan... Hänen koko olemuksensa vavahteli kuin itkun nyyhkytyksissä, vaikka hänen silmänsä olivat kuivat. Jospa hän edes olisi voinut itkeä niinkuin naiset, mutta hänen täytyi itkeä kuumeisiin aivoihinsa kyyneleitä, kuivia kyyneleitä, jotka polttavat kuin kuuma öljy...

Kylmä hiki oli noussut hänen otsallensa. Hän istui siinä kauan ja taisteli sielussansa ankaraa kamppailua. Hänen kätensä tempoilivat hermostuneesti pöydällä hänen saattamatta hillitä niiden vaistomaisia liikkeitä...

Hän istui kauan miettien, ja hänen mielensä valahti herkäksi ja nöyräksi. Hän muisti läheisessä huoneessa makaavan Ebban...

Ebba ja hän olivat sittenkin olleet kerran niin onnelliset. He olivat niin paljon iloinneet nuoruuden ja elämän suurista antimista. Eikä hän voinut ymmärtää, miksi onni oli ollut niin lyhyt ja miksikä se siruiksi särkyen oli niin pian luisunut pois... Oma syyllisyytensä nakutti hänen omaatuntoaan kuin teräväkärkinen vasara... Hän tahtoi koettaa kaikkensa heidän onnensa uudesti-rakentamiseksi...

Vihdoin hän nousi, hänen kosteat kätensä puristautuivat nyrkkiin, ja hänen vartalonsa ojentui suoraksi. Hän oli tehnyt järkähtämättömän päätöksen:

Uhrata koko jäljelläoleva elämänsä vaimolleen, lapselleen ja työlleen...

VII

Eräänä vapaapäivättään Janne Pöyhtäri tuli taas taiteilija Hugo Hertellin ateljeeriin. Taiteilija Hertell ei ollut saanut rauhaa, ennenkuin hän oli lupautunut aina silloin tällöin seisomaan hänelle mallina.

Taiteilija Hertell oli hyväsydäminen, erinomaisen hienostunut ihminen, joka oli matkustellut paljon maailmaa ja hävittänyt paljon rahoja. Kaikki isältään perimänsä rahat hän oli tuhlannut viimeisellä Pariisinmatkallaan, ja niitä rahoja olikin ollut runsaasti. Mutta hän oli tehnyt kaiken maailman hullutukset ja oikein kylvämällä kylvänyt saadaksensa ne loppumaan.

Hän oli komea, vahvarakenteinen mies, jonka säännölliset kasvot vaikuttivat miellyttäviltä. Silmissä kuitenkin oli toisinaan lempeämmän ilmeen ohella hyvin hurja ja hermostuneesti pälyilevä katse.

Taiteilija Hertell joi aina maalatessaan; sen tavan hän sanoi oppineensa Pariisissa opettajaltaan, jonka nimeä Janne ei koskaan oppinut lausumaan. Jannesta oli oikeastaan hyvin epämiellyttävää seistä alasti ateljeerissa, jossa näin talvella keskuslämmityslaitoksesta, pienestä kamiinista sekä mahtavasta takasta huolimatta oli aina hiukan kylmä, sillä suurin osa pohjoiseen antavasta seinästä oli lasia, samoin kuin kattokin. Sitäpaitsi Janne ei ollut tottunut tähän ammattiin. Muutenkin hän piti sitä sangen epämukavana, mutta kun taiteilija Hertell erityisesti oli tullut kysymään häntä paloasemalta ja sanonut, että hänelle oli välttämätöntä edelleenkin saada mallikseen mies, jolla oli kunnollinen vartalo, juuri sellainen, jota hän tarvitsi erästä suunnittelemaansa suurempaa teosta varten, niin hän ei ollut kehdannut kieltää.

Mitä kauemmin Hertell maalasi, sitä puheliaammaksi hän tuli. Hän kertoi kaikenlaisista pariisilaiselämyksistään, kuinka oli tapellut apashien eli katuroistojen kanssa, kuinka oli kerran humalassa kantanut sylissään erästä poliisia ja maksanut hänelle sitten mielen rauhoitukseksi kaksikymmentä frangia ja kuinka hän kerran poliisin kiellosta huolimatta oli pääkadulla kiivennyt kolmeen katulyhtypylvääseen ja sammuttanut lyhdyt.

Jannesta tuntuivat nämä jutut sangen hauskoilta, sillä ne todistivat ainakin suurta pelkäämättömyyttä ja rohkeutta, joita hän ihaili.

Toisinaan taiteilija maalasi pitkän aikaa puhumatta mitään, ja silloin oli Jannella tilaisuus tarkastella ympäristöänsä ja ajatella omia asioitaan.

Hertellin ateljeeri oli suuri ja tilava, siinä oli kaunis tammilattia, ja seinät olivat yksiväriset, kellertävää rappausta, joka väriltään muistutti muutamia vuosia vuoltuna ollutta hirsiseinää. Seinillä oli runsaasti kaikennäköisiä tauluja, joita taiteilija sanoi ostaneensa Pariisista, Berliinistä, Lontoosta, Roomasta tai muista ulkomaalaisista valtakaupungeista. Myöskin oli taulujen joukossa suuri kokoelma kotimaisten maalarien teoksia, joita hän oli hankkinut itsellensä joko vaihtamalla omiin teoksiinsa tai ostamalla polkuhinnasta, kun toverit olivat rahapulassa ja hänellä sattui olemaan. Rahalle hän ei antanut mitään arvoa.

Siellä täällä pöydillä ja erilaisilla pilareilla oli kuvanveistoksia ja kauniita maljakoita. Taiteilija Hertell oli käynyt kerran Intiassakin ja tuonut sieltä joukon kummallisia jumalankuvia, joilla useilla oli monta päätä, kättä ja jalkaa. Myöskin oli hänellä muutamia intialaisia maalauksia ja muita merkillisiä muistoesineitä.

Ateljeerin kaunein ja samalla kodikkain paikka oli eräällä suurella, intialaisella verholla muusta huoneesta erotettu nurkkaus, jossa oli suuri, matala vuode monine silkkipatjoineen ja viekoittelevasti kutsuva matala leposohva. Vuoteen yläpuolella riippui kitara ja mandoliini, ja eräällä pienellä pöydällä oli kaksirivinen Stradella-hanuri.

Ympäri seiniä sopiviin ja sopimattomiin paikkoihin oli ripustettu suuri joukko kaikenlaisia aseita, pyssyjä, pistoleja, miekkoja, tikareja, pistimiä ja suomalaisia puukkoja. Varsinkin tämä aseiden paljous kiinnitti Jannen huomiota.

Suuressa takassa, jonka kummallakin puolella oli suuri ja raskas, puhvelinnahalla päällystetty nojatuoli, paloi iloinen pystytuli. Vaikka valaistus näin talviseen vuodenaikaan oli jokseenkin heikko, oli taiteilija erinomaisella maalaustuulella. Hän oli vihdoinkin päättänyt ryhtyä suuren, jo aikoja sitten suunnittelemansa taulun maalaamiseen. Sen piti esittää Maratonjuoksijaa juuri sillä hetkellä, kun hän saapuu Ateenan marmoritorille ja vanhukset, vaimot ja lapset odottavat jännittyneinä tietoa suuren, ratkaisevan taistelun tuloksista...

Taiteilija oli mielestänsä nyt kylliksi tehnyt alastomia harjoitelmia ja päätti ryhtyä itse suuren taideteoksen luomiseen.

Aihe oli kuin luotu Jannea varten. Hänkin oli siitä aina ollut innostunut ja kaiken lisäksi hänkin oli hyvä juoksija. Taiteilija käski häntä hetkiseksi heittämään suuren, villaisen veronalaisen vaipan alastomille harteilleen ja istuutumaan takan ääreen lämmittelemään siksi aikaa kuin hän laittoi kankaan ja kiilaraamin kuntoon. Sitäpaitsi hän tahtoi hiukan puhua ideastaan, ennenkuin ryhtyisi työhön. Hän kaatoi taas itsellensä konjakkia ja kysyi:

— Sinä kait tunnet tuon historian kertomuksen siitä ihmeellisestä taistelusta, jossa pieni kreikkalainen sotajoukko löi mahtavan persialaisen sotajoukon, ja sinä kait tunnet myöskin kertomuksen siitä juoksijasta, joka lähetettiin viemään voitonsanomaa Ateenaan.

— Tunnenhan minä sen varsin hyvin. Paitsi että olen sen kansakoulussa lukenut, on tohtori Hakala elävästi kertonut siitä työväen iltakursseilla, — sanoi Janne rauhallisena.

— Tohtori Hakala? Kuka tohtori Hakala? Onko hänen etunimensä Albert?

— On, tohtori Albert Hakala luennoi työväen iltakursseilla historiaa ja hän kertoo siitä todella hauskasti. Minä käyn aina siellä, kun vain ehdin, sillä minä pidän historiasta. Tunteeko taiteilijakin hänet?

— Totta kai, minähän olen käynyt siellä jo pitemmän aikaa joka toinen päivä maalaamassa muotokuvaa hänen pienestä, sievästä Annikki-tyttösestään... Tohtori aikoo antaa sen äidilleen joululahjaksi, ja siinä se vaikeus onkin, kun taulu pitäisi maalata salassa. Sitäpaitsi minä tunnen tohtorin serkun, neiti Martta Hagenin, varsin hyvin.

— Tunteeko taiteilija hänetkin?

— Tunnen, onko hän sinunkin tuttujasi?

— Tavallaan, tavallaan ei, tuntevathan monet ajurit hänet, ja minähän olin ennen ajurina.

— Se on totta, niin... niin... mutta mehän jouduimme aivan pois itse asiasta. Minun piti kertoa sinulle siitä Maratonjuoksijasta, mutta se onkin suotta, sillä sinä näyt sen tuntevan muutenkin.

— Ei, taiteilija on hyvä vaan ja kertoo. On niin hauska kuulla, minä pidän niin paljon siitä historiasta.

Taiteilija otti taas konjakkikulauksen ja asettui istumaan takan ääreen, tuijotti hetkisen tuleen ja alkoi sitten kertoa:

— Sinä päivänä paistoi aurinko kirkkaasti, ja maa hehkui kuumana niinkuin sula rauta sotamiesten jalkojen alla. Kun persialaiset ampuivat yhtaikaa nuolensa, pimeni aurinko, sillä niin paljon oli niitä nuolia. Mutta urhoolliset kreikkalaiset rohkeudellaan ja älykkäisyydellään voittivat tuon mahtavan vihollisen. Sinä voit ajatella, että heitä ei ollut enää suurta joukkoa jäljellä, ja että suurin osa nuoremmista, jotka taistelivat eturiveissä, oli jäänyt vertahöyryävälle kuumalle kentälle... Silloin astui esille nuori joukon johtaja, sillä kaikki vanhemmat olivat jo kuolleet, ja kysyi kauniilla, liikutuksesta väräjävällä äänellä: »Kuka tahtoo juosta viemään sanoman voitostamme isänmaalle?» Syntyi äänettömyys, sillä kaikki ymmärsivät mikä tärkeä ja kunniakas tehtävä se oli, ja miltei kaikki olivat hyviä juoksijoita. Jokaisen olisi tehnyt mieli, mutta kukaan ei rohjennut otaksua, että juuri hän saisi osaksensa sen kunnian...

Päällikkö tarkasteli heitä vaieten pitkän aikaa ikäänkuin etsien soveliasta heidän joukostaan, mutta sitten hän ehdotti, että halulliset keskuudestaan valitsisivat itse hänet, jonka he tunsivat ja tunnustivat parhaimmaksi ja kestävimmäksi juoksijaksi.

Harvoin on kiivaampaa ja tulisempaa vaalia lyhyessä ajassa toimitettu kuin silloin.

Kun yksimielisyys oli saatu aikaan, toivat he päällikön eteen nuorukaisen, jonka tummat silmät hehkuivat, tuuhea tukka valui runsaina kiharoina korkealle otsalle ja alastomat, sirot jäsenet nytkähtelivät hermostuksesta ja odotuksesta. Päällikkö tarkasteli häntä arvostellen. Sitten hän lähestyi vakavana erästä matalaa palmua, sivalsi miekallansa siitä tuoreen oksan, antoi sen nuorukaisen käteen ja levitti käsivartensa syleilyyn, suuteli häntä ja huusi kovalla äänellä: »Terve, sinä jumalten suosikki, terve, isänmaan suurin kaipaus, lennä lintuna, sillä isänmaa odottaa sinua!»

Voimakas mielenliikutus valtasi koko joukon, ja moni nuorukainen itki kadehtien valitun saavuttamatonta onnea. »Terve, terve!» kaikuivat voimakkaat huudot, ja nuorukainen lähti kevyesti kuin kauris pitkälle matkallensa. Huudot kaikuivat vielä, kun hänen kädessään oleva palmunlehvä kaikkosi tienmutkassa kasvavien sypressien taa ‒ ‒ ‒.

Taiteilija oli noussut seisomaan, hän oli haltioitunut, ja hän jatkoi kuvaustaan:

— Ateenassa, tuossa valkoisenhohtavassa marmorikaupungissa, oli päivä vielä korkealla ja paistoi kuumasti valaisten hohtavaa Akropolista, toreja ja katuja. Suurella marmoritorilla, joka oli lähinnä pohjoista kaupunginporttia, odotti suuri, levoton kansanjoukko sanomaa ratkaisevasta taistelusta. Siinä oli vanhuksia, vaimoja ja lapsia, ja kaikki he kulkivat edestakaisin alakuloisina ja miltei äänettöminä. Äkkiä kuului huuto: »Nyt hän tulee, nyt hän tulee, hänellä on palmunlehvä kädessään», ja pian oli koko tori yhtenä huutona. Hiestyneenä ja pölyn peittämänä juoksi solakka nuorukainen torille johtavasta marmoriportista. Syntyi kuolemanhiljaisuus...

Nuorukainen ponnisti viimeiset voimansa, hän suoristi vartalonsa ja jännitti sen koko pituuteensa, hänen varpaansa tuskin koskettivat maata, kun hän suurta palmunlehteä korkealle kohottaen juoksi läpi kansanjoukon sinne, missä valkopukuiset papit odottivat hänen tuloaan, ja juostessaan hän huusi: »Riemuitkaa, kansalaiset, me olemme voittaneet!» Samassa syöksyi punainen verisuihku hänen suustaan valkoiselle marmorille, ja nuorukainen kaatui kuolleena maahan pappien jalkain juureen...