Part 3

Suurtalonpoika, mitä tyhmyyksiä se oli? Isäukko on talvi-iltoina tavannut niitä »Setä-Topeliuksen» kirjoja, ainoat kirjat, joita hän, paitsi katkismustaan, on lukenut, ja saanut päähänsä suuruudenhulluuden. Linnaan se tätien ja lastenkamarien runoilija olisi ajoissa pitänyt telkeä, ettei se olisi päässyt turmelemaan Suomen tervettä talonpoikaa. Ukko muka vannoi niinkuin Aaron Perttilä, että hänen lapsestaan ei saa tulla herraa eikä herrojen uuspeiliä. Mutta saamari soikoon, tulipa sittenkin, ja hyvä tulikin. Mutta, jos koettaisi vieläkin kerran sopia, jos se vain antaisi anteeksi se vanha tervaskanto, mutta johan nyt, se on itsepäinen ja tylsäjärkinen kuin härkä.

Äss, rahaa minä tarvitsisin, kun se Marttakin taas pyysi viisisatasen. Ja onhan se vallan luonnollista, täytyyhän hänen saada uudet puvut siihen uuteen loisto-osaansa operetissa. Ja sitten kukkavihko ensi näytökseen ja kukkakori kolmannen näytöksen suuren tanssin jälkeen sekä viisikymmentä markkaa jokaisen lehden arvostelijalle ja... Äkkiä hänen ajatuksensa ikäänkuin pysähtyivät, ja sitten ne taas kiitivät hurjaa vauhtia eteenpäin niinkuin ohjaajaa vailla oleva, vahingossa käyntiin päässyt auto. — Jospa isäukko kuolisi, niin ei olisi rahasta puutetta... Hän viskasi sikarin pois ja heittäytyi istumaan suureen ameriikkalaiseen nojatuoliin sekä upotti lihavat, pulleat sormensa paksuun tukkaansa...

Hän lienee istunut siinä kauan aikaa, kun hän heräsi ajatuksistaan siihen, että avain pistettiin eteisen ameriikkalaiseen lukkoon. Samassa Martta Hagen syöksyi huoneeseen. Hän oli puettu muodikkaaseen, mustaan silkkipukuun, jonka hame oli miltei liian lyhyt, ja musta silkkinen päällysnuttu teki hänet siroksi ja pieneksi. Harteilla oli hänellä hyvin leveä kärpännahkainen puuhka ja kädessä samasta nahasta tehty jättiläismunan muotoinen muhvi.

Huone täyttyi voimakkaalla hajuveden tuoksulla. Tuomari Katajisto hypähti ylös tuolista ja riensi suutelemaan tulokasta.

— Nyt jo kotona, eikö teillä ollutkaan harjoitusta?

— Oli ja on, mutta se keskeytyi vähäksi aikaa, — sanoi Martta ja koetti hellästi välttää ystävänsä suudelmaa, joka osui hänen maalattuun, miltei läpinäkymättömän, valkoisen harson peittämään poskeensa.

— No no, Eemeli, koeta nyt hillitä kiihkoasi, etkö sinä näe, että saat tukkani ja hattuni epäkuntoon?

— Oletko sinä juovuksissa? — kysyi Eemeli hämmästyneenä ja päästi otteensa suudeltuaan Marttaa suulle.

— En, jestas sentään, vaikka sietäisi sitä ollakin, mutta kuinka niin?

— Sinähän tuoksut viinille?

— Mutta onhan se luonnollista.

— Mitenkä? Sinä oletkin siis ollut viftillä?

— Lalalalaa, oletpa sinä taas mustasukkainen. Minä olen ollut harjoituksessa ja harjoitellut samppanjabalettia ja tietysti täytyy minun juoda harjoituksessa saadakseni stemninkiä, ymmärrätkö sinä? Kuule, Eemeli, kyllä sinun nyt täytyy antaa minulle parisataa, se samppanja on nykyään niin inhoittavan kallista, sota-aika, sota-aika, ja minä en voi harjoitella ilman »hartsausta», eikä ne kyypparit usko minulle velaksi.

Eemeli joutui hännillensä.

— Parisataa? Oletko sinä hullu? Mistä minä ne otan ja minulla ei ole.

— On sinulla, anna pois!

— Kultani, ei minulla nyt ole, mutta huomenna.

— On sinulla. — Martta lähestyi Eemeliä ja suuteli häntä kiihkeästi ja veti hänet sohvaan viereensä istumaan.

— Rakas pojuni, oma kulta pojuni, anna nyt, ethän sinä voi tahtoa, että minä epäonnistuisin kenraaliharjoituksessa. Anna nyt, minulla on kiire, minun on oltava kolmannessa näytöksessä sisällä. Rakas poju, anna nyt, minun menestykseni ja onneni on sinunkin onnesi, niinhän, poju, anna nyt.

Hän suuteli Eemeliä ja upotti pitkät, laihat sormensa, hänen suureen, tummaan tukkaansa.

— Kulta oma, minulla ei ole, ei ole!

— Sinulla on, mutta sinä et enää rakasta minua. Sinä tahdot estää minun taiteellista menestystäni. Sinä olet kateellinen ilkiö, oikea hirviö. Ah, teitä juristeja, te ette ymmärrä naista ettekä taidetta. Ainoa mitä te ymmärrätte, on tuomita onnettomia naisia Hämeenlinnaan...

Martta heitti itsensä sohvan selustaa vasten ja itki silkkiseen nenäliinaansa.

Tätä syytöstä ei tuomari Katajisto voinut kestää. Hän sanoi samalla sekä nuhdellen että pyytäen:

— Kulta!

— Anna minun olla, — sanoi Martta kyynelensä lomassa, — kaikki te olette samanlaisia, kaikki te sanotte rakastavanne minua, mutta kukaan ei tahdo uhrata minun puolestani edes niin paljoa, että minä saisin leipäni, — hän itki ääneen.

— Mutta saathan sinä toki leipäsi. Mutta sinähän et tyydy siihen, sinähän tahdot samppanjaa, ja se ei enää ole leipää.

— On se, sillä minun taiteeni on minun leipäni, ja minun menestyksen! riippuu samppanjasta, — nyyhkytti Martta.

Eemeli ei viitsinyt enää nähdä Martan itkevän. Hän otti lompakkonsa esille ja kaivoi siellä kaksi sadanmarkan seteliä.

— Kas tässä on sinulle leipään, mutta kyllä sinä olet julma, kun viet minulta viimeiset rahani, ja huomenna lankeaa minulla vekseli, jonka hoitamiseen olin ne varannut.

Mutta Martta ei huolinut rahoista, hän itki vain.

— Voi kultani, ota nyt, muutenhan sinä itket äänesi käheäksi ja epäonnistut huomenna täydellisesti.

Hän otti oman nenäliinansa ja alkoi pyyhkiä Martan poskia ja silmiä. Nenäliina muuttui punertavaksi ja silmistä lähti mustaa väriä.

— Enhän minä voi olla julma, niinkuin sinä sanot, — sanoi Martta tylysti.

— Et sinä ole julma, minä vain laskin leikkiä, ota nyt, kultani.

Martta otti rahat, rutisti ne kokoon ja pisti ne ketjussa riippuvaan suurehkoon hopeaiseen käsilaukkuun, jonka kansi oli täynnä kaikenlaisia kiviä ja mitä erilaisimpia monogrammeja. Sitten hän nousi, järjesti tukkaansa ja hattuansa peilin edessä, veti hiukan puuteria kasvoihinsa ja suuteli niinkuin marttyyri Eemeliä.

— Hyvästi.

— Joko sinä menet?

— Minulla on kiire, minua odotetaan.

— Minä tulen mukaan katsomaan kenraaliharjoitustanne.

— Ei, ei se sovi, sillä sinne ei päästetä ketään asiaankuulumatonta.

— Mutta kuulunhan minä asiaan. Minä tulen, kyllä ne minut päästävät, minä vaikka lahjon vahtimestarit.

— Ei, sinä et saa tulla.

— Miksen?

— Sillä minä niin hermostun sinun läsnäolostasi.

— Se ei ole totta. Minä tulen.

— Sinä et tule! Jos yritätkään, niin minä hyppään heti paikalla alas tuosta rappusista, sillä minä olen niin hermostunut, älä kiusaa minua. Minä teen sen, sinä tiedät, että minulla on temperamenttia ja rohkeutta.

— Rauhoitu, rauhoitu Jumalan nimessä. En minä tule. Mutta kuinka kauan sinä viivyt?

— Siksi kunnes samppanjabaletti on lopussa. Hyvästi, kultamuruni. — Hän heitti mennessänsä lentosuukkosen ja juoksi tiehensä.

Puolta tuntia myöhemmin oli tuomari Katajisto operettiteatterilla ja sai kuulla, että siellä ei ollut mitään harjoitusta erään sairastumisen takia. Tuomari Katajisto kirosi ja päätti lähteä osakuntatalolle, jossa hän tiesi tänä iltana olevan paljon juristeja koolla, sillä eräs lakitiedettenkandidaatti oli lehdessä olleen ilmoituksen mukaan lupautunut pitämään esitelmän vekselioikeudesta. Hän lähti osakuntatalolle toivossa saada lainata ne kaksisataa markkaa, jotka Martta häneltä juuri oli siepannut ja joita hän tarvitsi omaan vekseliinsä.

IV

Kun tuomari Katajisto saapui osakuntaan, oli paraillaan väliaika, sillä virallinen kokous oli jo päättynyt. Osakunnan sekakuoro esitti muutamia laulunumerolta, jonka jälkeen istuttiin taas paikoilleen.

Osakuntalaiset istuivat puolikaaressa toinen toisensa taakse asetetuilla tuoleilla ja täyttivät jokaisen paikan, sillä juristi, joka aikoi tänä iltana pitää esitelmän, oli tunnettu hyväksi lakimieheksi ja samalla eteväksi puhujaksi. Inspehtori istui korkeaselustaisessa, tammisessa tuolissa pitkän tammipöydän takana, ja kuraattori, tohtori Hakala, istui pienemmässä nojatuolissa hänen vieressänsä samaisen pöydän takana.

Kuraattori pyysi kohteliaasti esitelmöitsijää astumaan korokkeelle, jolla pöytä ja äskenmainitut tuolit olivat, ja poistui inspehtorin kanssa heille varatuille tuoleille osakuntalaisten eturiviin. Ainoastaan sihteeri, maisteri Vuokatti, joka oli istunut inspehtorin toisella puolella, jäi papereinensa paikoillensa tammipöydän ääreen.

Esitelmä oli laaja ja perinpohjainen, mutta siitä huolimatta kuuntelivat osakuntalaiset esitystä suurella hartaudella ja levollisina. Voimakkaat kättentaputukset esitelmän jälkeen osoittivat selvästi, että osakuntalaiset olivat mieltyneet esitykseen. Inspehtori ja kuraattori asettuivat takaisin paikoillensa, ja kuraattori kiitettyään esitelmänpitäjää kysyi, oliko kenelläkään mitään sanottavaa edellisen johdosta. Syntyi vilkas keskustelu. Varsinkin juristit käyttivät ahkerasti puheenvuoroja, mutta uskalsivatpa muutkin puhua asian periaatteellisesta puolesta.

Tuomari Katajisto oli vaiennut kaiken aikaa ja hieronut hermostuneesti lihavia, punertavia käsiään. Hän oli huonolla tuulella, sillä hänen ajatuksensa askartelivat vain siinä kysymyksessä, keneltä hän mahdollisesti voisi saada lainaksi tarvitsemansa kaksisataa markkaa. Mutta kun kuraattori Hakala puhui myöskin vekselien tavallaan epämoraalisesta luonteesta, eli oikeammin siitä, kuinka vekselit nuorisolle alituisine mielenliikutuksineen, jotka aiheutuivat vekselien luonteesta, olivat epäterveellisiä mitä heidän moraaliinsa tulee, pyysi tuomari Katajisto puheenvuoroa kiivaalla, miltei uhkaavalla äänellä. Hän vastusti tohtori Hakalan mielipidettä ja koetti todistaa sen vääräksi. Hän ei valinnut sanojaan ja puhui kiihkolla ja heitti häikäilemättä aina silloin tällöin väliin pieniä hävyttömyyksiä ja kaikenlaisia ilkeitä persoonallisia viittauksia.

Hänen mielestään vekselit suorastaan kasvattivat ihmisen luonnetta ja moraalia, sillä juuri niiden kriitillisten ja vaarallisten ominaisuuksien takia ihmisen tarmo ja huolellisuus kehittyivät sekä varmistuivat huomattavasti. Kylmäverisyys ja mielenmaltti ainaisen vaaran uhatessa oli hänen mielestään paljoa arvokkaampi kuin rikkaan ihmisen ainainen tylsä rauha...

Hän puhui niinkuin olisi kokonaan unhottanut kaikki ne monet epämiellyttävät mielenliikutukset, jotka olivat hänelle itselleen aiheutuneet lukemattomista vekseleistä ja joiden tähden hän nytkin oli niin hermostunut ja huonolla tuulella.

Vanhemmat osakuntalaiset, jotka tunsivat tuomari Katajiston rahahuolet ja asioidenhoidon, mikä pääasiassa nojautui vekselisysteemiin, eivät voineet pidättyä aina silloin tällöin äänekkäästi hymähtämästä. Mutta tämä vain kiihoitti tuomari Katajistoa uusiin, yhä ankarampiin hyökkäyksiin...

Seurasi sitten pieni väliaika, jolloin juotiin teetä. Pieni osakuntalaisista muodostettu jousiorkesteri soitti muutamia kappaleita, ja osakunnan paras lausuja, neiti Lahja Kaario, esitti voimakkaan runon »Aetas aurea», jonka eräs nimeänsä mainitsematon osakunnan runoilija oli kirjoittanut. Runo oli sisällykseltään kaunis ja täynnä ajatuksia.

Tohtori Hakala kuunteli mielenkiinnolla ja miltei henkeänsä pidättäen tätä uutta runoa, sillä siinä oli paljon samoja ajatuksia, joita hän oli aikonut esittää osakuntalaisille tänä iltana.

Runossa sanottiin, että tarun mukaan oli kerran kultainen aika, jolloin luonto, eläimet ja ihmiset olivat kaikki hyviä ja rakastivat toisiansa. Ei mitään vihaa, kateutta eikä pahuutta ollut siihen aikaan, ja kaikki kodit olivat avoinna jokaiselle kulkijalle, eikä ovissa ollut salpoja tai lukkoja...

Jokaisessa ihmisessä on yhä kaipaus parempaan, tuohon tarun kertomaan aikaan. Tahallansa eivät ihmiset ole voineet luopua tuosta ajasta ja pilata sitä niin rumaksi ja ilkeäksi kuin mitä se nyt on...

Runoon liittyi tarina tautilippaasta eli kertomus siitä, kuinka kaikki taudit olivat suljetut erääseen lippaaseen, joka oli kauniin jumalattaren vartioitavana, mutta kuinka tämä naisellisessa uteliaisuudessaan ei voinutkaan olla katsomatta siihen, vaan raotti kantta, jolloin taudit lähtivät lentämään tuulien lailla tästä lippaasta yli koko maanpiirin, mutta jumalatar toinnuttuaan kauhistuksestaan viime tingassa sulki lippaan, ja jäljelle jäi elämän onnen kultainen toivo...

Tulevaisuus siis oli oleva ihmisten, koska heille oli jäänyt jäljelle toivo omassa itsessänsä, aivan samoin kuin kuolemattomuuden iäinen kaipuu.

Mutta mitenkä oli tulevaisuus toteutuva?

Ihmisten tulee tehdä paljon työtä, omaa työtä, vapaata, epäitsekästä työtä yhteisen ihanteen hyväksi, toistensa eduksi. Ihmisten tulee kilpaa täyttää rakkauden käskyä ja vanhojen ihanteiden vararikosta pelastaa rakkauden työt...

Silloin on elämä toimintaa, ja vain väsyneet katsovat menneisyyteen, mutta nuorten ja tarmokkaitten on maa. Ja Eeden, jonka yllä ei välky miekka, vaan työhön joka aamu herättävä aurinko, on koko maa, ja silloin on kultainen aika...

Tohtori Hakala oli unohtunut kuuntelemaan ja seuraamaan neiti Kaarion elävää ja voimakasta lausumista niin, että hän vallan säpsähti, kun kättentaputukset herättivät hänet ajatuksistaan. Ja kun hän silmäili ympärillensä, huomasi hän, että monet katselivat häntä uteliaasti. Hän nolostui hiukan ja tuli hajamieliseksi..

Tohtori Hakala nousi puhumaan ja puhui niitä ajatuksia, joita hän matkalla oli pohtinut ja ajatellut. Häneen oli tarttunut jonkinlainen runollinen lento. Hän puhui lämmöllä ja innostuksella, ja ellei hänen puheessaan olisi ollut reaaliseen todellisuuteen perustuvia ajatuksia, olisi se varmasti vaikuttanut intomieliseltä, sisällyksettömältä juhlapuheelta, sillä niin runollisesti ja sujuvasti hän esitti sanottavansa.

Suurin osa osakuntalaisia kuunteli hiljaa ja vaieten, vaikka monen kasvoilla kuvastinkin hämmästys ja harmi, mutta eräästä nurkkauksesta kuului äänekästä murinaa. Mitä pitemmälle kuraattori tuli puheessaan, sitä äänekkäämmäksi kävi tyytymättömyys, ja tyytymättömien johtajana näkyi olevan tuomari Katajisto. Mutta kuraattori puhui rauhallisesti loppuun asti, sillä hän katsoi sen oikeudekseen ja velvollisuudekseenkin. Hän rakasti tuota edessänsä olevaa nuorta, voimakasta joukkoa, joka kätki itseensä niin paljon kauniita toiveita ja lupauksia.

Puheen loputtua olivat kättentaputukset verrattain kylmiä ja virallisia. Inspehtori kiitti osakunnan puolesta kuraattoria puheesta ja kysyi, oliko kenelläkään mitään sanottavaa sen johdosta. Syntyi hiljaisuus, kaikki katselivat tuomari Katajistoon. Hän pyysi puheenvuoroa.

Tuomari Katajisto puhui tapansa mukaan kiihkeästi ja moitti kuraattoria siitä, että hän tahallansa näki nuorison elämän niin yksipuolisen mustana. Mutta kun hän oli lopettanut mielestänsä terävän puheensa, nauroivat kaikki paitsi hän. Kuraattori oli sittenkin voittanut, vaikka kyllä hän ajatteli itseksensä Pyrrhoksen tavoin, että vielä yksi tällainen voitto, niin hän oli hukassa...

Kokous lopetettiin. Kuraattori lähti kokouksesta tyytyväisenä siitä, että oli saanut sanotuksi nuorisolle sen, mitä hänellä tällä kertaa oli ollut sydämellään. Mutta nuoriso aloitti iloisen karkelon, joka kesti kello kolmeen aamulla.

* * * * *

Albert Hakala oli ulos tultuaan vielä sellaisessa mielenkuohussa ja lainehtimistilassa, että hänen ei tehnyt mielensä lähteä kotia päin, vaan hän päätti kävellä hiukan ulkosalla rauhoittuakseen ja ajatellakseen mikä mahtoi olla syynä tuomari Katajiston kiihkoon häntä kohtaan. Hän näet ei tiennyt mitään Martta Hagenin ja Katajiston suhteesta, sillä Martta ja hän, niin serkuksia kuin olivatkin, eivät seurustelleet toistensa kanssa.

Suuri ihmisvirta veti häntä pitkin Aleksanterinkatua Pohjoissatamaan, jonne oli kokoontunut suuri joukko joutilasta väkeä. Kadut olivat miltei pimeät, sillä lokakuun taivas oli pilvessä ja katulamput olivat edelleenkin tummia ja niukkavaloisia.

Muutamista lampuista olivat syyssateet huuhtoneet osan sinimaalia pois, niin että pitkin näiden suurten sinisten kupujen kupeita näkyi kirkkaita, värittömiä viiruja, joista valo tunkeutui esteettömästi ja häikäisevänä. Likaisille kaduille syntyi lamppujen alle hehkuvia, säteileviä tähtiä, samanlaisina kuin Pyhää henkeä taikka kaikkinäkevää Jumalansilmää esitetään kirkoissa kullatusta kipsistä tehtyinä. Elettiin yhä alakuloisessa, pimeässä kaupungissa, ja vain nämä tähdet valvoivat kaupungin kaduilla, sillä paksut pilvet peittivät taivaan...

Tänään oli jokin keisarillinen juhlapäivä, ja kaikki Pohjoissatamassa olevat laivat, joita ei yleensä pimeyden takia iltaisin huomannut, olivat nyt tuhansin valoin valaistut. Lukemattomien lyhtyjen rivit kulkivat pitkin laivojen runkoja, mastoja ja kajuuttoja loihtien esille pimeästä alusten mahtavat, tulena palavat ääriviivat. Meri aaltoili verkalleen suurin, tasaisin liikkein, ja nuo tummaa taustaa vasten loistavat suuret alukset nousivat ja laskivat juhlallisesti niinkuin Belsazarin pitojen käden piirtämät jättiläistulikirjaimet. Näky oli hurmaava ja silmiä hivelevä, eikä Albert voinut olla itseksensä ylistämättä tulen aina tunnustettavaa jumaluutta...

Mieli kauniin näyn tenhossa palasi hän rauhoittuneena kotiinsa Kaivopuistoon, missä heidän oma kaksikerroksinen talonsa tuijotti merelle, jonka tummalla pinnalla ei loistanut ainoankaan aluksen yksinäinen, kiikkuva tulikukka. Gråharan uskollinen, ystävällisesti tuikkiva silmä oli ummessa, niinkuin nukkuneen peikon silmä...

* * * * *

Mutta tuomari Katajisto kulki samoihin aikoihin osakunnassa ympäri niinkuin varas markkinoilla onnistumatta saamaan haluamaansa rahasummaa...

V

Eräänä tuulisena marraskuun yönä seisoo Janne Pöyhtäri vahdissa Korkeavuorenkadun palotornin portilla. Tuuli ulvoo ympärillä olevien korkeitten kivimuurien savupiipuissa ja korkean palotornin rautaisissa kaiteissa.

Vihaisesti tupruttaa se Jannen silmille kuivaa lunta. Hän nostaa harmaan vahtiturkin ketunnahkakauluksen, kääntyy selin tuuleen ja nojaa portin matalaan graniittiseen pylvääseen. Näin on niin hyvä olla. Mieleen muistuu viime toukokuun ensimäinen päivä, Vapunpäivä, jolloin hän astui virkaansa vakinaisen palokunnan palvelukseen.

Se oli kirkas, aurinkoinen kevätpäivä, ja hänen mielensä oli iloinen ja kevyt. Ensinnä näytettiin hänelle talli kutakin hevosta varten, eli nuo eristetyt pilttuut, joissa hevoset seisoivat vapaina, pää käännettynä kahta, helposti avautuvaa lasiovea päin. Nämä ovet johtivat suureen saliin, jossa kaikki sammutusvehkeet olivat. Siinä seisoi rivissä isoja vaunuja tulenpunaisine pyörineen, autoja, höyryruiskuja, letkukärryjä, suuret, kahdeksantoistametrin pituisiksi venyvät mekaaniset tikapuut y.m. liikkuvat esineet. Seinillä oli hakatikapuita ja monenlaisia jatko-tikkaita, soihtuja, lyhtyjä. Miesten nahkaiset kypärit ja leveät nahkavyöt, joissa riippui palokirveet, olivat kaikki asetetut nauloihin yhteen riviin, josta ne oli helppo tarvittaissa ottaa. Kaikki oli ollut hänelle niin uutta, hauskaa ja miellyttävää. Mutta sanoin kuvaamaton oli hänen riemunsa, kun hän erään toverinsa kanssa, joka hänelle tämän palosotilaan paikankin oli hommannut, nousi korkeaan palotorniin.

Hän oli jokseenkin hengästynyt noustuaan oudokseltaan rivakasti tornin jyrkkiä kiviportaita. Olipa se torni koko joukon korkeampi kuin kotipitäjän kirkon kellotapuli, ajatteli hän kiivetessään.

Voimakas, kylmä tuulenhenki löi häntä vastaan, niin että lakki oli päästä pudota, kun hän tuli tornin tasaiselle katolle, jota korkea, tiilipylväinen rauta-aita reunusti. Tuuli niin, että korvissa humisi ja päätä huimasi. Täytyi pitää kiinni kaiteesta.

Oli iltapäivä, ja aurinko teki laskuaan. Hän hengitti syvään ja katseli etelään, merelle päin, joka kimmelsi laskevan kevätauringon valossa rannattomana kultamerenä. Hänen täytyi kaihtia silmiään, sillä niin tämä punertava kirkkaus häikäisi häntä. Hän käänsi katseensa pohjoista kohti, ja hänen silmiensä eteen avautui hurmaava näky. Aurinko loisti punaisena pallona luoteisella taivaalla, ja alhaalla hänen jalkojensa alla lepäsi kaupunki niinkuin hirvittävän suuri vaahteranlehti. Joka puolelta ympäröi tätä laajaa saarentoa meri, joka oli ikäänkuin uurtanut sen rannat niin, että koko alue monine niemekkeineen ja lahtineen todella muistutti suurta syvähaikoista vaahteranlehteä. Ja kun hän katseli etäämmälle, näki hän, että tämän jättiläislehden ruotina oli Töölönlahden, Humallahden ja Taivallahden välinen kannas. Ja antaessaan katseensa loitota yhä etäämmälle hän näki, että rakennuksien tuhantisista ryhmistä ei tullut loppua, vaan ne sulivat kaukana näköpiirin himmeään vihreyteen. Tuntui aivan kuin siellä etäällä olisi voinut olla lukemattomia samanlaisia, juhlallisia lehtimuodostuksia ja vihdoin itse ääretön jättiläispuu...

Näky oli valtava. Täältä korkealta arkielämän yläpuolelta katsottuna näytti tuo kaupunki, jonka suorat kadut ja kauniit puistot, korkeat kivimuurit ja esikaupunkien epäsäännöllisesti kiemurtelevat kujat hän ajurina niin hyvin tunsi, kaikesta ylimalkaisuudestaan huolimatta suurenmoiselta ja suorastaan kutsuvalta. Tuo sama kaupunki, josta hän niin usein oli ikävöinyt maalle, tutuille kotivainioille ja metsiin...

Äkkiä hän muisti, että jonkun kilometrin matkan päässä heidän kotitalostaan oli hiekkaharju, jonka korkeimpaan paikkaan venäläiset topografit olivat aikoinaan rakentaneet solakoista petäjistä hataran ja huojuvan näkötornin. Siitä näkötornista oli laajin näköala yli koko tienoon. Sieltä hän oli saattanut nähdä miltei koko heidän maatilansa pellot, niityt, metsät, suuren järven ja joen, joka kiemurteli kuin hopeanauha tumman alttariliinan reunassa, ja sieltä saattoi laskea seitsemän pitäjän kirkot.

Hän unohti hetkeksi missä oli. Hän alkoi laskea kirkontorneja. Nikolainkirkko yksi, tuossa edessä ja miltei sen kupeella vanha venäläinen kirkko ja korkea kultasipulinen Uspenskin katedraali tuossa oikealla, kolme. Kallion uusi, jykevä graniittikirkko tuolla etäämmällä neljä... Hän kääntyi vasempaan, pieni puinen vanha kirkko viisi, Johanneksenkirkon »naskalinpäät» kuusi, Katolinen kirkko ja pieni Saksalainen kirkko, seitsemän, kahdeksan, sekä etäämmällä Viaporin saaressa vihreäsipulinen venäläinen kirkko yhdeksän ja lopuksi lukematon määrä korkeita, erilaisia torneja ikäänkuin suuressa metsässä erikorkuisia puita. — Yhdeksän kirkkoa, sanoi hän puoliääneen, — yhdeksän...

— Eihän kuin seitsemän — muisteli hän ihmetellen mielessään, ja samassa hän havahtui ja muisti missä seisoi. Kaukana tuolla näkörannan takana olivat _ne_ kirkot, joita hän kaipasi, ja hänen kaihoisat ajatuksensa kiipesivät punertavia pilviportaita kauas metsänrannan taakse...

Laskeva aurinko kimalteli kirkkojen kullatuissa palloissa ja kultasipuleissa. — Ehkä sama aurinko kultasi nyt kotipitäjän kirkontornin vanhoja yläruutuja. — Hänen mielensä täytti vihlova koti-ikävä, ja kurkkuun tuli jotain, joka tuntui olevan hyvin vaikeata niellä...

Hänen toverinsa puhui koko ajan ja esitteli eri rakennuksia mainiten niitä nimiltään, mutta hän ei kuullut mitään, hänen ajatuksensa olivat liitäneet lintujen teitä kauaksi kotiseudulle...

Kun hän ei vastannut mihinkään kysymykseen, löi toveri häntä olkapäähän ja kysyi:

— Huimaako sinua?

— Johan nyt, — vastasi hän säpsähtäen niin, että polvet notkahtivat, ja alkoi lähemmin tarkastella allansa lepäävää kaupunkia. Kaikki sen suorat kadut näyttivät niin mitättömän kapeilta, ikäänkuin mustalle kivitaululle viivaimella vedetyiltä viivoilta. Puistot lehdettömine, hiukan vihertävine puineen näyttivät mustilta kuin kulon polttama nummi. Tuhannet peltikatot, vaaleammat ja tummemmat, paistoivat erivärisinä läikköinä auringon hohteessa, ja punaiset tiilikatot hehkuivat kuin sula kirjelakka. Kun katseli kauemmin, oppi silmä huomaamaan, että talojen monet, pienet tornit muistuttivat täältä ylhäältä katsottuina pestyjä ruoka-astioita, jotka on pantu jättiläistarjottimelle kumollensa valumaan.

Aurinko oli jo vähitellen miltei kokonaan painunut metsänrannan taakse ja valaisi vain korkeimpia torneja. Hänkin täällä palotornissa oli vielä valossa, mutta alla olevan kaupungin suorat kadut näyttivät mustilta ja tyhjiltä kuin iankaikkisuuden ammottavat kuilut. Häntä puistatti. Kattojen päällä olevat sadat metalliset savutorvet, joiden liikkuvia, siivekkäitä päitä kevättuuli heilutteli edestakaisin, tuntuivat itse pahan mustilta enkeleiltä. Ja etäämmällä korkeista tehtaitten piipuista nouseva musta savu liehui kuin hirvittävän suuret suruharsosta tehdyt liput...