Part 3

— Pyh! Tuoko? Olisit nähnyt kuinka hänen kasvoillaan kuolleenakin näkyi synnin jäljet. Mutta mennään, ruoka on valmis, lapsemme odottavat.

He menivät, mies synkkänä ja nainen ylpeänä kuin loukattu kuningatar.

Mutta sielu, joka leijaili heidän lähellään, tuli surulliseksi, sillä hän näki rakastettunsa sydämeen, jossa katumus armottomuuden tähden alkoi herätä ja sielu laskeutui alas ja kuiskasi rakastetun sydämelle:

Älä kadu! Ei ole mitään katumista, sillä minä sain kaikki, kun sain sinua rakastaa, kun sain olla hetken omasi ja oppia sinulta rakkauden, sillä sinä, sinä ainoa, opetit minut rakastamaan. Kiitos kaikesta! Kiitos rakas siitä, että olit joskus minulle niin hyvä! Sinä pidit minua joskus sylissäsi ja painoit minua vasten sydäntäsi ja silloin olin rikas ja ylpeä. Muista minua joskus, mutta älä kadu mitään, ei sitäkään, että ajoit minut ovestasi ulos. Se vaan joudutti vapauttani ja nyt saan olla luonasi aina, ovet ja lukot eivät minua pidätä.

Miehen sielu tajusi lohdutuksen sanat. Hänen silmiinsä kohosivat kyyneleet. Hän tiesi nyt, mitä oikea rakkaus oli.

Näin sinä kerroit minulle kesäyön hämyssä, istuen lattialla, pääsi polviini nojaten. Tummat kiharasi reunustivat somasti pieniä kasvojasi ja silmäsi olivat niin syvän siniset. Äänessäsi kuului pidätetty nyyhkytys. Se hellytti sydäntäni, nostin sinut syliini ja sinä kiedoit käteni kaulaani kuiskien nimeäni. — Ja sillä hetkellä olit minulle niin läheinen, etten koskaan voinut uskoa voivani elää sinutta. Sanoinkin sen sinulle, mutta kuullessasi sanani pudistit surullisesti hymyillen päätäsi.

Sinä tunsit minut, sinä tiesit, etten sinua rakastanut.

Mutta ennenkuin lähdin pyysit minun lupaamaan tulla luoksesi usein ja minä lupasin, sillä tunsin olevani sen sinulle velkaa niiden kärsimysten tähden, jotka olin sinulle tuottanut armottomuudellani. Ja kuitenkin sinä olit niin hyvä ja hellä. Sinä luotit minuun. Sinä uhrasit kaikki tähteni. Sinä tahdoit palvella minua ja tehdä kaikki puolestani.

Kun olin lähdössä pois, hiivit sinä lähelleni ja kuiskasit minulle salaisuuden _meidän yhteisen salaisuutemme_, joka oli ollut, mutta jota ei ollut enään. Surut olivat voimasi heikentäneet ja sitten onnettomuus oli sen vienyt. Olit senjohdosta ollut kauan sairas, luullut kuolevasikin. Sinä surit kadonnutta toivettasi, jonka olemassa olon tiesit vasta silloin, kun se oli jo sinulta kadonnut. Minä puristin sinua rintaani vasten, iloiten onnettomuudestasi. Niin armoton olin, koska en sinua rakastanut, iloitsin siitä, jota sinä surit. Sinä tiesit sen, mutta annoit anteeksi hymyillen.

XV. KESÄTOVERINI.

Tuuli puhalsi voimakkaasti. Aallot kuohuivat, purjeet pullistuivat ja venheemme kiiti hurjaa vauhtia. Me istuimme kahden, hän ja minä. Hän, kultakutrinen, ylpeäsilmäinen tyttöni. Hän istui vierelläni purjeita hoitaen, minun ohjatessani. Hänen kasvonsa olivat vaaleat ja ohkoisilla, punaisilla huulilla leikki ylpeä hymy. Hän, tyttöni, oli rohkea. Ei hän peljännyt, vaikka kuohut venhettä viskoivat. Olimme koko kesän purjehtineet kaikenlaisissa säissä, mutta ei milloinkaan ollut hänen rohkeutensa pettynyt.

Minä ihailin häntä ja palvelin häntä mielelläni. Sillä tiesin, että hänen pitkäsorminen kapea kätensä ei ollut luotu palvelemaan, vaan palveltavaksi.

Hänen ylpeäin silmäinsä katse vaati ja minä täytin hänen kaikki toiveensakin. Hänen tahtonsa oli lakini. Ylpeän tyttöni määräämä laki.

Kukaan ei ollut hänen vertaisensa. Kenenkään luona en niin hyvin viihtynyt kuin hänen. Kenenkään tahtoa en niin mielelläni täyttänyt kuin hänen. Ketään en kaivannut niin kuin häntä, sillä hän oli niin kaukainen, niin saavuttamatoin, enkä minä koskaan tulisi hänen likeisekseen.

Toverini kuullessaan retkistämme sanoivat minun olevan häneen rakastuneen ja itsekin aloin niin luulla, sillä tulin usein kömpelöksi ja turhanpäiten hempeämieliseksi ja rakentelin tuulentupia, joita sitten retkeillessämme kerroin ylpeälle tytölleni.

Kuunnellessaan tuli hänen silmiinsä joskus outo välkähdys, joskus kaareili huulillansa hymy, lämmin ja hellä ja silloin sydämeni sykähti oudon riemukkaasti...

Sitten kului kesä loppuun. Ylpeä tyttöni matkusti pois. Jäin yksin. Ja ikävääni haihduttaakseni saavuin luoksesi. Sinä otit minut vastaan yhtä hellästi kuin ennenkin. Et kysellyt missä olin ollut, etkä mistä tulin. Ja minusta tuntui kuin olisin luotasi lähtenyt illalla ja palannut takaisin tänä aamuna. Oli niin kumman kotoinen tunne. Mutta sittenkin minua kiusasi sinun palveleva rakkautesi, joka koetti lukea toiveeni silmistäni ja täyttää ne ennen julkilausumistani.

Kaikissa sinun ahkerat kätesi minua palvelivat, mutta se teki minut ärtyiseksi, armottomaksi, jopa julmaksikin.

Kiusasin sinua, olin sinulle tyly. Jätin sinut yksin silloin kun enimmän minua ikävöit.

Kun kätesi ojensit hyvästiksi, painoin ovesi kiinni sanomatta sanaakaan. Näin sinun lapsisilmäsi täyttyvän suurilla kyynelillä ilman, että se mieltäni liikutti, sillä en rakastanut sinua. Minä rakastin häntä, jonka ylpeät silmät eivät milloinkaan olisi kyyneliä tähteni vuotaneet.

Minä vertasin häntä sinuun ja sinua häneen ja sydämessäni heräsi sääli. Saavuin luoksesi useammin. Ja melkein aina näin että olit itkenyt, mutta tultuani luoksesi, hymyilit surullista hymyäsi. Tartuit käteeni, istutit minut sohvaan, istuen itse jalkaini juureen, painoit pääsi polveeni, kuiskasit nimeäni. Minä kuuntelin vaieten, ajatuksissani muistellen ylpeää tyttöäni ja meidän kesäretkiämme, ja kun ikäväni tuli suuremmaksi sysäsin pääsi polveltani, sillä sinun nöyrä rakkautesi inhotti minua, muistaessani samalla kertaa häntä, joka ei koskaan alistuisi miehen polvia hyväilemään.

Sinä nousit pois, siirryit johonkin läheisyydestäni ja silmäsi täyttyivät kyynelillä, sillä sinä rakastit minua ja surit sydämeni kovuutta.

XVI. MINÄ ODOTIN HÄNTÄ.

Makasin sairaana ja odotin häntä, ylpeätä kesätoveriani, joka oli luvannut tulla jo eilen. Jokainen liike rapussa ja eteisessä sai sydämeni sykkimään nopeasti. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan ja nyt kun näkisin, makaisin avutonna sairasvuoteessa, minä, joka aina olin häntä palvellut, sain nähdä hänen auttavan itseään ja kenties minuakin. Häpesin avuttomuuttani ja pieni katumuksen häive tuntui sisimmässäni siitä, kun olinkaan häntä kutsunut. Kuitenkin joka hetki odotin. — —

Minun rakas, ylpeä tyttöni, kyllä hän ymmärtäisi avuttomuuteni.

Silmäsin kelloa. Se kävi jo kahtatoista ja hänen oli määrä tulla kymmeneltä. Mieleni kiihoittui ja kuume nousi lievästi. Silloin kuulin kyselyjä eteisestä ja hetken perästä kiertyi oveni kädensia. Iloinen huumaus kävi läpi ruumiini, mutta kun ovi aukeni, yllätti pettymys minut. Sinä seisoit ovessa. Ulkona oli pakkanen ja sen johdosta olivat poskesi punaiset. Päässäsi oli suuri valkoinen hattu, jonka alta tummat kiharasi pistivät esiin. Päällysvaippasi valkea, tuuhea kaulus suojasi kaulaasi ja teki sinut niin hennon näköiseksi. Olit kuin pieni tyttö. Hymyilit, mutta nähdessäsi kasvoillani mielipahan varjon tuli silmiisi hätääntynyt, arka ilme. Et astunut askeltakaan vuodettani kohti ennenkuin kutsuin ja silloinkin tulit verkkaisin, pelokkain askelin. Mieleeni muistui kertomus julmasta isännästä ja uskollisesta koirasta ja tunsin halveksivani sinua. Sinä olit kuin koira ihmis-ruumiissa. Katselin sinua ja toinen kuva kohosi sieluuni, kuva ylpeäsilmäisestä tytöstä, joka ei milloinkaan olisi alistunut moiseen. Ojensin käteni. Laskit omasi siihen. Se oli kylmä ja vapisi. Pitelin sitä hetken, jättäen sen sitten irti. Silloin sinä hymyilit minulle, järjestit vuoteeni ja hoidit minua kuin lastasi. Kaikki tuo ärsytti minua. Annoin sinun olla hetken luonani, ja kun istahdit vuoteeni reunalle, sanoin: eikö olisi parempi, jos menisit kotiisi, tänne voi tulla joku toinen pian.

Sinä vavahdit kuullessasi ja silmäsi tulivat täyteen suuria kyyneliä. Nyökkäsit ja kävelit ovelle päin. Sanoin silloin: Kiitos siitä, kun tulit katsomaan!

Sinä käännyit minuun ja kysyit:

— Miksi kiität, kun kerran tarkoituksesi ei ole kiittää?

Vastasin rehellisesti, sillä tiesin sinun katsovan sieluuni — on kai tapa kiittää ja siksi sen tein.

— Minun suhteeni sinun ei tarvitse tapoja noudattaa! Sanoit sinä ja sanasi kuuluivat kuin haikea nyyhkytys.

Sydäntäni vihlasi, mieleni täytti ääretön lämpö, tahdoin kutsua sinut takaisin, mutta ovi painui kiinni jälkeesi, vain rappusissa kuuluivat kevyt askeleesi ja minä olin yksin ja odotin häntä, joka ei kuitenkaan tullut.

XVII. RAKKAUTENI.

Tuli räiskyi takassa. Sen edessä istuen vietimme iltaa, tyttöni ja minä.

Olimme tehneet pitkän kuutamoisen hiihtomatkan ja jäsenissämme tuntui siitä johtuva suloinen raukeus.

Mielenapeus, jota olin tyttöäni kohtaan tuntenut sairauteni aikana, oli hävinnyt samalla kun parannuin ja sain kuulla, että hän kammosi sairasvuoteita, eikä siis minua halunnut nähdä heikkona, vaan voimakkaana.

Semmoinen oli tyttöni. Kauneutta ja voimaa hän rakasti. Ylpeä ja voimakas oli hän itse. Kaikki heikkous ja hempeämielisyys oli hänelle kaukainen ja vieras.

Istuessani otin hänen siron kätensä omaani ja puristin sitä. Sain lämpimän puristuksen vastaan. Katsoessani häneen näin hänen ylpeäin silmäinsä hymyilyn ja sitten niihin tuli hetkeksi hellä loiste.

Silloin otin hänet syliini ja suutelin tulisen kiihkon vallassa hänen tukkaansa, silmiään ja suutaan ja niin olivat unelmani toteutuneet. Ylpeä tyttöni oli tullut morsiamekseni, kalleimmakseni.

Onneni oli rajaton. Ylpeä tyttöni näytti saaneen kasvoihinsa vienon hohteen. Huomautin hänelle siitä. Hän vastasi minulle kietomalla kätensä kaulaani ja katsomalla silmiini.

Saatoin hänet sitten kotiinsa.

Kun palasin sieltä yöhiljaisia kuutamoisia katuja kulkien, muistin äkisti sinut. Ohjasin kulkuni taloasi kohti. Puutarhasi veräjä oli auki ja minä kävelin sisälle. Suuret puut seisoivat siellä juhlallisen vakavina lumipeitteessään, aivan kuin joukko kuolinliinoihin käärityitä vainajia. Kiersin talosi ympäri ja seisoin heikosti valaistun makuuhuoneesi ikkunan alla ja minusta tuntui kuin olisin nähnyt sinne sisälle. Tuntui kuin sinä olisit ollut polvillasi tekemäsi alttarin edessä, kädet ristiin liitettynä, apua rukoillen. Ja minä tiesin, miksi rukoilit, mitä pyysit. Minä tiesin sinun rukoilevan itsellesi voimia, voidaksesi kuolettaa rakkautesi. Olit mielestäni kuin nunna luostarin kammiossa, tai kuin Vestan neitsyt, joka yökaudet hoidit pyhää tultasi taistellen maallista rakkauttasi vastaan. Niin Vestan neitsyt sinä olit ja sellaiseksi sinä olit tullut silloin, kun minuun rakastuit. Sinä kutsuit minua jumalaksesi, etkä sallinut kenenkään muun miehen käden enää itseesi koskea, minun käsieni jälkeen.

Halusin tulla luoksesi, mutta en hennonut häiritä hartauttasi, enkä rikkoa kenties jo saavuttamaasi rauhaa.

Palasin kotiini ajatellen häntä, jonka onnekas kohtalo oli omaani liittänyt.

XVIII. SINUN NIMIPÄIVÄSI.

Sinä päivänä oli sinun nimipäiväsi. Muistin sen sattumalta ollessamme meren aavalla selällä, tyttöni ja minä. Muisto toi mieleeni monta sinun kanssasi vietettyä päivää.

Muutin suuntaa ja purjehdin kaupunkia kohti. Tyttöni tahtoi aavemmalle, minä kaupunkiin. Olimme ensikertaa erimieltä.

Hän tahtoi tietää todellisen syyn. En sanonut. Silloin katsoi hän terävästi silmiini, heitti ylpeästi päätään ja vaikeni koko matkan.

Erotessamme sanoi hän minulle hymyillen: — Kiirehdi hän odottaa. Katsoin kysyvästi häneen. Silloin hän viskasi minulle sanat:

— Kyllä tiedän, mihin menet, katsos, minä tiedän kaikki.

— Mutta rakas, sanoin koettaen pidättää häntä, mutta hän kiirehti pois ivallisesti nauraen ja ovi sulkeutui hänen perässään. Kaduin tekemääni. Menin hänen jälkeensä, mutta ovi pysyi suljettuna.

Vihasin sinua, joka olit syynä siihen että loukkasin häntä, joka oli sielulleni rakas.

Menin kotiin, pukeuduin ja saavuin luoksesi. Talosi oli valaistu. Sieltä kaikuivat vastaani vienot säveleet. Seisoin puutarhassa kauan kuunnellen. Viimein menin sisälle. Luonasi oli paljon vieraita, mutta näin vain sinut. Olit puettu vaaleisiin, rinnassasi ja tukassasi olivat punaiset ruusut. Ne sopivat sinulle niin hyvin. Olit mielestäni kauniimpi kuin koskaan ennen. Nähdessäsi minut riensit ilosta huudahtaen luokseni, ojentaen molemmat kätesi. Jollei olisi ollut muita, olisin ottanut sinut syliini ja suudellut sinua. Nyt puristin vain käsiäsi, sinä ymmärsit ja silmäsi loistivat ilosta. Kuitenkin vielä samana iltana tuotin sinulle suuren surun sanoillani.

Koko iltana et väistynyt vierestäni iloitsit ja lavertelit lapsen lailla. Kerroit töistäsi ja hauskuuksistasi, Yht'äkkiä sanoit:

— Ota minut joskus mukaasi purjehtimaan. Tahtoisin niin mielelläni, en ole ollut vuosiin purjehtimassa.

Sanasi suututtivat minua, vaikenin, mutta sinä luit äänettömän vastaukseni.

Silmäsi täyttyivät kyynelillä, nousit viereltäni, poistuen huoneesta. Kun sitten muutamien hetkien perästä palasit, näin käyneesi läpi suuren tuskan, jonka mainingit eivät olleet vielä asettuneet, kuitenkin iloitsit ja nauroit, mutta naurusi oli Pajatson naurua. Se kaikui korvissani vielä kauan senjälkeen kun olin poistunut luotasi. Soimasin itseäni hukkaan kulutetun illan tähden ja surin tyttöni yksinäistä iltaa. Molemmat olisimme voineet viettää sen hauskasti yhdessä ja sinäkin olisit säästynyt surulta.

XIX. VALKEA TYTTÖNI.

Seuraavana päivänä saavuin tyttöni luo. Hänen kylmyytensä viilsi veitsenä sielussani. Pyysin anteeksi eilistä menettelyäni, vakuuttaen olleeni pahoillani koko illan. Hänen ylpeät silmänsä loistivat, minä hyväilin häntä lämpimästi, suutelin hänen huuliansa ja olin onnellinen.

Välistä muistuit mieleeni kuin kaukainen kuva, pieni ja vähäpätöinen, joka ei merkinnyt minulle mitään.

Minun tyttöni, puhdas ja valkea, en koskaan olisi hänestä luopuva. En milloinkaan ole enää loukkaava häntä sinun vuoksesi.

Menimme merenrantaan, nostimme purjeet ja lasketimme kauas ulapalle. Meri vaahtosi ja kuohui. Se kohotti vain iloamme.

Tyttöni lauloi, kuuntelin häntä onnellisena. Sitten laskimme saaren rantaan, sytytimme tulen ja valmistimme ruokamme. Senjälkeen samoilimme ympäri. Minä keräsin marjoja ja pistelin niitä tyttöni suuhun ja sitten suutelin häntä. Hän lepäsi käsivarsillani rentona ja antautuvaisena, suljetuin silmin.

Minut valtasi hurja kiihko. Veri humisi aivoissani ja sydän löi haljetakseen.

Olimme kahden, kahden... Olimme nuoret. Olimme voimakkaat. Rakkaus paloi rinnoissamme. Elämä oli ihana ja antaumuksen ja omistamisen onni suuri.

Nostin hänet syliini ja kannoin pehmeälle nurmelle laskien hänet siihen. Tyttöni ruumis poltti käsivarsiani. Kumarruin alas ja suutelin häntä mieletönnä. Hänen rintansa nousi ja laski. Huohottava hengitys kulki hänen huuliensa välistä. Silmissä paloi kiihko.

Heittäytyin hänen ylitsensä — — silloin yht'äkkiä kuulin sinun äänesi. Aivan kuin nyyhkien kuiskailit nimeäni.

Kylmä puistatti minua. Kiihkoni katosi. Hellitin otteeni, istahtaen rauhallisesti tyttöni viereen ja otin hänen kätensä omaani. Hän vetäsi sen pois. Hypähti ylös, järjesti pukunsa ja hiuksensa sekä käveli nopeasti rantaan.

Vihasin sinua. Kaikkialla ja kaikissa tilanteissa olit tielläni, riistäen iloni.

Kirosin kohtaloa, joka sinut oli tielleni tuonut. Ihmettelin elämän monimutkaisia probleemejä, joita ei ihminen pysty ratkaisemaan. Jos olisin hitusenkaan sinua rakastanut tai edes pitänyt sinusta, olisin ollut askeleen lähempänä ratkaisua, mutta tunteeni olivat kohtaasi ainoastaan viha, halveksiminen ja sääli senjälkeen, kuin olin sinulle ollut julma ja syvästi loukannut sinua ja silloinkin sääliin sekaantui itsemoite siitä, etten ollut jaksanut hillitä itseäni ja olla loukkaamatta.

Rakastettuni oli nyrpeä ja minua harmitti — menettelyni. Olin mielestäni kuin miehisen miehuuteni kadottanut. Koetin puhella tytölleni leikkisään sävyyn, mutta sain yksitavuisia vastauksia. Tilanne oli kiusallinen. Viimein vedin kelloni esiin huomauttaen ajankulusta hänelle.

— On paras, että lähdemme sanoi hän, muutoin jäämme yöksi merelle. Irroitin venheen, tarjosin käteni häntä auttaakseni, mutta hän hypähti ketterästi venheeseen, kättäni huomaamatta.

Katselin häntä. Ohuen silkkisukan läpi kuulsi kaunismuotoinen nilkka ruusunpunaisena. Kuuma aalto kulki läpi ruumiini. Hypähdin jälessä, otin hänen jalkansa ja suutelin sitä nilkan kohdalta. Hän vetäsi hameensa ylös ja ojensi polvensa. Siinä oli soma kuoppa. Suutelin sitäkin. Sitten avasin hänen puseronsa ja suutelin hänen valkoisia rintojaan niin kauan, että hän tuskasta voihkaisi, Silloin tulin järkiini. Avasin purjeet, tartuin peräsimeen ja navakassa myötätuulessa kiisi venheemme suuressa aallokossa. Emme puhuneet matkalla muuta kuin jonkun mitättömän sanan keskenämme.

Mitä lie tyttöni ajatellut, hän istui synkkänä silmäkulmat kokoon vedettynä. Minusta tuntui kuin olisimme olleet epäonnistuneet varkaat.

Rantaan päästyämme sanoi tyttöni:

— Huomenna en tule purjehtimaan. Odotan vieraita.

— Etkö minua odota kysyin ilkamoiden.

— Sinuakin jos niin tahdot.

Autolla ajaen saatoin hänet kotiinsa ja sitten riensin sisartani tervehtimään.

Vietettyäni iltani hänen seurassaan tuntui siltä kuin olisin kylpenyt raikkaassa vedessä ja puhdistunut kaikesta liasta.

Kotia tultuani heittäydyin vuoteeseeni, nukkuen unia näkemättä.

XX. NAISEN RUKOUS.

Ikävä yllätys! Herätessäni odotti minua kirje. Pitkä kapea kirjekuori, yläreuna viidenpennin postimerkkien peitossa. Aukaisin kuoren ja luin:

»Yöllä kello 12.

En minä tiedä, mitä tekisin. Sydämeni pakahtuu tuskiinsa. Ikävöin sinua, ollen tukahtumaisillani. Rakas, sinun täytyy tulla luokseni. Sinä et saa, etkä voi jättää minua yksin. Sinä et saa antaa minun menehtyä ja tulla huonoksi. Kuuletko, minä _tulen_ huonoksi, jollet sinä tule. —

Minä varmasti teen jotain kauheaa, jos sinä minut jätät yksin. Minä rukoilen Jumalaa, mutta hänkin on sinun laillasi hyljännyt minut. Voi, minä en tahtoisi tulla huonoksi, mutta minä en jaksa pysyä hyvänä sinutta. Rakas, ainoa! Tule ja anna minun saada sinulta lapsi. Rakastan sitä ja se rakastaa minua ja niin en ole kadottanut sinua.

Lapseni kanssa pakenen jonnekin soppeen maailmassa, sinua ajatellen. Rakas, rakas! Tiedäthän sinä, että minä en ketään muuta maailmassa rakasta, kuin sinua ja lapsiani, siksi sinä et saa minua armottomuudellasi tappaa.

Sinä tiedät, että minä vain kerran elämässäni olen ollut onnellinen ja se oli _silloin_. Sinä silmänräpäyksenä kun olin sinun.

Vaatteet, jotka silloin verhosivat ruumistani, ovat minulle pyhät. Katselen niitä joskus, painan pääni niihin ja itken kaivaten sinua ja lastasi. Sinun täytyy antaa minulle lapsi, se on sinun velvollisuutesi, koska sinä minulle kerran rakkauden opetit.

Odotan sinua luokseni tänään! En jaksa ajatella enkä tiedä miten elämäni järjestäisin. Sinä neuvot minua, sillä sinä olet järkevä ja viisas. Ja sinä tiedät etten ole huono, enkä huonosti ajattele lasta ikävöidessäni sinulta. Rakastan vaan sinua ja siksi teen niin ja olen sellainen kuin olen.

Rakas sinä, sinun täytyy ymmärtää minua.»

Allekirjoitus puuttui ja kirjoitus oli sekava, mutta tiesin sen olevan sinulta ja kirosin sekä tallasin ensin kirjeen jalallani, mutta sitten paremmin ajateltuani otin sen ylös ja pistin kirjoituspöytäni laatikkoon. Oli hyvä pitää se tallessa.

Poltin kokonaisen sikarin miettiessäni miten sinusta eroon pääsisin. Olit kuin takkiainen, joka iskit kiinni, tai niinkuin vampyyri, joka imit jokaisen ilopisaran minulta. Oli kerrassaan inhottavaa, että nainen kehtasi rukoilla mieheltä moista.

Olin tottunut pitämään sinua himottomana ja puhtaana, mutta sinä olitkin julkea ja halusi huonot. Minun tyttöni — — — en kuitenkaan voinut tällä kertaa vedota häneen, muistaessani eilistä päivää. Läksin ulos. Päätin tulla luoksesi ja antaa sinulle sellaisen iskun, joka rakkautesi kuolettaisi kerta kaikkiaan.

Sinä otit minut vastaan itkenein silmin ja tuskaisin värisevin huulin.

Et ojentanut kättäsi nähdessäsi muotoni synkkyyden.

— Istu! Komensin minä ja sinä lysähdit häviten melkein kokonaan suureen nahkatuoliin ja purskahdit itkuun.

— Ei kannata itkeä, ei se asiaasi auta. Minä olen mies, joka en myy itseäni, enkä lapsiani jokaiselle sirottele. Jos tarvitset, kadulla on kyllä miehiä, käänny heidän puoleensa.

Ja jos vielä kerrankaan kirjoitat minulle sellaisen kirjeen, annan sen kiertää tuttaviesi käsissä, että hekin saavat nähdä ja mitata siveyttäsi. Sinun julkeutesi on suurempi, kuin katunaisen. Aioin jatkaa vielä, mutta sinä kohosit suoraksi, astuit lähemmäksi sanoen: Vähempi olisi riittänyt, rakas ystävä. Ei niin suuria tiilikiviä olisi tarvinnut heittää syntisen vaimon päälle. Muutoin, miksi käyttäydyt tuolla tavalla ja teet itsesi huonommaksi kuin olet. Et itsekään usko sanojasi, sillä sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, etten ole huono nainen ja että rakkauteni sinuun on ainoalaatuinen. Ja vaikka sinä rakastaisit maailman jalointa ja puhtainta naista et sittenkään voi minua unhoittaa niinkauan kun sinua rakastan ja _minä rakastan sinua viimeiseen hengenvetooni saakka_.

Näytä vain kirjeeni, en pelkää, enkä häpeä. En myöskään rakkauttani kiellä ihmisten edessä, koska sen Jumalakin tietää ja näkee tuskani, eikä kuitenkaan ota sitä minulta pois.

Kasvosi kirkastuivat ja silmiisi tuli lapsen katse.

Seisoin äänetönnä. Olit lyönyt minua omilla aseillani.

Kun jo olin eteisessä riensit jälkeeni ja pyysit: Lähetä kirjeeni takaisin. Sehän on arvoton sinulle, mutta minulle se on pyhä. Olen vuodattanut siihen äärimmäisen hätäni ja hirveän tuskani. Rakas, lähetäthän?

— En? vastasin ja sysäsin oven armottomasti kiinni perässäni, rientäen tyttöni luo.

Hänen vieraansa olivat saapuneet. Pelasimme verkkopalloa ja ilonhuumauksessa unohdin sinut kokonaan.

XXI. MURUJA.

Heräsin yöllä sateeseen. Pisarat putosivat ikkunalaudalle, kuin kaihon synnyttämät suuret kyyneleet. Mieleni tuli niin apeaksi. En saanut unta. Heittelehdin vuoteessani edestakaisin, kuunnellen yönääniä.

Alhaalta kadulta kuului jalankulkijan kiireiset askeleet, sitten hetken perästä hevosen kavioiden kapse.

Tein johtopäätöksiä: Jalankulkija oli myöhästynyt ja ajuri ajoi kotiinsa, istuen rattaittensa takaistuimella, märkänä kuin uitettu. Oli kastunut yöllisessä sateessa.

Portaista kuuluivat kevyet askeleet, sitten oven paukahdus alhaalla. Yöllinen vieras. Onneton kadunkävijä, joka hetken maattuaan lämpimässä vuoteessa sai lähteä sateeseen, ajattelin.

Poliisin pillin kimeä vihellys halkaisi ilmaa ja sitten taas hevosen kavioiden kapsetta, muutamia hätäisiä ääniä ja hiljaisuutta.

Jonkun naapurin kello löi harvakseen kolme. Sälekaihtimien raoista alkoi häämöittää päivän valo.

Viruin vuoteellani vatvoen ajatuksissani elämän ongelmia, miettien kohtalon leikkiä, jossa ihminen sai olla leikkikaluna kykenemättä itse määräämään tekojaan. — — —

Ystävät kutsuivat minua päättäväiseksi mieheksi ja olinkin olevinani sellainen, mutta usein kuitenkin tein sitä, mitä en olisi saanut tehdä ja menettelin päinvastoin kun olin päättänyt.

Leikkipallo, leikkipallo lennä sinne, kunne Kohtalonkäsi sinut viskaa! Ivasi jokin ääni sisimmässäni.

Vahva mies, joustava ja kaunis, hyvän toimen omaava ja monessa suhteessa toisten yläpuolella. Näytä voimasi ja rusenna heikkoja, ne muuttuvat pian tomuksi ja lentävät hiukkasina tiehensä, häviten näköpiiristäsi.

Kosta lempeys armottomuudella ja hyvät työt kiittämättömyydellä. Palkitse rakkaus tylyydellä ja palvele koiran uskollisuudella sitä, joka sinua orjanaan pitää. Polje uhraava rakkaus jalkojesi alle ja nosta itsekkyys glooriaksi pääsi yläpuolelle. Rakenna talosi kukkulalle ja katsele ylpeillen niihin, jotka laakson pohjaan majansa tekevät ja pesänsä perustavat. Kulje pää pystyssä sen ohitse, joka rakkaudesta tomua askeltesi jälissä suutelee. Hymyile ivallisesti hänelle, joka alttarin sinulle rakensi ja sydämensä siinä antoi uhriksesi palaa. Katsele sitä siksi, kunnes hiilet hiipuvat tuhkaksi tummuen. Hajoita sitten tuhka tuuleen tai anna virran viedä, ettei houkkien jäljet näkyisi, sillä houkkio hän on, joka sydämensä toiseen kiinnittää ja toisesta itselleen jumalan tekee.

Naura hänelle, joka silmät kyynelissä jälkeesi katselee, niin et sääliä tunne.