Part 2

En vastannut jäähyväissuudelmaasi, enkä välittänyt siitä, vaikka silmiesi kirkkaan katseen kyyneleet sumensivat. Ajattelin ainoastaan itseäni ja sanoin melkein tylysti; — Et saa itkeä se tekee mieleni surulliseksi.

Vastasit hymyillen kyyneltesi läpi: — Enhän itkekään nyt!

— Et nyt, mutta et saa itkeä sittenkään, kun olen mennyt! Sitten irroitin käteni käsistäsi ja poistuin, jättäen sinut yksin.

XII. SINUN VOIMASI OLI HEIKKOUS.

Lintujen laulu kajahti puistojen läpi kulkiessani. Ne lauloivat täyteläisin rinnoin iloisen elämän yltäkylläisyydestä. Puiston puiden lehdet liikahtivat hiljaa. Ruohon korsi nyökkäsi toiselle, sillä aamutuuli kiirehti ohi pannen merenpinnan väräjämään hienoissa lipattavissa laineissa. Luonto heräsi uuden päivän askareihin silloin, kun minä valmistauduin levolle. Seisoin vielä hetken avatun ikkunani edessä antaen aamutuulen hyväillä yövalvonnasta rasittuneita silmiäni ja hurmiohetken veltostamia kasvojani. Sitten vedin uutimet ikkunain eteen paneutuen maata.

Vuoteeni raidit tuntuivat vilpoisilta ja sydämeni värähti hetkellisestä kaipauksesta.

Muistin lämpimän notkean ruumiisi, jota äsken vielä olin kiihkeässä hurmassa syleillyt ja käsivarteni kohosivat syleilyyn, mutta silloin muistin tekoni ja käsivarteni vaipuivat sivuilleni.

Vihastuin itselleni, koska olin heikko, mutta vielä enemmän vihastuin _sinulle_ sinun heikkoutesi tähden, joka kuitenkin oli sinun ja koko sukupuolesi väkevyys. Sillähän te voititte itsellenne kaikki. Sen avullahan te pakoititte miehet eteenne polvistumaan ja heikkoudellanne hallitsitte heitä.

Mutta minä vihasin sinua vielä senkin tähden, että sinä heikkoudessasi unohdit olevasi äiti ja antauduit muun miehen kuin lapsesi isän syleilyyn. Sinä tallasit itsessäsi äitiyden lokaan, sinä häväisit aviovuoteesi ja teit itsesi mahdottomaksi olemaan enää puolisona. Ja kuitenkaan et tekoasi katunut. Sinä iloitsit, sillä olit saanut antaa itsesi sille miehelle, jota rakastit. Olit saanut tuntea antaumuksen onnea. Uskoit saaneesi uuden elämän, kehittääksesi siitä rakkautesi lapsen, voidaksesi hänessä rakastaa vielä syvemmin minua.

Minä vihasin sinua siksi, että illalla aikoessani luotasi pois olivat kasvosi kalpeat ja kätesi melkein kylmät. Mutta kaikkein enimmän vihasin sinua siksi, ettet vastannut suudelmaani. Jos sen olisit tehnyt, olisi kiihkoni laimentunut, kuten usein ennen oli tehnyt nähdessäni naisten himon pistävän vähimmästäkin esiin ja silloin olin voinut jättää heidät, Mutta sinun kylmä kiihkottomuutesi oli valanut tulta suoniini ja saanut minut tekemään sen, jota nyt kaduin ja joka sinussa riisti sen ihanteeni, jonka lapsekkaissa silmissä aina kuvastui puhdas sielu, mutta joka nyt varmaan ensi kerran kohdatessamme olisi mustempi kuin kenenkään ennen kohtaamani naisen sielu. — Pelkäsin nähdä sinua, niinkuin peljätään nähdä sen ihmisen kuollutta ruumista, jonka itse on tappanut.

Mainitsin nimeäsi ja kirosin sitä päivää, jolloin olin astunut kotisi kynnyksen yli ja päättänyt ruveta mittelemään voimia kanssasi, koska minä olin kuitenkin siinä kamppailussa hävinnyt, sillä sinun voimasi oli heikkous ja sinä _sanoit_ rakastavasi minua, kutsuen minua _ainoaksesi_.

XIII. TUSKAA.

Sinä kirjoitit minulle rakkauden hehkuisia ja kaihoisan ikäviä kirjeitä, joissa pyysit minun saapumaan luoksesi. Sinä pyysit vain saada nähdä minua. Halusit vain kuulla ääneni ja kuulla huoneittesi kajahtelevan reippaiden askelteni äänestä, voidaksesi taas olla onnellinen.

Sinä pyysit, rukoilit ja kerjäsit minua luoksesi, mutta minä en tullut, sillä minä en rakastanut sinua, etkä sinä ollut enää ihanteeni.

Sinä kirjoitit kulkevasi yön hämyssä niitä katuja myöten, joita tiesit minun kulkevan, voidaksesi edes siten olla lähelläni.

Sinä kerroit jokaisena päivänhetkenä ajattelevasi minua ja toivoit saavasi istua lattialla voidaksesi nojata sairaan pääsi polviini, taikka jollen antaisi sinun siinä olla, istuisit sinä jossain hiljaa ja äänettömänä katselisit minua, sillä sinä rakastit minua ja minä olin sinun kaikki kaikkesi. Sinä pyysit minulta itsellesi lasta, voidaksesi rakkautesi minusta siirtää häneen ja kuullaksesi hänen suustaan ne sanat, joita minä _en koskaan_ tulisi sinulle sanomaan: _»rakastan sinua!»_

Näin sinä kirjoitit, mutta minä olin armoton, enkä luoksesi tullut. Ja kun omatuntoni minua kovuudestani soimasi, menin kaduille ja kujille ja ostin rahalla rakkautta niiltä, jotka sitä myivät ja nautin yön, viskatakseni heidät aamun koittaessa kadulle jälleen, unohtaen, että heitä oli ollutkaan. Ja niin menivät päivät, viikot vierivät ja kuukaudet kuluivat, mutta ostetun rakkauden hurmiohetket jättivät jäljet ruumiiseeni tuottaen samalla tuskia sieluuni ja silloin minä vihasin sinua, vihasin niin kuin vaan ihminen voi toista ihmistä vihata, joka häneltä sielun rauhan riistänyt on.

Vanhenin muutamassa viikossa enemmän kuin useissa vuosissa. Mieleni hilpeys haihtui, jättäen jälelle synkkyyden.

Silloin kerran päätin mennä luoksesi ja antaa vihani kuohuvan sapen virrata ylitsesi.

Sinä päivänä oli taivas pilvinen ja harmaa kuten mielenikin.

Kuljin kiertoteitä, kuohuttaen mieltäni vihaan ajattelemalla kohdannutta onnettomuuttani, johon sinä olit syyllinen.

Viimein saavuin kotisi luo ja samassa näin pilvien haihtuvan ja aurinko paistoi täydeltä terältään.

Tapasin puutarhasi veräjän avoinna ja menin sisään. Hiekka narisi jalkojeni alla puutarhakäytävällä, jota myöten kiiruhdin.

Pysähdyin portailla. Ovesi oli suljettu, mutta ei lukittu. Menin sisään samoillen tyhjissä, avarissa huoneissasi löytämättä ketään.

Viimein perimmässä huoneessa, joka oli makuuhuoneesi, kuulin valittavan äänen. Raotin ovea ja katsoin sisään. Olit pystyttänyt sinne alttarin, jonka päällä oli Ristiinnaulitun kuva. Alttarin ääressä olit polvillasi rukoillen. Kuuntelin sanojasi. Ne kulkivat tuskallisen hätäisinä huultesi yli. Sinä pyysit Vapahtajaa kuolettamaan rakkautesi minuun. Sinä pyysit häneltä voimaa voidaksesi riistää sydämestäsi kuvani. Sinä rukoilit ja itkit.

Sydämeni heltyi. Halusin palata luoksesi, sulkea sinut syliini ja lohduttaa sinua, mutta minä olin raukka ja raukkana pakenin, jättäen sinut, raadellun, kärsivän naisen ja pakenin.

Juuri kun olin puutarhastasi astumaisillani kadulle, vilahti jotain valkoista pensaan välistä ja sinun pieni tyttösi syöksähti eteeni.

Hän katseli minua suurin tutkivin silmin kysyessään:

— Miksi olet ollut näin kauan poissa?

En osannut vastata. Lapselle en voinut valehdella, vielä vähemmin sanoa oikeata syytä poissaolooni. Katselin häneen äänetönnä. Silloin hän jatkoi:

— Äiti on itkenyt paljon. Hänellä on ollut hirmuisen ikävä sinua. Öillä kuulen hänen unissaan puhuvan sinusta. Pelkään äidin kuolevan kun sinä et enään tule hänen luoksensa ja silloin olisin minä yksin, niin yksin maailmassa!

Äiti varmaan nytkin odottaa sinua. Mene hänen luokseen tai olitko jo siellä?

— Olin äitisi huoneissa, mutta en voinut häiritä hänen hartauttaan. Hän rukoili.

— Äiti rukoilee usein sinun puolestasi. Hän ikävöi sinua. Sanonko hänelle, että olit täällä ja lupaatko tulla pian hänen luokseen?

— Sano vaan että olin, sanoin lapsellesi aikoen mennä, mutta hän otti käteni, katsoi silmiini ja toisti kysymyksensä. En voinut kieltää, siksi sanoin:

— Tervehdä äitiä ja sano, että tulen pian hänen luokseen.

Lapsi katsoi vakavasti silmiini, suuteli kättäni ja riensi pois, luoksesi, viemään tervehdystäni ja minä jatkoin matkaani sydän kummallisesti heltyneenä, eikä mielestäni poistunut sinun tuskallinen hätähuutosi.

XIV. VALKEAN TALON SATU.

Suuri valkea talo oli kaukana hiljaisessa metsässä. Suuret tummat puut vartioivat sitä kolmelta puolen, neljännellä oli vaahtoisa virta, muodostaen puutarhan takana jyrkän putouksen, aivan kuin vesiseinän. Puutarhassa kasvoivat kesäisin tummat tuhatkaunot, vaaleanpunaiset ruusut ja heleänväriset unikot, mutta pimentopuolella kasvoivat tummasilmäiset orvokit sammaleisten kivien kupeella.

Kaikki ihmiset ja kasvit olivat vakavia, ikäänkuin suuren murheen painamia. Tuulen suhina korkeiden puiden latvoissa kuului kaukaiselle huokaukselle ja virran kohina oli valitusta joka toistui lakkaamatta, yöt päivät.

Sitä suurta valkeaa taloa hallitsivat vahva, synkkä mies ja hento, vaalea nainen, kulkien kumpikin tahollaan hiljaisina ja äänettöminä. Ja harvoin, jos koskaan vaihtoivat he katseita tai sanoja keskenään, Äänettöminä istuivat he aterialle, äänettöminä nousivat he siitä.

He olivat kuin vieraat ja kuitenkin yhdisti heitä pyhän kirkon katkeamaton side.

Vahva, synkkä mies oli usein pitkät ajat matkoilla ja silloin valkean talon salissa soivat ihmeelliset säveleet, hennon, vaalean naisen pitkien sormien kosketellessa flyygelin kieliä. Ne säveleet kohosivat korkealle, ne kiersivät iloiten siellä ja hiipivät sitten alas hiljaa kuin voihkien kyynelettömän itkun haikeana nyyhkytyksenä.

Silloin vaipuivat vaalean naisen pitkät sormet liikkumattomina koskettimille, hänen hennot hartiansa vavahtelivat ja rintaa kouristi haikea kyyneletön nyyhkytys, mutta se ei koskaan avannut kyynelten lähteitä. Sitten hän nousi ja kulki pois kukkiensa luo puutarhaan. Kasteltuaan niitä hetkisen palasi hän takaisin saliin ja löysi sieltä tavallisesti pienen, kalpean tyttönsä, jonka syvät orvokinsiniset silmät olivat kyynelissä tenhoisan soiton vaikutuksesta.

Nähdessään kyyneleet tyttönsä silmissä, sulki vaalea nainen hänet kiihkeästi syliinsä ja kantoi hänet puutarhan aurinkoisille käytäville.

Siellä hän käski lapsen leikitellä hoitajansa kanssa, jääden itse istumaan varjoisan puun alle, määrättömyyteen tähdätty katse silmissään.

Pieni tyttönen leikki vakavia leikkejänsä, kunnes aurinko painui metsän taa ja puiden pitkät varjot levisivät käytäville ja nurmikolle. Silloin vaalea nainen kutsui hänet luokseen, suuteli häntä otsalle ja käski mennä levolle. Ja lapsi meni, mutta rauhattomassa unessa eli hän synkän päivän tapahtumat uudestaan, heräten aamulla väsynein silmin ja kalpein poskin, toistaakseen samat elämykset vuodesta vuoteen uskaltamatta kenellekään valittaa ikäväänsä tai kysyä keneltäkään mitään.

Tytön tultua suuremmaksi saapui valkeaan taloon kaunis, vieras nainen, jonka suuret silmät hohtivat kuin tähdet ja ääni helisi kuin yöllisellä lakeudella hopeatiuku. Hän oli viisas ja oppinut, osasi monet kielet ja opetti niitä kalpealle tytölle. Hän tiesi kaikki maailman maat ja tunsi niiden kansat ja ymmärsi selittää heidän tapansa tyttöselle, joten hänkin viisastui ja oppi ymmärtämään paljon asioita.

Mutta valkean talon synkkä vahva haltija ei poistunut enää koskaan kauaksi aikaa matkoille, vaan muuttui hilpeäksi ja iloiseksi vieraan naisen tavoin. Laulaen usein kauniita laulujaan tähtisilmäisen naisen säestäessä häntä.

Talon vaalea hallitsijatar otti silloin lapsen mukaansa ja vaelsi hänen kanssaan synkkiä metsäisiä teitä tölleihin viemään apua niiden köyhille asukkaille. Heidän kiitoksensa kuullessaan saivat kalpean naisen silmät kirkkaan katseen, pehmeä käsi taputti hellästi pientä pellavapäätä ja äänen sointu oli hyväilevän hellä ja silloin tyttönen tiesi ettei kellään lapsella ollut parempaa äitiä ja hänen nuori sydämensä paisui onnesta omistaessaan sellaisen aarteen.

Näin vierivät taas vuodet. Tyttösen sanottiin saaneen kaikki tarvitsemansa tiedot ja vieras nainen halusi lähteä pois. Hän oli entistään iloisempi. Hänen äänensä helisi entistään kauniimmin, mutta tähtisilmien pitkissä ripsissä väreilivät kyyneleet ja niiden katse suuntautui usein talon haltijaan. Viimein koitti matkapäivän edellinen ilta. Äiti ja tyttönen kulkivat tavallisilla retkillään, palaten vasta myöhään, sillä matka oli ollut pitkä. Ilta oli kuutamoinen, siksi seisahtuivat he kosken partaalle katsellen sen kuun hopeassa kylpevien laineiden riemuisaa karkeloa.

Seisoen hiljaa pitivät he toistensa käsiä, silloin yhtäkkiä helähti hopeanheleä nauru, siihen yhtyi toimen matalampi ja samalla näkivät he voimakkaan miehen rintaansa puristaen kantaen sylissään vierasta tähtisilmäistä naista.

Äiti parahti, tarttui lujasti tytön käteen jo juosten pakenivat he taloon. Tuskallisesti puristaen tyttöä rintaansa vasten kuiskasi äiti hyvää yötä ja riensi huoneeseensa.

Tyttönen meni myös makuulle ja nukkui, kumma kyllä, heti, heräten vasta kuullessaan äitinsä huoneesta seuraavan kiivaan keskustelun:

— Pettynytkö? Kutsu vaan sitä sillä nimellä, jos tahdot, mutta kuka petti ensin? Kuka toisen miehen hedelmöittämänä lasta rintansa alla kantaen viattomana neitsyenä toiseen mieheen itsensä vihkiä antoi, murskaten siten jo hääyönä miehensä elämän onnen, pahoittaen hänet häpeäänsä peittääkseen jättämään maailman, sen ilot ja nautinnot ja pakenemaan tänne metsän peittoon elääkseen halveksimansa naisen rinnalla ja nähdäkseen toisen miehen hedelmän puhkeavan kukkaan. Onko mielestäsi outoa, jos joskus haen lääkitystä vuosikausia saamiini, alati vertatihkuviin haavoihini. Sano, millä oikeudella odotat minulta uskollisuutta.

— Rakkauteni oikeudella.

— Rakkautesi, jonka kukan toinen mies poimi, jättäen minulle taitetun varren.

— Mutta se taitettu varsi on kiintynyt sinuun. Sen juuret saavat elinvoimansa vaan rakastamalla sinua. Ja näinä pitkinä vuosina en ole lakannut uskomasta rakkauteni voimaan, enkä toivomasta sinun kerran rakastumasta itseeni. Kuuletko, rakastan sinua ja kerjään rakkauttasi. Olethan mieheni ja pyhä kirkko on yhdistänyt meidät.

— Rakkauteni on nyt saanut toinen nainen ja kirkko kiroaa porton avioliiton, sen kai tietänet.

Kuului voihkaisu, sitten kiireiset kevyet askeleet ja senjälkeen oli kaikki hiljaista.

Aamulla heräsi tyttö outoon hälinään. Sen kuullessaan kutistui hänen sydämensä kokoon, kuin puristimella puristettuna. Hän muisti yöllisen keskustelun ja luuli kaiken johtuvan siitä, mutta tullessaan huoneestaan näki hän hätäytyneitä kasvoja ja itkeytyneitä silmiä, jotka kaikki olivat kohdistuneina häneen ja sitten tuli hänen vanha hoitajansa, silitti hellästi hänen hiuksiaan ja kuiskasi:

— Rakas, rakas, onnettomuus on kohdannut sinua: äitisi on löydetty kuolleena putouksen alta suvannosta. Tuolla vuoteellaan lepää hän entistään kalpeampana. Tule katsomaan häntä vielä.

Tyttö meni. Tutut vaaleat kasvot olivat entistään kalpeammat ja niillä asui kuoleman vakavuus. Tytön rinnassa vihlasi kuin puukon pisto ja sydämeen tuli haava, joka ei enään koskaan sen jälkeen ole lakannut verta tihkumasta.

Äitinsä ruumiin vieressä seisten muisteli hän kohta kohdalta lyhyen elämänsä ohi kulkeneet päivät ja silloin alkoi hän ymmärtää valkean talon haltijain tuskaista vierekkäin kulkemista ja heidän yksinäisten hetkiensä hurjaa kamppailua. Toisen sielun syvää halveksimista ja häpeänsä peittämistä, toisen surua erehdyksensä vuoksi ja polttavaa kaihoaan rakkautensa tähden.

Nyt kuolemassa oli erhe pyyhitty pois, ehkä anteeksikin annettu ja rakkauden polttava jano oli ijäksi sammunut. Tytön hellä sydän sääli kuollutta, mutta vielä syvemmin eloonjäänyttä miestä, joka nyt samalla hetkellä oli tullut hänelle vieraaksi, ja, jonka hiljaisessa kodissa ei enään tämän jälkeen ollut tytöllä mitään tekemistä.

Hän sulkeutui suojaansa, kokosi pienen omaisuutensa ja lähti hautajaisjuhlan päätyttyä taivaltamaan tuntematonta tulevaisuuttaan kohti, kantaen sielussaan äitinsä erheen poltinmerkkiä.

Hän kulki yön ja lepäsi vasta päivän koittaessa kivellä tien vieressä. Levättyään hetken jatkoi hän taas matkaansa siksi, kunnes ensimäiseltä asemalta pääsi junaan, joka vei hänet tuntemattomaan kaupunkiin. Siellä vierasten ihmisten joukossa kulkien haki hän työtä ja, omaten hyvät tiedot, saikin.

Hän oli nöyrä ja ahkera ja ihmiset alkoivat pitää hänestä paljon, mutta hänen sielunsa yksinäisyys veti hänet toisista eroon, kulkeakseen yksin. Ihmiset ihmettelivät sitä ja pitivät häntä kummallisena. Päästäkseen siitä opetteli hän ja oppi taidon hymyilemään, vaikka sielu nyyhkytti ja itki. Nyt karttui tuttavapiiri, Miehet pyörivät iloisen tytön ympärillä ja halusivat voittaa hänet. Mutta hän oli varuillaan. Ja leikin kuumimmillaan ollessa muisti hän sielussaan kantamaansa poltinmerkkiä, eikä langennut.

Lopulta hän väsyi leikkiin. Antoi kätensä nuorelle miehelle, joka sanoi tyttöä rakastavansa ja niin mies vei hänet suureen kauniiseen kotiinsa, tehden hänestä sen hallitsijan. Ja heidän avarissa suojissaan kaikui laulu ja nauru. Heidän puutarhansa kukkaset kukoistivat kauniisti ja lintujen laulu helisi kirkkaasti koko päivät.

Mutta nuoren vaimon sielussa asusti aavistuksellinen tuska, muuttuen usein suoranaiseksi hädäksi. Hän kertoi hätänsä miehelleen, mutta mies hymyili ensin ja lopuksi tuskaantuneena käski hänen lopettaa houreensa ja niin jäi vaimo yksin, tiet alkoivat eritä.

Vaimo muuttui sairaaloisen ärttyisäksi, pidättyen kaikesta ilosta, viettäen aikansa lastensa parissa.

Ilo katosi, nauru hävisi, suuret suojat täyttyivät sadatuksilla ja säestivät vastaan huokauksia ja tuskien musta peikko nosteli päätään nauraen ilkeää nauruaan. Sen näki vaimo ja hänen tuskansa yltyi ja hitaasti kuluivat tuskaiset vuodet.

Lapset kasvoivat ja sitämukaa alkoi vaimo viisastua ja mukautua elämään, osaten jo vähän iloltakin. Mutta silloin tuli peljätty tuska. Luikerrellen ensin ilkeänä huhuna, sitten tullen esiin täytenä totena, sattuen kuin raskaat vasaran iskut kipeälle paikalle. Mies rakasti toista, etsi huviaan toisen seurassa, hyljäten vaimonsa yksin. Vaimon rakkaus oli sammumaisillaan, mutta hän koetti pitää sitä vireillä kaikin keinoin. Hän katseli miestään, etsien hänen tekojensa hyviä puolia, mutta kaikesta huolimatta tieto tapahtumasta pisti sielussa kuin lihaan syöpynyt oas. Ja viimein ei vaimo enää jaksanut, hän purki raivoisana tuskansa miehelle. Mies kuunteli ääneti, vasta kaiken kuultuaan sanoi hymyillen:

— Rauhoitu, pienokaiseni! Ei kannata tehdä suureksi pientä asiaa. Ei kannata hätäillä naisten vuoksi, jotka saatuaan jonkun kukkavihkon tai ehkäpä illallisen, heittäytyvät miehen syleiltäväksi. Heitä pidetään nautinnon välikappaleina ja sitten ei enään omisteta ajatustakaan heille. Vaimon rakkaus sitävastoin säilytetään pyhänä. Ja nyt, rakas, unhoitamme kaiken, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

Hän syleili vaimoaan, joka sieti sen mukautuen näennäisesti, mutta sydämeen jäi auhtoisa tunne, joka nakersi siellä kuin kalvava mato päivät ja yöt.

Anteeksianto ja sovitus ei suonut unohdusta. Tuskaansa lievittääkseen tarttui vaimo työhön. Hän raatoi kuin palkkapiika ja hymyili, vaikka silmännurkassa kiilsi kyynel. Hän nauroi iloisesti silloin kun sielua repi kovemmin tuska. Näin kuluivat vuodet. Iloinen koti tuli tuskien taloksi. Naurun lähteistä juontui kyynelten vuo.

Kadonneet olivat ihanteet, särkynyt elämän usko ja sialle kohosi lapsuuden aikainen kummitus, joka vainosi vaimoa yöt, eikä päivälläkään jättänyt rauhaan.

Ja sitten, kun vaimon rakkaus mieheen oli sammunut, johdatti kohtalo hänen tielleen toisen.

Hän toinen tuli kuin päivänpaiste, iloisena ja elämää uhkuen. Vaimo kiintyi häneen kuin veljeen, kuin ystävään ensin, mutta kauemmin seurusteltuaan rupesivat tunteet saamaan toisen muodon. Yö yön jälkeen valvoi nainen ja tuijotti makuuhuoneensa valkeaan kattoon, johon aina muodostui yksi kuva, yhdet ainoat kasvot tullen lopulta rakkaiksi, niin rakkaiksi ja muuttuen hänen elämänsä ensimäiseksi tekijäksi. Sen huomattuaan pelästyi nainen, koettaen kaiken repiä pois, mutta se oli myöhäistä. Kuva oli syöpynyt hänen sieluunsa ja pysyi siellä lähtemättömästi. Vastaan taisteleminen ei auttanut. Rakkauden ylivoima voitti ja heikkona hetkenään antoi hän toiselle sielunsa ja ruumiinsa. Tallasi äitiyden jalkainsa alle, häpäisi, samoinkuin miehensäkin aviovuoteen ja tuli tuomitsemainsa naisten kaltaiseksi. Mutta hän tuli vielä pahemmaksikin toisia tuomitsemiaan, hän iloitsi rakkaudestaan ja antaumuksensa onnesta. Ja kun rakastettu hylkäsi hänet armottomasti, rakasti nainen miestä sitä enemmän. Rakasti niin, että jumaloi rakastettunsa virheitäkin.

Naisen sielun tuskat olivat hirveät. Jokaisena yksinäisenä hetkenään hän kuroitti kätensä Jumalan puoleen voidakseen päästä rakkaudesta, mutta »Jumala oli kuuro ja taivas vaskesta», jonka läpi huudot eivät päässeet. Epätoivossaan päätti hän kuolla, mutta kaivaten rakastettunsa näkemistä ei hän voinut tehdä sitäkään ja niin kulki hän yksin »via dolorosaansa», sydän itkien verikyyneliä.

Välistä hän pitkinä yksinäisinä öinään kuvitteli istuvansa lattialla, rakkaimpansa jalkojen juuressa, nojaten päänsä hänen polviinsa ja silloin kertoi hän ajatuksissaan hänelle tuskistaan, toiveistaan ja hädästään.

Välistä taas hän ajatuksissaan kulki kylmänä ja tunteettomana rakastettunsa ohi, rientäen iloihin, joita toiset valmistivat. — Rakastettu katseli hänen jälkeensä vähän pettyneenä, sitten kohautti olkapäitään ja meni menojaan, tunteetonna hänkin. Ja silloin valtasi naisen lohduton ikävä, joka, ei poistunut, vaikka hän alttarin edessä polvistuen hätänsä Jumalalle kantoi. —

Kerran näki hän, nainen kumman unen:

Hän oli elänyt monta, monta vuotta, tullut vanhaksi ja harmaapäiseksi, mutta sittenkään ei hänen kaipauksensa jättänyt häntä.

Eräänä kylmänä talvi-iltana, jolloin taivas oli tumma ja ainoastaan tähdet valaisivat sitä, läksi hän etsimään sydämensä valittua. Hän sai kulkea kauan etsien, sillä taloja oli paljon ja niissä asui satoja ihmisiä. Hän oli jo lakata etsimästä, kun huomasi seisovansa upean kirkkaasti valaistun palatsin ovella.

»Siellä _hän_ on!» sanoi ääni naisen sisällä ja sen opastamana nainen pyrki taloon.

Palvelija avasi oven ja päästi hänet eteiseen, jonka korkeasta kuvastimesta nainen näki kuvansa. Hän oli rääsyihin puettu. Tumman päähineen alta pilkistivät harmaat vanuneet suortuvat, mutta suruisten kasvojen hipiä oli puhdas ja valkea. Silmien katse lämmin, kuin äidin ja kirkas kuin lapsen. Palvelija luuli häntä kerjäläiseksi, ojentaen hänelle almun, mutta hän ei lähtenyt pois, hän tahtoi nähdä vain hänet ja sitten mennä. Viimein hän saapui. Hän oli muuttunut. Vanhentunut ja tullut lihavaksi. Kasvot olivat ryppyiset. Ja vaikka hän oli muuttunut, sittenkin nainen rakasti häntä, rakasti niin, että sydän oli rakkaudesta haljeta.

Mies katsoi häneen oudosti, kuin vieraaseen, mutta nainen riensi hänen luokseen kuiskaten:

— Etkö tunne, minä se olen, minä, joka sinua rakastan enemmän kuin kukaan muu!

— Mutta minulla on vaimo ja monta lasta, sanoi mies, en voi sinulle olla enää mitään.

— _Minullakin oli mies, oli lapset_ ja sittenkin rakastin ja rakastan vielä aina — ijäti, sinua, sinä ainoa!

— Olet köyhä, tarvitsetko apua? Autan mielelläni. Mies kopeloi povitaskuaan puhuen liikeäänellä.

Nainen teki torjuvan liikkeen!

— Ei, ei rakas! En rahojasi tarvitse, tarvitsen vaan nähdä kasvosi, olla vaan luonasi! Älä aja pois!

Anna minun kuolla sylissäsi! Suutele huuliani kerran, kerran vain, sitten kuolen.

— Sinä olet sairas, ja siksi pyydät mahdottomia! Mene! Vaimoni voisi nähdä, lapseni saattaisivat tulla. Hyvästi! Hän kääntyi ympäri ja meni.

Nainen hoippui ulos. Hän laskeutui hitaasti rappuja, lysähtäen kokoon rakastettunsa talon viimeiselle astuimelle. Hän suuteli kylmää rappukiveä, koska tiesi rakastetun jalkojen sitä koskettaneen. Sitten hänen sydämensä pakahtui ja kärsinyt sielu leijaili vapauteen.

Aamulla näkivät palvelijat kuolleen köyhän naisen, menivät ja ilmoittivat tapahtuman herralleen. Herra jäi mietteisiinsä hetkeksi, sitten hän sanoi:

— Jättäkää hänet poliisien haudattavaksi. Hän oli varmaankin se kerjäläinen, joka täällä illalla kävi. Hänen olisi pitänyt antaa olla yötä kattoni alla, ehkä hän ei olisi silloin kuollut. — No hyvä näinkin.

— Ehkä parempikin! Kuolevalle on sama, missä kuolee ja emmehän voi kaikkia maankulkijoita auttaa. Olemme auttaneet tarpeeksi jo, sanoi heleä nais-ääni tullen miehen luo ja pujottaen kätensä hänen kainaloonsa, sitten hän jatkoi: Mutta sinä olet niin hyväsydäminen ja jalo, että tahtoisit omaisuutemme sirotella kaikille tuommoisillekin, joita ei tunne eikä tiedä, lie ollutkin joku huono nainen, joka kohtalonsa ansaitsi.

— Ei pidä tuomita, sanoi mies ja hänen suupielensä nytkähtivät oudosti, ehkä hän oli jalompi ja parempi meitä.