Part 4

Katsele mielihyvin häneen, joka heikkoutensa voiman naamarilla verhoaa ja irstaisuuden hyveellä peittää. Kutsu julkeaksi hänet, joka sielunsa ovet selkoselälleen avaa, antaen sinun vapaasti katsella sen kaikkiin kammioihin ja lukea sieltä hädän ja avuttomuuden. Mutta kruunaa kainoudella hänet, joka päivän valossa itsensä verhoon käärii, ollakseen alastonna edessäsi silloin, kun pimeys maan kattaa.

Sillä niin tekevät viisaiksi kutsutut. Opi heitä ja omista käärmeen kavaluus, voidaksesi käyttää kaksikärkistä kieltä.

Näyttele, sillä elämä on suurin ja paras näytelmä, mutta älä anna naamarin kasvoiltasi luiskahtaa, ettet paljastetuksi tulisi. Sillä suurin viisaus on kätkeä itsensä ja hymyillä silloin kun kyyneleet silmänurkissa polttavat ja tanssia riemunpolkkaa, kun sydän on murheesta pakahtumaisillaan. Sillä autuas on hän, joka elämän yltäkylläisyydellä itsensä ravitsee, voidaksensa muruja pudotella niille, jotka silmät kyynelissä kynnyksillänne kerjäten viruvat ja saatuaan murusen, jalomielisiksi meitä nimittävät. Kas siinä se onkin elämän viisaus ja omistaessaan sen voi houkkiona ollen kehua löytäneensä »viisauden kiven», jota vuossatojen kuluessa viisaat ovat turhaan etsineet pinnistetyin aivoin ja unettomin öin. — — — Houkkio, houkkio, nauroi ääni sisässäni, kohota »viisauden kivi» korkealle, pystytä rakennus ja naura silloin, kun se sortuu omaan heikkouteensa, kuin korttitalo.

Veisaa autuudesta, kun veresi kaipaa rakkauden nautintoja ja itse kerjäten rakkauden muruja anelet, kyllästyneenä ostorakkauteen. Kun sydämesi markkinahälinässä kodinrauhaa kaipaa, kun vaimon hyväilyjä halajat ja lasten lepertelyä korvasi kuulla isoavat. Naura ja puhu elämän yltäkylläisyydestä ja vaateta itsesi itserakkauden veripunaisella purppuramanttelilla. Tee niin, tee!

Hyi, sanoin itselleni, hypähdin ylös vuoteeltani pudistaen mielestäni yölliset hourehaaveet, joilla olin sieluani kiduttanut.

Vedin kaihtimet ylös, sysäten ikkunat auki. Sade oli tauonnut. Tuuli kiidätti repaleisia pilviä. Ne pakenivat toisiaan kuin pahantekijät takaa-ajajiaan.

Kadut olivat märkänä sateesta. Kyyhkyset kylpivät katuojissa siipiään räpytellen. Sanomalehtipojat juoksivat lehtipinkat kainaloissa ja potkivat paljailla säärillään vesilammikoihin, räiskyttäen kuraa ympärilleen. Joku piika sipsutteli maitokannuja kantaen kadun yli. Kyllästyneenä katselemiseen menin kylpyyn ja pukeuduttuani kiirehdin työhön.

Toimistossa oli paljon työtä, enkä joutanut muistelemaan yöllisiä haaveitani.

Päivällisen syötyä riensin tyttöni luo. Monta kertaa ovikelloa soitettuani tuli hän vihdoin avaamaan. Hän oli puettu aamupukuun, pitkä kullankeltainen tukka hartioille valuen. Poskensa olivat punaiset, silmissä outo verhottu katse.

Eteiseen mentyäni pidätti hän minut astumasta sisälle.

— Oletko sairas? kysyin.

— En! Vastasi hän epäröiden.

— Olet, olet! Hätäilin minä, sulkien hänen kauniit kätensä omiini.

— En ole, mutta mene nyt. En voi laskea sinua sisälle. Minulla, näes, on kampaaja luonani.

— Enkö saa odottaa toisessa huoneessa?

— Et, mene nyt!

— Näinkö?

— Mitä sitten tahdot?

— Elä ole tyly, rakkahin! Pyytelin.

Hän naurahti vähän, ojensi huulensa suudeltavikseni, silloin painoin hänet rajusti rintaani. Hän irtautui otteestani ja työnsi minut ovelle päin, hokien:

— Mene, mene! Enhän voi antaa hänen odottaa itseäni.

— Saanko tulla myöhemmin?

— Et tänään. Huomenna — — — tai minä soitan silloin, kun sopii.

Menin pois ja kuulin kuinka avain kiertyi lukossa, sitten ovikello nytkähti, sekin kierrettiin irralleen.

Koko päivä oli ollut pilvinen, ulos tullessani paistoi aurinko häikäisevän kirkkaasti ja vieno tuulenhenki puhalsi. Kävelin nopeasti koettaen arvailla syytä tyttöni omituiseen käytökseen ja mieleeni tulivat sanat: Veisaa autuudesta, kun kerjäten rakkauden muruja anelet ja markkinahälinässä kodinrauhaa kaipaat. —

Huomasin taas tulleeni samaan ja siksi suuntasin kulkuni Bulevardeille häivyttääkseni ajatuksiani ihmisvilinässä, mutta hetken käveltyäni tunsin hermoni kiihtyneiksi ja poikkesin sivukaduille, huomaten hetkistä myöhemmin käveleväni tuttuja teitä. Poikkesin taloasi kohti. Puutarhasi veräjä oli avoinna. Astuin sisään. Vastaani tuoksahti ruusun, neilikan ja helitropin haju. Seisoin hetken ja hengitin kukkien tuoksua katsellen niitä. Ruusut seisoivat pitkissä varsissaan päät kumarassa sateen painosta. Vesipisaroita välkkyi niiden ihanilla terälehdillä. Taitoin yhden ruusun, vieden sen ensin huulilleni ja pistin sitten rintaani aikoen palata takaisin, kun samassa kuulin laulua. Se tuli hiljaa, vienosti ja väräjävin äänin.

Laulaja olit sinä. Lauloit »Toscan rukousta». Seisoin avatun akkunasi alla kuunnellen. Jokainen säe vihlasi rintaani. Tiesin miksi lauloit, ketä rukoillessasi muistelit. En jaksanut kuulla loppuun. Maa poltti jalkojeni alla ja minä pakenin, kuin pahantekijä, kulkien katuja edestakaisin, kuullen aina hätäisen rukouksen soinnut korvissani.

»Autuas on hän, joka elämän yltäkylläisyydellä itsensä ravitsee, voidakseen muruja pudotella niille, jotka silmät kyynelissä kynnyksillämme kerjäten viruvat...» ivaili yöllinen ääni sisässäni ja päästäkseni siitä päätin tulla luoksesi muruja viskellen.

Pimeys kattoi kaupungin, kun ohjasin askeleeni talollesi. Portti oli jo suljettu. Kolkutin siihen hiljaa. Valo ilmestyi akkunaasi ja hetkistä myöhemmin istuin luonasi suuressa valoisassa salissa.

Sinä seisoit nojaten uunin reunaan. Katselin sinua. Olit puettu mustaan pukuun ja päätäsi verhosi pitkä valkea liina.

Sinä näit katseeni, punastuit ja sanoit nauraen:

— Katsot pukuani, mutta minä leikin nunnaa. Olen leikkinyt novissia kauan ja tänä iltana päätin tehdä nunnanlupaukseni.

Silmäsi olivat kyynelissä, mutta sinä hymyilit.

— Mutta ennenkuin kokonaan »jätät maailman», niin soittaisit vielä muutaman sävelmän, ilveilin minä.

— Minkä sinä tahtoisit minun soittavan?

— Saat arvata mitä toivon.

— Kuinka minä sen tietäisin?

— Telepatiian avulla. Sehän on sielujemme välinen silta, pitkitin minä leikkien, vaikka näin kuinka kärsit ja kyynel toisensa perään tippui silmistäsi.

— En voi arvata, mutta jos vähän autat, ymmärrän lopun.

— En sano, mutta tule likemmäksi ja katso silmiini.

Sinä tottelit ja menit senjälkeen soittokoneen luo, valitsit hetken nuotteja, sitten sanoit: »nyt löysin».

Sormesi näppäsivät pianon kieliä ja pian kaikuivat Massenet'in »Elegian» kyyneltäydet säveleet.

Elegia, elegia olit sinä itse, — se vertaus tuli taas mieleeni, kuten kerran ennen — elegia: niin hento, kyynelherkkä ja kaukainen. Jokapäiväisen ihmisen saavuttamattomissa. — Vestan-neitsyt pyhän tulen vartija, kalpea lilja luostarin puutarhassa.

— Muruja, viskaa nyt muruja ja ota kiitos jalomielisyydestäsi, ivasi yöääni sisässäni.

— Minä arvasin! Riemuitsit sinä saapuen luokseni. Ojensin käteni ja vedin sinut viereeni sohvalle. Istuimme siinä myöhään yöhön. Pitelin sinun viileää kättäsi omassani, tunnustellen valtimoa, jonka lyönneistä arvasin, mikä tunne kulloinkin sielussasi liikkui.

— Sinä olet niin hyvä, — sanoin sinulle — aivan toisenlainen kuin muut. Jos vaan voisin rakastaa sinua.

— Kyllä _ne muut_ ovat minua paremmat, — mutta niillä olet sinä _ja niitä sinä rakastat_.

Mimmoisia mahtaisivat olla minun asemassani? Kuitenkin olen iloinen ja onnellinen, jos tulet joskus, vaikka näinkin harvoin luokseni. Kun olet ollut luonani, jaksan olla hyvä jokaiselle. Ikävöin sinua aina ja ikävissäni tulen ärttyiseksi, eikä kukaan voi tehdä mielikseni. Koko ympäristöni saa kärsiä ja ikävöidä kanssani.

Kun nousin lähteäkseni, kysyit sinä:

— Oletko tyytymätön itseesi siksi, kun iltasi kulutit täällä?

— En, minun iltani kului hauskasti.

— Koska tulet taas? Älä ole kauan poissa.

— En mitään lupaa, tulen niin pian kun sinua ikävöin.

— Sitten se kestää kauan, kunnes tulet, sanoit sinä hyvin alakuloisesti hymyillen.

— Päivä sarastaa, meidän on molempien jonkun verran nukuttava tänä yönä. Hyvää yötä noviisisanoin, ja sinä vastasit:

— Nunnanvalani teen kai myöhemmin! Hyvää yötä, rakas, ainoa.

XXII. KUOLINLAULU.

Tämän tarinan luin kauan, kauan sitten, silloin kun pienenä tyttönä opettelin lukemaan. Ensikerran luettuani en ymmärtänyt sitä, mutta sitten kun tulin isommaksi, luin sen uudestaan ja käsitin.

Se kuuluu näinikään:

»Kaukana suuren meren keskellä oli pieni saari, jossa kasvoi mitä ihmeellisempiä puita ja jonka kukkaset olivat kauniimpia kuin minkään muun maan kukkaset. Niiden erivärisyyttä ei jaksanut laskea ja niiden tuoksu oli suloinen. Eläimet siinä saaressa olivat kauniit ja lintujen laulu kaikui vuoden kaikkina päivinä.

Mikään ei häirinnyt saaren rauhaa, sillä kenenkään ihmisen jalka ei ollut astunut vielä sen maalla, ainoastaan eläimet siellä asuntoaan pitivät, eläen onnellisena vapaudessaan.

Mutta sitten eräänä päivänä ankkuroi valkoinen laiva saaren lähelle ja pian souti vene saarta kohti.

Astuttuaan maalle huudahtivat tulijat ihastuksesta, sillä he tiesivät löytäneensä rikkaudet. Kasvullisuus ja eläinkunta! Moista ei oltu ennen nähty. Tämähän oli kuin paratiisi, kuin jumalten asuinpaikka.

Ja ihmiset jäivät moniksi päiviksi tänne, tehden laskelmia ja laatien suunnitelmia ja riemuitsivat.

Saaren eläimet eivät osanneet pelätä, sillä kukaan ei ollut heille vielä koskaan väkivaltaa tehnyt, siksi ihmiset saivat niitä ottaa kiinni mielin määrin ja viedä laivaansa. Vasta sitten vankeudessa ne rupesivat pelkäämään ja pyrkivät vapauteen, sekä koettivat omalla tavallaan ilmoittaa vaarasta saareen jääneille. Ne ymmärsivät ja alkoivat paeta, mutta niille viskattiin ansa ja otettiin kiinni. Ainoastaan linnut välttivät vainoojain ansat lentämällä korkeuteen. Mutta linnut olivat ihmisten mielestä niin kauniit ja niiden laulu niin suloinen, siksi ei voinut antaa niiden jäädä. Täytyi pyydystää. Ansat eivät yltäneet, täytyi houkutella. Mutta linnut olivat viisaat, eivät tulleet liki.

Rantakivellä istui mies ja sirotteli muruja ja pieni emoton lintu tuli varoen niitä syömään. Mies istui rauhallisena ja antoi syödä. Seuraavana päivänä tuli lintu yhä rohkeammin ja viimein tuli se pelotta nokkimaan miehen kädestä. Silloin miehen suuri käsi sulkeutui ja pieni lintu jäi vankilaansa. Se värisi ja sen sydän oli pelosta haljeta. Mutta mies ei päästänyt, vaan vei sen mukanaan. Pisti sen kultahäkkiin ja kuletti kauas pois.

Pieni lintu istui häkissänsä ja suri. Se kaipasi vapauttaan ja pyrki pois, mutta ovi oli ja pysyi suljettuna. Mutta linnun sydämessä asui vapauden kaipaus. Lintu kykötti kultahäkkinsä orrella ja odotti päivää, jolloin ovi aukenisi, jotta se pääsisi lentämään tiehensä, voidakseen kohota siniseen avaruuteen.

Mutta vuosi toisensa jälkeen kului ja häkin ovi pysyi suljettuna. Pieni lintu eli ja kasvoi kärsivin sydämin ja loistottomin silmin. Joskus se painoi päänsä syvälle siipiensä suojaan ja uneksi vapaan lapsuutensa ihanista metsistä ja hehkuvan lämpöisistä päivistä, jolloin se oksalta oksalle hyppien lauleli onnellisena rintansa täydeltä. Nyt ei se enää laulanut, sillä vankeudessa oli siltä kadonnut kyky laulaa.

Vihdoin eräänä aamuna herätessään se kuuli ihmeellistä ääntä, joka hiveli suloisesti korvaa ja lämmitti sydäntä. Lintu hypähti ylös ja katseli ihmetellen ympärilleen, luullen uneksivansa, mutta se ei uneksinut. Se näki toisella ikkunalla häkin ja siinä istui toinen lintu, sirona ja kauniina laulaen venytetyin kauloin, pää korkealla. Pieni lintu tuskin uskalsi hengittää, niin suuri oli hänen ihastuksensa ja rinnan täytti kummallinen tunne, tuntui melkein kuin sydän olisi sulanut ja hän itse muuttunut toiseksi. Silmät alkoivat loistaa ja tuntui kuin olisi noussut korkeuksiin, saaden lennellä vapaana, onnellisena ja ajatuksissaan hän liiteli sen kauniin laulajan luo, sillä hän rakasti sitä.

Laulajalintu huomasi pienen linnun, silmäsi häneen ja lauloi lämpimästi.

Pienen linnun sydän sykki niin oudosti, se levitti siipiään, lennellen edestakaisin, mutta muistaen kyvyttömyytensä kykähti orrelleen ja ihaili sieltä sitä toista. — Kun olisi voinut laulaa, laulaa. Silloin ehkä tulisi rakastetuksi. Ja pieni lintu istui häkissään katsellen sitä toista, joka osasi laulaa niin kauniisti. Ja vankeuttakaan ei enää muistanut, ei ajatellut, katseli vaan toista ja iloitsi.

Mutta eräänä aamuna oli hän suorastaan huumaantunut, sillä häkin ovi aukeni ja pieni lintu muutettiin sen toisen kauniin linnun häkkiin.

— Se oppii ehkä laulamaan ollessaan toisen kanssa, sanoivat ihmiset ja pieni lintu oli heille niin kiitollinen, koetti opetella, vaan ei osannut. Suuri lintu oli sille niin hyvä ja hellä, istui sen vieressä, hyväili sitä ja lauloi sille aamusta iltaan ja he olivat niin onnelliset.

Yhtenä aamuna tuotiin taas siihen häkkiin uusi lintu. Se oli kaunis ja sen laulu helkkyi vielä ihmeellisempänä kuin suuren linnun. Suuri lintu istui sen viereen ja yhdessä he sitten lauloivat rakkautensa ylistystä, lauloivat onnesta keväisen lemmen. Kumpikaan ei huomannut pientä lintua, joka suru sydämessä istui katsellen heitä. Mutta pienen linnun sydän oli hyvä, eikä se kadehtinut rakastettunsa onnea, vaikka oli tullut hyljätyksi. Se iloitsi saadessaan nähdä rakastettunsa ja kuullessaan sen äänen.

— Se on mitätön. Se ei koskaan opi laulamaan. Se raukka on mykkä. — Täytyisi puhkaista sen silmät, ehkä se auttaisi. Sokea lintu parhain laulaa, puhelivat ihmiset.

Kuullessaan heidän sanojaan, kouristi kuin rautakäsi pienen linnun sydäntä. Mitä hänellä sitten olisi, jos silmät vietäisiin. Hän ei koskaan enää saisi nähdä armastaan. Oi, oi, häntä katsellenhan jaksoi elää. Vankeuskaan ei vankeudelle silloin tuntuisi. Kului päiviä ja joka aamu herätessään katseli hän onnellista rakastettuaan ja hänen kumppaniaan, kuuli heidän lempeän kuhertelunsa ja uskotteli itseään, että rakastetun sanat tulivat hänelle ja iloitsi valheonnestaan.

Mutta sitten, sitten yhtenä päivänä tapahtui se kauhea. Pieni lintu otettiin toisten häkistä pois, työnnettiin tulinen rautapuikko silmiin ja sitten, sitten ei se enää nähnyt mitään. Se oli sokea. Pisto teki niin kipeätä silmissä, mutta vielä enemmän sydämessä. Kaikki, kaikki oli mennyt. Armas oli hyljännyt se rakasti toista. Mutta kun olisi saanut nähdä, saanut katsella häntä ja iloita hänen kauneudestaan, olisi jaksanut elää.

Pieni lintu oli niin onneton, sen suru niin äärettömän suuri ja se suuri suru opetti hänet laulamaan.

Kerran aamun sarastaessa se tunsi oudon tunteen puristavan rintaansa ja samalla helähti kurkusta ääni, niin sointuva, niin kaunis, tuskainen ja kyyneltäysi ja hänen laulaessaan unohti rakastunut lintupari kuhertelunsa. Suuri lintu vetäytyi vähän edemmäksi ja muisti kerran vähäsen rakastaneensa pientä lintua, silloin, jolloin ei se osannut laulaa.

Mutta pieni lintu lauloi ja lauloi. Sitten kun laulu helisi kaikkein kauniimmin pakahtui pienen linnun sydän surusta. Se halkesi. Ääni särähti särkyneesti. Pää vaipui rinnoille. Lintu horjahti pudoten kuolleena maahan.

Suuren linnun toveri kuiskasi armaalleen:

— Nyt se raukka on kuollut,

— Niin, sanoi suuri lintu, koroitti äänensä ja lauloi pienen linnun muistolle. Mutta sitten se unohti pienen linnun rakastettunsa vierellä.

Ihmiset ottivat pienen linnun, katselivat sitä ja sanoivat:

— Kaunein laulu on lyhkäsin.

Senjälkeen viskattiin pieni lintu roskasäiliöön, eikä kukaan sitä enää muistanut.

Tämä satu oli minulle lapsena outo, mutta elämä opetti minut sitä ymmärtämään.

Näin lopetit sinä satusi. Painoit pääsi olkaani vasten, huoaten syvään.

Laskin käteni vyötäisillesi puristaen sinua itseeni ilmoittaakseni ymmärtäneeni sadun minäkin.

XXIII. »MIKSI SINUA RAKASTIN?»

— Kuinka kauan vielä kestää tätä onnenaikaa? Katsoin kysyvästi sinuun ja sinä jatkoit:

— Niin, epäilen, tokko se kestää kauan. Olenhan ollut onnellinen monta kuukautta peräkkäin. Joka aamu herätessäni olen itseltäni kysynyt, vieläköhän tämä päivä on yhtä kaunis kuin eilinen, vieläköhän ilta yhtä armas?

Sitten olen päiväni viettänyt hiljaisessa levottomuudessa: jos en näkisikään sinua tänään, jos et illalla luokseni saapuisikaan. Mutta sinä olet tullut yhtä hyvänä kuin ennenkin ja sitten olemme istuneet yhdessä, kertoillen toisillemme kaikenlaista ja silloin tällöin olemme syleilleet toisiamme lempeästi ja hellävaroen, ettemme kuumenisi, eikä veremme pettäisi meitä ja veisi erheeseen, jottemme joutuisi kantamaan katumuksen kuormaa.

Näin minä olen aina tahtonutkin: olla ystäväsi, uskollinen orjasi. Olla kuin Maria, istuen Kristuksensa jalkojen juuressa kuunnellen tai Magdaleenan tavoin kyynelin jalkasi kostuttaa ja kuivata ne sitten pääni hiuksilla.

Hivelin hiljaa hiuksiasi ja sinä jatkoit:

— En minä tiedä miksi sinua niin rakastan. Ethän sinä ole kauniimpi monia muita joita tunnen, et sinä minua rakasta ja usein olet tylystikin minua kohdellut, mutta en niitä muista, minä vaan rakastan. Voidakseni lakata rakastamasta istun usein etsien vikojasi, suurennan virheitäsi, joita kuitenkin seuraavassa silmänräpäyksessä jumaloin. Katsos, virheitäsikin rakastan.

Puhuessasi näin, istuit lattialla käsivarret polvieni ympäri kierrettyinä. Kyyristyin ja nostin sinut syliini, katsoen syvälle lapsensilmiisi. Oli pimeä ja sain kumartua hyvin, hyvin lähelle nähdäkseni ne. Niissä välkkyi kyynelhelmiä. Sydämeni heltyi. Vedin sinut lähelleni ja painoin rintaani vasten niin rajusti, että itsekin pelästyin.

Kuiskasit nimeäni, mutta samalla irtauduit otteestani, vedit huntusi tiukemmalle kuiskaten:

— Irroitin itseni hehkusta. Pyhitin elämäni. Tahdoin olla Vestan-neitsyt rakkauden pyhän tulen vartija.

— Paitsi minulle! Minun sinä olet silloin kun tahdon! sanoin sulkien sinut syliini ja nostin korkealle.

Et vastannut, kiersit kätesi kaulaani ja suutelit otsaani. Suudelmasi oli hellä ja viileä kuin äidin. Se asetti kiihkoni, viilensi vereni rajuuden.

Istahdin, pidellen sinua sylissäni kuin lasta.

Luulen rakastaneeni sinua silloin. Oli vaikea erota, jättää sinut ja mennä pois.

Aamu jo sarasti, mutta yhä seisoimme pidellen toistemme käsiä, katsellen toisiamme. Sanat kuolivat huulille, mutta sydämemme puhuivat sitä enemmän.

XXIV. EROMME.

Hän, tyttöni, oli saapunut, oltuaan matkalla kauan.

Hurjana ilosta riensin hänen luokseen, syleillen ja suudellen häntä.

Sitten istuimme vierekkäin. Katselin häntä. Sametin hieno poski oli käynyt kalpeaksi ja suun ympärille oli tullut kärsivä piirre, mutta päänsä hän piti korkealla ja silmien ylpeä katse oli sama.

— Omani, rakkaani, jumalattareni, kauan viivyit, mutta nyt emme enää eriä. Tahdon olla sinun ja omistaa sinut kokonaan.

— Viime sanastani hätkähti tyttöni ja katseli punastuen minua ja se teki mieleni niin iloiseksi. Rakas, ylpeä tyttöni ja kuitenkin niin kaino, niin viaton. En tiedä olivatko muut miehet niin onnelliset syleillessään neitseellistä naista, kuin minä olin nyt.

Nostin hänet syliini. Hän värisi kietoi valkeat käsivartensa kaulaani, suuteli huuliani ja silmiäni. Vereni paloi kuin tulessa. En voinut muuta kuin toistella sanoja rakkaudesta ja onnesta.

Silloin tyttöni suuteli otsaani ja se toi mieleeni sinun suudelmasi, jonka vaikutus oli aivan toisenlainen.

Tyttöni sanoi jotain ja hänen äänensä muistutti ääntäsi.

Kylmä väre meni läpi ruumiini. Autuas tunne kaikkosi sielustani. Tuntui kuin armoton käsi olisi kuristanut kurkkuani.

Nousin seisomaan. Katsoin kellooni se oli kymmenen. Sanoin tytölleni hyvästi ja läksin kiireisin askelin luoksesi.

Tultuani juoksit sinä iloiten vastaani, mutta ojennettu kätesi vaipui nähdessäsi synkän muotoni.

Menin sisälle, istahdin raskaasti.

Sinä seisahduit ovenpieleen kuin vieras omassa talossasi.

Katselimme hetken toisiamme, sitten sanoin niinä:

— Kun mies tekee hulluuden, saa hän katua sitä ikänsä.

— Mitä nyt kadut? kysyit sinä surullisella äänellä.

Kaikkea tätä elämää, joka kuluttaa ja viimein kai tappaa.

— Oletko minulle vihainen, kysyit, läheten pelokkaasti minua.

— Olen! murahdin. Tämä on esteenä kaikelle. Kaunein onnenhetkeni turmeltuu tätä muistaessani.

— Rakas, rakas! sopersit sinä, viskaten itsesi lattialle painaen pääsi polviini.

Nouse! sanoin sysäten sinut syrjään. Tämän pitää nyt loppua. En aijo turmella nuoruuttani, en elämääni hukkaan heittää. En ole sinua milloinkaan rakastanut ja siksi on turhaa sinun koettaa kiinnittää itseäsi minuun.

Rakastan puhdasta, koskematonta ja jaloa naista ja siksi en enää alennu sinun kanssasi moiseen halveksittavaan peliin — — On paras, että lopetamme sen nyt ja emme enää koskaan tapaa toisiamme, ettemme joudu kiusaukseen. Sanoin jyrkästi.

— Niinkuin tahdot, rakas. Sanoit sinä hiljaa, lysähtäen sanottuasi lattialle. Voihkasit ja äänesi kuului kuin syvyyteen vaipuvan viimeinen hätähuuto. Minä kuulin sen, mutta en välittänyt, vaan riensin pois, tuntien mielessäni syytteen velvollisuuden laiminlyönnistä.

Kierrellessäni katuja tuli mieleeni yht'äkkiä:

»Polje uhraava rakkaus jalkojesi alle ja nosta itsekkyys glooriaksi pääsi yläpuolelle.» Karistin mielestäni moiset houreet, menin kotiin, paneuduin maata, uneksien puhtaasta tytöstäni, joka ylpeän päänsä niin kainona alasluoduin silmin rintaani painoi.

XXV. YHTEINEN TIE.

Kuljimme ympäri huoneissamme, tyttöni ja minä, katsellen kaikkea, joka nyt oli _meidän_, — yhteistä omaisuuttamme.

Huonekalut, taulut ja jokainen esine oli kukin paikoillaan, hivellen silmäämme kokonaisvaikutuksellaan.

Tyttöni rakkaat kädet olivat tässä kaikessa olleet mukana ja minusta tuntui kuin ilman häntä ei mitään maailmassa voitaisi oikein tehdä, eikä kauniiksi laittaa.

Kuljimme. Tässä oli sali, tuossa vierashuone, täällä tyttöni ja tässä minun työhuoneeni. Ja tuolla sinisin seinäverhoin ja valkoisin huonekaluin kaunistettu yhteinen pyhättömme, salaisuutemme kammio, makuuhuoneemme.

Sen ovella puristin tyttöni kättä. Hän säpsähti hiukan, mutta sitten loi hän minuun armaat ylpeät silmänsä ja minä kumarruin suudellen niitä.

Senjälkeen riensimme ulos. Aurinko paistoi kirkkaasti. Lumi hohti valkeana ja sen pinnalla loistivat tuhannet kiteet. Se oli kuin onnemme symbooli: valkoinen ja kirkas. Katselin tyttöäni, hänen poskensa punoittivat ja hän käveli korkeana ja ryhdikkäänä kuin kuningatar ja minä olin hänet omistaessani ylpeä kuin Jumala ja onnellinen kuin suurikansainen kuningas.

Puhelimme häävalmistuksistamme, tilasimme kutsukortteja, teimme pieniä ostoksia ja tulimme viimein tyttöni kotiin kädet täynnä tavaraa.

Sitten tyttöni lähetti minut pois. Hänellä oli töitä, pieniä valmistuksia tulevaa matkaamme varten.

Mennessäni kuiskasin hänelle:

— Vielä muutama päivä, armas, ja sitten et minua lähetä luotasi pois.

— Niin, sanoi tyttöni naurahtaen, mutta jospa menet itse.

— Rakas, kuinka voit sanoa noin? sanoin hänelle, tuntien samalla sydämessäni kumman piston.

Tyttöni nauroi ja suuteli minua. Samassa soi puhelin.

— Mene, mene nyt! sanoi tyttöni, rientäen vastaamaan.

Ovessa ehdin nähdä, kuinka hänen kasvonsa punehtuivat vastatessaan.

Matkalla kotiini tunsin mieleni masentuneeksi ja sisälle tultuani tarvitsin polttaa koko sikarin, ennenkuin hyvä tuuleni palasi.

Hääpäiväni aamu vaikeni. Katsahdin ulos, taivas oli tuhkanharmaa ja pilvet riippuivat alhaalla. Tuuli lennätti lunta pitkin katuja. Minua puistatti ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. Minun onnenpäiväni alkoi näin synkkänä ja pahanenteisenä. Olen jonkunverran taikauskoinen säiden suhteen. Harmaat, myrskyiset päivät tiesivät epäonnistumista, jolleivät aivan suoranaista onnettomuutta toimissani ja siksi kävelin synkkänä huoneessani edestakaisin, koettaen vapautua painostavasta tunteesta, mutta se piti minua kahlittuna.

Monta kertaa tein itselleni kysymyksen: rakastanko häntä, jonka kanssa tänään aloitan yhteisen tien tuntematonta päämäärää kohti? Ja joka kerta sain vastauksen: rakastan. Mutta olin kuitenkin kuin jotain vailla ja vilu puistatti ruumistani samoin kuin pikku poikana kylmään veteen astuminen. Ja jos silloin tarvittiin rohkeutta voidakseen sinne hypätä, kuinka paljon enemmän sitä tarvittiin nyt, jolloin elämän suurin ja tärkein askel oli otettava: liitettävä kohtalonsa toisen ihmisen kohtaloon, kulkeakseen hänen kanssaan elämän monivaiheisella tiellä.