Part 2
Ja totta sen täytyy ollakin muuttunut joksikin toiseksi, kun tuollaista kysyy Anshelmilta. Hänkö varastanut? Olisipa luullut tässä kaupungissa tiedettävän, ettei Anshelmi Keltanen ollut koskaan kättänsä toisen omaan laskenut. Rehellisellä työllä hän oli aina koettanut itsensä ja perheensä elättää, ja palvella moitteettomasti toisia, niinkuin oli palvellut kasarmillakin vankina olleita. Ja tuo mies syyttää nyt häntä varkaaksi! Sanoisi sen edes jokin toinen, mutta kun tuo... Anshelmin oli vaikeata uskoa korviansa, mutta kyllä se niin sanoi.
Jonkin toisen veri olisi sellaisesta pahastikin kuohahtanut, mutta Anshelmin mielen tasapaino ei vielä milloinkaan ollut horjahtanut. Jos hän nyt joskus vertaiselleen ärjähtikin, kun asiaa enemmän kertyi, mutta herrojen edessä oli hän tottunut kestämään terävänkin pistoksen. Siksipä hän vastasikin rauhallisesti:
— Eipä ole tarvinnut iässäni varkaissa kulkea. Ja mitäpä minä niillä kankailla... mopilisoivat, niin vedin kasarmille, kyllä kaiketi sen herrat tietävät yhtä hyvin kuin minäkin.
Viskaali nyökkäsi omituisesti myhähtäen toisille herroille ikäänkuin tahtoen sanoa, että kyllä nämä pahukset tiedetään... katsoppahan tätäkin vintiötä, kun koettaa tekeytyä viattomaksi.
Sitten hän ärhenteli Anshelmille:
— Kyllähän te osaatte kierrellä, mutta se ei auta. Nyt tehdään lyhyt loppu varkaista ja roistoista. Sinun puuhasi ovat tiedossa, ja kauppaneuvos vaatii sinulle rangaistusta kankaitten varkaudesta. Tunnusta pois.
Anshelmin sisällä sävähti omituisesti, ikäänkuin olisi pakkautunut ylös jokin iso ja kova kimpale.
Hänen päässään ehti käväistä ajatus, että sanoisiko noille jotain, muistuttaisiko niistä selityksistä, taputuksista ja lupauksista kasarmilla, mutta häntä hävetti mennä sellaista puhumaan, minkä vuoksi hän äänsi vain yksikantaan:
— Mitäpä tässä muuta tunnustamista kuin minkä jo sanoin...
Siitä seurasi sitten kopissa istumista muutamia päiviä, sen jälkeen matka lääninvankilaan, taas odotusta ja lopuksi eräänlainen oikeuden istunto, jossa Anshelmille annettiin kolme vuotta ehdonalaista ja näpistettiin kunnia pois määrävuosiksi. Mutta sen ensimmäisen ja ainoan kuulustelun ja oikeuden istunnon välille sopi sellainen määrä henkistä kidutusta, että puhtaimmallakin tunnolla on sitä vaikea kestää.
Anshelmi Keltanen on nyt jälleen kunniallisten ihmisten kirjoissa. Hän istuu ajurinpukillaan ja häntä kutsutaan taas tuttavallisesti Semmiksi. Hän ajaa herroja ja narreja, jokaista, joka kyytiä tarvitsee, mutta herroihin hän suhtautuu nyt epäilevästi. Hänen mielestään niitten menettelyssä työläistä kohtaan on jotain kieroa ja niitten oikeus ei ole kohdallaan.
SAMMAKONKUTU
SATU
Vanha sammakko nosti varovaisesti päänsä lätäkön pintaan.
... Kah, olipa kevät taas kuin olikin... Koko lätäkkö samean-sakeana kuin ennenkin... Ja laajalti sitä oli... piti oikein kurottaa kaulaansa, ennenkuin näki toiseen laitaan. Eikä enää juuri luntakaan, etäällä pellon ojassa vain lähjötti ikäänkuin likaantunut ja lytistynyt valkea lakki. Koivukin tuolla tien vieressä on kuin rakastunut neito, joka suunnittelee uutta vihreää kevätpukua... Ja mikä se on tuo sävel: eikö maar kiurunen, Pohjolan aikainen ilonpitäjä koettelekin ääntään. Jopa tottakin... Katsos, katsos, västäräkkikin huiskuttelee saralla ylpeänä hännystakkiaan.
Kevät on... on... Ilmankos niin somasti hykähytti sydäntä. Se vaatii vielä vanhanakin veri osansa...
Vanhan sammakon piti ihan heristää kuulumaan tajutakseen, miten kevät soi ja sirkuttaa. Ja silmää täytyi siristää, ennenkuin erotti huikeasta avaruudesta alas hyppelevät hauraat valonsäteet...
Mutta kun ei kuulu tuttu kurnutus, sammakoitten keväinen kieli... On sittenkin tainnut vanha, raihnas ruumis liian tukevan talviunen ottaa... toiset jo laulunsa laulaneet ja — lakanneet.
Tuossa paistaa punainen seinä. Sen vierellä on entinen kutupaikka. Ei toki elähtäneenkään silmä niin pahasti vikaan katsone.
Vanha sammakko ponnistaa pitkän hypyn ja pääsee kevätpuron suuhun.
... Eikö yhtä sammakkosielua koko lakealla, eikö ainuttakaan nuppia näy?
* * * * *
Ujona pistäytyy pää vedenkalvoon vanhuksen vieressä. Kolmannenkeväinen nuorukainen tämä.
— Mitä nyt, poika, onko luonto poikennut ladultaan, vai onko vanhan uni pettänyt? Miksi ei kuulu keväinen laulu?
Arasti vastaa nuori:
— Ei nyt kutemista, ei ilonpitoa, vaari. Tämä meidän maailmamme on mullin-mallin... Ihminen tappaa ihmisiä ja hautaa vainajat tänne meidän suohomme.
— Eikö olekaan enää harmaita tuon punaisen tiiliseinän takana, niitä, jotka huvikseen ja harjoituksekseen ampuivat.
— On harmaita, mutta ei niitä samoja, eivätkä nämä ammu kuvia, vaan eläviä ihmisiä, omaa heimoaan murhaavat.
— Miksi, poikaseni, ne sellaista tekevät?
— Ne palauttavat järjestystä ja juhlivat vapautta. Sitä varten ne veljiään suohon sortavat ja siksi emme me sammakot laula lemmestä. Meillä on suru.
— Mutta kuulehan, poika, kuinka kiuru kilkattaa, ja västäräkki on hännystakissa...
— Ne eivät ymmärrä, mutta me olemme samaa sukua, noidutusta ihmisestä polveutuneita. Nyt ovat luomisen herrat itse noiduttuja: he ovat saaneet vapauden... ihminen on heistä hävinnyt. Meidän sukumme lähtee näiltä lätäköiltä. Me emme kude ihmisen veressä...
Molemmat katosivat punaiselta paistavan rykelmän seinustalta, eikä sen perästä sieltä ole keväistä kurnutusta kuulunut.
HÄVÄISTY TEMPPELI
Se oli ihana paikka. Keväällä pälveili se ennen kuin mikään muu, sillä auringon lämpimät huulet hyväilivät sitä pitkin pituuttaan aina kehrän ylimmillään heloittaessa.
Ajatelkaa: pitkä, korkea harjanne, kapea ja jyrkkä kahtaanne, aivan kuin taltalla muovailtu, taitavan mestarikäden ohjaamalla taltalla.
Luonto vain voi olla niin suuri mestari.
Sen harjun hongat olivat ryhdikkäitä kuin nuori sulhanen. Väärä käkkyräpetäjä ei sinne uskaltanut asettua; se osasi kaihtaa solakoita valtiaita. Ja sammal sen harjun sivuilla oli pehmeä kuin morsiusvuode, siihen upposi istuja ikäänkuin höyhenpatjaan.
Se oli luonnon suuri temppeli, jossa on pilari pilarin vieressä ja jossa käyskentelevä ihminen tuntee syvästi ja parastaan. Hän tuskin uskaltaa mennä sinne arkivaatteissaan, sillä hän tietää astuvansa pyhättöön, jossa kävijällä pitää olla siisti näkö ja altis mieli.
Ja kun sen harjun kiireelle nousi, levittäytyi alla laakso, joka pienempine pilareineen ikäänkuin kunnioittaen katseli kummun ylhäistä rauhaa, ja siellä laakson pohjalla siinti soikea lampi kuin tummansininen silmä.
Toisella sivulla, vähän matkan päässä, hääräili pieni yhteiskunta omissa puuhissaan, mutta aina juhlapäivinä puki se pyhäpuvun ylleen ja kulki harjulle hiljaisena ja hartaana, silmissä selittämätön riemu ja onni. Pieni yhteiskunta rakasti harjuaan ja mainitsi siitä ylpeydellä, ei kerskailevalla ja kovalla, vaan sisäisen, syvän tunteen kirkastamalla.
Se harju oli keväästä, läpi kesän, syksyyn saakka pienen yhteiskunnan pyhiinvaelluspaikka.
Kaikki Suomen metsien laulajat viihtyivät siellä, ja jo aikaisesta aamusta harju soi ja helisi.
Siellä kävi kanssani vieraan maan mies, vaipui omituisesti ajatuksiinsa ja onnesta säteillen sanoi:
— Teillä on kaunis maa ja teidän kukkuloillenne on luotu ikuinen rauha.
— Niin on, Jumalan kiitos, muusta me olemmekin köyhiä.
Vieraan maan mies viipyi kauan kanssani harjun rinteellä ja jälkeenpäin omasta maastaan kirjoitti kirjeitä, joissa hän aina palasi sille samalle kukkulalle ja katseli sieltä leppoisaan laaksoon.
* * * * *
Sitten tapahtui jotain kauheaa, sellaista, joka kyllä on piirretty aikakirjoihin, mutta ei ole vielä täydellisesti selvinnyt luettavaksi. Kun me koetamme ponnistaa siitä kuvan eteemme, niin se ehkä onnistuu, mutta me emme osaa sitä kirjoittaa. Toistaiseksi me vain tiedämme tajunnassamme, että hirveä onnettomuus on kulkenut ylitsemme, raastanut, revellyt ja iskenyt meihin haavan, joka ei mene kiinni, vaan polttaa ja pakottaa.
Me saatamme olla sanan ja kynän miehiä, mutta sen kaamean turman edessä meidän kielemme mykistyy ja kynä käy raskaaksi. Me kerromme kukin vain omasta onnettomuudestamme, haastamme oman rintamme haavoista, vaikka meitä yhteinen kipu kirvelee.
Meillä onkin vielä iso urakka siinä, mitä aikaisemman taipaleemme varrelta on jäänyt muistiin merkitsemättä. Älköön siis tuomittako meitä, vaikka olemme ajan ankaran surun edessä heikkoja ja kykenemättömiä, se kun meitä vuorena painaa. Ne, jotka meidän jälkeemme tulevat, osaavat tehdä meille oikeutta ja sanoa sen sanan, joka on salpautunut meidän huultemme taakse.
* * * * *
Mutta yhden minä tiedän: kerran keväällä, kun päivän kultainen juova ei enää löytänyt hangen hopeaa ja hongat kohahtelivat auringon ylenemisen iloa, kun kiuru kiiti korkealla ja lauloi häitä ja kaikkialla värähteli elämänriemu, kulki sen harjun vierteelle synkkiä saattoja, jollaisia ei ennen niillä mailla ollut liikkunut. Niitä tuli sinne joka ilta ja aina samat palasivat, toiset olivat jääneet harjun rinteelle, josta he eivät ole tulleet, eivätkä koskaan tule kotiin.
Pieni yhteiskunta vähän matkan päässä harjun kupeella eli silloin parhaillaan sitä suurta onnettomuutta, josta yllä mainittiin.
Muutamat päivät ja viikot tekivät silloin historiaa, joka, jos se joskus oikein kerrotuksi tulee, sisältää enemmän kuin sukupolvien uurastaminen.
* * * * *
Sitten meni vuosia, jotka eivät olleet jaksaneet luoda umpeen kuilua onnettomuuden ja sen muiston välillä.
Se sama vieraan maan mies, joka ennen oli harjulla innostuksen huudahdukseen puhjennut, tuli taas ja vaati mukaansa entiselle paikalle. Minä en voinut kieltäytyä, vaikka sydämessäni asui ankeus ja tuska.
Vieraan maan mies kysyi:
— Mitä ovat nuo punaiset aitaukset rinteellä?
— Siellä makaa kuopattuna kukkuloittemme ikuinen rauha...
— Niin, teilläkin on ollut sota — teilläkin.
— Ei, vaan murha... murha meillä oli.
Vieraan maan mies tahtoi pois. Hän ei puhunut mitään. Vasta myöhemmin hän kirjoitti, että siellä harjulla oli ilmojen orkesteri lakannut soittamasta, hongat eivät huokuneet elämäniloa ja se lammensilmä alhaalla tuijotti melkein kuin pääkallosta.
KERRAN KEVÄÄLLÄ
MUISTIKIRJAN LEHTINEN
Kevät!
Jokaisella ihmisellä on oma vuodenaikansa, jota hän intohimoisemmin kuin muita rakastaa. Kesä koruineen on monien unelma, omat ihailijansa ovat talvenkin lumisilla tanhuvilla, eikä pidä luulla, ettei syksyn omituinen väririkkaus osaisi kiehtoa. Se on aivan turhaa puhetta, että kelta on syksyn ainoa väri. Kyllä sillä on muitakin, vielä tenhoavampia ja häikäisevämpiä. Ja mikäpä vetäisi vertoja syksyn kireän-kuultavalle taivaalle, joka kaartuu yllämme kuin moskean kupolikatto.
Mutta kevät! Sinua sittenkin useampi kaipaa. Keväässä on optimismia, hyvänuskoa, ja harva toki mielessänsä yksin elämän harmautta hautoo.
Kuta vanhemmaksi ihminen varttuu, sitä enemmän hän kaihoaa kevättä. Hän haluaa siinä nähdä oman nuoruutensa innon ja uneksia aina uudestaan entiset sadat toivonsa, jotka elämä vuodesta vuoteen on jättänyt toteuttamatta.
* * * * *
Minä olen kaikkien vuodenaikojen kannattaja, minulla ei ole erityisiä suosikkeja. Minä löydän aina luonnosta sopusoinnun sydämelleni ja virvoitusta väsyneelle mielelle. Minun sieluuni saapuu aina kevät, kun minä astun luonnon, suuren tutun ja tuntemattoman temppeliin.
Minua kalvaa usein kauhea tuska, kun minä kuljen ihmisitsekkyyden keskellä ja näen, kuinka pienen pyyteen vuoksi paljon uhrataan ja kuinka suuren haaveen ja onnen kaipuun annetaan tallautua tantereeseen mitättömän itserakkauden takia.
Niin minä tunnen, enkä sittenkään ole sen parempi kuin muutkaan. Ihminen, itsekkyydestä ja omanvoiton pyynnistä vapaa, on vain minun salainen haaveeni. Itse olen minä hyvä ainoastaan humisevan metsän pyhätössä, korkealla vaaralla, jonne alhaalta katsoo sininen lampi kuin armaan silmä.
* * * * *
Mutta mitäpä minä näitä haastelen, hullujani huutelen, minä, joka olen kerran nähnyt oikean kevään, tai ainakin _luullut_ näkeväni.
* * * * *
Voi, kuinka minä olin sairas ja masentunut, kun juna minua kiidätti yli rajan idästä Suomen puolelle!
Minä olin jättänyt taakseni meluavan suurkaupungin, jonka kansa kulki jo kolmatta, vai lie ollut neljättäkin, viikkoa katselemassa kuulan reikiä julkisissa rakennuksissa ikäänkuin suurta ihmettä, vaikka pihoilla maleksi raajarikoiksi ammuttuja ihmisiä, joita monen edelläkäyneen sotavuoden aikana oli tehty miljoonittain ja joissa olisi ollut kylliksi katsomista, enemmänkin: auttamista.
Kansa ihmetteli oman historiansa hävitystä, ja eniten se oli ihmeissään nähdessään pienen, nuhrautuneen punaisen lipun, jonka sotamies oli sisään tunkiossaan ennättänyt pistää entisen keisarillisen linnan portille.
Oli tapahtunut vallankumous, ja kansa katseli sen jälkiä.
Ihana asia se vallankumous! Lienen itsekin sen ylistystä laulanut.
Vapaus oli voitettu, olisi pitänyt olla iloinen, mutta sydämeen pisti pahasti. Veli oli murhannut veljensä vapauden hinnaksi.
Tuleekohan tästä oikea vapaus?
Lähimmät kuukaudet vastasivat kysymykseen. Mikä oli vastaus...?
* * * * *
Mutta minä olin jättänyt jälkeeni sen levottoman kaupungin, jonka kansalaiset päivin kulkivat vallankumouksen jälkiä katselemassa, ja öisin ase kädessä rosvosivat toisiaan hämärillä kaduilla. Minä tulin kotimaahan.
Täällä oli iloista väkeä, laulua, soittoa ja kukkia. Kevättä ilmassa ja samaa sydämissä. Kukaan ei etsinyt kuulan reikiä — _silloin_.
Se kevät pyyhkäisi kuin siivellä pois kaikki vuosien vaivat, pään raskaus keveni kohta, ja sydän löi terveesti.
Kansa kulki onnellisena kaduilla ja puistoissa, ja jokaisen kasvoista saattoi lukea riemuitsevan: katso, me ollaan nyt omia itsiämme, ja nyt me ruvetaan luomaan sitä uutta Suomea, josta on ollut niin paljon puhetta.
Minä yhdyin joukkoon ja ylistin vapautta, ja silloin minä todella uskoin vapauteen, toisen kerran elämässäni alun toistakymmenen vuoden väliajalla.
* * * * *
Mutta sitten tuli kesä...
Tuli syksy...
Talvikin tuli...
Lienee koittanut kevätkin... Mutta missä oli vapaus?...
Sitä toista kevättä minä en jaksa muistella.
* * * * *
Kohtalo, anna meille vielä kunnon kevät!...
OMAN ONNENSA SEPPÄ
Meillä lauletaan ylistystä neroille ja tietoviisaille, jotka tämän maailman kehityksen vauhtipyörää muka liikkeessä pitävät ja joita ilman me ei oltaisi niitä kuin nyt ollaan, vaan kuljettaisiin melkein yhtä mölöinä kuin karhut metsässä. Ja tämä maailma olisi muka tuntuvasti tökerömpää tekoa ilman näitä oppineita ja neroja, joitten älynystyröistä herahtelee viisautta meidänkin puolestamme ja joitten kallosta on kotoisin kulttuuri, sivistys ja valistus, niin että meidän ei muuta kuin piehtaroida niissä.
Hyvä on: ei olla kitsaita, annetaan tunnustus opille ja nerolle, semminkin jos se itsenäisenä ilmaiseikse; eihän tässä olla sivistysvihollisia, ei toki. Mutta mikä on tulla älyniekaksi, kun suuria kouluja käydään ja paljon kirjoja luetaan. Toista se on, kun pitää ottaa oppi omista hyppysistään ja kokemuksen mutkaiselta tieltä tietonsa kerätä.
Ne ovat neroja sellaisetkin, kansanmiehet, jotka eivät päivääkään ole koulun penkkiä painaneet, eivätkä mestarien työpajoissa hihnaa maistaneet opin alkajaisiksi, vaan on heistä sittenkin kehittynyt taito- ja tietoniekkojakin, jotka voivat kerskata, jotta istukoon tuohon opinkäynyt rinnalle, niin katsotaan, onko konstinsa ovelampi.
Voi, kuinka niitä on Suomen pitäjissä paljon sellaisia; kuka niitten luvun tietääkään!
Otetaanpa yksi esille.
* * * * *
Taavetti oli tämän pojan nimi, ja Taavetti taisi olla isäkin. Siinä oli monta kakaraa pienessä mökissä, jota Särkäksi kutsuttiin, ja Särkkiä se oli sitten koko sukukin. Tuskin tämä Taavetti oli vanhinkaan. Lienee paremminkin ollut siinä keskivälillä, vaikka tästä vasta oli muistettu tehdä isän kaima, jollainen ehdottomasti perillisten joukossa oli oleva. Toisille oli sattunut allakasta löytymään muita mukavia nimiä.
Taavetin elämän juoksu alkoi kuten muittenkin samanlaisten töllien perillisten. Äiti oli jonain iltana lehmän lypsyltä paiskautunut pitkälleen ja käskenyt hakea naapurin muijan saunaa lämmittämään ja avittelemaan siinä puuhassa, jonka oli tuotava uusi suu perheen vähitellen täyttyvään pöytään. Niin tuli sitten Taavetti tähän maailmaan ilman lääkäreitä, kätilöitä ja pihtisynnytyksiä, joista viimemainituista ei varsinainen kansa Suomen saloilla vielä tänäkään päivänä tiedä mitään. Milloin pääsee vähemmällä, milloin ottaa kovemmalle, ja jos on kuollakseen, niin kuolee. Muutaman päivän perästä oli äiti taas lehmää lypsämässä, ja pieni tulokas pilkisteli kapalostaan orteen kytketyssä kakskorvavakassa, joka jo oli ehtinyt erinäisiä muitakin Särkkiä soudatella. Äiti imetti minkä hänen kuivista rinnoistaan herui, ja loppua korvattiin lehmän utarien antimilla. Särkän töllissä ei tunnettu Maitopisaroita ja Lastenseimiä koelaseineen ja komppeineen. Siellä oli vain yksi lehmä, Punikki, ja se oli sekä Maitopisarana että Lastenseimenä.
Särkän mökissä ei myöskään valitettavasti oltu tutustuttu pienten lasten hoitoa käsittelevään kirjallisuuteen eikä luettu uusimpia kasvatusteorioja, vaan meneteltiin näitten asioitten suhteen sillä yleisellä tavalla kuin Suomen silloisen suuriruhtinaskunnan maaseudulla oli totuttu menettelemään: annettiin lapsen kasvaa, jos on kerran kasvaakseen. Särkän muorin kasvatusteoria ei ollut kovin monimutkainen. Se kun ei yksi akkanen ihminen, jolla on puolitusinaa penskoja ympärillään ja mökin työt hoidettavinaan, kerkeä paljon kasvatusasioilla päätänsä vaivaamaan. Niin pian kuin Taavetin koivet vähänkin rupesivat kannattamaan, pistettiin hänet, kuten kaikki edeltäjänsä iässä, reikätuoliin, jonka Suomen kansan keski-ikään ehtinyt enemmistö lapsuusajoiltaan vielä hyvin muistaa. Tämä reikätuoli on kuulunut Suomen salojen pienten lasten hoitoon välttämättömänä välineenä, vaikka lastenhoidon erikoislääkärit sitä pitänevät vähemmän suositeltavana. Mutta Suomen kansan suurimmalla osalla on kiire, ja se on osannut turvata vekaransa parhaiten pistämällä hänet reikään seisomaan.
Kun Taavetti pääsi reikätuolista ja alkoi pysyä pöydän ääressä, lopetettiin Punikin maitopisara kuin naulankantaan ja hänet siirrettiin yhteisille aterioille. Mökkiläisen ruokalista ei silloin ollut kovin vaatelias, eikä se Savon sydämessä ole vielä nytkään. Siihen kuului leipää, suolakalaa — parhaimmassa tapauksessa muikkua — potattihauvikkaita ja piimää silloin, kun viimemainittua sattui olemaan. Muuten oli ryypättävänä vesi eli, kuten leikkisästi sanottiin, Mustikin maito. Tarpeellinen vaihtelu saatiin sen kautta, että suolakalan puutteessa kannettiin pöytään kalansuolavettä, joka, luojankiitos, oli melkein puuttumaton. Niillä ruoilla sitä elettiin, kasvettiin miehiksi ja naisiksi, naitiin ja kuoltiin, ja kasvatettiin taas uutta polvea samanlaisilla sapuskoilla.
Ja mieheksipä tuo varttui Särkän Taavettikin. Varttui ja oli akoittunutkin, vaikkei Luoja ollut siunannut hänen avioliittoaan pienillä taaveteilla.
Hintelänpuoleinen oli sentään Taavetti tekojaan. Liekö johtunut siitä, että liian nuorena sai tarttua aatran kurkeen ja viikatteen varteen, vai liekö muuten ollut sellainen jo luonnostaan. Kasvoihan noista muista saman mökin muoskista yhtäläisillä eväillä rotevia miehiä. Ne olivat kuitenkin hajonneet kaikkeen maailmaan, ja tytöt oli naitu pois, niin jotta Taavetille oli jäänyt tölli käsiin ihan väkisten.
Isä ja äitikin olivat silloin jo siirtyneet turpeen alle, ja oli isä vielä viime vuosinaan uudistanut torpan kontrahdin ylen raskailla ehdoilla. Ei ollut Taavetille mikään makupala tämä kontu, ja monesti ajatteli hän katkerana, että senkö täytistä hänen piti jäädä tähän kitumaan, kun toiset lensivät tiehensä ikään kuin aavistaen, että sillä paikalla mies pian menehtyy.
Mutta kohtalonsahan se on kullakin, ja Taavetin kohtalona oli asua tätä lapsuudenkotiaan niin kauan, että se yhtenä kauniina päivänä mennä paukahti maksamattomista veroista.
Lähtiessään kotikonnultaan oli Taavetilla muutamia säkkejä perunoita, pienoinen pönttö suolamuikkuja ynnä jokunen leivänkyrsä. Niine eväineen painui hän vieraan tuvan karsinaan loisiksi. Ei sovi sanoa, ettei hän olisi parastaan koettanut pysyäkseen kiinni maan kamarassa. Ei hän ollut laiska eikä saamaton, vaikkakaan vartensa ei ollut parhaan työjuhdan ruho, mutta kun kerran kohtalo laittaa tokeensa tielle, niin siihen yritteliäinkin mies kompastuu. Ja kun kerran kompastuu, niin tapahtuu se tavallisesti siksi perusteellisesti, ettei jää miehelle muuta kuin kaksi kättä tyhjää täyteen.
Mutta hyvä, että ovat edes kourat tallella, niillä kelpaa yrittää eteenpäin. Ja Taavetti yritti.
Oli tullut mökiltä lähtö juuri talven selkään, parhaana tukkipuun kaatoaikana, ja läheiseltä tukkityömaalta meni Taavettikin leipäänsä hakemaan. Mikäpähän siinä, kyllähän mies kelpasi.
Mutta joka paikassa saa aloittelija maksaa oppirahat. Jo ensimmäisenä päivänä huomasi Taavetti että hänet oli osoitettu juuri pahimpaan paikkaan, jossa puut olivat suuria, oksaisia könttyröitä, kun taas toiset, vanhemmat puulaakin miehet, kaatelivat muutamien satojen metrien päässä solakoita honkia siihen nähden kuin leikillä.
Läpiväsyneenä kuin uuvuksiin ajettu koni palasi Taavetti illalla suolavesikupilleen, josta oli muodostunut hänen eroamaton elämäntoverinsa. Mutta hän oli vakaasti päättänyt hankkiutua seuraavana päivänä toisten luokse helpompaan souviin.
Taavetti oli jo seuraavana päivänä metsässä jättiläistensä juurella, kun tukkipomo saapui uutta miestä katsomaan.
— No, mitenkä käy kaato? — kysyi pomo;
— Käyhän se miten käy, mutta ei tässä leiville pääse, — vastasi tukin kaataja, — kovin tiukan urakan annoitte, pitäisi päästä tuonne toisten miesten sakiin.
— Jaa, se on meillä sellainen tapa, että uusi mies saapi aina vähän lujemman eteyksen selvitettäväkseen, — myhähti pomo partaansa. — Kun tässä kuntoasi näytät ja viikon veistelet, niin sittenpähän katsotaan.
Mutta sellaiset kokeilut Taavettia harmittivat. Hän oli saanut jo tarpeensa näistä jättiläishongista. Mikä hän oli, että hänellä kokeeksi kaadatetaan. Pidettäköön mies miehen väärtinä.
— Se on nyt katsottava, — sanoi hän päättävästi, — tämä loppuu heti hakkuu tältä paikalta.
— So so, kuka täällä määrää? — muljautti pomo vihaisesti Taavettiin päin.
— Minä määrään oman työni kohdalta. Lasketaanko toiseen paikkaan vai ei?
— Ei lasketa.
— Sitten lyön kirveen tuohon kantoon ja minun puoleltani saa riittää puskemista puulaakin hyväksi. Jos on mitä saamista, niin maksa pois! — tussahti Taavetti ja kiilasi kirveensä kannon päähän.
Pomon oli sääli menettää miestä.
— Mitä sinä turhista, — puheli hän lauhtuneena — muuta nyt sitten tuonne muitten pariin, koska pääsi pitää tahdot. Eihän nyt toki, tällä tavalla erota.
— Erotaanpahan. Kun kerkesin kirveeni kantoon lyödä ja sanoa, että lähden, niin en puhettani peru. Meillä ei yhtä asiaa moneen kertaan setvitä.
Ja erohan siitä tuli siinä paikassa. Se oli kopeata siihen aikaan köyhäkin väki. Kun mitä sanoi, niin sanassaan pysyi.
Kovin ihmetteli eukko kotona, kun Taavetti niin lyhyen rupeaman perästä loisen karsinaansa talsi. Potattihauvikkaat sentään pyöräytti ja suolavesikupin pöytään kantoi, köyhän särpimen.
Sattui siinä niukan aamuateriansa ahmaisseen käsiin sanomalehti, jota joutessaan silmäili. Työtön mies aina mieluummin ilmoitussivuja tähyilee, jotta jos niinkuin sieltä avun äkkäisi. Ja löysihän se Taavetti ilmoituksen, johon katse pysähtyi. Muuan helsinkiläinen valokuvien suurennusliike haki asiamiehiä jokaiseen pitäjään.
Siinähän se nyt oli. Piti vain lähettää liikkeelle kaksitoista markkaa viisikymmentä penniä mallikuvaa ja näytteitä varten. Sadannen tilauksen lähetettyään saisi sitten summan pois, mutta siihen asti se pidettäisi panttina. Taitaisi tästä hyväkin homma tulla, mutta mistä ottaa rahat? Yhden päivän tili tukinkaadosta ei tehnyt ihmeitä.
Mutta ken etsii, se löytää.
— Eukko, minä menen myömään potatit, tähän onkeen tartutaan.