Part 1

KOHTALON KOURA

Kirj.

Heikki Välisalmi

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1917.

SISÄLLYS:

Jahvetti Kumpulaisen isänmaa Kapinoitsija Sammakonkutu Häväisty temppeli Kerran keväällä Oman onnensa seppä Ihmisasunto Isä ja poika Hullun kirjoissa Syntymäpäivälahja Ahkerat kädet prinsessa Kohtalo

JAHVETTI KUMPULAISEN ISÄNMAA

TARINA YKSINKERTAISESTA KANSANMIEHESTÄ

Jahvetti Kumpulaista pidettiin aikoinaan seutukunnalla juuri parahiksi sellaisella järjellä varustettuna kuin tavalliselle mökkiläiselle kuuluu. Ainakaan ei yleinen käsityskanta katsonut miehen sen enempää tarvitsevan osatakseen taivaltaa mutkattoman radan, joka täällä matoisessa maailmassa on köyhän kuljettava.

Jotkut ovat pyrkineet nimittämään sellaista hiljaista nujuamista, joka on ollut havaittavissa mökkiläisten kamppailussa eteenpäin pääsemiseksi, yhteiskunnalliseksi kysymykseksi, mutta asianomaiset itse eivät sitä pitkiin aikoihin kutsuneet millään nimellä, siihen kun ei heidän mielestään sisältynyt muuta kuin yksinkertaisen ihmisen elämänosa. Eivät nämä ihmiset myöskään ole isosti vaivanneet päätänsä ympäröivien elämänsuhteiden selvittämisellä. Heille ei ole ollut olemassa muuta kysymystä kuin se, mikä sopii oman aitauksen sisälle.

Tämä Jahvetti Kumpulainenkin oli vaeltanut kaikessa rauhassa renkivuotensa Haljalan kartanossa, eikä hänen tiellään alkuaan ollut muuta kuin kaksi ratkaisua odottelevaa kysymystä. Ensimmäinen oli saman talon piika Anna Loviisa. Tämä kysymys tuntui Jahvetin mielestä kylläkin vaikealta, mutta selvisi hänelle edullisesti paljon helpommin kuin hän oli osannut toivoakaan. Jahvetti oli tuuminut koettaa kysymyksen ratkaisua vasta kesällä rukiinleikkuuaikaan, koska silloin olisi hänen mielestään ollut sopivinta yrittää saman tien toisenkin, nimittäin torpan paikkaa koskevan kysymyksen lopullista selvittelyä, mutta kohtalo teki omia laskelmiaan ja näki hyväksi ratkaista koko jutun keväällä, siinä kauran kylvön maissa. Jahvetin täytyi tyytyä tähän menoon, ja kun patruunankin kanssa sopeutui se mökin asia melko sujuvasti, niin pääsi mies jo köyriltä oman tuvan tekoon.

Kun sitten tämä tupa oli valmis ja Anna Loviisa siinä emäntänä, niin tuntui Jahvetista, että nyt saa muu maailma mennä menojaan hänen puolestaan. Sitä hoitakoot herrat, kuten esim. patruuna ja hänen ylioppilaspoikansa, ja varakkaat talolliset; Jahvetin laisen ilmanaikojaan mökkiläisen päänvaiva sai loppua tähän. Työ näet ei halkaise aivoja.

Mutta sitten tuli yhtäkkiä semmoinen rysäys, joka pani Jahvetti Kumpulaisen pään pyörälle.

Kartanossa päivätöissä käydessään oli Jahvetti kuullut, että isänmaa oli vaarassa. Hänen ei milloinkaan ollut tarvinnut ajatella, mikä se sellainen isänmaa oikeastaan on, ja hän joutui nyt aivan ymmälle. Jahvetin ajatusten maailmassa ei ollut edes minkäänlaista käsitystä isästä, hänellä kun ei sellaista ollut milloinkaan ollutkaan. Mistäpä se nyt Jahvetti Kumpulaiselle isänmaa!

Yksinkertainen, vanhan ajan kansanmies ymmärsi sen, mihin käsi yletti, eikä yhtään pitemmälle. Ja Jahvetin käsi ei ollut koskaan yltänyt isän polveen. Maan tunsi kuokan kärjessä ja jalan alla, mutta se oli hänelle vain vuokrattua vierasta maata.

Tämä isänmaa-kysymys iskettiin nyt Jahvetti Kumpulaisen eteen ihan äkkiarvaamatta. Se oli käynyt sillä tavalla, että kartanon ylioppilaspoika oli kysynyt Jahvetilta, pitikö tämä passiivista vastarintaa nykyisessä tilanteessa ainoana keinona väkivallan torjumiseksi. Ylioppilas vakuutti, että se voi pelastaa isänmaan, vaikka patruuna, hänen isänsä, oli toista mieltä, nimittäin että on koetettava myöntyväisyydellä voittaa aikaa, eikä yleensäkään saa esivaltaa vastustaa, koska se on Jumalan asettama.

Siitä tuli sanatulva, josta Jahvetti ei ymmärtänyt muuta kuin esivaltaa koskevan kohdan, sillä hän muisti sen katkismuksesta. Hänen mielensä rauha oli kuitenkin järkytetty siitä, että hänen ajatusmaailmaansa oli ilmestynyt selvittämätön kysymys, jollaisia siinä ei ollut enää pitkään aikaan esiintynyt.

Joka kerta kun Jahvetti nyt tuli kartanoon, tapahtui aina jotakin kummallista. Muutamakseen kertoi renki, että patruunan ja hänen ylioppilaspoikansa välille oli noussut ilmiriita, kun poika oli omin lupinsa poistanut keisariperheen kuvan salin seinältä ja kutsunut keisaria valapatoksi. Jahvetin käsityksessä oli keisari hyvin hämärä olento, jota hän ei tiennyt muualla olevankaan kuin kuvassa. Mutta kuva kuului seinälle, ja hänkin olisi pannut sen tupansa koristukseksi, jos hänen olisi kannattanut sellainen hankkia. Ei Jahvetti ollut sitäkään ajatellut, minkä vuoksi keisarin kuva seinälle ripustettiin; se oli vain verissä jokaisella ja maan tapa, joten ei mitenkään ollut käsitettävissä, kuinka isälle ja pojalle saattoi tulla kina tällaisesta asiasta.

Vielä oudompaa oli Jahvetista, kun palvelusväkikin alkoi hajaantua kahteen leiriin: toiset pitivät patruunan, toiset ylioppilaan puolta, ja kaikki puhuivat isänmaasta. Jahvetti ei voinut asettaa noita toisia kyllin korkealle; hän itse tuntui jääneen vallan auttamattomasti takapajulle, kun ei kykene riitelemään niin kuin toiset. Ja niin paneutui isänmaa-kysymys hänelle suorastaan vaivaksi ja taakaksi, jonka alle hän toisinaan oli nääntyä.

Sitten tuli tapauksia, jotka yhä vaan sotkivat Jahvetti Kumpulaisen katsantoa tässä asiassa. Hän enemmän kuin hänen Anna Loviisansakaan ei ollut kirjamies. Molempien lukutaito oli alunperin jäänyt heikonpuoleiseksi, eikä heillä ollut varojakaan kustantaa itselleen sanomalehteä. Korvakuulolta oli Jahvetti kuitenkin saanut selvän, että isänmaa oli välillä ollut pelastettukin, mutta sitten oli taas tullut sekaannusta ja syntynyt uudelleen riitaa kansalaisten kesken.

Kuitenkin oli lopulta muuan seikka ollut selvittävinään Jahvetti Kumpulaiselle, mikä se on se isänmaa, joka oli antanut niin paljon ylimääräistä työtä hänen ajatuksilleen. Patruuna oli kuollut ja haudalla, jossa kaikki alustalaiset olivat läsnä, oli esiintynyt monta puhujaa. Melkein jokainen heistä, papista alkaen, oli sanonut, että tämä pitkän päivätyön suorittanut mies on nyt päässyt lepäämään isänmaan multaan. Silloin oli Jahvetti Kumpulainen hoksannut, että tämä _siunattu maa on juuri se paljon puhuttu isänmaa_.

Sen perästä oli kaikki ruvennut menemään taas latukantasiaan, sillä Jahvetti oli saanut ratkaistuksi tämänkin kysymyksen. Hänelle oli annettu pitkäaikainen kirjallinen kontrahtikin, vaikkei hän itse ollut koskaan käynyt sitä pyytämässä. Nykyinen patruuna, se entinen ylioppilas, oli kerran kutsunut luokseen, ollut hyvin äkeä mieleltään ja käskenyt Jahvetin piirtää puumerkkinsä pariinkin paperiin, joista toinen oli annettu hänelle itselleen, sekä murissut jotain kirotuista sosialisteista.

Siitä pitäen ei patruuna ollut suonut Jahvetille hyvää sanaa, eikä tämä voinut ymmärtää, mikä kumma näin oli välit rikkonut. Maanvuokrakin ruvettiin nyt ottamaan rahassa, vaikka Jahvetti olisi mielellään tehnyt päivätyönsä vanhaan tapaan. Tästä alkoi uusi vaiva Jahvetti Kumpulaisen sydämessä. Isänmaa-kysymys oli nyt selvillä, mutta tämä uusi hätyytti hänen ajatustaan, joka ei kyennyt selittämään, mistä patruunan ynseys johtuu.

Nyt alkaakin tämä kertomus lähetä loppuaan. Väliltä jää kyllä jotain kertomattakin, mutta se ei liity Jahvetti Kumpulaisen isänmaa-tarinaan, joskin sillä saattaisi olla hyvinkin paljon mielenkiintoa elämäkerralliselta kannalta. Se täytyy kuitenkin jättää pois eheyden ja yhtenäisyyden vuoksi.

Nyt siirrytään suorastaan siihen aikaan, jolloin tässä maassa seisoi kaksi kansanluokkaa vastakkain ja jolloin Jahvetti Kumpulaisen kohtalo joutui tämän maallisen vaelluksen kohdalta päätepisteeseen. Hän ei tosin itse lukeutunut mihinkään luokkaan, kuten niin moni meidän maassamme, vaan hukkui siitä huolimatta tapausten vilinään. Siltä ajalta onkin yleensä huomattava, että monesti kaikkein vähimmän asiain menoon vaikuttaneet kärsivät kovimman kohtalon.

Jahvetti Kumpulainen ei ollut mikään liikkuva mies koko elinaikanaan. Hän ei juuri seurannut seutukunnankaan elämää, puhumattakaan koko maan tapahtumista, jotka olivat hänestä liian kaukana. Kyllä hän tiesi, että muutamien kilometrien päähän oli kohonnut rakennus, jota sanottiin työväentaloksi, mutta hän ei ollut siellä kertaakaan käynyt. Hän ei välittänyt mistään seuroista, ja kun paikkakunnan akatkin olivat ristineet uuden rakennuksen pirunkirkoksi, niin tuntui Jahvetilla olevan sitä vähemmän asiaa siihen.

Nyt oli kuitenkin eräänä päivänä käynyt sellainen omituinen humaus tämänkin seudun ylitse, että Jahvettikin oli muitten alustalaisten kanssa tempaantunut mukaan. Niitä tulee välistä kummallisia aikoja, joina yksinäisinkään sielu ei enää jaksa kestää sulkeutunutta elämäänsä, vaan pyrkii toisen sielun rinnalle yhteisiin puuhiin. Tämä kumma päivä se vei Jahvetti Kumpulaisenkin työväentalolle.

Siellä tarinoitiin paljon työväenluokan tehtävästä ja vaikkei Jahvetti ymmärtänyt mitään luokista ja luokkataisteluista, myönsi kuitenkin jossain syvällä hänen sydämessään soipa ääni, että siellä talolla puhutaan tämän köyhän asiasta. Hän sopeutui koko kevään ja kesän siihen joukkoon, mutta syksyllä tuli ero.

Talolla oli ruvettu puhumaan jostain kaartista. Jahvetilla ei aluksi ollut mitään sitä vastaan, olihan Suomen maassa ennenkin ohut kaarti; sen Jahvetti tiesi. Hän oli oikein tämän uuden kaartin kokouksissakin, eikäpä sitä muuta tehtykään kuin kokoonnuttiin. Mutta sitten oli tullut muuan mies ja luvannut kaartille kiväärejä, joilla oli puolustettava köyhälistöä porvareita vastaan. Tämä seikka se oli käynyt Jahvetin sydämelle. Viis hän välitti porvareista, eikä hänen tarvinnut ketään vastaan puolustautua, kun ei häntä koskaan ollut kukaan uhannut, enemmän kuin hänkään ketään. Pyssyä hän vielä pelkäsikin, sillä se oli hänen mielestään vihoviimeinen kapine.

Siinä kokouksessa, jossa kivääreistä puhuttiin, tuntui Jahvetti Kumpulaisesta, että hänen olisi pitänyt sanoa jotain vastaan. Siinä ne pyörivätkin sanat ihan kielen kannalla, mutta eivät vaan tulleet ulos, minkä vuoksi hän puikki hiljakseen tiehensä, eikä sen koommin koko talon ovea avannut.

Vierähtipä taas aikaa muutamia kuukausia ja oli uudelleen kevätpuoli käsissä. Jahvetti oli koko talvenkorvan nuhjannut töitä mökillään kiinnittämättä huomiota maailman menoon sen enempää kuin ennenkään monien vuosien kuluessa. Koko seutukunnalta oli varsinkin nuorempi miehinen väki hävinnyt teille tietymättömille, akat vain kuljettivat kummia sanomia sotaisista melskeistä. Mitäpä Jahvetti niistä! Vähänkö sitä oli ollut sotaa ja meteliä maailmassa viime vuosina. Kylläpähän herkeävät, kun aikansa sotivat. Jahvetin mökille nyt ei vihollinen ainakaan tule!

* * * * *

Mutta sitten tapahtuikin juuri ensimmäisten päivien ilmestyttyä pelloille ja metsän laitaan, että Jahvetti Kumpulaisen mökkiin työntyi eräänä iltana kartanon patruuna kahden eriskummalliseen pukuun puetun ja kivääreillä varustetun miehen kanssa.

Patruuna näytti tuikealta ja sanoi kohta Jahvetin nähtyään äkäisellä äänellä:

Vai täällä tämä punakaartilainen on, ja mukamas kaikessa rauhassa! Luuletko meitä narraavasi, isänmaan petturi? Missä aseesi?

Nyt se tuli taas esille, se isänmaa-kysymys ja vielä sellaisessa muodossa, että Jahvetti tyrmistyi. Hän tunsi ihan niinkuin syksyllä siinä kaartin kokouksessa, että jotain pitäisi sanoa, mutta sama painajainen, joka oli häntä ikänsä vaivannut, sulki taas suun.

— Jaaha, kyllä tiedetään, mitä joukkoa olet, mars matkaan! — tiuskasi patruuna ja puhui sitten seuralaisilleen jotain semmoista, josta Jahvetti ei ymmärtänyt sanaakaan.

Jahvetti tajusi vain sen, että hänen on lähdettävä, kun patruuna käskee. Sen pitemmälle ei hänen ajatuksensa kantanut. Anna Loviisakaan ei näyttänyt käsittävän sen enempää ja lapset, joita alkuvuosien hedelmättömyyden jälkeen oli kertynyt puolen tusinaa, olivat saaneet suhinan aihetta oudoista vieraista.

Jos Jahvetin päässä pyssymiesten välissä kulkiessaan yleensä liikkui joku ajatus, niin pyöri se vain sen kysymyksen ympärillä, että tottapahan patruuna tietää; ainahan sitä ennenkin on hänen elämäänsä ohjattu kartanosta käsin.

Metsän laitaan pälveen Jahvetti vietiin. Siellä sanoi patruuna, että hänet ammutaan kapinallisena.

Sana oli outo Jahvetille, eikä hän vieläkään voinut ajatella muuta kuin että kylläpähän patruuna tietää. Sen hän ymmärsi, että nyt oli kuoltava, mutta kuolema ei tuntunut yhtään pahalta.

Sitten kysyi patruuna:

— Onko sinulla jotain toivomista?

Nyt välähti Jahvetin aivoissa ikäänkuin joku kaukainen muisto.

— Minä pyytäisin päästä _isänmaan multaan, siunattuun maahan_...

Patruuna mutisi jotain epäselvästi ja puhui outoja sanoja vieraille, jotka hiukan naurahtivat.

Sitten suoritettiin toimitus, joka sinä vuonna kohdistettiin niin moneen tämän Suomen kansalaiseen.

KAPINOITSIJA

TAPAUS PAHOILTA PÄIVILTÄ

I.

Kuka olisi uskonut, että Anshelmi Keltasestakin tulisi kapinoitsija, valtio- ja maanpetturi ynnä isänmaankavaltaja, ja että hänetkin, rehellinen yhteiskunnan jäsen, leimattaisiin varkaaksi ja roistoksi.

Anshelmi Keltanen oli oikeastaan hyvinkin tärkeä jäsen siinä pienessä kaupungissa, jonka asujameksi kohtalo oli hänet määrännyt, niin tärkeä, että monet pienet maaseutukaupungit sellaisitta tuskin tulisivat toimeenkaan. Hän ei tosin ollut mielipuolisuuteen saakka rakastunut työntekoon, sillä hänen heikkoutensa oli nuoruudesta pitäen ollut näyttämötaide, mutta koska hänen osakseen oli tullut elättää itsensä kättensä työllä, kuten esivanhempaakin hamasta aikaisimmista polvista asti, tehtiin hänestä nahkuri, niinkuin monesta ehkä nahkurin ammattiin paremmin sopivasta on tehty näyttämötaiteilla. Tässä ammatissa ei Anshelmi kuitenkaan tuntunut oikein menestyvän, sillä häneltä jäi vuotaan karvaisia paikkoja. Kumpiko Anshelmin sopimattomuuden ensiksi huomasi, asianomainenko itse vai mestari, siitä ei ole tarkkaa tietoa, mutta kaikessa tapauksessa pääsivät he yksimielisyyteen siitä, että Anshelmin oli vaihdettava ammattia.

Kuka ties: jos Anshelmi olisi paremmin onnistunut nahkapeitturina, ei hänestä lainkaan olisi tullut ennenmainitunlaista petturia ja isänmaankavaltajaa. Olisi vain parkinnut nahkoja niin hyvien kuin pahojenkin hallitusten aikana ja säästynyt kaikilta petollisilta hankkeilta. Anshelmista oli kuitenkin, myöhemmistä tapauksista päättäen hänen omaksi onnettomuudekseen, ehtinyt tulla ajuri useampia vuosia ennen niitä kapinapuuhia. Hän otti uuden virkansa huomattavasti perusteellisemmalta kannalta kuin entisen. Se miellytti häntä, koska siinä hänen mielestään oli paljon enemmän taiteellista kuin nahkurin ammatissa. Hän ajeli kuormia päivisin, ja illat ja yöt istui pika-ajurin pukilla.

Niin, Anshelmi oli uudessa virassaan tyytyväinen kaupunkiin ja kaupunki häneen — aluksi. Hän oli aina altis lupaamaan palvelustaan ja täyttikin lupauksensa, jollei nyt ihan samana päivänä kuin puhe oli ollut, niin ainakin samalla viikolla. Kaupungin herrat ja liikemiehet, jotka Anshelmin palvelusta tarvitsivat, hän tunsi yhtähyvin kuin hekin hänet. Kaikkihan he olivat kaupungin lapsia, yhdessä pieninä piehtaroineet, eikä sellaiseen pikku kylään juuri uusia tule, ja jos joku sattuu eksymäänkin, oppii hän pian tuntemaan kaupungin huomatuimmat henkilöt, joihin Anshelmikin omalaatuisenaan tyyppinä kuului. Vuorovaikutus Anshelmin ja kaupungin säätyläisten välillä olikin niin täydellinen, ettei ensinmainitun saatuaan hotellista myöhäisen kyydittävän koskaan tarvinnut kysyä tämän osoitetta. Hän tiesi jokaisen asiakkaansa asunnon, saattoipa vielä usein väsyneen matkustajan kohteliaasti ihan sänkyyn saakka.

Hyvällä syyllä voi siis sanoa, että Anshelmi Keltasen ja kaupunkilaisten välillä vallitsi täydellinen yhteisymmärrys. Senpä vuoksi häntä kutsuttiinkin kaikissa piireissä ristimänimeltä, joka sekin usein mukavuuden takia lyhennettiin Semmiksi. Niin kutsuivat häntä sekä herrat että rouvat, joitten kumpaistenkin jakamatonta luottamusta hän nautti.

Semmin puoluekannasta ei ollut tietoa, eikä sitä juuri koskaan udeltukaan. Hän kyllä lienee joskus suorittanut sisäänkirjoitusmaksun asianomaiseen ammattiosastoon ja saanut jäsenkirjan, mutta sekin oli puheitten mukaan jo aikoja sitten menettänyt voimansa jäsenmaksujen laiminlyönnin tähden. Hän säilytti sitä enää vain jonkinlaisena muistoesineenä, tai ehkä vilauttaakseen joskus epäilevälle ammattitoverille, jotta älähän nyt, kaveri, miehiähän tässä ovat muutkin miehet.

Mutta sitten tuli se kapina ja sotki hyvät humalat.

Anshelmilla ei ollut tästä kapinatouhusta mitään omaa käsitystä. Niin kauan kuin oman kaupungin punaiset olivat vallassa, ei sellaista tarvittukaan, sillä he olivat hyvin lievästi vallankumouksellisia, eikä heidän ja herrojen välillä näyttänyt olevan sen pahempaa kaunaa kuin ennenkään. Anshelmi ajoi entiseen tapaansa, kyydittävät olivat samoja ja määrättynä vuorokauden aikana edelleenkin samassa kunnossa, sanalla sanoen: koko pikku yhteiskunnan elämä näytti menevän vanhaa latuaan.

Jonkin ajan perästä tuli kuitenkin muutos. Kaupunkiin tulvahti toispaikkakuntalaisia, panivat entisen punakaartin päällikön viralta ja rupesivat pitämään omaa komentoaan. Silloin hävisivät herrat kuin siivellä pyyhkäisten, ja Anshelmia alkoivat käyttää punaisten toimihenkilöt. Aluksi ei hänellä nytkään ollut mitään kantaa kapinan suhteen, mutta pian hänestä rupesi tuntumaan vastenmieliseltä koko touhu. Punaiset päälliköt komensivat kyllä rehtevästi, mutta maksuksi lykkäsivät jonkin paperilapun, jolla muka piti saada rahat, mutta kun meni kysymään osoitetusta paikasta, niin kohautettiin olkapäitä tai sanottiin porvariksi.

Asiain näin ollen Anshelmi katsoi parhaaksi lopettaa koko ajon, kunnes olot vakiintuisivat. Tarvitsihan toki hevonenkin lepoa, kun oli vuosikausia ajaa ryyhätelty yhtämittaa.

Kauan ei Anshelmin kuitenkaan annettu apulaistaan lihotella, sillä muutaman päivän päästä ilmestyi hänen asuntoonsa pistinniekka punakaartilainen ja vaati lähtemään kanssansa esikuntaan. Siellä istui koolla koko esikunta ja yksi, nähtävästi päällikkö, koska sillä oli enemmän punaisia nauhoja kuin muilla, ilmoitti:

Esikunta on päättänyt, että nytten kaikki vossikat mopilisoitaan kansan palvelukseen.

— Vai kansan — äänsi Anshelmi — kyllähän tässä palvelisi vaikka kansaakin, mutta kun se ei maksa muuta kuin arvottomia paperinpalasia, niin minä aattelin...

— Ei mitään vastavallankumousta — keskeytti päällikkö — sinä olet roletaari ja sinun pitää ymmärtää luokka-asemasi.

— Niinpä niin — yritti taas Anshelmi — mutta se maistuu leipä tämän köyhänkin suussa, ja palkkansa pitäisi saada työmiehen...

— Palkkasi saat sitten, kun kansan hallitus on vaurastunut, että voi maksaa. Sinut on määrätty vetämään intentin varastosta rikoita ja nahkoja kaartin verstaan.

— Vetänenpä heitä sitten, kun kerran on määrätty — myönsi Anshelmi ja läksi niine hyvineen.

Ja hän veti. Ei tosin millään erityisellä himolla, vaan niinkuin päiväpalkkalainen, joka ei edes ole varma tilistään.

Kaartin verstas oli venäläisellä kasarmilla, ja eräänä päivänä ollessaan juuri lähdössä takaisin kaupunkiin kuuli Anshelmi nimeänsä huudettavan. Pienestä kellarikerroksen luukusta pisti esiin kaupunginviskaalin hiukan karvoittunut naama.

— Kuulehan, Semmi, etkö sinä menisi meille ja toisi vähän evästä tänne. Meitä on useampia, me ollaan täällä vankina.

— Kukas kumma viskaalin on vanginnut?

— Ei sitä nyt tässä kerkeä selittämään, mene sinä vain rouvan luo, hän kyllä järjestää. Tuo sitten tänne ja anna luukusta!

Sen pitempiä puheita ei siinä tarvittukaan. Tosin olisi Anshelmin tehnyt mieli tietää, miten viskaali on mokomaan paikkaan joutunut, mutta saapihan tuon kuulla rouvalta — ajatteli hän ja läksi ajaa nytkyttelemään kaupunkiin.

Viskaalska kiiruhti heti toisten rouvien luokse. Sovittuna aikana hän antoi Anshelmille suuren paketin ja liverteli:

— On se sentään tämä Semmi siunattu mies! Kyllä Semmiä muistetaan, kun tästä ajat muuttuvat.

Anshelmiin tuli taas henkeä ja elämää. Hän ei enää ollenkaan nurissut, vaan ajoi mielellään »rikolta ja nahkoja kaartiin verstaan». Hänellä oli nyt sopiva sivuhomma: sai auttaa pulassa olevia ihmisiä, vieläpä vanhoja rakkaita herrojaan. Joka päivä, välistä useampaankin kertaan, kulki Anshelmin mukana paketteja kasarmin kellarikerroksen luukusta sisään. Myöhemmin niitä kuljetettiin sisäpuolen kauttakin, kun sattui olemaan omanpaikkakuntalainen kaartilainen vahdissa. Silloin jutteli Anshelmi pitkät lorut herrojen kanssa, painoi tarkasti muistiin kaikki heidän tarpeensa, vei terveisiä rouville ja toi seuraavalla kerralla pyydetyt tavarat.

Ja herrat vakuuttivat aina:

— Kyllä muistetaan Semmiä, kun täältä päästään.

II.

Kapina oli kukistettu, valkoiset joukot olivat tulleet kaupunkiin, vankina olleet herrat pitivät nyt taas valtaa käsissään.

Anshelmi oli pannut hevosensa talliin, rahdinveto kasarmille oli loppunut. Oikeastaan ei sitä olisi riittänyt niinkään kauaksi, jos Anshelmi olisi pitänyt kiirettä. Mutta häntä oli haluttanut olla mobilisoituna, koska herrat, joita hän oli tottunut palvelemaan, olivat istuneet kopissa ja tarvinneet hänen apuaan, ja sen vuoksi hän oli pitkittänyt ajoa mahdollisimman kauan.

Anshelmi lepäili nyt asunnossaan ja ajatteli, että antaa tämän vallan vaihdosta seuranneen ensi hötäkän mennä ohitse, niin nousee häntä sitten taas pukille entiseen tapaan ja alkaa kysellä ajoa.

Ja tästä tämä kertomus sitten rupeaakin joutumaan loppuansa kohden ankaralla vauhdilla. Kuten tunnettua, oli vauhti siihen aikaan, jona tässä maassa suoritettiin n.s. kapinan jälkiselvittelyjä, yleensäkin ankara. Ne, jotka kapinan kukistettua pääsivät valtaan ja vaikutukseen, pitivät kapinallisten tilinmaksulla sellaista kiirettä, ettei lähimainkaan aina tullut katsotuksi, oliko palkansaaja edes tehnyt työtä tiliänsä vastaavan määrän.

Mitä muuten tähän entiseen nahkuriin, sittemmin pika- ja kuorma-ajuri Anshelmi Keltaseen tulee, asetettiin hänetkin kapinallisten palkannauttijain luokkaan. Hänen lepäillessään asunnossaan ja miettiessään, että on sentään hyvä, kun palasivat nämä säännölliset olot ja ihminen pääsee taas omaksi herrakseen eikä tarvitse kärrätä ruokaa herroille kasarmille, ne kun ovat jälleen vapaina ja saavat syödä kotonaan, tuli muutamia pyssymiehiä — tuttuja oman kaupungin poikia — ja sanoivat, että punikki lähtee nyt tekemään tiliä niistä kuormista, joita kauppaneuvoksen varastosta veteli.

Anshelmi oli aluksi vähän ihmeissään, sillä hän ei ollut mitään tiliä odottanut, mutta hymähti sitten ajatellen, jotta tehdään tili, parempi vaan kun maksavat vetopalkan. Tarpeenhan se on tässä yleisessä niukkuudessa.

Vartiosto vei Anshelmin raatihuoneelle, jossa vanhastaan sijaitsi myöskin kaupungin poliisilaitos. Siellä hänet tuupattiin putkaan monien muitten joukkoon. Tällainen tilinteko tuntui Anshelmista hiukan omituiselta. Hän ei ollut milloinkaan ennen joutunut siihen paikkaan, minkä vuoksi mieleen hiipi epäilys, että nyt eivät asiat ole kuvan tolalla.

Tämä tapahtui aamulla, ja illalla sitten vietiin Anshelmi ylös poliisimestarin huoneeseen. Siellä istui muitten joukossa se sama viskaali, joka oli hänet ensiksi huutanut luoksensa kasarmin pihalla ja tilannut ruokia. Anshelmin jossain määrin laskeutunut hyvätuuli kohosi taas. Ahaa, nyt ollaan oikeilla jäljillä. Kyllä nyt asiat selvenevät, kun tämä mies istuu pöydän takana. Hänhän oli monet monituiset kerrat luvannut muistaa Anshelmia, jota kutsui siellä kasarmilla heidän kaikkien hyväntekijäksi.

— No, Keltanen, sanoppas nyt, kuinka paljon sinä varastit niitä kankaita ja nahkoja kauppaneuvos Blixströmin varastosta? — jyrähti viskaali pöydän päästä. Ja toisetkin herrat katsoivat häntä kuin jotain ihme-elävää.

Viskaali oli nyt aivan toinen mies kuin kasarmilla. Siellä oli hänen silmissään ollut samanlainen ilme kuin usein aikaisemmin, ennen näitä selkkauksia, jolloin Anshelmi oli pitänyt viskaalia kansanmiehenä. Se ilme oli kasarmilla ollut vielä lempeämpikin kuin ennen, viskaali oli aina taputellut Anshelmia, jonka mielestä hän oli vankina ollessaan vaikuttanut vähän »heeseliltä». Nyt oli hänen katseensa kova, melkeinpä raaka.