Part 3

Epäillen suhtautui eukko puuhaan, mutta arveli että kun kerran Taavetti tyytyy leipään ja kalansuolaveteen, niin omapa on asiansa.

Taavetti pääsi perunoistaan ja muutamien päivien kuluttua oli hänellä asiamiespaperit käsissä.

Kymmenkunnan kilometrin päässä sijaitsi suuri tehdaslaitos, ja sinne tallusteli Taavetti Särkkä mallikuva kainalossaan. Siitä se sitten varsinaisesti alkoi se oman onnen takominen, joka muutamien vuosien kuluessa antoi Taavetille ammattia loppuiäkseen.

Näytti olleen oikea onnenlehti se mallikuva. Sitä kun näytti ja hinnan ilmoitti, niin jo piti olla kovasydäminen, joka ei suurennusta tilannut. Isonnettiin isovanhempia, tavallisia isiä ja äitejä, sulhoja ja morsiamia, vieläpä kasvavia vesoja ja pikku penskojakin. Taavetti kirjoitti tilauslippuja kuin hätäapukomitean sihteeri katovuonna avustuslappuja ja pisteli taskuunsa ennakkomaksuja. Jokaiselta kuvalta sai asiamies kolmekymmentäviisi penniä itselleen ja tilauksen täytettyä tuli vielä prosentit.

Ihan kaukaisimpaan nurkkaan piti palattua kutsua eukko laskemaan hankkeita. Eikä se ollutkaan mikään leskenropo, joka näin oli asiamiehelle alkutaipaleellaan kertynyt, vaan teki Suomen silloin hyvässä kurssissa olevassa valuutassa viisikymmentäkaksi markkaa kahdeksankymmentäviisi penniä.

Oli siinä rahaa, oli totta toisen kerran! Taavetti ei kuitenkaan jäänyt lepäilemään laakereilleen, vaan suunnitteli uusia matkoja.

Pian tavattiin hänet hiihtelemässä Pohjanmaan ja Savon rajapitäjissä samaisissa asioimispuuhissa. Mikäpähän siinä, olisi kai kauppa käynyt sielläkin ja hyvin olisi käynytkin, mutta useammassa paikassa oli tiellä yksi paha vika: ei ollut valokuvia. Suomen kansa ei siellä päin ollut muistanut käydä valokuvaajalla, kun sellainen asui kaupungissa. Sillä oli ollut liian paljon muuta muistamista. Tämä oli sitä nälkämaan laitaa, jossa kuluu runsaasti kallista aikaa hengenpitimen hommaamiseen. Asian tärkeys kyllä ymmärrettiin oiki selityksin, mutta kysyttiin samalla, eikö herralla olisi sellaista kojetta, jolla voisi ottaa koko kuvan elävästä mallista.

Eihän herralla ollut, valitettavaa kyllä, ja asia ei edistynyt. Mutta Taavetti sai tästä uuden ajatuksen: pitää ruveta valokuvaajaksi, koska kansa tahtoo saada naamataulunsa paperille.

Tämä Taavetti oli jo poikasena ollessaan Särkän mökillä oppinut, että asiat pitää hoitaa äkkinäisesti.

Isällä, samoinkuin äidilläkin oli ollut sellainen kasvatusteoria, joka oli punottu norjista koivunvitsoista, eikä se teoria tiennyt lainkaan löytyvän suomalaista sananpartta: Jumala loi maailman, mutta ei puhunut kiireestä mitään.

Pian oli Taavetti Särkällä kuvakone ja kaksi tusinaa levyjä hyppysissään, ja niin alettiin uusi ammatti. Ainoa asiantuntija valokuvauksen alalla koko pitäjässä oli lukkari, jonka puoleen uusi kuvantekijä kääntyikin päästäkseen konstin perille vähän syvemmin kuin koneen ja levyjen mukana seuranneitten osviittojen avulla oli mahdollista. Lukkari tahtoi kuitenkin pitää salaisuutensa itse ja sanoi:

— Kun kerran rupeaa kuvia ottamaan, niin pitää osata kanssa.

Ja Taavetti, joka muisti, miten raskasta oli elämä ollut ennen mökissä ja kuinka vähän houkuttelevalta tukinjymiläitten kaataminen oli tuntunut, jatkoi alistuvaisesti lukkarin ajatusta: kun kerran herra on koneen antanut, niin tottapahan konstinkin opettaa.

Niin tuli kuin tulikin Taavetti Särkästä valokuvaaja verraten pienillä oppirahoilla. Hän on oppinut sen taidon niin hyvin kuin joku toinenkin, ja hänen kopioimaansa naamavärkkiä kelpaa katsella. Vaikkei hän osaakaan kaupunkilaisen kuvaniekan ammattihymyä eikä kumarra näppäämisen päälle yhtä näppärästi, niin tekee hän näköisen turhia sievistelemättä ja kaunistelematta. Ja maalaiskansa on mielissään, kun näkee itsensä ihan Luojan laatimana.

* * * * *

Mutta ei se ollut tämä valokuvaaminen, joka antoi Taavetti Särkälle hänen oikean yhä vieläkin käytännössä olevan ammatillisen arvonimensä. Kohtalo oli näet määrännyt, että hänelle oli kuuluva vielä jalompi ammatti.

Sen varsinaisen tittelin toi mies, jonka nimeä Taavetti ei muista, vaikka tämä oli aseena kaikkivaltiaan kohtalon kädessä.

Kun Taavetti eräänä päivänä askarteli kehittämiensä valokuvalevyjen kanssa, työntyi sisälle mies herätyskello kainalossa ja kysyi:

— Olisikohan kelloseppä hyvä ja korjaisi tämän kellon, kun se on ruvennut ronklaamaan.

Taavetti ensiksi hiukan hölmistyi, ja sitten hymähti, sillä hän ei osannut aavistaakaan, mikä kumma oli miehen hänen luokseen lähettänyt. Hänen päässään kerkesi kuitenkin välähtää ajatus, että tässä saa uuden ammatin, kun ottaa kellon korjatakseen. Ja sen ajatuksen vallassa hän vastasi:

— Ooja, kyllä niitä tässä meillä korjataan.

Ja sillä puheella jäi kello Taavetille.

— Nyt tässä tuli tuoreeltaan uusi ammatti, — virkkoi Taavetti muijalleen, kun tämä pyykiltä palasi. — Mies toi kellon ja käski korjata.

— Anna olla kajoomatta, säret kuitenkin vieraan vehkeen, — vastusteli eukko.

— Elä joutavia, kai tuommoisen rakkineen miehinen mies korjaa.

Taavetti purki kellon huolellisesti huomaamatta siinä mitään vikaa. Sitten tuli kokoonpanon vuoro. Se olikin paljon kätevämpää puuhaa. Näppipelillä ei saanut kaikkia pieniä muttereita ja vipusimia paikoilleen. Täytyi tehdä ensin pihdit ja meisselit. Hikipäin viilaili mies naulanpätkiä, vanhoja kellonavaimia ja mitäpähän sattui romua kellosepän työvehkeiksi.

Meni siinä päivä ja meni toinenkin, mutta kärsivällisesti näperteli Taavetti vieraan vekkarin kanssa, kunnes sitten yhtenä päivänä, kun kone oli jo melkein koossa, kuului paha parahdus ja pari hammasratasta kimposi lattialle. Niistä olivat hampaat porahtaneet poikki.

Silloin tuli vastaleivotulle kellosepälle hätä käteen. Mutta hätä keksii keinonkin. Taavetti muisti, että eukon veli on kaupungissa kellosepän sällinä.

Mitäpä siinä muuta kuin viisipenikuormaiselle matkalle kello nyytissä. Tulivathan ne siellä rattaat uudestaan hammastetuiksi, ja Taavetti istui koko ajan ulosoppineen sukulaisen vieressä katselemassa, miten se oikein konsti tottuneelta sujuu.

Kalliinpuoleinen tuli tästä Taavetin ensimmäisestä opinnäytteestä. Asiakasta ei tietysti voinut täydestä velottaa, joten mestarille jäi joukko kustannuksia oppirahoiksi.

Mutta kellosta tuli pätö kalu, ja sanoma levisi pian kautta kylien mainiosta kellonkorjaajasta. Työtä tuli tulvimalla, ja työ tekijänsä neuvoo.

Nyt asuu Markkulan pitäjän kirkonkylässä kelloseppä Taavetti Särkkä omassa mökissään. Sinne saa huoleti tuoda kellonsa korjattavaksi ja naamansa jäljennettäväksi, kumpaakaan ei pilata. Kiireellisissä tapauksissa annetaan apua myös muille vikaantuneille masiinoille.

Kelloseppä Särkkä on kunnan luottamusmiehiä, ja hänen harteilleen on laskettu raskas yhteiskunnallinen taakka. Hän ei ole kuitenkaan ylpistynyt, vaan muistaa alati, että hän on oman onnensa seppä. Hänen myötätuntonsa on kokonaan vähäväkisten puolella.

Hänen kunnallisesta toiminnastaan voisi kirjoittaa pitkän luvun, mutta se on toistaiseksi tarpeetonta, koska hän on vielä mies parhaissa voimissaan ja hänen yleishyödyllisen työnsä historiaa piirretään parhaillaan kunnanvaltuuston ja sen alaisten laitosten ja lautakuntien pöytäkirjoihin.

IHMISASUNTO

Siitä on jo lopuilleen toistakymmentä vuotta. Meitä oli kolme nuorta, iloista ja reipasta poikaa sorsastamassa. Oli sellainen huolettoman sees elokuun ensimmäinen päivä, joka tietää vielä täyttä suvea. Heinäkuu on keskikesän kehkeimmän kukoistuksen kuukausi, ja usein on elokuu loppupuolilleen sitä samaa, ainakin keskipäivällä. Elokuun aamussa sensijaan on jo jotain uneliasta, syksymäistä.

Se elokuinen päivä oli tosiaankin kaunis ja kimmeltelevä. Aurinko paistoi kuin omaa riemuaan, ja lahden poukamissa, joita me veneinemme kolusimme, värähteli ihana rauha. Tuulenhenki oli niin hiljainen, että se tuskin kaislaakaan liikutti. Joskus vain vienosti hyväili poskea ja leyhähti avoimesta paidanrinnasta sisälle leikittelemään auringon polttamalla iholla.

Ilmassa leijaili ihmeellinen raukeus. Joku mies souti ohitse, veteli verkalleen tasaisessa tahdissa, pysähtyi meidän kohdallemme ja sanoi:

— Katsokaahan, pojat, että pääsette selän ylitse, tästä tulee ukonilma.

Meillä oli selkävesi soudettavanamme, kaikki sen puolen poukamat olimme jo kierrelleet.

— Mitäpä tuosta, eihän sade sulata, vastasimme me itsetietoisesti.

— Eipä taida, mutta tällaisen hioittavan raukeuden perästä tulee ukkonen myrskyn kerällä.

— Onpa veneessä varaa.

— Onpa on... — Ja soutaja jatkoi matkaansa.

Me soutelimme suurta selkää päämääränämme toisella rannalla näkyvä talo, sillä aloimme uskoa ukkosen tuloon ja mielimme päästä kuivin nahoin. Ne pyssytkin olivat silloin sellaisia poikaisten käsiin annettuja halpoja vehkeitä, joiden lukot sade helposti ruostutti, ja sitten niillä ei ollut juuri ampumista; laukesivat jos lystäsivät.

Kotvan kuluttua ilmestyi kaakkoiselle taivaalle kuin mahdottoman suuren mustan härjän niska. Sitten tuli esille koko ruumis, ja se härkä puski hartiat kyömyssä meitä kohti. Kuului kumea möyrähdys, ja vähitellen alkoivat salamoiden tulipuikot sähähdellä kuin ilotulittajan raketit.

Niin olimme keskellä ukonilmaa ja myrskyä, joka läheni hirmuisella kohinalla. Olimme parahiksi ehtineet suuren selän puoliväliin, taloon me emme mitenkään kerkeäisi kestämättä pitkää kamppailua rajuilman kanssa.

Mutta siinä olikin pikku saarenkumpare melkein nokan edessä. Ei siis muuta neuvoksi kuin soutaa siihen. Autiolta se näytti, mutta eihän ainakaan tarvitsisi tapella myrskyn kanssa. Ja kyllä kesä kuivaa jos kasteleekin.

Myötäinen aalto paiskasi meidät hyvän matkaa rannalle. Veneen vetovaiva oli verraten vähäinen. Saisiko nyt edes hiukan suojaa juuri alkavaa rankkasadetta vastaan?

Kas ihmettä, siinähän on ovi, kallellaan lähjöttävä ovi, joka johtaa jonnekin maan sisälle. Potattikuoppako lie tehty hiekkatöyränteeseen? Mutta kuka kumma täällä potattia viljelee? Kuka viljelleekin, mutta tuossa vierellä on pienoinen lämpäre peltoa, hiekkaista ja hiukan kivistäkin. Astutaan sisään perunakuoppaan!

Eipä se olekaan perunakuoppa, vaan ilmetty ihmisasunto, maanalainen tupa. Pari metriä suuntaansa, nelikulmainen tötterö, jossa lyhyenläntä mies tuskin sopii suoraksi ojentautumaan. On siinä takkakin nurkassa, mutta se muistuttaa melkein herrasväen lasten leikkiuuneja, vaikkei se ole läheskään niin siisti ja siloiteltu, vaan onpahan kuin pieni kiuas tai yleensä vain säännötön kivikasa. Ukkosen pimentämästä ulkoilmasta ei oven auetessa jaksa paljon valoa levitä huoneeseen, joten sen piirteet jäävät aluksi varsin epämääräisiksi. Mutta silmä tottuu pian hämärään ja toteaa helposti, ettei siinä mitään erityisiä piirteitä olekaan. Pienestä ikkunapahaisesta katon rajassa tuijottaa musta ilta, jota vain aika-ajoin välähtelevä salama valaisee. Lattiaa ei juuri lainkaan erota, mutta jalka tuntee, että siinä on joitakin irtolautoja, jotka askeleen alla pahasti notkahtelevat. Seinän viereen sijoitettu vuode, ikkunan tapaisen alla laudoista kyhätty rottelo, joka luultavasti edustaa pöytää. Katosta vilkkuu turve harvojen lautojen välistä.

Se on ihmisasunto, totisesti ihmisasunto, kahdennenkymmenennen vuosisadan ensimmäisen kymmenen loppupuolella, sivistyneessä Suomessa, muutamia kilometrejä kirkonkylästä, suuressa ja touhuisassa pitäjässä, jossa on kolmetoista kansakoulua, kaksi — välistä kolmekin — pappia ja huomattavasti kunnallista varallisuutta. Ja siinä asunnossa istuu ihminen, vanha vaimo, joka lukee jotakin luultavasti vanhasta virsikirjasta kotoisin olevaa virttä tai rukousta raju- ja myrskyilmassa. Se vaimo on itsekin jollakin tavoin vanhasta virsikirjasta, ainakin sellaisten nuorten ja hirveän viisaitten lyseopoikien mielestä kuin me kolme hänen majaansa säänpitoon joutunutta.

Mutta mitä tässä auttaa sivistyksen läheisyys, kun kerran mökissä, maanalaisessa kuopassa asustaa köyhyys. Yhteiskunnassa ovat alati valo ja varjo vierettäin, ja niiden raja kulkee niin lähellä, ettei arvaakaan.

Rankkasadetta kesti koko yön. Ukkonen meni ohitse, mutta unohti sulkea taivaan ikkunat lähtiessään. Meidän oli yövyttävä siihen mökkiin. Minä ja toinen toveri otimme haltuumme sängyn lautakasan yhdellä seinämällä — ja kolmas sai oikaista luunsa lattialle, jonnekin sen vanhasta virsikirjasta otetun eukon viereen. Yöllä hän kuitenkin hiipi meidän luoksemme valittaen, että lattialla kulkevat muurahaiset eivät anna hänelle pahaakaan rauhaa.

Mutta ennen maatamenoa kertoi se eukko kasvattaneensa tässä samaisessa töllissä viisi lasta, jotka nyt ovat maailmalla ja lähettävät aina välistä apua. Se oli hyvin lyhyt ja intohimoton kertomus, vanhan virsikirjan nuotilla esitetty. Minä vain ihmettelin mielessäni, miten tässä tuvassa on sopinut asumaan seitsemän henkeä. Ja sen kertomuksen aikana minä katselin, kuinka sammakko ulkona koetti nousta märkää ikkunaa vasten, mutta luiskahti aina takaisin.

Ja minä muistan vieläkin sen eukon sanat:

— Tästä töllistä on ollut hyvä apu, kun tämä saari ei ole kenenkään kartassa. Tämä on ilmainen asunto. Ja mies on melkein koko ikänsä palvellut renkinä talossa tuolla rannalla. Siellä hän on nytkin.

Voi voi, mitä varten tässä maailmassa on niin paljon tyytyväisyyttä!

* * * * *

Viime kesänä minä kävin samassa saaressa. Töllin sijalla oli nyt kuoppa, jossa kalastajat olivat pitäneet yötuliaan. Sen asukkaat olivat muutamia vuosia sitten muuttaneet toiseen maakuoppaan, jossa ei ole takkaa nurkassa.

ISÄ JA POIKA

Eheh, vai ovat veljekset taas vesillä?

Se oli omituinen pari, joka kulki pitkin kirkonkylän lävitse johtavaa tietä. Hyvin mataloilla rattailla, »rilloilla», istua kyhjötti kummallinen käärö, jota pitemmältä matkalla olisi voinut luulla jauhosäkiksi, mutta lähempää katsoen huomasi, että sillä säkillä oli isopartaiset miehen kasvot ja kädet, jotka melkein velttoina riippuivat sivulla. Muuten se todella olikin aivan täyden jauhosäkin näköinen harmaine puolipalttoineen. Jaloista ei ollut jäljellä muuta kuin tyvet; molemmat olivat menneet melkein juuresta. Ihmeellisintä oli, miten se säkki istui niin tanakasti ahtailla »rilloilla», joitten pyörät pahasti loksahtelivat ja heittelehtivät kovalla maantiellä. Mutta hyvin se siinä istui, eikä yhtämittainen nytkytyskään näyttänyt sitä mitenkään häiritsevän.

Tosin kulkukaan ei ollut varsin kovaa. Lyhyestä hihnasta veti rattaita vähänläntä, hintelä ja suuripäinen nuorukainen, jolla näytti olevan juuri sen verran ruumiillista voimaa, että sai pienet rattaat kuormineen liikkeelle.

Tämä ihmeellinen valjakko kulki pari kertaa viikossa kirkonkylällä. Kesäisin näillä rattailla ja talvella kelkalla. Kesäkulku oli hitaampaa ja vaivaloisempaa, sillä puujalaksinen kelkka juoksi paljon keveämmin talven nuoskeassa lumessa kuin nämä louskuttavat »rillat».

Niin, he tekivät pari kertaa viikossa kiertokulkunsa kirkonkylän herroihin, saivat kahvikuppinsa, jossain hiukan aterian tähteitä pussiinsa ja palasivat sitten takaisin hoitolaan, pitäjän vaivaistaloon.

Heidät nähdessään pysähtyivät ihmiset kohdalle ja sanoivat: Jopas taas ovat veljekset esillä.

He eivät kuitenkaan olleet veljeksiä, vaan isä ja poika. Ihmiset koettivat ottaa heidän vaelluksensa leikillisesti, vaikka siitä oli leikki kaukana, kyllähän se nyt oli sellaista kuin oli, hiljaista mihinkään muuhun kykenemättömän nyhjäämistä, eräänlaista verryttelemistä yksitoikkoisen koitossa istumisen jälkeen, mutta kerjääminen on aina kerjäämistä, eikä siinä ole leikkiä.

Sen jauhosäkin suusta pääsi joskus nauru, lyhyt ikäänkuin pienellä pakolla esiin sysätty, mutta isopäinen, vaalea nuorukainen ei nauranut koskaan. Hänen huulensa tuskin kuontuivat muuhun kuin yhteen asentoon: mitään-sanomattomaan liikkumattomuuteen, joka sopi erinomaisesti yhteen silmien valottomuuden kanssa.

Mutta tuo käärö, tuo säkki tuossa »rilloilla», oli kerran ollut terve mies, ja poikakin oli leikkinyt, nauranut ja laulanutkin lasten tavallisia lirityksiä. Siitä on kyllä kauan, ehkä viisitoista vuotta, eikä poika muista mitään sellaisesta ajasta, mutta ukko muistaa, vaikka hän ei mielellään kerro. Tietääpä sen pitäjäkin.

Ukko oli ollut sahatyömies jossain kauempana suurilla teollisuusseuduilla, jonne hän täältä oli muuttanut jo nuorena. Siellä oli akoittunut ja saanut pojankin. Vaimo oli kuollut kohta, mutta hyvin olivat toimeen tulleet kahdenkin pojan kanssa, joka oli siinä ihan silmin nähden kasvanut ja vahvistunut. Joku pyykkieukko oli asunut heillä kotona ja kortteeriaan vastaan pesunsa lomassa hoidellut taloutta. Työlästähän se on sellainenkin elämä, kun on omituisen vaimoisen ihmisen talossa-oloon tottunut, mutta eipä tuota ollut sattunut toista sellaista, jonka olisi oikein omiin nimiinsä ottanut. Ja menihän se näinkin.

Sitten tuli onnettomuus. Poika taisi olla siinä viiden, kuuden korvilla ja kulki jo sahalla tuomassa isälleen kahvia.

Samanlaisella matkalla se oli ollut silloinkin sinä kohtalokkaana päivänä. Oli naureskellut siinä isänsä vieressä ja kysellyt, milloin mennään isän kotipitäjään, josta tämä oli niin paljon puhunut. Ensi kesänä mennään, oli isä luvannut, koska hän ehkä saa lomaa, ja talouskin on jo silloin sillä kannalla, että kannattaa pieni loma pitää näin monen pyöreän työvuoden perästä.

Silloin oli pudonnut hihna vauhtipyörän päältä ja isä oli rientänyt sitä korjaamaan.

Siinä oli tapahtunut onnettomuus. Kukaan ei tiedä, kuinka se oli oikein sattunut. Jos sellaista rupeaisi kuvaamaan, niin kirjailija panisi varmaan omiaan, hän kun on kaikista vähimmän sellaisia onnettomuuksia nähnyt. Eivätkä niistä osaa kertoa nähneetkään; ne vain tapahtuvat, niin äkkiä ja huomaamatta, että tajutaan vasta seuraukset.

Pikku poika sen parhaiten näki, mutta hänkään ei milloinkaan ole osannut siitä kertoa. Hänet korjattiin isän mukana tajuttomana sairaalaan, eikä hän sen koommin ole puhunut juuri muistakaan asioista, saatikka siitä onnettomuudesta. Oli saanut kauan aikaa jälkeenpäin kummallisia puistatuksia ja lopulta jossain määrin selvittyään jäänyt kitukasvuiseksi. Sen pää vain on kasvanut suhteettomasti enemmän kuin muu ruumis.

Isä oli kyllä seuraavana kesänä palannut kotipitäjäänsä, mutta oli tuotu sinne jalattomana ja mukanaan vaitelias poika, joka otettiin yhdessä hänen kanssaan hoitolaan.

Se oli sellainen kohtalo. Yksi silmänräpäys oli tuhonnut koko elämän, jota tosin saattaa jatkua elä pitkällekin, mutta se ei ole oikeata elämää, isälle eikä pojalle, joissa kummassakin elää vain riutuva ruumis. Heidän henkisestä elämästään ei kukaan ole huomannut juuri mitään merkkejä sen perästä, kun heidät kotipitäjänsä hoitolaan tuotiin.

HULLUN KIRJOISSA

Niin hiljaista miestä minä en muista toista tavanneeni kuin oli se Iisakki... niin, hänen sukunimeään minä en milloinkaan kuullutkaan. Kaipa hänellä oli sellainenkin, vaikkei se ole köyhälle mikään tarpeellinen kapine, sillä hänelle riittää paljas Iisakki tai Herkko j.n.e. Sukunimeä vanhempaan aikaan tuskin kaivattiin muualla kuin verokuiteissa ja kauppiaan tilikirjoissa.

Iisakki hän nyt kaikessa tapauksessa oli ja hyvin vaitelias. Hän ei ryhtynyt kenenkään kanssa puheisiin, vaan vilkaisi omituisesti juttusille yrittäjän sivuitse ja vetäytyi arkana syrjään.

Hän oleskeli hoitolassa, pitäjän vaivaistalossa, mutta kävi mielellään ruokapalkkaa vastaan kirkonkylässä töissä, mikäli se sallittiin. Hän ei polttanut edes tupakkaa, joten hänellä ei ollut työstään muita vaatimuksia kuin ruoka. Muuten hän oli erinomainen työmies, pystyi melkein vaikka mihin.

Sanalla sanoen: hänessä ei ollut mitään muuta vikaa kuin että hän oli hullu. No, siinäkin kyllä on vikaa kerrakseen, jos hullu on raivopää, mutta Iisakki ei kuulunut riehaantuneen koskaan. Hän oli aina ollut hiljainen ja säyseä.

Hän oli jo ikäpuoli mies silloin, kun minä hänet ensi kerran näin. Joku varotti minua, poikasta, menemästä lähelle Iisakkia, koska hän muka saattoi tehdä pahaa. Ihmisillä on nyt kerta kaikkiaan sellainen käsitys, että kaikki hullut tekevät pahaa. Mutta äitini, joka erinomaisesti tuli toimeen hoitolan hullujen kanssa, sanoi, että Iisakki on peräti siivo mies, kun vain kukaan ei härnää häntä. Minä taas näin pojanvekarain juoksentelevan hänen ympärillään rallattaen:

li... ii... Iisakki, Iisakki verkon varasti, Iisakki vietiin vankilaan kalakeittoa popsimaan.

Mutta Iisakki ei siitäkään suuttunut. Minusta näytti, että hänen kasvoilleen lehahti vielä tavallista pelokkaampi ja syvästi kärsivä ilme ja että hän pyrki mahdollisimman nopeasti pakoon.

Minä olin kuullut hyvin usein tuon saman ratkutuksen poikien suusta ja kysynyt heiltä, mitä se merkitsi, sillä selvästi sillä oli jotain yhteyttä Iisakin kohtalon kanssa.

Vasta myöhemmin sain kuulla hänen tarinansa. Jos se nyt yleensä on mikään tarina. Sehän oli vain tavallinen vastoinkäyminen, vaikka se niin raskaasti koski köyhään ja kunnialliseen mieheen.

Niin, olihan se sanottu tuossa poikien värsyssäkin, sillä todellakin oli Iisakki kerran varastanut verkon ja viety siitä linnaan.

Hän oli ollut mökinmies ja tietysti suuriperheinen, sillä pieniperheisiä mökinmiehiä ei tuonnoisina aikoina juuri tavattu. Eteenpäinpääsyssä oli ollut tietämistä. Yleensä vain kuiva kannikka ja suolakala pöydässä, eikä sitten lopulta enää ollut kalaakaan särpimeksi, sillä edellisenä kesänä olivat verkot hukkuneet myrskyn kouriin. Siihen oli vielä kaiken muun kurjuuden lisäksi eukkokin joutunut vuoteen omaksi, ruvennut saamaan kovia kouristuksia. Se oli juuri keväällä synnyttänyt viimeisen lapsen, eikä ollut saanut kunnollista ruokaa, minkä vuoksi oli potemaan paneutunut.

Ylen oli eukko ruikuttanut, että kun saisi edes kerran tuoreesta kalasta keiton, niin ehkä tästä vielä kuontuisi jalkeille. Iisakki oli aikansa kuunnellut sitä voivottelua, ja lopulta se oli käynyt niin luonnolle, että oli lähtenyt vieraita verkkoja kokemaan.

Mutta kun on ensi kertaa luvattomilla teillä ja vielä semmoinen mies, joka ei halusta toisen omaan koske, niin eipäs osannut ottaa lahnaa tai paria vieraan verkosta, vaan koko verkon hätäpäissään nosti ja kotiinsa kantoi. No, niin oli tullut synti tehdyksi, mutta ei ollut vielä ehtinyt kalakeittoa tulelle panna, vielä vähemmän verkkoa takaisin viedä, kuten oli ollut vakaa aikomus, kun tulivat oikeat omistajat. Miten lienevät heti jäljille päässeet? Vaikka niinhän se on, että köyhää aina epäillään. Omansa saivat, sekä kalansa että verkkonsa, mutta eiväthän ne siihen tyytyneet, vaan lakitupaan veivät ja linna peri.

Eihän se kyllä ollut pitkä, se istuminen, mutta kuitenkin oli vankilassa tullut Iisakista sellainen hiljainen hullu, jollaisena hän yhä hoitolassa ja väliin kirkonkylälläkin esiintyi. Kun oli linnasta palannut, oli eukko jo ollut haudassa. Äkkiä olikin mennyt surusta ja muusta taudista. Lapset olivat kunnan niskoilla, ja itse Iisakki joutui hoitolaan. Sillä tavalla hävisi perhe sen yhden syömättömän kalakeiton takia. Ja parhaan ikänsä joutui Iisakki vähämielisenä vaeltamaan mokoman vaivaisen verkon vuoksi, jota hän ei edes ollut aikonut varastaa. Mutta kun se laki on niin ankara köyhää kohtaan.

Nyt olivat lapsetkin jo kasvaneet suuriksi ja päässeet omille jaloilleen. Joskus kävivät katsomassa hullua isäänsä hoitolassa, kun sattui asiaa kirkolle ja muuten ennättivät. Oli tainnut Iisakki omat lapsensakin unohtaa, koska ei heillekään haastelemaan ruvennut. Eivätkä lapset ottaneet isäänsä luokseen, kun heidänkin elämänsä oli tukalaa, ja sitäpaitsi isä oli hullun kirjoissa.

Vaikka hän minusta hiljaisessa sulkeutuneisuudessaan oli viisaampi kuin moni muu, jota suurenakin nerona pidetään. Mutta hänestä, jolla oikeastaan ei ollut muuta virhettä kuin köyhyys, oli tehty varas. Se oli niin suuri onnettomuus, ettei hän jaksanut sitä kantaa muuten kuin mielipuolena. Siksi hän kivettyi omaan itseensä ja antoi tylyn elämän ympärillä mennä menojaan.

SYNTYMÄPÄIVÄLAHJA

Hänen elämänsä oli kulkenut aivan tavallista rataa, kuten työläisen elämä yleensä kulkee. Siinä oli tuskin ollenkaan niin sanottuja nousukohtia, joita tarvitaan menekkiromaaniin. Senkö tautta työläisen elämästä ei ylipäänsä kirjoitettanekaan romaaneja?