Part 19

"Te olette tuhat kertaa minua parempi -- --" yritti Päivänpaiste keskeyttää, mutta Dede keskeytti hänet vuorostaan:

"Ei ole siitä kysymys. Se on selvä ja yleinen pulma, joka täytyy ottaa huomioon. Minä teen teille työtä. Ei ole kysymys siitä, mitä te tai minä ajattelemme, vaan mitä muut ihmiset ajattelevat. Eikä ole tarvis kertoa teille sen enempää siitä. Te tiedätte itse."

Hänen kylmä, asiallinen puhetapansa oli ristiriidassa hänen naisellisuutensa kanssa -- tai Päivänpaiste ainakin ajatteli niin katsellessaan hänen vartalonsa kaarevia viivoja, povea, joka nousija laski syvään, ja punaa, jonka mielenliikutus oli kohottanut hänen poskilleen.

"Olen pahoillani, että olen peloittanut teidät mielipaikoiltanne", sanoi hän miltei tarkoituksettomasti.

"Te ette ole minua peloittanut", vastasi Dede hiukan tulistuneena. "En ole typerä koulutyttö. Olen jo kauan pitänyt huolta itsestäni, eikä minua ole säikytetty. Olimme yhdessä kahtena sunnuntaina ja olen varma siitä, etten pelännyt Bobia enkä teitä. Ei ole siitä kysymys. Osaan pitää huolen itsestäni, mutta maailma tahtoo yhtäkkiä huolehtia minusta. Siinä pulma. On kysymys siitä, mitä ihmiset sanoisivat, jos minä ja työnantajani säännöllisesti tapaisimme toisemme ja ratsastaisimme yhdessä kukkuloilla sunnuntaisin. Se on naurettavaa, mutta niin se on. Voisin huomiota herättämättä ratsastaa jonkun konttoristin kanssa, mutta teidän kanssanne -- en."

"Mutta ihmiset eivät tiedä eikä heidän tarvitse tietää", sanoi Päivänpaiste.

"Siten asia tavallaan pahenee, sillä silloin täytyy hiiviskellä syrjäteitä ja tuntea koko ajan tekevänsä jotakin väärää. Minusta olisi hienompaa ja uljaampaa julkisesti..."

"Tulla kanssani jonakin arkipäivänä ravintolaan syömään välipalaa", sanoi Päivänpaiste arvaten hänen epätäydellisen todistelunsa tarkoituksen.

Dede nyökäytti päätään.

"En juuri sitä ajatellut, mutta niin se olisi. Minusta on parempi tehdä peittelemättä jotakin, jonka jokainen tietää, kuin tehdä jotakin salaa ja pelätä, että se tulee ilmi. Eipä silti, että haluaisin tulla kanssanne ravintolaan", lisäsi hän hymyillen, "mutta olen varma, että ymmärrätte kantani."

"Miksi ette sitten ratsasta julkisesti ja rehellisesti kanssani kukkuloilla?" kysyi Päivänpaiste.

Dede pudisti päätään, ja Päivänpaisteen mielestä hän tuntui olevan hieman pahoillaan. Ja äkkiä Päivänpaiste tunsi miltei hulluuteen saakka kaipaavansa häntä.

"Kuulkaahan, neiti Mason, tiedän, ettette pidä siitä, että puhumme asioista täällä konttorissa. En minäkään. Ei kai pidetä sopivana, että mies puhuu pikakirjoittajattarensa kanssa muista kuin liikeasioista. Tahdotteko ratsastaa kanssani ensi sunnuntaina, niin puhumme asiasta perusteellisesti ja teemme jonkunlaisen päätöksen? Siellä kukkuloilla voimme puhua muustakin kuin liikeasioista. Arvelen, että tunnette minut tarpeeksi tietääksenne, että olen moitteettoman rehellinen. Minä -- minä kunnioitan ja pidän teitä arvossa, ja ... ja muuta sellaista, ja minä..." Hän oli alkanut puhua epäselvästi, ja käsi, joka lepäsi pöydän imupaperilla, vapisi nähtävästi. Hän koetti suistaa mielenliikutuksensa. "Toivon sitä hartaammin kuin mitään ennen elämässäni. Minä -- minä en voi sitä selittää, mutta niin se on. Tahdotteko? -- Juuri ensi sunnuntaina? Huomenna?"

Hän ei aavistanut, että juuri hikipisarat hänen otsallaan, hänen vapiseva kätensä ja silminnähtävä tuskansa saivat Deden taivutetuksi vastahakoiseen myöntymykseen.

14

"Tietysti on mahdotonta saada selville se, mitä joku tahtoo, siitä, mitä hän sanoo." Päivänpaiste hipaisi ruoskallaan Bobin kapinallisia korvia ja aprikoi tyytymättömänä juuri lausumiaan sanoja. Ne eivät sanoneet sitä, mitä hän oli tarkoittanut. "Olette päättäväisesti sanonut, ettette halua tavata minua enää, ja olette ilmoittanut syynne, mutta kuinka tiedän, että ne ovat teidän todelliset syynne. Kukaties ette halua seurustella kanssani ettekä tahdo sanoa sitä pelosta, että loukkaisitte minua. Ymmärrättekö? En mistään hinnasta maailmassa tahdo tungetella kenenkään seuraan, joka ei minua suvaitse. Jos luulisin, ettette enää haluaisi minua tavata, niin suorisin tieheni niin nopeasti, ettette näkisi minua pölyltä."

Dede hymyili hänen sanoilleen, mutta jatkoi äänetönnä ratsastusta. Ja tämä hymy, ajatteli Päivänpaiste, oli suloisin ja ihmeellisin hymy, minkä hän milloinkaan oli nähnyt. Hän vakuutti itselleen, että se erosi kaikista hymyistä, joita Dede ennemmin oli hänelle antanut. Niin hymyili se, joka hiukkasen häntä tunsi, se, joka hiukan tunsi ystävyyttä häntä kohtaan. Tietysti se oli itsetiedotonta Deden puolelta, koetti hän tyynnyttää itseään. Sellaista varmaan sattui keiden tahansa kahden henkilön seurustelussa. Joku vieras, joku liikemies, konttoristi, ken tahansa saisi muutaman satunnaisen yhdessäolon jälkeen osakseen samanlaisia ystävyyden osoituksia. Sellaista varmaan tapahtui, mutta kun Dede sen teki, teki se häneen suuremman vaikutuksen; ja sitäpaitsi se oli niin suloinen ja ihmeellinen hymy. Muut naiset, joita hän oli tuntenut, eivät milloinkaan olleet hymyilleet siten; hän oli varma siitä.

Se oli ollut onnellinen päivä. Päivänpaiste oli tavannut Deden Berkeleyn syrjätiellä, ja he olivat ratsastaneet monta tuntia yhdessä. Vasta nyt, kun päivä jo oli päättymässä ja kun he lähenivät Berkeleyn tien veräjää, oli Päivänpaiste ottanut puheeksi tärkeän kysymyksen.

Dede aloitti vastauksensa viimeiseen väitteeseensä ja Päivänpaiste kuunteli kiitollisena.

"Mutta otaksukaa, otaksukaa vain, että ilmoittamani syyt ovat ainoat -- ettei ole ollenkaan kysymys siitä, haluanko oppia teitä tuntemaan?"

"Silloin minä ahdistan teitä kuten Sam Scratch", sanoi Päivänpaiste nopeasti. "Koska, nähkääs, olen aina huomannut, että ihmiset, jotka ovat taipuvaiset johonkin, ovat paljon vilpittömämmät kuullessaan, että asia on päätetty. Mutta jos teillä on tuo toinen syy, ellette te halua tutustua minuun, ja jos -- jos, no, jos te ajattelette, ettei minun tunteitani pidä loukata siitä syystä, että teillä on hyvä paikka konttorissani..." Tällöin pelkän mahdollisuuden ajatteleminen täytti hänet pelolla, että se olikin todellisuus, ja hän kadotti perustelujensa langan. "No, oli miten oli, teidän tarvitsee vain lausua sana ja minä katoan. Enkä ole loukkaantunutkaan; ajattelen vain, että minulla on ollut huono onni. Siis olkaa rehellinen, neiti Mason, ja sanokaa, onko tämä syy -- olen miltei varma siitä, että niin on laita."

Dede katsahti häneen silmät äkkiä hiukan kosteina ja näytti puolittain loukkaantuneelta, puolittain suuttuneelta.

"Oi, mutta tämä ei ole kaunista", huudahti hän. "Minun täytyy joko valhetella teille ja loukata teitä päästäkseni teistä eroon tai luopua suojastani sanomalla teille totuuden, sillä silloin te, kuten itse sanoitte, aiotte ahdistaa minua."

Hänen poskensa punoittivat, hänen huulensa vapisivat, mutta hän tuijotti Päivänpaistetta suoraan silmiin.

Päivänpaiste hymyili tyytyväisenä.

"Olen todella iloinen, neiti Mason, todella iloinen noista sanoista."

"Mutta ne eivät tyydytä teitä", jatkoi Dede kiireesti. "Ne eivät hyödytä teitä. Älkää luulkokaan. Tämä on viimeinen ratsastusretkemme, ja ... tuossa on portti."

Hän ohjasi tammansa portin ääreen, kumartui, avasi säpin ja ratsasti aukenevasta portista.

"Ei, ette saa tulla", sanoi hän, kun Päivänpaiste yritti seurata häntä.

Nöyränä ja tottelevaisena Päivänpaiste peräytyi, ja portti sulkeutui heidän välillään. Mutta he eivät olleet vielä puhuneet loppuun sanottavaansa, ja Dede pysähtyi.

"Kuulkaa, neiti Mason", sanoi Päivänpaiste matalalla äänellä, joka vavahteli vilpittömyydestä. "Tahdon vakuuttaa teille muuatta seikkaa. Ei ole tarkoitukseni pettää teitä. Pidän teistä, kaipaan teitä, enkä milloinkaan elämässäni ole ollut totisemmalla mielellä. Aikeissani ei ole mitään väärää. Aikomukseni ovat kunnialliset --"

Mutta Deden kasvojen ilme sai hänet pysähtymään. Tyttö oli vihainen ja nauroi samalla.

"Ne olivat vihoviimeiset sanat, mitkä teidän piti sanoa", huudahti Dede. "Ne muistuttavat avioliittotoimistoa: aikeet täysin kunnialliset; tarkoitus avioliitto. Mutta en ansainnut sen parempaa. Tätä te kai sanotte ahdistamiseksi Sam Scratchin lailla."

Päivänpaisteen ruskea hipiä oli vaalentunut kaupungissa, joten veriaalto kuulsi punaisena noustessaan niskaan ja levitessään kasvoille. Päivänpaiste ei suuressa onnettomuudessaan aavistanut, että Dede tällä hetkellä katsoi häneen ystävällisemmin kuin kertaakaan ennen tänä päivänä. Hän ei ollut ennen nähnyt suurten ikämiesten punastuvan kuin koulupojat, ja hän jo katui äkillistä ilkeyttään.

"Katsokaas, neiti Mason", alkoi Päivänpaiste ensin hitaasti ja hapuillen, mutta sitten yhä nopeammin. "Olen karkeatapainen mies, tiedän sen kyllä, ja tiedän, etten paljoakaan tiedä maailman menoista. En ole harjaantunut käyttämään kauniita sanoja. En ole milloinkaan kosinut enkä ole milloinkaan rakastanutkaan -- enkä tiedä, miten silloin on meneteltävä. Ette saa takertua houkkiomaisiin sanoihini, vaan oppikaa tuntemaan mies, joka on sanojen takana. Se mies olen minä, ja tarkoitukseni on vilpitön, vaikken tiedäkään, miten sen teille selvittäisin."

Dede Mason oli vilkas kuin lintu ja siirtyi nopeasti mielialasta toiseen; ja nyt hän oli täynnä katumusta ja sovittamishalua.

"Suokaa anteeksi nauruni", sanoi hän portin toiselta puolen. "En todella aikonut nauraa. Se tuli vallan tahtomattani, olin niin hämmästynyt ja loukkaantunutkin. Nähkääs, herra Harnish, en ole..."

Hän vaikeni äkkiä epäröiden täydentää ajatusta, jonka hän vilkkaudessaan oli aloittanut.

"Tarkoitatte, ettette ole tottunut sellaiseen kosintaan", sanoi Päivänpaiste. "Näin se käy: Hyvää päivää, hauska tutustua, suostutteko tarjoukseeni."

Dede nyökäytti päätään ja purskahti nauruun, johon Päivänpaiste yhtyi ja joka karkoitti nolouden tunteen. Päivänpaisteen rohkeus kasvoi nauraessa, ja hän rupesi nyt kylmäverisemmin ja maltillisemmin ajamaan asiaansa.

"Siinä näette. Teillä on kokemusta näissä asioissa. En epäile, että teitä on monta kertaa kosittu. No, minä en ole milloinkaan ketään kosinut ja olen kuin kala kuivalla maalla. Sitäpaitsi ei tämä ole kosimista. Tämä on epätavallinen tilanne, siinä kaikki, ja minä olen ahdingossa. Minulla on kylliksi paljon talonpoikaisjärkeä tietääkseni, ettei otaksuta miehen esittävän avioliittoa tytön kanssa syyksi, minkä vuoksi tahtoo seurustella hänen kanssaan. Ja juuri siksi minä olen pulassa. Ensiksikin, minä en voi seurustella kanssanne konttorissa. Toiseksi, te sanotte, ettette tahdo tavata minua konttorin ulkopuolella. Kolmanneksi syyksi te sanotte sen, että ihmiset juoruavat, syystä että te olette minun konttorissani. Neljänneksi, minun täytyy saada seurustella kanssanne ja minun täytyy saada teidät uskomaan, että tarkoitukseni ovat oikeat ja vilpittömät. Viidenneksi, te olette toisella puolen veräjää valmiina lähtemään ja minä olen toisella puolen veräjää aivan toivottomana ja koetan sanoa jotakin, joka saisi teidät muuttamaan mielenne. Kuudenneksi, minä sanoin sanottavani. Ja nyt minä toivon, että te olette muuttanut mieltänne."

Ja kuunnellessaan häntä, nähdessään hänen totiset, levottomat kasvonsa ja kuullessaan hänen koruttomat, arkipäiväiset sanansa, jotka vain tekivät hänen totisuutensa huomattavammaksi ja tekivät silmiinpistävämmäksi eron hänen ja kaikkien niiden keskinkertaisten miesten välillä, jotka hän oli tuntenut, unohti Dede lopulta kuunnella ja vaipui omiin ajatuksiinsa. Voimakkaan miehen rakkaus kiehtoo aina tervesieluista naista, ja katsellessaan suljetun veräjän yli Päivänpaistetta Dede tunsi voimakkaammin kuin milloinkaan sen tenhovoiman. Tosin ei hänellä ollut kaukaisintakaan aikomusta mennä naimisiin Päivänpaisteen kanssa -- monet syyt estivät häntä siitä; mutta saattoihan hän hiukan enemmän seurustella hänen kanssaan. Päivänpaiste ei suinkaan ollut hänelle vastenmielinen. Päinvastoin Dede piti hänestä, oli pitänyt hänestä siitä päivästä lähtien, kun oli ensi kerran nähnyt hänen laihat intiaaninkasvonsa ja hänen säkenöivät intiaaninsilmänsä. Hän oli miesten mies muissakin suhteissa kuin erinomaisten lihaksiensa puolesta. Olihan hän monien seikkailujen sankari, tämä miehekäs, hienostumaton Pohjanperien seikkailija, tämä monien sankaritekojen ja monien miljoonien mies, joka oli tullut napaseudulta kamppailemaan niin mestarillisesti Etelän miesten kanssa.

Hurja kuin punainen intiaani, pelaaja ja irstailija, mies, jolla ei ollut moraalia ja jonka kostonhimo ei milloinkaan saanut kyllikseen. Mies, joka polki kasvoihin kaikkia niitä, jotka vastustivat -- niin, hän tiesi kyllä kaikki hänen raskauttavat nimensä. Mutta hän ei pelännyt häntä. Hänen nimeensä sisältyi muutakin. _Päivänpaiste_ herätti eloon muunlaisiakin mielikuvia. Niistä kerrottiin sanomalehdissä, aikakauskirjoissa ja kirjoissa Klondykesta. Kaiken kaikkiaan sisältyi _Päivänpaiste_ nimeen paljon sellaista, mikä sai joka naisen mielikuvituksen liikkeelle, niinkuin se sai hänen, Deden, mielikuvituksen liikkeelle, kun hän veräjän takana kuunteli hänen kaihoavaa ja intohimoista puhettaan. Dede oli nainen, ja hänellä oli naisen sukupuoliturhamaisuus, ja tätä turhamaisuutta hiveli ajatus, että sellainen mies hädässään kääntyi hänen puoleensa.

Ja vielä muutakin liikkui hänen mielessään -- väsymyksen ja yksinäisyyden tunteita; tuhansia epäselviä tunteita ja vielä epäselvempiä mielijohteita. Hän tunsi suurta kiusausta ratsastaa tämän miehen kanssa kukkuloilla. Eihän se milloinkaan muuttuisi muuksi, sillä hän oli varma siitä, ettei hän milloinkaan voisi jakaa Päivänpaisteen elämää. Toisaalta ei häntä kiusannut mikään tavallinen naisellinen pelko eikä arkuus. Hän ei milloinkaan epäillyt, että kaikissa olosuhteissa voisi huolehtia itsestään. Siis: miksikä ei? Olihan se kuitenkin niin pieni seikka.

Hänen elämänsä oli jokapäiväistä ja ikävää. Hän näki kuin kuvaelmasarjana erakkoelämänsä vierivän ohitseen: kuusi päivää viikossa konttorissa ja matkat edestakaisin lautalla; tunnit ennen maatamenoa, jotka hän kuin varkain käytti pianonsoittoon, vaatteittensa ompelemiseen ja korjaamiseen; kaksi iltaa viikossa, jolloin hän salli itselleen seuraelämän huvituksia; muut varkain anastetut hetket ja lauantai-iltapäivä, jonka hän vietti veljensä luona sairaalassa; ja seitsemäs päivä, sunnuntai, hänen virkistyspäivänsä, jonka hän vietti Mabin selässä kukkuloilla. Mutta hänen täytyi ratsastaa yksin. Monet naisylioppilaat olivat koettaneet ratsastaa, mutta vietettyään sunnuntain tai pari vuokrattujen hevoskaakkien selässä olivat he menettäneet halunsa. Madeline oli ostanut oman hevosen ja ratsastanut innokkaasti muutaman kuukauden, mutta oli sitten mennyt naimisiin ja poistunut Etelä-Kaliforniaan. Aikojen kuluessa kävi yksitoikkoiseksi aina ratsastaa yksin.

Hän oli niin poikamainen, tuo suuri miljoonainomistajajättiläinen, jota puolet San Franciscon rikkaista miehistä pelkäsi. Niin poikamainen! Dede ei ollut milloinkaan aavistanut tätä hänen luonteensa puolta.

"Miten ihmiset joutuvat naimisiin?" jatkoi Päivänpaiste puhettaan. "No, ensiksikin he tapaavat toisensa; toiseksi mieltyvät toistensa ulkomuotoon; kolmanneksi tutustuvat toisiinsa; ja neljänneksi menevät naimisiin tai ei, riippuen siitä, minkä verran he pitävät toisistaan opittuaan tuntemaan toisensa. Mutta en käsitä, miten meillä on mahdollisuus saada selville, pidämmekö toisistamme, ellemme itse luo tätä mahdollisuutta."

Äkkiä Deden mieliala muuttui ja asema tuntui hänestä naurettavalta ja eriskummaiselta. Häntä halutti nauraa -- ei vihaisesti eikä hysteerisesti, vaan ainoastaan hilpeästi. Se oli niin hullunkurista. Hän itse -- pikakirjoittaja, ja Päivänpaiste -- kuuluisa ja mahtava miljoonainomistaja, ja heidän välissään veräjä, jonka yli vyöryivät hänen todistelunsa siitä, miten ihmiset tutustuvat toisiinsa ja menevät naimisiin. Olihan asema mahdoton. Nämä salaiset kohtaukset kukkuloilla lakkaisivat. He eivät missään konttorin ulkopuolella tapaisi toisiaan. Ja jos Päivänpaiste näinollen koettaisi konttorissa kosia häntä, menettäisi hän hyvin edullisen paikan, ja siihen juttu loppuisi. Sitä ei ollut hauska ajatella, mutta hän oli huomannut, että miehet, etenkin kaupungeissa, olivat kaikkea muuta kuin hienotunteisia. Hän oli kyllin kauan tehnyt työtä elatuksekseen vapautuakseen monesta harhaluulosta.

"Emme piileskele ratsastusretkillämme", selitti Päivänpaiste. "Ratsastamme niin rohkeasti kuin haluatte, ja jos joku näkee meidät, niin nähköön. Jos he juoruavat -- no, niin kauan kuin omatuntomme on puhdas, ei meidän tarvitse kiusata itseämme. Suostukaa, ja Bobilla on selässään maailman onnellisin mies."

Dede pudisti päätään, hillitsi tammaa, joka kärsimättömänä tahtoi kotiin, ja katsoi merkitsevästi piteneviin varjoihin.

"On myöhä jo", sanoi Päivänpaiste, "emmekä ole päässeet mihinkään ratkaisuun. Vielä yksi sunnuntai -- se ei ole paljon pyydetty -- tehdäksemme lopullisen päätöksen."

"Meillä on ollut koko tämä päivä", sanoi Dede.

"Mutta me rupesimme liian myöhään sitä pohtimaan. Ensi kerralla ryhdymme siihen aikaisemmin. Voin sanoa teille, että tämä on minulle vakava ja tärkeä ehdotus. Luvatkaa siis ensi sunnuntaina."

"Eivätkö miehet milloinkaan ole rehellisiä?" kysyi Dede. "Tiedätte varsin hyvin, että ensi sunnuntailla tarkoitatte monena sunnuntaina."

"No luvatkaa sitten monena sunnuntaina", huusi Päivänpaiste häikäilemättömästi, ja Dede ajatteli, ettei ollut milloinkaan nähnyt häntä kauniimpana. "Sanokaa se sana. Vain se sana. Ensi sunnuntaina kivilouhoksella..."

Dede kokosi ohjat käteensä lähtövalmisteluksi.

"Hyvää yötä", sanoi hän, "ja -- --"

"Kyllä", kuiskasi Päivänpaiste, ja hänen äänessään oli tuskin tuntuva käskevä väre.

"Kyllä", sanoi Dede hiljaisella mutta selvällä äänellä.

Samassa hän kannusti tamman raviin ja ratsasti tietä alaspäin katsahtamatta kertaakaan taakseen, kiinteästi aprikoiden omia tunteitaan. Vaikka hänen teki mieli kieltää ja viime hetkeen saakka hän oli päättänyt kieltää, olivat hänen huulensa kuitenkin lausuneet myöntymyksen. Tai näytti ainakin siltä, kuin hän olisi myöntynyt vain huulillaan. Hän ei ollut aikonut myöntyä. Miksi hän siis oli myöntynyt? Hänen ensi hämmästyksensä ja ihmettelynsä niin täysin harkitsemattomasta teosta muuttui säikähdykseksi, kun hän mietti sen seurauksia. Hän tiesi, ettei Päivänpaiste ollut mies, joka tyytyi vähään, ja että hän teeskentelemättömyydestään ja poikamaisuudestaan huolimatta, oli itse asiassa voimakas, miehekäs olento ja että hän oli vannoutunut tulevaisuudelle, josta välttämättä tulisi jännittävä ja myrskyinen.

15

Elämä konttorissa jatkui jotenkin samaan tapaan kuin ennenkin. He eivät milloinkaan edes sanalla tai katseella ilmaisseet, että asema oli mitenkään entisestä muuttunut. Joka sunnuntai he sopivat, missä seuraavana sunnuntaina kohtaisivat; tähän he eivät milloinkaan puuttuneet konttorissa. Päivänpaiste oli tarkka ja ritarillinen tässä suhteessa. Hänelle tuotti ehtymätöntä iloa nähdä Dede työssä. Hän ei kuitenkaan käyttänyt tätä väärin viivyttämällä sanelua tai määräämällä ylimääräistä työtä, joka olisi pidättänyt Dedeä kauemmin hänen silmiensä edessä. Hänen rakkautensa rehelliseen peliin voitti sellaisen itsekkyyden. Häntä olisi hävettänyt käyttää hyväkseen aseman satunnaisia etuja. Rakkaus oli hänelle korkeampaa kuin pelkkää omistamista. Hän tahtoi tulla rakastetuksi oman itsensä vuoksi.

Vaikka Päivänpaiste olisi ollut kaikkein taitavin juonienpunoja, ei hän olisi voinut noudattaa viisaampaa menettelytapaa. Dede muistutti lintua yksilöllisessä vapaudenrakkaudessaan, joka ei sietänyt vaatimalla vaatimisia eikä pakkoa tunneseikoissa, ja siksi hän piti suuressa arvossa Päivänpaisteen hillittyä käytöstä. Hän teki sen tietoisesti, mutta syvemmällä hänen itsetiedottomassa olemuksessaan tuntuivat sen vaikutukset huomaamattomina kuin hienot hämähäkinseitit. Aivan huomaamatta Päivänpaisteen persoonallisuuden verkko kietoutui hänen ympärilleen. Lanka langalta nämä salaiset ja aavistamattomat siteet vahvistuivat. Kukaties ne juuri olivat saaneet Deden sanomaan "kyllä", kun hän oli aikonut sanoa "ei". Ja kukaties hän samaten tulevaisuudessa jossakin tärkeämmässä vaiheessa, huolimatta terveen järjen ohjeista, antaisi toisenkin suostumuksen, jota ei ollut aikonut antaa.

Päivänpaisteen yhä kasvavasta tuttavallisuudesta Deden kanssa oli muiden muassa se hyvä seuraus, ettei Päivänpaiste uskaltanut juoda niin paljon kuin ennen. Hänen alkoholinhimonsa oli vähentynyt niin, että hän lopulta sen itsekin huomasi. Tavallaan oli Dede itse välttämätön este. Deden ajatteleminen vaikutti kuin cocktail. Tai jossakin määrin Dede vastasi tiettyä cocktailmäärää. Luonnottoman kaupunkielämän jännitys ja kiihkeä liikepeli oli tehnyt Päivänpaisteesta säännöllisen juomarin. Saadakseen huojennusta ankaraan jännitykseen täytyi hänen aina rakentaa unohduksen muuri, ja Dede oli osana tässä muurissa. Hänen persoonallisuutensa, hänen naurunsa, hänen äänensä väreet, oudot kultaiset välähdykset hänen silmissään, valoleikki hänen hiuksissaan, hänen vartalonsa muodot, hänen pukunsa, hänen liikkeensä hevosen selässä -- kaikki tämä, joka oli syöpynyt Päivänpaisteen mieleen, sai hänet jättämään juomatta monta cocktailia tai whiskygrogia.

Huolimatta heidän päätöksestään olivat heidän kohtauksensa kuitenkin jokseenkin salaisia. Itse asiassa he tapasivat toisensa varkain. He eivät uljaasti ratsastaneet yhdessä koko maailman nähden. Päinvastoin he aina kohtasivat toisensa syrjäisillä teillä, Dede ratsasti Berkeleyhin vievää syrjätietä, ja Päivänpaiste tuli häntä puolitiessä vastaan. He ratsastivat vain vähäliikkeisiä teitä pitkin kirkkoon menevien maalaisten ohitse, jotka tuskin olisivat tunteneet Päivänpaistetta hänen kuvistaan sanomalehdissä.

Päivänpaiste huomasi pian, että Dede oli hyvä hevosnainen -- ei ainoastaan hyvä ratsastaja, vaan kestäväkin. Muutamina päivinä he ratsastivat kuusikymmentä, seitsemänkymmentä, jopa kahdeksankymmentäkin mailia; eikä Dede milloinkaan valittanut päivää liian pitkäksi eikä mikä Päivänpaisteen mielestä oli mainio puoltolause väsyttävimmänkään päivän jälkeen kastanjanruskean raudikon selässä ollut pienintäkään lyöttymää. "Siinä vasta on tyttö", kuului Päivänpaisteen kaavamainen, mutta aina innostunut arvostelu.

He oppivat paljon tuntemaan toisiaan näillä pitkillä keskeytymättömillä ratsastusretkillä. Heillä ei ollut paljon muuta puhuttavaa kuin itsestään ja samalla kuin Dede sai hyvän käsityksen napaseudun ponnistuksista ja kullankaivusta, sai Päivänpaiste yhä selvemmän kuvan Dedestä. Dede kertoi seikkaperäisesti elämästä maatilalla, jutteli hevosista ja koirista ja ihmisistä ja asioista, kunnes Päivänpaiste oli näkevinään hänen kasvinaikansa ja kotinsa ilmielävänä edessään. Hän kertoi myös isänsä vararikosta ja kuolemasta, jolloin hänen oli täytynyt keskeyttää opintonsa yliopistossa ja ottaa paikka konttorissa. Myöskin veljestään hän puhui ja pitkällisistä ponnistuksistaan saada tämä terveeksi ja nyt heikkenevistä toiveistaan. Päivänpaiste arveli, että oli helpompaa kuin hän oli aavistanutkaan oppia häntä ymmärtämään, vaikka hän aina tajusi sen, että kaiken sen takana ja alla, mitä hän Dedestä tiesi, oli salaperäinen ja oikukas nainen ja sukupuoli. Hän tunnusti nöyrästi itselleen, että siinä oli kartoittamaton ja rajaton meri, josta hän ei tiennyt mitään ja jota hänen kuitenkin täytyi jotenkuten purjehtia.

Hänen ainainen naisen pelkonsa oli aikaansaanut sen, ettei hän ymmärtänyt naisia, ja se oli estänyt häntä koettamastakaan heitä ymmärtää. Dede hevosen selässä, Dede poimimassa unikoita aurinkoisella mäenrinteellä, Dede, joka nopein pikakirjoituspiirroin pani hänen sanelunsa paperille -- tämän kaiken hän käsitti. Mutta hän ei tuntenut Dedeä, joka niin nopeasti siirtyi mielialasta toiseen, Dedeä, joka kivenkovaan kieltäytyi ratsastamasta hänen kanssaan, ja sitten äkkiä myöntyi, Dedeä, jonka silmissä kultainen välke kisaili ja kuiski käskyjä ja viestejä, jotka eivät olleet hänen korviaan varten. Kaikessa tällaisessa hän näki sukupuolen häämöttävät syvyydet, tunnusti niiden tenhon ja piti niitä käsittämättöminä.