Part 18

Koko viikon kiinnitti Bob Päivänpaisteen mieltä miltei yhtä paljon kuin Dede; ja koska hänellä ei tällä haavaa ollut vireillä mitään suurta liikeyritystä, niin on luultavaa, että nämä molemmat herättivät hänessä enemmän mielenkiintoa kuin liikeasiat. Bobin pyöriminen tuotti hänelle paljon päänvaivaa. Miten estää se -- siinä kysymys. Entäpä jos hän tapaisi Deden kukkuloilla? Ja entäpä jos hän jostakin kohtalon oikusta saisi ratsastaa hänen rinnallaan? Silloin olisi Bobin pyöriminen hyvin häiritsevää ja harmillista. Hän ei olisi mielellään suonut Deden näkevän häntä käsin tarrautuneena Bobin kaulaan. Eikä olisi myöskään ollut hauskaa äkkiä jättää häntä ja lähteä kiitämään hevosen selässä takaisinpäin käyttäen ruoskaa ja kannuksia.

Täytyi keksiä jokin menetelmä, jolla saattoi estää tuon salamannopean pyörimisen. Täytyi pysähdyttää hevonen, ennenkuin se rupesi pyörimään. Ohjaksilla ei sitä tehty. Eikä kannuksillakaan. Entä ruoskalla? Mutta miten menetellä? Hajamielisiä hetkiä sattui hänelle usein tällä viikolla, kun hän konttorituolillaan istuessaan mielikuvituksessaan oli ratsastavinaan ihmeellisellä punaisenruskealla raudikolla ja koettavinaan estää odotettavissa olevaa pyörimistä. Tällainen hetki sattui hänelle kerran lopulla viikkoa, kun hän parhaillaan neuvotteli Heganin kanssa. Hegan, joka kehitteli uutta, paljon lupaavaa suunnitelmaa, huomasi, ettei Päivänpaiste kuunnellut. Hänen silmänsä olivat kiillottomat, ja hänkin eli omissa näyissään.

"Jopa keksin sen!" huusi hän äkisti. "Hegan, onnittele minua! Se on niin yksinkertaista kuin hirren vierittäminen. Minun on lyötävä sitä turpaan ja lyötävä kovasti."

Sitten hän selvitti asian ällistyneelle Heganille ja muuttui jälleen tarkkaavaiseksi kuulijaksi, mutta hän ei voinut olla silloin tällöin äänettömästi nauramatta tyytyväisyydestä ja mielihyvästä. Hänen suunnitelmansa oli tällainen. Bob pyöri aina oikeaan. No hyvä. Hän ottaa käteensä kaksi ruoskaa, ja samassa silmänräpäyksessä kuin Bob alkaa pyöriä, hän lyö sitä tällä kaksinkertaisella ruoskalla turpaan. Ei ollut olemassa sellaista hevosta, jonka olisi tehnyt mieli pyöriä vielä sittenkin, kun oli saanut kaksinkertaisesta ruoskasta turpaansa.

Selvemmin kuin milloinkaan tuli Päivänpaiste tämän viikon kuluessa huomaamaan, ettei hänellä ollut minkäänlaista seurallista eikä inhimillistäkään kosketusta Dedeen. Asema oli sellainen, ettei hän voinut tehdä tytölle tuota yksinkertaista kysymystä, aikoiko tämä ensi sunnuntaina mennä ratsastamaan vai eikö. Oli uudenlainen vaikeus olla kauniin tytön työnantajana. Päivänpaiste katsoi häneen usein, kun päivän tavanmukainen työ oli käynnissä, ja kysymys, jota hän ei voinut tehdä, poltti hänen huulillaan: _Aikoiko Dede mennä ensi sunnuntaina ratsastamaan?_ Ja katsoessaan hän aprikoi, kuinka vanha hän mahtoi olla ja mitä rakkausjuttuja hänellä oli mahtanut olla noiden ylioppilasnulikoiden kera, joiden kanssa Morrison oli sanonut hänen seurustelevan ja tanssivan. Hän ajatteli Dedeä hyvin paljon näinä kuutena pyhäpäivien välipäivänä, ja yksi seikka kävi hänelle aivan selväksi: hän kaipasi Dedeä. Ja hän kaipasi häntä niin palavasti, että hänen entinen esiliinannauhan pelkonsa oli hävinnyt. Hän, joka suurimman osan ikäänsä oli paennut naisia, oli nyt tullut niin rohkeaksi, että tavoitteli naista omakseen. Jonakuna sunnuntaina ennemmin tai myöhemmin hän tapaisi Deden konttorin ulkopuolella jossakin kukkuloilla, ja elleivät he silloin solmisi lähempää tuttavuutta, niin siihen olisi syynä se, ettei Dede tahtonut.

Siispä hän oli saanut uuden kortin, jonka mieletön kohtalo oli hänelle antanut. Hän ei aavistanut, kuinka tärkeä tämä kortti tuli olemaan, mutta hän arveli, että se oli varsin hyvä kortti. Väliin hän epäili. Entäpä jos se olikin kohtalon punoma juoni hänen turmioon saattamisekseen? Otaksupa, ettei Dede häntä huolisikaan, ja otaksupa, että hän, Päivänpaiste, rupeaisi tyttöä yhä enemmän, yhä kiihkeämmin rakastamaan! Hänen entinen ylimalkainen pelkonsa, jota hän aina oli rakkautta kohtaan tuntenut, heräsi uudelleen. Hän muisti tuntemiensa miesten ja naisten rakkaustarinat. Hän muisti Bertha Doolittlen, vanhan Doolittlen tyttären, joka oli ollut mielettömästi rakastunut Dartworthyyn, rikkaaseen Bonanza-valtauksen omistajaan. Ja Dartworthy vuorostaan ei lainkaan rakastanut Berthaa, vaan eversti Walthstonen vaimoa ja karkasi hänen kanssaan Yukonista. Ja eversti Walthstone itse rakasti mielettömästi omaa vaimoaan ja ajoi takaa pakenevaa paria. Ja mikä oli tulos ollut? Tietenkin oli Berthan rakkaus onneton ja traagillinen ja samoin noiden kolmen toisenkin rakkaus. Minookin alapuolella olivat eversti Walthstone ja Dartworthy taistelleet keskenään. Dartworthy oli saanut surmansa. Ja kuula, joka oli tunkeutunut eversti Walthstonen keuhkojen läpi, oli heikontanut hänet siinä määrin, että hän seuraavana keväänä kuoli keuhkotulehdukseen. Eikä everstin vaimolla ollut enää maailmassa ketään, jota olisi rakastanut.

Ja Freda, joka oli heittäytynyt kevätjäiseen jokeen jonkun toisessa päässä maailmaa asuvan miehen takia, ja joka vihasi häntä, Päivänpaistetta, siksi, että hän oli hänet pelastanut elämään. Ja Neito... Entiset muistot pelottivat häntä. Jos hänen rakkautensa vain kasvaisi ja kiihtyisi ja jollei Dede huolisi hänestä, kärsisi hän miltei yhtä paljon kuin silloin, kun Dowsett, Letton ja Guggenhammer häntä pettivät. Jos hänen kytevä intohimonsa olisi ollut pienempi, olisi tämä pelko karkoittanut hänen jokaisen ajatuksensa lähestyä Dedeä. Näin ollen lohdutti häntä ajatus, että jotkut rakkausjutut päättyivät onnellisesti. Ja kukaties oli kohtalo antanut hänelle voitokkaat kortit. Kukaties hän olikin sellainen mies, synnynnäinen onnenmyyrä, joka ei voinut hävitä.

Sunnuntai tuli, ja Bob käyttäytyi Piedmontin kukkuloilla kuin enkeli. Se oli tosin vilkas ja pyrki hypähtelemään, mutta se oli lauhkea kuin lammas. Päivänpaiste, jolla oli kaksinkertainen ruoska valmiina oikeassa kädessään, odotti pyörähdystä, vain yhtä pyörähdystä, mutta Bob esiintyi kiusoittavan mallikelpoisesti eikä pyörinyt. Dedeä ei Päivänpaiste tavannut. Turhaan hän kierteli kukkulateitä ja turhaan hän nousi vedenjakajan jyrkkää rinnettä ja laskeutui Maraga-laaksoon. Juuri kun hän oli päässyt laaksoon, kuuli hän ravaavan hevosen kavioiden kapseen. Se kuului siltä suunnalta, minne hän oli menossa. Mitä jos se olikin Dede? Hän käänsi Bobin ja läksi käymäjalkaa palaamaan samaa tietä, jota oli tullutkin. Jos se oli Dede, oli hän onnenmyyrä, sillä tapaaminen ei olisi saattanut sattua paremmissa olosuhteissa. Olivathan he molemmat menossa samaan suuntaan, ja Dede saavuttaisi hänet juuri sillä kohtaa, missä jyrkkä rinne pakottaisi ajamaan käyden. Dedellä ei olisi muuta neuvoa kuin ratsastaa hänen kanssaan vedenjakajan huipulle, ja sinne päästyä pakottaisi yhtä jyrkkä rinne toisella puolen taas ajamaan käyden.

Kavioiden kapse läheni, mutta hän katsoi suoraan eteensä, kunnes kuuli hevosen takanaan rupeavan kävelemään. Silloin hän vilkaisi olkapäänsä ylitse. Se oli Dede. He tunsivat heti toisensa, ja Dede näytti hämmästyvän tätä kohtaamista. Mikä olikaan sen luonnollisempaa kuin että Päivänpaiste käänsi hevostaan ja odotti, kunnes Dede ennätti kohdalle, ja että he sitten rinnakkain ratsastivat rinnettä ylös. Se mitä Päivänpaiste jo kauan oli toivonut, oli tapahtunut, ja niin helposti. Hän oli saattanut helpotuksesta huoahtaa. Tervehdykset oli vaihdettu, nyt he ratsastivat rinnakkain samaan suuntaan ja heillä oli maileja edessään.

Päivänpaiste huomasi, että Dede ensin katsoi hevosta ja vasta sitten häntä itseään.

"Kuinka kaunis hevonen!" oli hän huudahtanut Bobin nähdessään. Hänen säteilevät silmänsä ja onnea hohtavat kasvonsa nähdessään saattoi Päivänpaiste tuskin uskoa, että ne olivat saman nuoren naisen kasvot, jonka hän oli nähnyt joka päivä konttorissa hillittyine, virallisine ilmeineen.

"En tietänyt, että te ratsastatte", sanoi Dede miltei ensi sanoikseen. "Luulin, että olitte mieltynyt nopeihin autoihin."

"Olenkin myöhään ruvennut ratsastamaan", kuului vastaus. "Olen, nähkääs, alkanut lihoa liikaa ja minun täytyy jollakin tavalla päästä siitä."

Dede heitti häneen pikaisen syrjäsilmäyksen, joka tarkasti Päivänpaisteen kiireestä kantapäähän satuloineen päivineen, ja sanoi:

"Mutta olette ratsastanut ennemmin."

Hän varmaankin ymmärtää hevosia ja hevosasioita, ajatteli Päivänpaiste vastatessaan:

"En moneen vuoteen. Mutta pidin itseäni aimo hevosmiehenä poikanulikkana ollessani Itä-Oregonissa ja olin usein hevosen selässä."

Täten he Päivänpaisteen suureksi huojennukseksi olivat osuneet aiheeseen, joka huvitti molempia. Päivänpaiste kertoi Bobin kujeista ja pyörimisestä ja miten hän oli ajatellut tehdä siitä lopun, ja Dede myönsi, että hevosia oli kohdeltava järkiperäisen ankarasti huolimatta ollenkaan siitä, miten paljon niistä piti. Tämä hänen Mabinsa oli ollut hänellä kahdeksan vuotta, ja hänen oli täytynyt vieroittaa se tavasta potkia pilttuutaan. Menettely on ollut tuskallista Mabille, mutta se on parantanut tapansa.

"Olette ratsastanut paljon", sanoi Päivänpaiste.

"En todellakaan voi muistaa, milloin ensi kerran olin hevosen selässä", sanoi Dede. "Olen kasvanut maalla, eikä minua voitu pitää erossa hevosista. Rakkaus hevosiin lienee synnynnäistä minussa. Sain ensimmäisen ponini, kun olin kuusivuotias. Kun olin kahdeksanvuotias, olin päivät pitkät satulassa Daddyn selässä. Kun olin yksitoistavuotias, menetin sen ensimmäisellä hirvenmetsästysretkelläni. Hevosetta minä vallan menehtyisin. Vihaan kamarielämää, ja ilman Mabia minä varmaankin olisin aikoja sitten sairastunut ja kuollut."

"Te pidätte maaseudusta?" kysyi Päivänpaiste, ja samalla hän ensi kerran huomasi Deden silmissä valohäivähdyksen, joka ei ollut harmaa.

"Yhtä paljon kuin vihaan kaupunkia", vastasi Dede. "Mutta nainen ei voi ansaita elatustaan maaseudulla. Niinpä minäkin elän miten parhaiten taidan -- Mabin kanssa."

Ja sitten hän kertoi enemmän elämästä maalla ennen isänsä kuolemaa. Ja Päivänpaiste oli onnellinen. Heidän tuttavuutensa oli hyvällä alulla. Keskustelu ei ollut kertaakaan tyrehtynyt sinä runsaana puolituntisena, minkä he olivat olleet yhdessä.

"Minä olen kotoisin samoilta seuduilta", sanoi hän. "Olen kasvanut Itä-Oregonissa, eikä se ole niin kaukana Siskiyousta."

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän olisi tahtonut purra kielensä poikki, sillä Dede kysyi nopeasti:

"Kuinka tiedätte, että minä olen kotoisin Siskiyousta? Olen varma, etten ole milloinkaan sitä maininnut."

"En tiedä", sanoi Päivänpaiste hämillään. "Kuulin jostakin, että olette sieltä kotoisin."

Wolf, joka samassa hiipi näkyviin kevytjalkaisena ja varjomaisena, säikytti Deden hevosen ja karkoitti hämilläolon, sillä he puhuivat alaskalaisista koirista, kunnes keskustelu kääntyi takaisin hevosiin. Ja hevosista he puhuivat koko ajan, minkä tarvitsivat ratsastaakseen ylös rinnettä ja sitten alas toiselle puolelle.

Kun Dede puhui, kuunteli Päivänpaiste ja seurasi häntä katseillaan, ja kuitenkin hän koko ajan samalla hautoi omia ajatuksiaan ja vaikutelmiaan. Tämä miehensatulassa ratsastaminen vaati Dedeltä tarmoa, eikä Päivänpaiste oikein tietänyt, pitikö siitä vai eikö. Hänen käsityksensä naisista olivat hiukan vanhanaikaiset, ne olivat samat, jotka hän oli imenyt itseensä nuoruudessaan, jolloin ei ketään nähty muussa kuin naisensatulassa. Häneen oli juurtunut se hiljainen käsitys, etteivät naiset hevosen selässä olleet kaksijalkaisia. Dede, joka istui niin miesmäisenä satulassa, oli hänelle yllätys. Mutta hänen täytyi tunnustaa, että tämä näky sellaisenaan häntä miellytti.

Kaksi muutakin seikkaa häntä hämmästytti. Ensiksikin se, että Deden silmissä oli kultaisia täpliä. Ihme ja kumma, ettei hän milloinkaan ennen ollut sitä huomannut. Ehkei valaistus konttorissa ollut sovelias ja ehkäpä ne välillä hävisivät. Ei, ne olivat värihohdetta, jonkunlaista häivähtelevää kultaista valoa. Ei se ollut oikein kultaistakaan, mutta se muistutti enemmän sitä, kuin mitään muuta väriä, minkä hän tunsi. Varmasti se ei ainakaan ollut mikään keltainen vivahdus. Rakastajan ajatukset ovat aina värikkäät, ja olisi saattanut epäillä, jos joku muu maailmassa olisi sanonut Deden silmiä kultaisiksi. Mutta Päivänpaiste otti asian tunnontarkasti ja hän piti niitä mieluimmin kultaisina, ja siitä syystä ne olivatkin kultaiset.

Ja sitten Dede oli niin luonnollinen. Hän oli pitänyt Dedeä nuorena naisena, jonka kanssa oli hyvin vaikea seurustella. Mutta se olikin aivan helppoa. Dedessä toverina ei ollut mitään mahtipontista -- tällä tuttavallisella tavalla hän nimitti Dedeä hevosen selässä erotukseksi siitä Dedestä, jonka hän oli nähnyt konttorissa. Ja kuitenkin, vaikka hän iloitsi siitä helppoudesta, millä kaikki kävi, ja siitä, ettei heiltä ollut puuttunut puheenaihetta, kyti hänessä kuitenkin salainen tyytymättömyys. Olihan kaikki tämä puheleminen turhaa ja hedelmätöntä. Hän oli toiminnan mies, joka kaipasi häntä, Dede Masonia, naista; hän tahtoi rakastaa tuota naista ja voittaa hänen vastarakkautensa.

Hän oli tottunut voimakeinoihin, tottunut käymään käsiksi ihmisiin ja asioihin ja taivuttamaan ne tahtonsa mukaan, ja nytkin hän tunsi samaa pakottavaa vallanhalua. Hän olisi tahtonut sanoa Dedelle, että rakasti häntä ja ettei Deden auttanut muu kuin mennä naimisiin hänen kanssaan. Ja kuitenkin hän ei noudattanut tätä halua. Naiset olivat arvoituksellisia olentoja, eikä pelkkä kovakouraisuus ollut paikallaan. Hän muisti, miten kauan oli odottanut, ennenkuin ampui otusta nälänhädän aikana, jolloin osaaminen tai harhalaukaus tiesi elämää tai kuolemaa. Tosin ei tämä tyttö merkinnyt juuri elämää tai kuolemaa, mutta merkitsi kuitenkin paljon -- nyt enemmän kuin milloinkaan, kun hän sai ratsastaa hänen rinnallaan ja vilkaista häneen niin usein kuin vain uskalsi. Korderoi-ratsastuspuvussaan Dede oli niin uljaan miesmäinen ja kuitenkin niin täydellisesti ja ilmeisesti naisellinen, kun hän hymyili, nauroi ja jutteli säteilevin silmin ja poskien heloittaessa kesätuulen ja auringon vaikutuksesta.

13

Seuraavana sunnuntaina kiertelivät mies ja hevonen ja koira Piedmontin kukkuloita. Ja taas Päivänpaiste ja Dede ratsastivat yhdessä. Mutta tällä kertaa sekaantui Deden hämmästykseen hänen Päivänpaisteen nähdessään hiukan epäluuloa; tai oikeammin, hänen hämmästyksensä oli toisenlaatuista. Heidän tapaamisensa edellisenä sunnuntaina oli ollut aivan satunnainen, mutta kun nyt Päivänpaiste toisen kerran ilmestyi hänen mielikukkuloilleen, ei se enää saattanut olla satunnaista. Päivänpaiste aavisti, että Dede epäili häntä, ja kun hän muisti nähneensä kivilouhoksen Blair Parkin lähellä, kertoi hän heti aikovansa ostaa sen. Tiilitehtaan osto oli herättänyt hänessä tämän ajatuksen -- ja se oli hänestä hyvä ajatus, sillä se antoi hänelle aiheen ehdottaa, että Dede ratsastaisi hänen kanssaan tarkastamaan kivilouhosta.

Päivänpaiste vietti useita tunteja hänen seurassaan, ja Dede oli sama tyttö kuin ennenkin, luonnollinen, teeskentelemätön, iloinen, hymyilevä ja naurava, hyvä toveri, joka puhui hevosista erehtymättömällä innostuksella ja hieroi ystävyyttä tylyluontoisen Wolfin kera ja ilmaisi halunsa ratsastaa Bobilla, johon hän sanoi olevansa entistä ihastuneempi. Tähän viimeiseen teki Päivänpaiste vastaväitteitä. Bob oli täynnä vaarallisia kujeita, eikä hän pahinta vihamiestään lukuunottamatta olisi sallinut kenenkään nousta sen selkään.

"Te luulette, etten minä ymmärrä ollenkaan hevosia, siksi että olen tyttö", sanoi Dede. "Mutta hevonen on siksi usein heittänyt minut satulasta, että osaan olla aina varuillani. Enkä minä ole mieletön. En tahtoisi ratsastaa potkivalla hevosella. Olen oppinut, ettei se käy laatuun. Enkä lainkaan pelkää muunlaisia hevosia. Ja te itse kerroitte, ettei Bob potki."

"Mutta ettehän ole milloinkaan nähnyt Bobin tekevän temppujaan", vastusti Päivänpaiste.

"Mutta teidän tulee muistaa, että olen nähnyt monen muun hevosen elkeet ja itse ratsastanut monella. Olen totuttanut Mabin olemaan säikkymättä raitiovaunuja, vetureita ja autoja. Se oli vain kesytön varsa, kun sain sen omiin hoteisiini. Totutettu satulaan, siinä kaikki. En muutoin tahtoisi vahingoittaa hevostanne."

Vastoin parempaa tietoaan Päivänpaiste myöntyi, ja hiljaisella tienkohdalla he vaihtoivat satuloita ja ratsastusneuvoja.

"Muistakaa, että se on nopea kuin salama", varoitti hän auttaessaan Dedeä satulaan.

Dede nyökäytti päätään, ja Bob höristi korviaan huomatessaan, että sillä oli vieras ratsastaja selässään. Leikki alkoi pian -- liiankin pian Dedelle, joka joutui Bobin kaulaa vasten, kun se rupesi pyörimään ja laukkaamaan takaisin toista tietä. Päivänpaiste seurasi Deden hevosella ja katseli. Hän näki Deden pian pakottavan hevosen seisahtumaan ja heti sen jälkeen ohjakset ristissä kaulalla ja vasen kannus valmiina iskemään karauttavan takaisin samaa tietä, mitä he olivat tulleet ja miltei yhtä nopeasti.

"Pitäkää ruoska valmiina iskemään sitä turpaan", kehoitti Päivänpaiste.

Mutta Bob rupesi taas liian äkkiarvaamatta pyörimään, vaikka tällä kertaa Dede ankaralla ponnistuksella pelastautui tuosta hiukan sopimattomasta asennosta sen kaulalla. Hän ei voinut estää sitä karkaamasta takaisin, mutta hän pakotti sen hypähtelevään raviin ja käänsi sen armotta kannuksella varustetulla kantapäällään. Tavassa, millä hän sitä kohteli, ei ollut mitään naisellista; hänen menettelynsä oli käskevää ja miesmäistä. Ellei niin olisi ollut, olisi Päivänpaiste luullut hänen saaneen tarpeekseen. Mutta tämä alkunäyte oli antanut hänelle hyvän käsityksen Deden ominaisuuksista. Ja ellei se olisi riittänyt, olisi silmäys hänen ankariin harmaisiin silmiinsä ja lujasti suljettuun suuhunsa kertonut hänelle samaa. Päivänpaiste ei ehdottanut mitään, vaan katseli miltei iloisena hänen puuhiaan ja odotti, mitä juonikas Bob saisi. Ja Bob sai sen ensi pyörähdyksellään tai oikeammin pyörähdysyrityksellään, sillä se oli ennättänyt vain puolittain ympäri, kun ruoska sattui sen turpaan. Hämmästys ja tuska sai sen laskemaan maahan etujalkansa, jotka olivat hiukan koholla maasta.

"Hyvä!" onnitteli Päivänpaiste. "Kaksi ruoskaa tehoaa siihen paremmin. Se on kyllin viisas tietääkseen, milloin leikki on kaukana."

Taas Bob koetti. Mutta tällä kertaa se oli ennättänyt vain neljänneksen kierrosta, kun kaksinkertainen ruoska läjähti sen turpaan ja pakotti sen laskemaan etujalkansa maahan. Senjälkeen ei Dede enää tarvinnut ohjaksia eikä kannuksia, vaan hallitsi sen pelkällä ruoskalla.

Dede katsoi voitonriemuisena Päivänpaisteeseen.

"Saanko ratsastaa sillä kovasti?" kysyi hän.

Päivänpaiste nyökäytti päätään, ja Dede kiiti Bobin selässä tietä alaspäin. Päivänpaiste seurasi häntä katseillaan, kunnes hän tienkäänteessä hävisi näkyvistä, ja odotti, kunnes hän palatessaan taas tuli näkyviin. Hänpä osasi ratsastaa, ajatteli Päivänpaiste, ja hän oli varmasti oikea naisen esikuva. Jumala, siinä olisi miehelle vaimo. Ja ajatella, että tuo koko viikon naputteli kirjoituskonetta. Siinä ei ollut hänen paikkansa. Hänen olisi pitänyt olla miehen vaimo, pukeutua silkkiin, samettiin ja jalokiviin ja puuhailla koirien ja hevosten ja muiden sellaisten kanssa. -- "Ja saammepa nähdä, herra Päivänpaiste, mitä sinä ja minä voimme tässä suhteessa tehdä", mutisi hän itsekseen. Ja ääneen hän sanoi Dedelle:

"Te olette kelpo ratsastaja, neiti Mason. Ei mikään hevonen ole kyllin hyvä teille, joka, vaikka olette nainen, osaatte noin ratsastaa. Ei, pysykää vain Bobin selässä, niin ratsastamme kivilouhokselle." Hän nauroi. "Bob todenteolla huokasi, kun te viimeisen kerran löylytitte sitä. Kuulitteko sitä? Ja näittekö, miten se laski jalkansa maahan -- kuin olisi nähnyt edessään kiviseinän? Ja se on tarpeeksi älykäs tietääkseen, että sama kiviseinä on aina oleva valmiina, jos se yrittää juonitella."

Kun he iltapäivällä erosivat toisistaan Berkeleyn tienhaarassa, ratsasti Päivänpaiste vähän matkan päässä kasvavien puiden luo, mistä hän huomaamatta saattoi katsella Dedeä, kunnes tämä hävisi näkyvistä. Palattuaan Oaklandiin vievälle tielle johtui hänen mieleensä ajatus, joka sai hänet katuvan näköisenä irvistelemään. "Ja nyt minun on kuin onkin pakko ostaa tuo kirottu kivilouhos", mutisi hän itsekseen. "Mikään vähempi asia ei riitä tekosyyksi näillä kukkuloilla kuljeksimiselleni."

Mutta kivilouhos menetti joksikin aikaa kaiken merkityksensä hänelle, sillä seuraavana sunnuntaina hän ratsasti yksin. Dede kastanjanruskean raudikon selässä ei tullutkaan tänä päivänä Berkeleyhin vievää syrjätietä eikä tullut viikkoa myöhemminkään. Päivänpaiste oli kärsimättömyydestä ja pettymyksestä suunniltaan, vaikka hän konttorissa hillitsi itsensä. Hän ei huomannut Dedessä mitään muutosta ja koetti olla itsekin näyttämättä mitään muutosta. Sama yksitoikkoinen koneellinen työ jatkui, vaikka se nyt oli ärsyttävää ja oli vähällä tehdä hänet hulluksi. Päivänpaiste oli tyytymätön maailmaan, joka ei sallinut miehen käyttäytyä pikakirjoittajatartaan kohtaan niinkuin kaikki miehet naisia kohtaan käyttäytyvät. "Mitä hyötyä on miljoonien omistamisesta?" kysyi hän eräänä päivänä pöytäkalenterilta, kun Dede sanelun päätyttyä poistui.

Kun kolmas viikko oli kulumassa loppuun ja uusi ikävä sunnuntai oli odotettavissa, päätti Päivänpaiste puhua, vaikka sen täytyikin tapahtua konttorissa. Ja luonteensa mukaisesti hän kävi heti suoraan asian ytimeen. Dede oli lopettanut työnsä ja keräili papereitaan ja kyniään poistuakseen, kun Päivänpaiste sanoi:

"Vielä yksi asia, neiti Mason, ja minä toivon, ettette pane pahaksenne, vaikka olenkin suora ja puhun suuni puhtaaksi. Olette aina tuntunut minusta järkevältä tytöltä, enkä luule, että loukkaannutte siitä, mitä aion sanoa. Tiedätte kuinka kauan olette ollut konttorissani -- jo vuosikausia, monta vuotta ainakin, ja tiedätte, että aina olen käyttäytynyt teitä kohtaan moitteettomasti ja rehellisesti. En ole milloinkaan ottanut itselleni vapauksia. Syystä että olette konttorissani, olen tässä suhteessa ollut tunnontarkempi kuin ellette -- ellette olisi konttorissani -- te ymmärrätte. Mutta se ei estä minua tuntemasta inhimillisesti. Olen yksinäinen mies -- älkää käsittäkö tätä ystävällisyyden rukoukseksi. Aikomukseni on vain selvittää teille, miten paljon nuo kaksi ratsastusmatkaa teidän kanssanne merkitsevät minulle. Ja nyt toivon, ettette pahastu, kun kysyn teiltä, miksi ette ollut ratsastamassa kahtena viime sunnuntaina?"

Hän vaikeni ja odotti hyvin innokkaana ja hämillään, ja pieniä hikikarpaloita kohosi hänen otsalleen. Dede ei heti puhunut, ja Päivänpaiste kulki huoneen poikki ja kohotti akkunaa.

"Olen ollut ratsastamassa", vastasi Dede, "toisella suunnalla."

"Mutta miksi...?" -- hän ei syystä tai toisesta täydentänyt kysymystään. "Pyydän, olkaa suora minua kohtaan", pyysi hän. "Aivan yhtä suora kuin minä olen teitä kohtaan. Miksi ette ratsastanut Piedmontin kukkuloilla? Minä etsin teitä kaikkialta."

"Ja juuri sen vuoksi en tullut sinne." Dede hymyili ja katsoi häntä hetkisen suoraan silmiin, sitten hän loi alas katseensa. "Te käsitätte kyllä, herra Harnish."

Päivänpaiste ravisti nyrpeästi päätään.

"Käsitän, enkä käsitä. En ole tottunut kaupunkilaistapoihin. On asioita, joita ei tarvitse tehdä ja joita minä en muista, niin kauan kuin en halua niitä tehdä."

"Mutta entä silloin, kun haluatte tehdä?" kysyi Dede nopeasti.

"Silloin minä teen niin." Näin sanoessaan hän puristi huulensa lujasti yhteen, mutta seuraavalla hetkellä hän oli valmis korjaamaan väitettään. "Se on, enimmäkseen minä teen niin. Mutta miksi ette voi tehdä jotakin, missä ei ole mitään väärää ja mikä ei vahingoita ketään -- kuten esimerkiksi tämä ratsastus."

Dede leikitteli hetkisen hermostuneesti kynällä, ikäänkuin olisi harkinnut vastaustaan, ja Päivänpaiste odotti kärsivällisesti.

"Tämä ratsastus", alkoi hän, "ei ole oikein ihmisten mielestä. Päättäkää itse. Te tunnette maailman. Te olette herra Harnish, miljoonanomistaja --"

"Pelaaja", keskeytti Päivänpaiste tuimasti.

Dede nyökäytti hyväksyvästi päätään ja jatkoi:

"Ja minä olen pikakirjoittajattarena teidän konttorissanne --"