Part 20

Dedessä oli toinenkin puoli, jonka suhteen hän tiesi olevansa tietämätön. Dede oli lukenut paljon ja hänellä oli tuota salaperäistä ja peloittavaa "sivistystä". Ja kuitenkaan ei hänen alituiseksi kummastuksekseen tämä sivistys koskaan tunkeutunut heidän keskusteluihinsa. Dede ei milloinkaan puhunut kirjoista eikä taiteesta eikä senkaltaisista aiheista. Hän oli miltei yhtä koruton ja luonnollinen kuin Päivänpaiste itse. Hän piti raittiista ulkoilmaelämästä, hevosista ja kukkuloista, auringonpaisteesta ja kukista. Päivänpaisteelle oli kasvikunta täällä osittain outo, ja Dede opasti häntä, näytti hänelle eri tammilajit, tutustutti hänet madronoon ja manzanitaan, opetti hänelle lukemattomien villien kukkien, pensaiden ja sanajalkojen nimet, elintavat ja kasvupaikat. Deden kirkkaat silmät, jotka olivat harjaantuneet metsässä ja joilta harva seikka jäi huomaamatta, ihastuttivat Päivänpaistetta. Eräänä päivänä he koetteeksi päättivät katsoa, kumpi heistä keksisi enemmän linnunpesiä. Ja Päivänpaiste, joka aina oli ylpeillyt teräväksi harjaantuneesta huomiokyvystään, huomasikin olevan vaikeata pysyä voitolla. Päivän päätyttyä oli Päivänpaiste vain kolme pesää edellä. Hän onnitteli Dedeä ja sanoi, että syynä hänen menestykseensä oli se, että hän itsekin oli lintu ja että hänellä oli linnun kirkas katse ja vilkkaat liikkeet.

Mitä enemmän Päivänpaiste oppi Dedeä tuntemaan, sitä enemmän tytössä hänen mielestään oli linnun ominaisuuksia. Siitä syystä Dede myös piti ratsastamisesta, päätteli hän. Se muistutti lähinnä lentoa. Unikkoketo, sanajalkojen kattama vuorensola, poppelirivi kapealla tiellä, ruskeankeltainen kukkulanrinne, etäinen, auringonpaisteinen vuorenhuippu -- kaikki tämä sai hänet puhkeamaan nopeihin ilonhuudahduksiin, jotka Päivänpaisteen mielestä olivat kuin laulunhyrähdyksiä. Dede iloitsi pikkuseikoista ja näytti aina laulavan. Vakavammissakin asioissa hän muistutti lintua. Kun hän ratsasti Bobilla ja kamppaili tämän erinomaisen hevosen kanssa herruudesta, olivat kotkan ominaisuudet hänessä silmiinpistävimpiä.

Nämä Deden pienet nopeat ilonhuudahdukset olivat Päivänpaisteelle ilon lähteitä. Hän iloitsi Deden ilosta, hänen silmänsä olivat yhtä hartaasti kiintyneinä hänen mielenkiintonsa esineeseen. Deden avulla hän oppi paremmin käsittämään luontoa ja luonnon kauneutta. Dede näytti hänelle maisemassa värejä, joita hän ei milloinkaan ollut luullut olevan olemassakaan. Hän oli tuntenut vain päävärit. Kaikki punaiset värit olivat punaista. Musta oli mustaa ja ruskea oli ruskeaa, kunnes se muuttui keltaiseksi, jolloin se ei enää ollut ruskeaa. Hän oli aina luullut, että purppura oli punaista, jokseenkin verenväristä, kunnes Dede opetti hänelle muuta. Kerran he ratsastivat pitkin korkean kukkulan reunaa, missä tuulentuomista siemenistä kasvaneet unikot helottivat heidän hevostensa polvien ympärillä, ja Dede tuli haltioihinsa nähdessään ääriviivat eri etäisyyksien päässä. Hän laski niitä seitsemän, ja Päivänpaiste, joka oli koko ikänsä katsellut maisemia, sai ensi kerran tietää, mitä oli "etäisyys". Tämän jälkeen ja aina hän katsoi luontoon silmillä, jotka näkivät enemmän, ja hän löysi iloa katsellessaan purppuraisia kesäusvia, jotka verhosivat etäisten kukkulain huiput.

Mutta kaiken lävitse kulki rakkauden kultainen lanka. Ensin oli Päivänpaiste tyytyväinen, kun sai ratsastaa Deden kanssa ja olla toverillisessa suhteessa häneen; mutta hänen himonsa ja tarpeensa olla Deden läheisyydessä kasvoivat. Mitä enemmän hän oppi Dedeä tuntemaan, sitä kalliimmaksi tämä hänelle kävi. Jos Dede olisi ollut umpimielinen ja ylpeä häntä kohtaan tai ollut pelkkä nauraa kikattava, teeskentelevä naisolento, olisi ollut toista. Sen sijaan Dede hämmästytti häntä luonnollisuudellaan ja toverillisuudellaan. Tämä jälkimmäinen oli odottamatonta hänelle. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt sitä puolta naisessa. Nainen: leikkikalu; verenimijä; nainen: välttämätön vaimo ja suvun jälkeläisten äiti -- muuta hän ei ollut naisessa nähnyt. Mutta nainen toverina, leikkitoverina, ilotoverina -- tällä oli Dede häntä hämmästyttänyt. Ja mitä enemmän hyviä puolia hän Dedessä keksi, sitä tulisempana hehkui hänen rakkautensa, joka itsetiedottomasti väritti hänen äänensä hyväileväksi ja sytytti merkkitulia hänen silmiinsä. Eikä se jäänyt Dedeltä huomaamatta, mutta kuten niin moni nainen ennen häntä, luuli hän voivansa leikkiä tulella ja välttää sen luonnollisen seurauksen, tulipalon.

"Talvi lähenee", sanoi Dede surullisesti ja tarkoituksella, "ja sitten täytyy jättää ratsastaminen."

"Mutta minun täytyy saada samaten tavata teitä talvellakin", sanoi Päivänpaiste nopeasti.

Dede pudisti päätään.

"Olemme olleet hyvin onnellisia", sanoi hän ja katsoi Päivänpaistetta lujasti suoraan silmiin. "Muistan teidän hullunkuriset todisteenne, miksi ihmiset tutustuvat toisiinsa; mutta se ei johda mihinkään, ei saata. Tunnen itseni liian hyvin voidakseni erehtyä."

Hänen kasvonsa olivat totiset, niistä näkyi selvästi, ettei hän olisi tahtonut loukata, ja hänen silmänsä olivat järkähtämättömät, mutta niissä oli kultaiset valot -- sukupuolen syvyydet, joihin Päivänpaiste nyt vallan pelotta katsoi.

"Olen ollut oikein kiltti", julisti Päivänpaiste. "Enkö teidänkin mielestänne? Saatan sanoa teille, että se on kyllä ottanut kovalle. Ajatelkaahan. En ole kertaakaan sanonut teille sanaakaan rakkaudesta, ja kuitenkin olen koko ajan teitä rakastanut. Se on vaikeata miehelle, joka on tottunut kulkemaan omia teitään. Kun on työnteko kysymyksessä, en minä siekaile. Ja kuitenkin olen teidän edessänne lauhkea kuin lammas. Luulen, että tämä on todisteena siitä, miten paljon teitä rakastan. Luonnollisesti haluan mennä kanssanne naimisiin. Olenko sanonut teille sanaakaan siitä? En tavuakaan, en henkäystäkään. Olen ollut tyyni ja kiltti, vaikka tämä tyynenä pysyminen on ollut aika-ajoin tehdä minut sairaaksi. En ole kosinut teitä. En kosi teitä nytkään. Eipä silti, ettette te tyydyttäisi minua. Tiedän varmasti, että te olette minulle sopiva vaimo. Mutta tunnetteko te minua tarpeeksi tietääksenne oman mielenne." Hän kohautti olkapäitään. "Minä en tiedä, enkä pidä sitä todennäköisenä. Teidän täytyy varmasti tietää, voitteko uskoa minulle elämänne vai ettekö voi, ja minä pelaan hidasta ja maltillista peliä. En tahdo hätiköimällä pilata peliäni."

Tällaista rakkaudentunnustusta ei Dede vielä milloinkaan ollut kuullut. Sen tulisuuden puute tuotti hänelle pettymyksen, jonka hän saattoi karkottaa vain muistamalla, miten Päivänpaisteen käsi kerran oli vavissut, ja muistamalla intohimoa, jonka juuri tänä päivänä ja joka päivä oli nähnyt hänen silmissään tai kuullut hänen äänessään. Sitten hän muisti vielä, mitä Päivänpaiste joitakuita viikkoja takaperin oli sanonut hänelle. "Tokko te tiedättekään, mitä kärsivällisyys on", oli hän sanonut ja kertonut hänelle oravien ampumisesta, silloin kun hän ja Elijah Davis olivat nähneet nälkää Stewart-joella.

"Näette siis", sanoi Päivänpaiste, "että meidän on juuri tehdäksemme rehelliset kaupat seurusteltava toistemme kanssa hiukan enemmän. On luultavinta, ettette te ole vielä selvillä tunteistanne -- --"

"Mutta minä olen selvillä", keskeytti Dede. "En uskaltaisi rakastua teihin. En löytäisi onnea teidän rinnallanne. Pidän teistä, herra Harnish, mutta siitä ei milloinkaan voi tulla mitään sen enempää."

"Te ajattelette niin siksi, ettette pidä elämäntavastani", sanoi Päivänpaiste ja ajatteli itsekseen huomiotaherättäviä autoajeluja ja irstailijan mainetta, jolla sanomalehdet olivat häntä kunnioittaneet -- ajatteli tätä ja aprikoi, kieltäisikö Dede tyttömäisestä kainoudesta tietävänsä tästä mitään.

Hänen hämmästyksekseen oli Deden vastaus suora ja taipumaton.

"Ei, en pidä siitä."

"Tiedän, että olen ollut hiukan raju noilla autoajeluilla, joista on kerrottu sanomalehdissä", aloitti Päivänpaiste puolustuspuheensa, "ja että olen seurustellut vallattomien veikkojen kanssa -- --"

"En tarkoita sitä", sanoi Dede, "vaikka tiedän senkin enkä voi sanoa pitäväni siitä. Mutta en pidä elämästänne yleensä, toimestanne. On naisia, jotka saattavat mennä naimisiin teidän kaltaisenne miehen kanssa ja tulla onnelliseksi, mutta minä en saata. Mitä enemmän olisin rakastunut sellaiseen mieheen, sitä onnettomammaksi tulisin. Onnettomuuteni tekisi vuorostaan miehenikin onnettomaksi. Minä pettyisin ja saisin hänet pettymään, vaikkei hän olisi niin onneton, koska hänellä yhä olisi liikeasiansa."

"Toimeni!" ihmetteli Päivänpaiste. "Mitä pahaa siinä on? Minä hoidan liikeasiani rehellisesti ja moitteettomasti. En käytä mitään salateitä, mitä ei voida sanoa useankaan liikkeen hoidosta, olipa sitten kysymyksessä suuret yhtiöt tai pettävät, valhettelevat vähäpätöiset kamasaksat. Noudatan rehellisesti pelin sääntöjä enkä valhettele enkä petä enkä syö sanaani."

Dede tervehti helpotuksen tunteella uutta keskustelun vaihetta ja tilaisuutta saada puhua suunsa puhtaaksi.

"Muinaisessa Kreikassa", hän alkoi opettavaisesti, "pidettiin kunnon kansalaisena sitä, joka rakensi taloja, istutti puita -- --". Hän ei jatkanut johdantoaan, vaan teki reippaasti johtopäätöksen. "Kuinka monta taloa te olette rakentanut? Kuinka monta puuta olette istuttanut?"

Päivänpaiste pudisti päätään epätietoisena, sillä hän ei käsittänyt Deden todistelujen tarkoitusta.

"No niin", jatkoi Dede, "kaksi talvea sitten te saitte aikaan pulan hiilimarkkinoilla".

"Vain San Franciscossa", irvisteli Päivänpaiste sitä muistellessaan, "vain San Franciscossa. Ja minä käytin hyväkseni lakkoa Brittiläisessä Columbiassa."

"Mutta te ette itse ollut kaivamassa tätä hiiltä. Kuitenkin te kohotitte hinnan neljällä dollarilla tonnilta ja ansaitsitte paljon rahaa. Tämä oli teidän liikkeenhoitoanne. Te pakotitte köyhät maksamaan enemmän hiilistään. Te sanoitte pelaavanne rehellisesti, mutta te pistitte kätenne kaikkien heidän taskuihinsa ja ryöstitte rahanne heiltä. Minä tiedän. Minä poltan arkihuoneessani Berkeleyssä valkeata. Ja sen sijaan että olisin maksanut yksitoista dollaria hiilitonnilta, maksoin sinä talvena viisitoista. Te ryöstitte minulta neljä dollaria. Minä saatoin maksaa nuo neljä dollaria. Mutta oli tuhansittain oikein köyhiä, jotka eivät voineet niitä maksaa. Voitte nimittää sitä lailliseksi peliksi, mutta minusta se on suoraa ryöväystä."

Päivänpaiste ei hämmästynyt. Tämä ei ollut mitään uutta hänelle. Hän muisti vanhaa naista, joka valmisti viiniä Sonoma-kukkuloilla, ja miljoonia hänen kaltaisiaan, jotka oli luotu riistettäviksi.

"Tunnustan, neiti Mason, että tuossa on hieman perää. Mutta olette jo pitkän ajan kuluessa nähneet liikeasiain hoitoani ja tiedätte, ettei ole tapanani ryöstää köyhiltä. Minä ahdistan pomoja. He ovat minun miehiäni. He ryöstävät köyhiltä ja minä ryöstän heiltä. Tuo hiilijuttu oli tapaturma. Minä en tavoitellut köyhien rahoja, vain rikkaiden, ja ne minä sainkin. Köyhät sattuivat olemaan tiellä ja saivat samalla kärsiä, siinä kaikki."

"Ettekö näe", jatkoi hän, "että koko elämä on peliä. Jokainen pelaa tavalla tai toisella. Maanviljelijä pelaa säätä ja markkinoita vastaan vuodentulollaan. Niin tekee Yhdysvaltojen rautayhtiö. Monen elinkeinona on ryöstää köyhiltä. Tiedän sen. Olen aina ahdistanut ryöväreitä."

"Kadotin näkökohtani", sanoi Dede. "Odottakaa hetkinen."

Ja he ratsastivat hetkisen äänettöminä.

"Näen sen selvemmin kuin saatan sen selvittää, mutta jotenkin tähän tapaan. On rehellistä työtä ja on työtä, joka -- no, joka ei ole rehellistä. Maanviljelijä muokkaa maata ja kasvattaa jyviä. Hän tekee jotakin, joka on hyödyllistä ihmiskunnalle. Hän todella tavallaan luo jotakin, jyviä, jotka täyttävät nälkäisen suun."

"Ja sitten rautatiet ja kauppiaat ja muut ryöstävät häneltä melkoisen osan noiden jyvien hinnasta", keskeytti Päivänpaiste.

Dede hymyili ja kohotti kättään.

"Odottakaa hetkinen. Hämmennätte ajatuksenjuoksuni. Ei vaikuta asiaan, jos he ryöstävät häneltä kaikki, niin että hän nääntyy nälkään. Vehnä, jonka hän kasvatti, on yhä vielä maailmassa. Se on olemassa. Ettekö käsitä? Maanviljelijä luo jotakin, sanokaamme kymmenen tonnia vehnää, ja nämä kymmenen tonnia ovat olemassa. Rautatiet kuljettavat vehnän kauppaan, suihin, jotka tahtovat syödä sen. Tämä on niinikään rehellistä. Se on samantapaista kuin jos joku toisi teille lasin vettä tai ottaisi kivensirusen silmästänne. Jotakin on tehty, jotakin on saatu aikaan, aivan kuin vehnä."

"Mutta rautatiet ryöstävät kuin ryöväri Sam Scratch", oikaisi Päivänpaiste.

"Silloin työ, jonka ne suorittavat, on osittain rehellistä, osittain ei. Nyt tulemme teihin. Te ette luo mitään. Mitään uutta ei ole olemassa, kun te olette päättänyt jonkun liikeyrityksenne. Samoin kävi tuossa hiilijutussa. Te ette kaivanut sitä. Te ette kuljettanut sitä kauppaan. Te ette hankkinut sitä. Käsitättekö? Tätä minä tarkoitan puiden istuttamisella ja talojen rakentamisella. Te ette ole istuttanut yhtään puuta ettekä rakentanut ainoatakaan taloa."

"En milloinkaan ole aavistanut, että kukaan nainen maailmassa osaisi puhua tuolla tavoin liikeasioista", mutisi Päivänpaiste ihaillen. "Ja te olette pannut minut ahtaalle. Mutta minun kannaltanikin on paljon sanomista. Nyt kuunnelkaa te minua. Puhun kolmessa osassa. Ensiksi: Elämämme on lyhyt parhaimmassakin tapauksessa ja kuolema kohtaa pian. Elämä on peliä. Toiset ovat syntyneet onnellisiksi ja toiset ovat syntyneet onnettomiksi. Jokainen ottaa osaa peliin ja jokainen koettaa ryöstää joltakulta toiselta. Useammilta ryöstetään. He ovat synnynnäisiä raukkoja. Joku minun kaltaiseni veikko pääsee perille pelin juonesta. Minulla on kaksi valintamahdollisuutta. Voin vetää yhtä köyttä raukkojen kanssa tai voin vetää yhtä köyttä ryövärien kanssa. Raukkana en voi mitään. Leivänkannikankin riistävät ryövärit suustani. Teen kovaa työtä koko ikäni ja kuolen työni ääreen. En ole milloinkaan saanut hengähtää. Minulla ei ole ollut mitään muuta kuin työtä, työtä, työtä. Puhutaan työn arvokkuudesta. Sanon teille, ettei senlaatuisessa työssä ole mitään arvokkuutta. Toinen mahdollisuuteni on vetää yhtä köyttä ryövärien kanssa, ja minä vedän yhtä köyttä heidän kanssaan. Tahdon ansaita. Saan autoja ja hyvää ruokaa ja pehmeitä vuoteita.

"Toiseksi: Ei ole suurta eroa siinä, jos on puolittain ryöväri, kuten rautatie, joka kuljettaa maanviljelijän vehnän kauppaan, tai jos on kokonaan ryöväri ja ryöstää ryöväriltä, kuten minä. Ja sitäpaitsi on puolinainen ryövääminen liian hidasta peliä minulle. En saata ansaita kyllin nopeasti."

"Mutta minkä vuoksi haluatte ansaita?" kysyi Dede. "Teillä on jo miljoonia ja miljoonia. Ette voi ajaa useammalla kuin yhdellä autolla kerrallaan, ette nukkua useammassa kuin yhdessä vuoteessa kerrallaan."

"Numero kolme antaa siihen vastauksen", sanoi Päivänpaiste, "ja näin se kuuluu: Ihmisillä ja luontokappaleilla on eri halut ja mieliteot. Kaniini pitää kasvisravinnosta. Ilves pitää lihasta. Sorsat uivat; kananpojat pelkäävät vettä. Joku mies kerää postimerkkejä, joku toinen kerää perhosia. Tämä mies pitää tauluista, tuo mies huvipursista, ja jonkun toisen intohimo on metsästys. Jonkun mielestä on kilpa-ajo hevosilla tärkeintä maailmassa, toiselle tuottaa suurimman tyydytyksen seurustelu näyttelijättärien kanssa. He eivät voi mitään näille haluilleen. Heillä on ne ja mitä tehdä? -- Nyt minä pidän pelistä. Pidän pelaamisesta. Tahdon pelata korkeata peliä ja pelata nopeasti. Sellainen on luontoni. Ja minä noudatan sitä."

"Mutta miksi ette voi tehdä hyvää rahoillanne?"

Päivänpaiste nauroi.

"Tehdä hyvää rahoillanne! Sehän olisi samaa kuin antaa Jumalalle korvapuusti, kuin sanoa hänelle, ettei hän osaa johtaa maailmaansa ja että te olisitte kiitollinen, jos hän väistyisi syrjään ja antaisi teidän yrittää. Eikö ole naurettavaa kulkea iso nuija kädessä ja murskata ihmisten päitä ja ottaa heidän rahansa, kunnes on koonnut aimo omaisuuden, ja sitten katua tekojaan ja kulkea sitomassa päitä, jotka muut ryövärit ovat musertaneet. Eikö totta? Siksi muuttuu hyvän tekeminen rahalla. Silloin tällöin joku ryöväreistä muuttuu helläsydämiseksi ja ryhtyy ajamaan sairasvaunua. Niin teki Carnegie. Hän, joka oli oikein suurryöväri, nujersi päitä vimmatuissa taisteluissa, ryösti raukoilta viisisataa miljoonaa ja nyt hän kulkee jakelemassa sitä heille takaisin. Naurettavaa! Eikö totta?"

Hän kiersi savukkeen ja odotti puoleksi uteliaana, puoleksi huvitettuna Deden vastausta. Hänen vastauksensa ja häikäilemätön ajatustapansa sai vastustajan helposti ymmälle, ja Dede palasi lähtökohtaansa.

"Minä en voi väitellä kanssanne, ja te tiedätte sen. Vaikka nainen olisi kuinka oikeassa, on miehillä kuitenkin sellainen taito, että kaikki mitä he sanovat, tuntuu vakuuttavammalta, ja kuitenkin nainen on yhtä varma siitä, että hän on oikeassa. Mutta on olemassa jotakin muuta -- luomisilo. Nimittäkää sitä pelaamiseksi jos tahdotte, mutta sentään tuottaa minusta enemmän tyydytystä luoda jotakin, tehdä jotakin, kuin pyöritellä koko päivä arpanappuloita. Toisinaan kun halusin ruumiinliikuntaa tai kun minun täytyi maksaa viisitoista dollaria hiilistä, rupesin sukimaan Mabia. Ja kun sen karva kiilsi hienona kuin silkki, olin tyytyväinen työhöni. Samaa täytyy tuntea miehen, joka rakentaa talon tai istuttaa puita. Hän saattaa katsella sitä. Hän teki sen. Se on hänen kättensä töitä. Vaikka joku teidän kaltaisistanne ottaisi hänen puunsa, olisivat puut silti olemassa ja hän tietäisi, että hän on ne istuttanut. Te, herra Harnish, ette kaikkine miljoonillenne voi riistää häneltä sitä tietoa. Se on luomisiloa, ja se on puhtaampaa iloa kuin pelkkä pelaaminen. Ettekö milloinkaan ole itse tehnyt mitään esinettä -- hirsimajaa Yukonissa, tai kanoottia, tai lauttaa, tai jotakin muuta? Ja ettekö muista, miten tyytyväinen olitte ja miten hyvältä tuntui ollessanne työssä ja sen jälkeen kuin olitte päättänyt työnne."

Hänen puhuessaan heräsi Päivänpaisteen mielessä samansuuntaisia muistoja. Hän näki aution lakeuden Klondyke-joen varrella, hän näki hirsimajojen ja varastohuoneiden nousevan maasta ja hän näki sahansa yöt ja päivät työssä kolmessa työvuorossa.

"Niin, olkoon menneeksi, neiti Mason. Te olette oikeassa -- tavallanne. Olen rakentanut satoja taloja siellä napaseudulla ja muistan, että olin ylpeä ja iloinen nähdessäni ne valmiina. Ja olen iloinen ja ylpeä nyt, kun muistan niitä. Ja siellä oli Ophir -- kehnoin hirvilaidun kullankaivupaikaksi mitä milloinkaan on nähty. Ja minä tein siitä Suuren Ophirin. Minä johdin sinne veden Rinkabillysta, kahdeksankymmenen mailin päästä. Kaikki sanoivat, etten minä voi sitä tehdä, mutta minä tein sen ja se oli tehty. Pato ja huuhdontaväylä maksoivat minulle neljä miljoonaa. Mutta teidän olisi pitänyt nähdä Ophir -- sähkölaitokset, sähkövalo ja satoja miehiä työssä yöt ja päivät. Luulen hieman aavistavani, mitä te tarkoitatte luomisella. Minä loin Ophirin ja se oli, piru vie, suurenmoinen homma -- pyydän anteeksi. En aikonut kirota. Mutta tämä Ophir! -- Tietenkin minä olen ylpeä siitä nyt kuten silloinkin, kun viimeksi sen näin."

"Ja te voititte jotakin, joka on arvokkaampaa kuin pelkkä raha", rohkaisi Dede. "Nyt saatte tietää, mitä minä tekisin, jos minulla olisi paljon rahaa ja kuitenkin tahtoisin hankkia yhä lisää. Katsokaa noiden paljaiden kukkuloiden eteläisiä ja läntisiä rinteitä. Minä ostaisin ne ja istuttaisin niille eukalyptuspuita. Minä tekisin sen pelkän ilon vuoksi, jonka tämä työ minulle tuottaisi; mutta jos minussa olisi luo kummallinen pelihimo, niin tekisin sen kuitenkin ja ansaitsisin rahaa puilla. Ja tässä on taas minun toinen näkökohtani. Sen sijaan että korottaisin hiilten hintaa tuomatta unssiakaan hiiltä kauppaan, minä hankkisin tuhansia syliä polttopuita. Ja jokainen, joka kulkisi lautalla lahden poikki, näkisi nuo metsäiset kukkulat ja ilostuisi. Kuka ilostui siitä, että te korotitte hiilen hintaa neljällä dollarilla tonnilta?"

Nyt oli Päivänpaisteen vuoro olla hetkinen ääneti, sillä aikaa kuin Dede odotti vastausta.

"Soisitteko mieluummin, että tekisin jotakin tämäntapaista?" kysyi hän viimein.

"Se olisi parempi maailmalle ja parempi teille", vastasi Dede.

16

Koko viikon tiesi jokainen konttorissa, että jotakin uutta ja tärkeätä liikkui Päivänpaisteen mielessä. Lukuunottamatta muutamia vähäpätöisiä liikeyrityksiä ei hän moneen kuukauteen ollut osoittanut mielenkiintoa mihinkään. Mutta nyt tekivät hänen aivonsa ankaraa työtä, hän teki äkillisiä ja pitkällisiä retkiä lahden poikki Oaklandiin tai istui äänettömänä ja liikkumatta pöytänsä ääressä tuntikausia. Hän näytti hyvin onnelliselta näissä mietteissään. Silloin tällöin tuli miehiä neuvottelemaan hänen kanssaan -- ja nämä olivat aivan toisenlaisia kuin ne, jotka tavallisesti tulivat häntä tapaamaan.

Sunnuntaina Dede sai tietää kaikki.

"Olen paljon tuuminut keskusteluamme", alkoi Päivänpaiste, "ja minulla on valmiina suunnitelma, joka saa hiukset nousemaan pystyyn päässänne. Se on sellaista, mitä te sanotte rehelliseksi ja samalla se on suurenmoisinta peliä, mihin kukaan mies milloinkaan on ryhtynyt. Mitä sanotte siitä, jos lahjoittaa ihmisille aikaa tukuttain, antaa heille kaksi minuuttia siihen, mihin ennen on ollut varaa vain yksi minuutti? Niin, ja istuttaa puitakin -- monta miljoonaa puuta. Te muistatte tuon kivilouhoksen, jonka sanoin aikovani ostaa? No niin, minä ostan sen. Ostan nämä kalliot tästä Berkeleyn ympäriltä ja toiselta puolen San Leandroon saakka. Olen jo ostanut osan niistä tätä tarkoitusta varten. Mutta tämä on visusti pidettävä salassa. Ennenkuin kukaan aavistaa mitään, on minulla jo suuret alat hallussani. Te näette tuon kukkulan vastapäätä. Siitä olen ostanut jo alueen. Eikä se ole vielä mitään sen rinnalla, mitä aion ostaa."

Hän vaikeni voitonriemuisena.

"Ja kaikki tämä siinä tarkoituksessa, että voisitte lahjoittaa ihmisille kaksi minuuttia yhden asemesta?" kysyi Dede ja nauroi samalla sydämellisesti hänen salaperäisyydelleen.

Päivänpaiste katsoi häneen lumottuna. Hänellä oli sellainen suora poikamainen tapa nauraessaan heittää päätään taaksepäin. Ja hänen hampaitaan Päivänpaiste ihaili ihailemasta päästyään. Ne eivät olleet pienet, mutta säännölliset ja lujat, ilman ainoatakaan koloa, ja ne olivat Päivänpaisteen mielestä terveimmät, valkoisimmat ja kauneimmat hampaat, mitkä hän milloinkaan oli nähnyt. Ja jo kuukausia hän oli verrannut niitä jokaisen tapaamansa naisen hampaisiin.

Vasta kun Deden nauru oli lakannut, hän saattoi jatkaa:

"Lauttausjärjestelmä Oaklandin ja San Franciscon välillä on kehnoin ja vanhanaikaisin laitos Yhdysvalloissa. Te kuljette sillä joka päivä edestakaisin, kuutena päivänä viikossa. Siis kahtenakymmenenäviitenä päivänä kuukaudessa, tai kolmenasatana vuodessa. Miten pitkä aika menee teiltä joka kerta tähän kulkuun? Neljäkymmentä minuuttia parhaassakin tapauksessa. Minä vien teidät ylitse kahdessakymmenessä minuutissa. Jollen täten lahjoita ihmisille kahta minuuttia yhden asemesta, niin olen Matti. Säästän teille kaksikymmentä minuuttia kerrallaan. Se on neljäkymmentä minuuttia päivässä, kaksitoista tuhatta minuuttia vuodessa teille -- yhdelle henkilölle. Malttakaahan: se on kaksisataa tuntia. Otaksutaan, että minä säästän kaksisataa tuntia vuodessa tuhansille muille -- se on jo jotakin, eikö totta?"

Dede saattoi vain hengästyneenä nyökäyttää päätään. Häneen oli tarttunut Päivänpaisteen innostus, vaikkei hän ollutkaan selvillä siitä, miten tämä aikaa säästäessään aikoi menetellä.

"Tulkaa", sanoi Päivänpaiste. "Ratsastakaamme tuonne kukkulalle, ja päästyämme huipulle, mistä on avara näköala, minä selitän teille kaikki."