Part 15

Antje Baas istahti pöydän ääreen ja tokaisi: "Neljäsataa annat vain noin? Se on niin sinun tapaistasi. Sinusta ei tule milloinkaan mitään."

"Niinpä niin", sanoi Klaus Baas horjumatta. "Tahdon olla kunniallinen liikemies! Se on sinun rahaasi! Minähän olen asunut aina ilmaiseksi luonasi." Kun Antje Baas ei siihen mitään vastannut, niin Klaus huusi Hannaa ompeluhuoneesta, osoitti hänelle komeasti rahoja, jotka olivat pöydällä ja sanoi: "Nyt sinä menet seminaariin!"

Hanna löi yhteen kämmeniään ja päivitteli ja painoi kuin nuori tyttöhepsakka ainakin päänsä pöytää vasten ja purskahti itkemään. Hän oli aivan isänsä luontoinen ja kärsi suuresti äidin jöröydestä, ahkeroidessaan hänen kanssaan aamusta iltaan samassa huoneessa.

Silloin nousi Antje Baas kärsimättömästi ylös ja sanoi jörösti kuin ennenkin: "Te olette lapsia ikänne! Tuohonko jätätte rahat kaikeksi yötä. Pankaa pois!" Ja hän meni ompeluhuoneesen.

Sitten juttelivat sisarukset suunnitelmistaan, ensin hieman pahoillaan äidin tylyyden tähden, mutta pian oikein iloisesti. Viimein sanoi Klaus Baas siskolle, että hän aikoo matkustaa huomenna kotikylään, itse rovasti-enon luo, -- ja kaivoi esiin Suse Garbensin kirjeet ja näytteli Hannalle eräitä ja niiden loput, jotka kuuluivat säännöllisesti: Tuhannen s------!

"Mitäs luulet noiden merkitsevän?" kehaisi Klaus Baas.

Sisko nauroi ja nyökkäsi päätänsä.

"Me on oltu kirjevaihdossa jo kaksi vuotta", kopeili veli, "mutta hän ei ole kirjoittanut milloinkaan sitä sanaa kokonaan. Nyt matkustan ilmoittamaan, että tästä lähin se on kirjoitettava! Viimeisenä puolena vuonna hän ylimalkaan ei ole kirjoittanutkaan: enkä ymmärrä oikein, mikä sen tytön pikku päähän on pistänyt! No niin... on parasta mennä katsomaan."

XII.

Suse oli tosiaan pienellä, tyhjällä asemalla häntä odottamassa. Hän oli pienempi kuin Klaus oli mielessään kuvitellut: ei ollut kasvanut paljoa siitä kun hän silloin oli nukahtanut kaapin eteen lattialle. Mutta tyttö oli uhkea ja kypsä kuin lämmin kirkas syyspäivä ja paljon kauniimpi kuin siinä kuvassa, jonka Klaus Baas oli saanut häneltä vuosi sitten. Klaus Baas oli matkalla ollut sangen rohkeissa aikeissa, mutta tällaisen kypsyyden ja iloisen varmuuden ja uhkeuden edessä hän tuli araksi.

Suse Garbens nauroi suullaan ja nauroi ruskeilla silmillään ja koko kasvoillaan ja sanoi: "Ai, ai, mitäs me ollaankaan keskenämme kirjoitelleet!!"

"Ah", vastasi Klaus vakavasti ja hiukan moittivasti, heti asiaan käyden: "Joka kerta tuhannen suudelmaa!"

Suse nauraa helähytti taas, nuoren rinnan tervettä naurua, ja sanoi: "Eipäs! Ainoastaan tuhannen s------! Jumalan kiitos, etten toki sitä sanaa kokonaan kirjoittanut! Mutta hauskaa se vain oli! Sinä kirjoitat todella niin somia kirjeitä: siistejä ja kohteliaita. Hiukan opettavaisia tosin, mutta mitäpä se tekee. Ajatteles: minä rakastuin puoli vuotta sitten erääsen ylioppilaasen: sentähden herkesin kirjoittamasta. Mutta ei sekään mitään totista ollut."

Silloin kysyi Klaus Baas vavahtavalla äänellä: "Mitenkä se ei sitä ollut?"

"Niin", vastasi Suse yhtä iloisen luonnollisesti ja hyvällä omallatunnolla kuin äsken, "hän olisi voinut mennä naimisiin vasta kolmen vuoden päästä ja hänellä ei ollut rahaakaan: se olisi siis ollut tyhmyys. Kerron sen vain näin ystävinä. Mutta nyt, ajattelepas: nyt minä olen kihloissa! Viikko sitten menin erään tilanomistajan kanssa! Pulska, hieno mies, puolivälissä neljännellä kymmentä. Ja pappa sanoo, että hän varmaan pääsee eduskuntaan. No niin, sanoin sen vaan näin heti, hän on näet tänään meillä päivällisillä."

Klaus Baas paran sydäntä kouristi, hän tuijotti kotvan aikaa alas tielle karttaakseen tytön säteileviä silmiä. -- "Vai niin hän ajatteli. Vai niin! Ja sinua olen muistellut vuosikausia, aina, aina! Kaunis sinä olet, Herra Jumala, kuinka kaunis! Mutta äläpä luule, että ilmaisen, miten hullusti ovat nyt asiani! Hehei, minä olen kaksikymmen-vuotias!... Kaksikymmentä! Ja tyttöjä, sinä ovela velho, on maailma täysi! Kaipa saanen oman kullan sinuttakin!"

Ja hän alkoi siis ystävällisesti kysellä ja udella teeskennellyllä äänellä: "Mikä on sulhasen nimi? Miten suuri maatila", j.n.e. Sillä välin hän yhä hengessä naputti otsaansa ja päivitteli: kuinka saatoin minä olla niin hullu, että luulin asian olevan juuri sillä tolalla kuin itse toivoin! Ainoastaan siksi, että kirjeissä oli nuo 1,000 s:aa! Mainio liikemies! Luuli velkakirjan kaavaa velkakirjaksi! Sellaista kepposta ei minulle eläessäni tehdä! Se on Baasien tapaista! Vielä kerran, muistapa tämä vala: epäile aina vähän! Aina kierrä, kaarra, katso! Aina kaikkeen valmiina!!... No, minä olen kaksikymmen-vuotias! kaksikymmentä!

Klaus Baas huiskautti keppiään ja kysyi, milloin on häät; ja sai sitten kuulla, että he oleksivat joka vuosi pari kuukautta Berlinissä, sillä siellä oli sulhasella maataloudellinen virka. Klaus lausui silloin, että Suse näytti tehneen todella hyvät kaupat. Mutta siihen tuo säteilevä, tervenahkainen velho vastasi, että hyvä oli kaupattavakin: varakkaiden vanhempien ainoa lapsi ja lapsettoman eno-ukon perijä.

Klaus piti tarpeellisena, koska nyt oli toisen asiat kuullut, kertoa vähän omistakin oloistansa. Ja hän sanoi lähtevänsä kohta sotapalveluksesta päästyä ulkomaille, luultavasti Brasiliaan. Ja hän kertoi myös äidistä ja sisaruksista eikä ällistynyt yhtään, vaikka huomasi joutuvansa arveluttavan lähelle tavallisen kerskailunsa rajaa. Hän ajatteli näet: tässä ei auta suun supistus, tässä täytyy viheltää ja niin että kuuluu. Minun täytyy häntä vastaan pitää puoleni ja minä pidän. Mutta sitten en palaa koskaan. Ja Klaus Baas käveli iloisena hänen rinnallaan ja sai mitä tahtoi, nimittäin Susen melkein uskomaan, ettei Klaus ollut häntä koskaan tosissaan ajatellut. Ja entistä mieluummin Suse kertoi nyt hänelle nykyisestä onnestansa.

Vanhemmat, jotka vuosien kuluessa olivat luisuneet harmaiden hapsien ja leppoisan mukavuuden asteelle, eivät ottaneet Klaus Baasia suinkaan epäystävällisesti vastaan. He kehuivat häntä kauniiksi pojaksi ja toivorikkaaksi nuorukaiseksi ja lähettivät hänet puutarhaan siksi aikaa kunnes illallinen valmistuisi.

Kun hän vähän ajan päästä tuli sisään, seisoi nuori pari häntä vastassa eteisessä. Susen hieno, sininen silkkipuku kaunisti suuresti hänen nuorta vartaloansa. Sulhanen oli muhkea mies, parhaassa miehuuden ijässä. Mentiin ruualle, ja viini oli hyvää, ja Klaus Baas muisti maistaa, ja lausuili puheenpartensa kuin toisetkin ja hekumoi itseluottamuksestaan. Pian alkoi maamies kysellä yhtä ja toista firma P.C. Trimbornista. Klaus vastasi kuin mies, joka tunsi liikkeen perinpohjaisesti ja tiesi sitäpaitsi, mitä oli luvallista kertoa. Maamies alkoi nyt puhua ulkomaisen kauppamme kansantaloudellisesta merkityksestä, -- juuri siihen aikaan oli näet kauppamme kohonnut suureen kukoistukseen, -- hän otti esimerkin Portugalin ja Hollannin ja Englannin historiasta ja puhui säätynsä ja ammattinsa kannalta ja varovaisesti ja epäröivästi kuin henkilö ainakin, jolla on edessään menneisyyden samalla rohkaisevat ja peloittavat kuvat. Klaus Baasilla oli kyllä historiallista vaistoa ja hän oli lukenut yhtä ja toista kauppa-oppikirjoista ja suurista Hampurin lehdistä. Mutta oikeaa opetusta hän oli saanut vähän. Ja kaiken päälliseksi: kaksikymmen-vuotias ei ole usein historikko, vaan filosoofi! Klaus Baas vieritti siis esiin kaikellaisia suuria, kauniita ajatuksia, jotka yksinäisen ja salaisen käytön kautta olivat häneen takertuneet. Hänellä ei ollut tätä ennen ollut tilaisuutta tuoda niitä katseltaviksi miesten kämmenille, ja nyt, tässä kodikkaassa seurassa, viinilasin ääressä, ne hyppäsivät itse esiin. Hän lasketteli paloviinan ja kiväärien myynnistä, kaikellaisesta joutavasta vientitavarasta, esteettisistä ja eetillisistä velvoituksista, Bismarckista, maailman kultuurista. Se oli hauska sekoitus Klaus Baasista ja Hampurin lehdistä. Hänen kuvauksensa tulivat komeammiksi, hänen väitteensä tulivat mahtavapiirteisiksi. Ja lopuksi hän, taitavasti pyöritellen punaviinilasia kaikkien kymmenen sormensa päillä, -- hän istui ensi kertaa elämässään kodikkaassa seurassa ja viinin ääressä, -- lausui, että hallituksen on "ylimalkaan" huolehdittava ja vastattava siitä, että koko tuotanto ja kauppiaskunta tulee kauttaaltaan siveellisesti kauniiksi. Ja vielä toistui hyvän aikaa "ylimalkaan, ylimalkaan."

Pappis-eno, joka katseli kylmästi kaikkia kummia, hymyili leikillisesti. Ruustinna ajatteli: Raakilo! Huonosti paistettu. Se lankee vielä nenälleen! Suse nojasi pöytään niin että rinta sitä suloisempana kaartui, ja katseli poikaa loistavin silmin ja ajatteli: Mutta kyllä hän on kaunis! Sulhanen taas oli noita poliittisia neroja, jotka eivät voi millään muotoa antaa toisten olla rauhassa mielipiteissään ja erehdyksissään, joiden täytyy aprikoida niiden syitä ja syntyä ja vastustaa ja parantaa niitä ja opettaa omia mielipiteitään. Ja niinpä hän nyt kuunteli vakavana ja tarkkaavasti, sisällänsä jo vastausta sommitellen.

Ja kun Klaus Baas sitten oli sanonut viimeisen "ylimalkansa", sanoi vastaväittäjä kuivalla, epäröivällä äänellä, joka eroittui selvästi äskeisistä kuumista, suurista sanoista, että nuori vieras oli tosin esittänyt jaloja mielipiteitä ja ikänsä mukaisesti; mutta: jokaista eri ilmiötä ja sen suhdetta toisiin ilmiöihin oli punnittava huolellisesti yksikseen, eikä "ylimalkaan" niinkuin pässin päitä. Voitiin näet lopultakin kansoja hallitessa ottaa johteeksi ainoastaan kaikkein luontaisten katsantokantain ja pyrkimysten keskimitta, eikä hallituksilta voitu vaatia enempää kuin sitä, että ne viisaasti ja vakavasti koettivat johtaa ja jalostaa noita luonnollisia taipumuksia ja pyyteitä. Kansa ei ole suinkaan mikään yksityinen nopeasti liikkuva ratsumies; ei myöskään se ole mikään villi eteenpäin vierivä lauma; vaan se on verrattavissa raskaasti varustettuun sotajoukkoon, jonka puolustus, tienraivaus, muonitus ja levähdyspaikat vaativat mitä huolellisimpia laskelmia.

Niin puhui viisas mies vielä hyvän aikaa hiukan narisevalla äänellä.

Klaus tunsi näiden epäröiväin, punnitsevain sanain ensi soinnusta kurottaneensa häpeäkseen liian korkealle, ja mikä pahempi, oli tehnyt sen miehen edessä, joka ajatuksilta ja kokemuksilta oli häntä paljon etevämpi; ja kaikkein pahinta: tämä vastustaja ei hänen mahtavia sanojansa pilkannut, vaan vastusti häntä yksinkertaisesti ja arvokkaan ystävällisesti. Klaus Baas oli vielä harkitsevasti ja totisena kuuntelevinaan vastustajansa väitelmiä ikäänkuin valmistaen kelpo vastausta, mutta sisällisesti hän jo oli hyvin hiljainen ja ajatteli häpeissään: joka kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa! Kas näin räpistelet nyt siipiäsi maan kamaralla! Naurettava olet! Kun toinen sitten lopetti, niin Klaus hymyili häpeissään ja sanoi, että hän oli vielä niin nuorikin ja silmäili kai asioita pintapuolisemmin kuin piti.

Sitten noustiin pöydästä ja Klaus käytti tilaisuutta hyväkseen ja meni nurkkahyllyn luo selaillakseen erästä kirjaa ja hän tunsi yhä tappionsa kitkerän maun ja olisi halunnut olla niin pitkällä kuin pippuri kasvaa. Hän väistyi yhä enemmän oven suuhun ja jo pääsi kuistiin ja pujahti ulos. Nyt hän seisoi puutarhassa suurten lehmusten alla ja tuijotteli ihanaan syksyiseen iltaan ja ajatteli katkeraa tappiotaan sekä olisiko mahdollista enää korvata vahinkoa.

Silloin tuli Suse hiljaisin askelin ulos kuistin ovesta ja tarttui takaapäin hänen käsivarsiinsa ja seisten melkein hänen takanansa hän nojasi povensa häneen ja sanoi ystävällisesti ja sisarellisesti: "Kuules, esitänpä sinulle erään oikein hauskan tepposen! Tänään on Boosdorfissa markkinat ja siellä tanssitaan ja pidetään oikein hauskaa. Olin siellä kevätmarkkinoilla entisen heilin, sen ylioppilaan, kanssa: se oli ihanaa. Ja syysmarkkinat ovat vielä hauskemmat. Tuolla meidän naapurilla on kaksi kaunista mammanlasta, ne menevät sinne. Poika on sinun ikäisesi, aika hulivili, vaikka änkyttää vähin. Tyttö on kuuden-, seitsemäntoista tienoissa, kelpaa niin ollen sinulle. Se on hyvä, mutta omituinen tyttö; mutta koetapas itse!"

Klaus Baas kääntyi puhujan puoleen ja sanoi vilkastuen: "Mutta mitenkäs minä pääsen niiden tutuksi?"

Suse hymyili kujeilevasti ja vastasi: "Ne näkivät sinut jo kun tulit. Ja kun sinä olit täällä puutarhassa, niin -- Jes siksi me häntä sanotaan -- hiipi keittiömme akkunaan ja sanoi, että piti käskeä sinua tulemaan tänä iltana heidän kanssaan markkinoille, koska sinä muka näytit niin kelpo pojalta... Juoksen nyt hakemassa vain hattusi ja palttoosi!"

Ja Suse juoksi sisään ja toi Klaus Baasin vaatteet ja he menivät naapuriin.

Kärryliiterin edessä, jonka ovet olivat selällään, he näkivät jo hevoset ja vaunut ja he menivät suoraan niiden luo. Naapurin nuori herra ja neiti toivat paraikaa vaunuihin päällystakkeja ja peittoja myöhäisen kotimatkan varalta. Poika oli pitkä ja luiseva, hänen kasvonsa olivat lujapiirteiset, mutta vielä hiukan kulmikkaat; kuitenkin huomasi, että hänestä oli kehittyvä kerran komea ja hieno mies. Sisko oli vaaleaverinen niinkuin velikin, vaikka hiukan tummempi; hänen kasvonsa olivat yhtä hienot ja jalot kuin veljen, mutta pehmoiset ja upeat, jota vastoin veljen olivat kulmikkaat ja kovasärmäiset. Kovin hento hän vielä tosin oli; hänen silmänsä olivat totiset ja aran virkut kuin millä peukalo-linnulla. Harvoin tapaa nuorukaisia, joissa huomaa niin selvästi kuin näissä sisaruksissa vastaisen moitteettoman miehen ja naisen ominaisuudet. He tulivat Klaus Baasin luo ja antoivat kättä ja sanoivat hyvin luonnollisesti, että sehän oli hauskaa, että herra Baas lähtee mukaan; heistä oli mainiota saada seuraa, varsinkin kotimatkalle.

"Sanokaa heti vaan sinuksi", tokaisi Suse. "Mitä tuo joutava teitittely toimittaa."

Sitten he istuivat kaikki kolme vaunuihin, tyttö keskeen, ja antoivat huristaa.

Vaunujen ainoa istuin oli heille kolmelle kaita, jonka vuoksi Klaus Baasin täytyi istua melkein tyttöä kohti ja pitää kättään istuimen selustalla, niin että vierustoveri joutui nojautumaan melkein hänen kainaloonsa. Klaus Baasilla oli terveen, aistillisen luonteensa mukaan naisesta korkeat mielipiteet -- ja hän ei ollut koskaan ennen päässyt niin liki kaunista tyttöä. Ja niinpä nyt tapahtuikin, että tuskin Klaus kuuli Jesin äänen helähdyksen ja näki aivan läheltä hänen pehmoiset, hienot kasvonsa ja hänen kauniit, kimaltelevat silmänsä, joista silloin tällöin sinkosi häneen katse ja liiti heti arasti hänen ohitseen kuin kyyhkynen, -- niinpä tapahtui, että Klaus Baas rakastui häneen. Hän unohti, hylkäsi heti Suse Garbensin! Kuinka hienot, jalot kasvot! Ah nuo armaat sinisilmät ja pienet, mutta lujat kädet! Mitkä ihanat ajatukset piilivätkään hänen kauniin, kaarevan otsansa alla, mitkä herkät, herttaiset tunteet povessa, joka ohuen mustan röijyn alla kiinteänä ja pyöreänä kohosi!

Veli kyseli Klaus Baasilta yhtä ja toista hänen elämästään ja toimestaan Hampurissa, ja sillä välin siirtyivät siskon virkut silmät ympäröivän metsäseudun kukkulalta toiselle ja vilkaisivat taaskin vähä väliä pikapäätä Klaus Baasiin. Klaus Baas oli valpas ja kohtelias, ja hän kyseli puolestansa veljeltä minkä mitäkin, näyttääkseen olevansa perehtynyt maatalousasioihinkin jonkun verran. Mutta pääasiassa hän koko ajan oli varuillaan ja koetti tavoittaa tytön katseiden kyyhkystä, kun se häntä kohti lensi. Ja hän osui joka kerta maaliinsa, ja aina se katse pakeni kiireesti; ja samoin loi Klaus Baaskin säpsähtäen silmänsä muualle, kun hänen ja tytön katseet yhteen osuivat.

Niin leikittiin tuota ikivanhaa miekkosten leikkiä; mutta sitten tuli veli tuttavalliseksi ja alkoi ärsytellä sisartaan: "No, miksi sinä olet tänään niin vähäsanainen?" hän kysyi. "Kotona hän nimittäin räpättää aina niin, ettei isä ja äiti ja minä, hänen ainoa veljensä, saa suunvuoroa! Vai onko se niin kummaa, että vieressä istuu Hampurin herra? Tämä sisko ei ole näet käynyt milloinkaan missään ja hän ei tiedä mitään ja häneen menee kaikki loru kuin tupakka! Vai tahdotko salata, että kielenkäyttösi ei ole oikein järjestyksessä? Hänellä on näet jänne kielessä."

Ja veli pilkkaili pitkän aikaa siskon viallista kieltä -- mikä oli sitä kummallisempaa ja hassumpaa, kun hän itsekin änkytti aika tavalla.

Sisar ei kuitenkaan ollut millänsäkään ja sutkautti vain silloin tällöin rauhallisen ja laiskan vastauksen. Ja kerran hän katsahti arasti Klaus Baasiin ja sanoi: "Sen puheet on kaikki pelkkää valetta."

Nyt rupesi Klaus Baas hänen veljensä puolelle ja sanoi: "Mutta ainakin se lie totta, että näin todistaa teidän ainoa veljenne."

Tyttö kohautti olkapäitään ja katsoi Klaus Baasiin tutkivasti kulmat rypyssä ja ikäänkuin sanoakseen: Onko nyt sinultakin järki mennyt!

Veli nautti suuresti kujeestaan, ja kun nyt vieraskin tarttui samaan köyteen, niin hän ärsytteli yhä ja kysyi Klaus Baasilta: "Kertoiko Suse Garbens sinulle mitä kummaa tästä sisarestamme?"

Klaus Baas vastasi: "Kyllähän se jotakin sen tapaista, vaikkei ihan selvään sanonut. Hänen asiansa taitavat olla vähän hullusti jossakin suhteessa."

"Niin ovatkin", vastasi veli, "ja suorastaan vaarallisen hullusti! Katsoppas nyt, miten se muka näyttää lauhkealta ja tyytyväiseltä! Kuin uninen lammas! Ja ihmisiä se vielä pettää leppoisella silmänluonnilla ja kainolla käytöksellä. Mutta sen sydämessä asuu suoraan sanoen ilmeinen piru ja yhtäkkiä se loikkaa sorkkineen, sarvineen sieltä esiin! Silloin se lyö tuhansiksi sirpaleiksi kaikki mitä eteen sattuu, ja repii ja raastaa ja tekee jotakin mieletöntä."

Klaus Baas katseli tyttöä ja hän huomasi, että näistä sanoista Jes ei pitänyt: hän tuijotti vaieten, mutta hieman jäykästi eteensä. Kuitenkaan ei veli malttanut heittää pilaa tähän. "Kerran pienenä paitaressuna", hän jatkoi, "se kiukustui ponihevoselleen, kun eläin nosti päätään ylös eikä tahtonut antaa panna kuolaimia suuhunsa, ja ajattelepa, minkä hän silloin teki? Vihapäissään hän puraisi hevosta turpaan, ja puraisi niin lujasti, että poni keikautti tuskissaan päänsä koholle ja -- tyttö riippui sen turvassa yhä hampaillansa. Kas sellainen tuitukko meidän sisko on. Hän tekeekin luonnollisesti kotona vähän väliä reikiä akkunoihin; sentähden olemmekin varanneet säilöön entisiä ruutujen kappaleita, joilla voi reiät paikata; siten käy korjaus kutakuinkin siedettäväksi."

Sisko kuunteli yhä aivan levollisena; hän silmäili sävyisästi milloin vainioille, milloin vastaantulijoihin, milloin Klaus Baasiin. Kerran hän kääntyi jo kuitenkin hänen puoleensa ja sanoi leikillä muka, vaikka hänen äänensä oli jo soinnuton: "Isä ja veli tahtovat aina kiusata minua; he ovat molemmat siksi yksinkertaisia, etteivät löydä iloa itsestään."

Mutta Klaus Baas kujeili: "Sellainen menettely on mielestäni suuri vääryys sinua kohtaan. Jos minä olisin veljesi -- ja toivoisin sydämeni pohjasta olevani, niin pitäisin sinua kuin posliininukkea lasikaapissa."

Nyt koetti tyttö hymyillä, mutta ei se onnistunut, ja pahoillaan hän sanoi: "Sinä et ole parempi kuin hänkään."

Varomattomasti kyllä jatkoi veli vielä: "Vai hänen veljensä tahtoisit olla! Älä hyvä mies tahdo sellaista! Kun me tässä eräänä päivänä kahvipöydässä vähän häntä pisteltiin, ja kun hän tapansa mukaan juoksi kamariinsa, -- ja minä tietysti jälestä, ja hän oli paraikaa muuttamassa toista leninkiä, ja kun minä silloin huomautin..."

Mutta silloin se laukesi!... Vimmoissaan hyppäsi sisko ylös, hänen silmänsä suitsuivat, hänen rintansa aaltoili ja läähätti, hän löi veljeään niin että hattu lensi pois, ja tempaisi ohjakset ja lykkäsi veljen kauemmaksi ja riuhtoi hevosia niin että ne porhalsivat täyteen laukkaan.

Ja kun Klaus Baas, joka oli kujeilun aikana ollut aivan lähellä tyttöä, nyt heittäytyi pelästyneenä selkänojaan ja katsoi siskon selän takaa veljeen, niin hän näki, että tämäkin istui vaunun kolkassa aivan kalpeana ja hievahtamatta ja mahdollisimman loitolla siskostansa; ja veli pudisti päätänsä ja iski hänelle silmää, että nyt oli herran tähden oltava hiljaa tai sisko voisi tehdä mitä tahansa!

Saman kylän väkeä tuli vastaan ja he väistyivät tiepuoleen ja huusivat: "Ahas, jokos saitte taas hänet villiin!" Sitten tuli toisia, jotka eivät heitä tunteneet, ja he nauroivat näille ajajille ja katselivat ihmeissään nuoria miehiä, jotka istuivat arkoina vaunun nurkassa, ja ohjissa oli tyttö, joka seisoi rattailla kuin markkinahuijari ja riuhtoi ohjaksista kaikin voimin, kasvot vihasta synkeinä. Klaus Baas olisi tahtonut häntä nyt lepytellä, mutta ei uskaltanut lausua sanaakaan, sillä hän näki, että tyttö oli hurjassa vihassaan umpi kuuro ja sokea. Niin kiidettiin pitkät ajat tukka tutisten, kunnes tytön kiukku vähitellen, hyvin hitaasti, lauhtui, ja läähätys keveni ja otsan ja silmäkulmain rypyt sulivat, ja hänen pienten lujain kättensä rystyset, jotka olivat lumivalkeat ohjasten rutistamisesta, alkoivat punertaa; nuoret miehet karttoivat vieläkin suutaan avaamasta, mutta kohottausivat hiukan mukavampaan asentoon ja katselivat silmät pyöreinä, kuin puusta pudonneina ja vähän säikähtäneinä, toisiinsa.

Klaus Baasilla ei tällä matkalla tosiaan ollut paljon aikaa ihailla kaunista kotipuoltaan, jonka valtatietä he ajelivat, eikä nähdä ihmisiä, vaikka tuontuostakin vastaan tuli kuormittain iloista markkinaväkeä. Eikä hän nähnyt Boosdorfissa tanssipaikassakaan juuri mitään, vaikka niin moni nuoren kukoistava tyttö väikkyi tanssissa hänen ohitseen. Sillä hän ajatteli vain Jesiä -- äskeisestä suuttumuksesta huolimatta vain häntä. Klaus Baasista oli selvä, ettei hän tanssisi kenenkään muun kanssa kuin Jesin, mutta tyttöpä julisti hänelle, ettei hän saa tulla pyytämään häntä kuin joka kolmanteen tanssiin ja että hänen sillä välin on tanssitettava muita, muuten se herättäisi huomiota ja toiset olisivat Klaus Baasille vihaisia. Ja niinpä Klaus Baas sai nyt sietää sen näyn, että muut menivät ja kumarsivat hänen haaveksitulleen, kömpelösti tai sirosti kukin taitonsa mukaan, ja tanssivat hänen kanssansa; hänen täytyi nähdä Jesin puhuttelevan ystävällisesti ja vilkkaastikin toisia ja kuulla muiden kyselevän tytöltä, kuka hän oli. Silloin tyttö loi katseensa Klaus Baasiin ja katsoi häntä rauhallisesti ja kauan ikäänkuin hän olisi ollut hänen ikiomansa.

Kun puoliyö sitten läheni, niin tanssivain joukko harveni ja milloin mikin pari katosi eteisen puolelle; silloin kysyi Klaus Baas Jesin veljeltä, mihin muut menivät, ja sai vastauksen, jonka kautta hänen mielessään heräsivät hämärät muistot lapsuuden ajalta, silloisista kylätansseista: "Ne menevät viinille."

Silloin Klaus Baas haki Jessin käsiinsä ja kysyi häneltä, sydän levottomasti sykkien, tahtoisiko hän juoda hänen kanssaan lasin viiniä?

Jes väisti arasti hänen katsettaan ja loi silmänsä maahan ja vastasi sievästi kenkänsä kärellä permantoa sipuen: "Hylkäsin jo kolme kutsua; yksi heistä oli aika sievä poika, olin jo kerta ennen hänen kanssansa viinillä; mutta ajattelin, että ehkäpä tulet sinä ja pyydät." Ja niin sanoen hän pisti kätensä keveästi Klaus Baasin kainaloon.

Ja he lähtivät salista ja nousivat eteisestä yläkertaan ja katsoivat kaikkiin tarjoiluhuoneihin, mutta ne olivat jo täynnä nuoria pareja. Ja pienet yksityishuoneetkin olivat varattuina; siellä istui nuoria pareja kynttiläin ja viinin ääressä lauleskellen, taikka olivat sammuttaneet tulet ja istuivat pimeässä ja kuhertelivat.

Klaus haltioitui tästä ihanasta, nuorekkaasta elämästä ja halusi välttämättä ottaa siihen osaa armaansa kanssa, joka iloisena hänen käsipuolessaan asteli ja virkkoi siellä täällä sanan tuttavillensa. Mutta nyt ei ravintolassa ollut tilaa! Viimeiset pienen pienet yksityishuoneet, joita Klaus Baas koetti avata, olivat lukossa.