Part 16

Silloin he ja eräät toiset pojat ja tytöt menivät tanssipaikkaa vastapäätä olevaan majataloon, jonne Jes ja hänen veljensä olivat hevosensa jättäneet; ja kauan etsittyään he viimeinkin löysivät sieltä tyhjän huoneen; ja he eivät salanneet toisiltaan lainkaan iloansa, kun he pääsivät kahden kesken yksinäiseen kamariin, ja kun toisten hälisevät äänet etenivät. Pöydälle tuotiin pullo viiniä. Kuun vienot, kirkkaat säteet tunkeusivat pieneen kammioon niin syvälle, että sen hopeiset jalkaterät hohtivat aivan oven kynnyksellä. Se oli vanha rakennus, leveä akkunalauta oli niin matalalla, että he rohkaisivat luontonsa ja istahtivat yhteisestä halusta siihen rinnakkain ja asettivat pullon ja lasit väliinsä. Ja sitten he pitelivät toisiaan varovasti käsistä ja kertoivat toisilleen elämästänsä, kuutamon kietoessa hempeitä harsojaan tytön kellervään päähän ja hyväellessä hänen nuortevaa, norjaa vartaloansa. Klaus Baas kuunteli kumarapäin ja suloinen voima veti häntä tytön puoleen.

Niin he juttelivat hillityllä äänellä, kuin kaukaista, ihanaa soittoa kuunnellen.

Ja kun tyttö oli nyt näin tuttavallinen, niin tohti Klaus Baas varovasti kysyä, mistä nuo hänen suuttumuksen puuskansa johtuivat ja miksi hän niin suuttuu?

Jes antoi kätensä levätä pojan kädessä ja vastasi lempeästi: "Sinä kyselet melkein mahdottomia! Kas, minun äitinikin oli nuorena tyttönä sellainen. Mutta kun hän sitten sai lapsen, avuttoman turvattoman lapsen, -- sillä pikku lapsethan ovat avuttomampia kuin vastasyntynyt vasikka -- niin hänen tuli sitä niin sääli, ettei hän koskaan sen jälkeen ole kellekään ollut vihainen. Ja nyt hän vaan nauraa kun häntä kiusoitellaan."

"Mutta", kysyi Klaus Baas, "mistäs se sitten johtuu, että kaikki sinua ärsyttävät? Huomasin, että eräät pojat ja naistuttavatkin sinua pistelivät?"

"Hm, kysy kissalta, miksi sillä on virkakarvat", vastasi tyttö. "Kun minä kysyn: miksi te aina minua kiusaatte? niin ne vastaavat: siksi, että sinä näytät niin lempeältä, että sinusta täytyy pitää; ja jota rakastaa, sitä täytyy kurittaa! Toiset taas sanovat, että minä näytän niin hellältä ja hyvältä, että tahtoisi tietää, tokko minussa sappea onkaan. Ja muut sanovat näin: kun tiedämme, että sinä voit kuohahtaa, niin haluamme vielä vähän kohentaa tulta ja nähdä kuinka se nyt kihahtaa. Joka ihmisellähän on vikansa ja ovat ne sinullakin."

Silloin Klaus kysyi: "Mitäs olisit tehnyt, jos emme olisi olleet niin hiljaa silloin kun sinä suutuit?"

"Minä, -- siitä olisi voinut tulla tupen rapinat", vastasi tyttö. "Olisin säikähyttänyt hevoset, kaatanut teidät raviin, ehkä hypännyt vaunuista ja juossut kotiin. Sen täytyy jollakin tavoin päästä ilmi, tai sydämeni halkee!"

Klaus puristi lempeästi hänen käsiänsä ja kysyi varovasti: "Luuletko, että sinusta olisi tullut parempi, jos pienenä olisit saanut tuittupäisyydestä kuria?"

Jes pudisti päätänsä ja vastasi: "Silloin minusta olisi tullut niskuri ja jäykkä kuin puupukki. Miksi kuria? Näethän, että minä olen kiltti ja että kaikki pitävät minusta. Minkä voin minä sille, että ihmiset aina koettavat pistää minua tikulla silmään? Minusta ei ole, ihan totta, ollenkaan hauska olla vihoissani. Se on suorastaan onnetonta, se on kauhea tunnelma! Mutta mikä minussa lie, joka saattaa kaikkein parhaat ihmiset minua usein ärsyttelemään... Mutta emmehän tulleet tänne sellaisesta ikävästä juttelemaan." Ja niin sanoen tyttö otti lasit ja siirsi ne huolellisesti kuin perheen emäntä pöydälle; silloin nosti Klaus Baas pullonkin akkunalta lasien viereen.

Ja nyt kyseli tyttö kaikellaista hänen äidistään ja sisaruksistaan, ja hän kuunteli hartaasti, kun Klaus Baas kertoi konttorielämästä ja tovereista, ja piti kättään jälleen hänen käsissään ja kallistui osaaottavasti häntä lähemmäksi, onnellisena ja jopa ylpeänäkin vähä väliä katsahtaen hänen silmiinsä.

Silloin hellitti Klaus Baas hiljaa hänen kätensä ja siveli hellästi hänen olkapäitään ja käsivarsiaan, jaksamatta enää kiihkoansa hillitä; ja hän sanoi hänelle, oudosta, ahdistavasta onnesta sammaltavalla äänellä, että hän oli niin suloinen ja rakas, rakas!

Jes kuunteli rauhallisesti ja hänen kirkkaat silmänsä vartioivat koko ajan Klaus Baasin huulia ikäänkuin hän ei olisi tahtonut niiltä henkäystäkään kadottaa; ja vähän ajan päästä hän, kun Klaus Baas häntä hyväili ja jutteli hänelle ja siveli hänen olkapäitään ja käsivarsiaan, kallisti päätänsä yhä lähemmäksi, akkunaristikkoa vasten, kuin varsa, joka silittelystä mielissään kaulaansa kaartaa. Ja silloin tohti Klaus Baas häntä suudella. Silloin nojautui tyttö yhä lähemmäksi ja painoi ohimonsa hänen käsivarteensa ja kurotti hänelle vaieten suutansa. Ja nyt ahmi Klaus Baas silmin ja huulin hänen olemuksensa suloutta ja hän oli onnesta juopunut ja kiitti kaikkivaltiasta luontoa, joka luo moista armautta ja kauneutta, -- ja hän joutui kuvaamattomain tunteitten ja aatosten hurmioon.

He eivät puhuneet paljoa, katselivat vaan toisiansa ja suikkasivat tuon tuostakin suuta. Mutta kerran sanoi Klaus: "Sinä et saa enää unhoittaa minua, sinun on vannottava minulle, että muistat aina minua!"

Silloin pudisti tyttö rauhallisesti päätään, joka oli Klaus Baasin käsivarrella, ja sanoi: "Ei valoja; niistä en pidä. Ja enhän tunnekaan edes sinua ja olen vasta kuudentoista."

Klaus Baas ihmetteli ja kysyi: "No kuinka sinä sitten annat minun itseäsi suudella?"

Tyttö vastasi: "No, eikö nuoret saisi sitten suudella kun tahtovat? Eivätkö Hampurin tytöt sitä tee? Sillä sehän on niin suloista. Ja kuinka voi oppia toisiaan tuntemaan, ellei ole kahden kesken ja suutele toisiaan? Kas sellaisia me täällä olemme kaikki. Jotka sitten voivat, menevät pitemmälle ja naimisiin; toiset taas eroavat ja hakevat uuden lemmityn. Kuinka voi mennä naimisiin, jollei ole vähintäin vuoden sitä ennen suudellut ja toisiaan tutkinut?"

Klaus Baas vannoi tuntevansa Jesin kokonaan ja rakastavansa häntä kuollakseen. Mutta tyttö pudisti vain lempeästi, suloisesti päätään ja painautui mukavammin hänen kainaloonsa ja vastasi: "En lupaa mitään, en mitään. En edes huomiseen päivään, semmin viikoksi, puhumattakaan vuosista. Voisihan käydä niin, etten sinusta pitäisikään ensi kerralla tai ettet sinä pitäisi minusta. Älä siis vaadi sellaista." Ja hän kurotti suutaan suudeltavaksi ja otti hänen hyväilynsä vastaan hurmaavan rauhallisesti ja kirkkaasti, herttaisen arkana ja lempeä janoten.

Kultaisen hetken kuherreltuansa lausui Klaus Baas: "Kuinka sinun kätesi ovat pehmoiset! Etpä taidakaan, vekkuli, tehdä työtä? Taitaa olla ainoalla tyttärellä kotona liian hyvät päivät, taidat olla liiaksi hemmoteltu."

Tyttö vakuutti, katkeavin sanoin, sillä Klaus Baas suuteli häntä yhtä mittaa, että hän oli työssä kaiket aamupäivät ja usein iltapuoletkin; hän puhdisti itse huoneensa, ja viimeksi eilen hän oli polvillansa luutunnut sen permantoa; ja hän hieroi kättään Klaus Baasin käteen, jotta toinen huomaisi kuinka hänen kätensä oli karkea. Ja kun Klaus ei tahtonut uskoa ja sanoi vain, että hän oli liiaksi hemmoteltu eikä osannut muuta kuin suudella, niin Jes nosti helmojansa ja antoi Klaus Baasin sivellä karkeita polviaan ja kehui: "Eikö nyt ole totta?" Ja sipaisi sitten helmansa alas.

Sellaisesta tuttavallisuudesta Klaus Baas huumautui ja tahtoi enempää ja alkoi suudella hänen poskiaan ja silmiään hurjemmin ja koetti viekkaasti hänet voittaa ja avasi hänen valkean pitsikauluksensa. Mutta samassa iski tyttö hampaansa hänen oikeanpuoleiseen silmäkulmaansa ja hyppäsi ylös ja oikoi vapisten hihansa ja helmansa ja meni ulos.

Klaus nousi kauhistuneena ja onnettomana ylös ja kiiruhti hänen jälestään ja kulki hänen vieressään, tohtimatta sanaakaan virkkaa. Ja pihalla Jes käski soinnuttomalla äänellä valjastamaan hevoset ja hakemaan veljeään, joka tulikin heti.

Sitten tyttö istahti jälleen keskeen ja tempaisi vihapäissään ohjakset käsiinsä ja lasketteli kautta katujen raikkaasen pimeään yöhön, niin että rämisi. Klaus Baas huomasi hänen jäykästä, korskeasta asennostansa, että vielä oli leikki kaukana; ja hän oli hiljaa kuin hiiri. Mutta veli, joka oli kaiken päivää astellut aurankuressa, oli uupunut ja torkahti pian uneen.

Hevoset ravasivat yksinäisellä, supisuoralla maantiellä tasaisesti ja reippaasti, ja kun tyttö siinä sai lepuutella silmiänsä öisten vainioiden hämärässä -- mustan metsän reunan takaa kajasti jo aamu -- niin hänen sielunsa jännitys laukesi ja samoin hervahti ruumiskin ja hän lausui jotakin Klaus Baasille.

Silloin sanoi Klaus olevansa niin pahoillaan käytöksestään; mutta tyttö katseli vain tien viivaan ja vastasi tyynesti: "Se ei ole ollenkaan tarpeellista. Te miehet olette sellaisia mitä olette -- ja jos ette olisi, niin emme kai teistä yhtään pitäisi. Minua suututti vain se, että sinä koetit pettää minua. Jos olisit sanonut sen suoraan, niin ehkä olisin antanutkin... Ei... et saa nyt.... minun täytyy pitää vaari hevosista."

Oli jo melkoisen valoisa, kun he tulivat kylään. Klaus puristi tuttujensa kättä ja heitti hyvästit ja meni pappilaan ja seisattui siellä keittiön akkunan alle, sillä Suse oli jo noussut ylös, kuultuaan vaunujen jyrinän. Hän avasi nyt oven ja ryhtyi kahvinkeitto-hommiin.

Klaus Baas jäi keittiöön ja istahti pöydän kulmalle ja kiikutteli sääriään ja kehuskeli: "Etpäs usko, millaista siellä oli! Herranen aika! Ihmeellistä! Et voi kuvitella, sellaista merkillistä!"

Suse hääri hellan luona ja vastasi: "No kiitä siitä minua! Lupasinhan, että siellä saat hauskaa. Hyvä, että käytit tilaisuutta... viisas poika! No kuka se sitten oli?"

"Sitä en tietysti sano", vastasi Klaus Baas, "mutta se oli ihmeellistä! Sen voin vakuuttaa!"

Mutta kun Suse sitten kantoi kuppeja pöytään ja katsahti häneen, niin hän helähti nauramaan ja sanoi: "Ei sanoa tarvitsekaan, sinullahan onkin leima poskessa..." Ja hän toruskeli hiljaa ja veitikkamaisesti: "Vai, vai sellainen! Vai niin nuori nulikka vielä!"

Klaus puolusti itseään ja sanoi: "Ei siinä ollut mitään pahaa, Suse, ei kerrassa mitään! Vakuutan, että minä olin vain tuhma. Mutta sitten jälestä hän oli aivan hyvä."

Suse seisoi ja katsoi häntä hetkisen miettivästi ja sanoi sitten: "Olen minäkin kerran sellaista kokenut, viime talvena, sen ylioppilaan kanssa. Se oli hurmaavaa!"

Klaus toisti: "Aivan niin, kuinka hurmaavaa! Ah, miten ihanaa ja armasta!"

Suse seisoi hyvän aikaa Klaus Baasin vieressä, kun hän joi kahviaan, ja katseli pilvisiin auringottomiin aamuilmoihin ja virkkoi mietteissään: "Kun ihmisen täytyy opetella kaikki muu ja maksaa kalliit oppirahat, niin kuinka hän tietäisi opettajatta ja oppirahatta kaikkein tärkeimmän ja vaikeimman? Kyllä minä rakastan häntä, muuten en olisi sitä tehnyt; mutta olisi parempi, jos ensin oppisimme toisemme tuntemaan ja hän suutelisi minua joka piilopaikassa vankasti kuin se ylioppilas... Miksi hän ei ole minua edes suudellut!!"

Suse Garbens meni jälleen lieden luo ja askarteli vähän aikaa ja tuli taas pöydän luo kädessä kahvit ja leivät itseänsä varten ja sanoi: "Mutta mitähän isä ja äiti nyt arvelevat sinun pöhöttyneestä silmästäsi, mokomakin naisen purema?"

Klaus Baas koetteli silmäkulmaansa ja kiroili tuittuista tyttöä ja naureskeli. Mutta sitten hän kävi miettiväksi ja sanoi: "Eiköhän liekin parasta, Suse, kun pötkin ajoissa tieheni."

Suse purskahti nauruun ja sanoi: "Ja menisit samoin kuin viisi vuotta sitten."

Klaus Baas sanoi harmissaan: "Minä olisin niin mielelläni ollut täällä vielä tämän päivän. Sillä en pääse ajatuksesta, että ensi lauantaina olen nappiotsa ja kasarmissa. Olisin sen niin mielelläni vielä unohtanut."

"Olisin minäkin suonut sinun viipyvän", vastasi Suse, "senhän tietysti tiedät. Kultasenikin pitää sinusta, hän tulee taas takaisin aamusta päivin."

Mutta Klaus Baasista tuntui, että hän pelastuisi nyt kutakuinkin kunnialla, jos livistäisi matkaansa. Hän meni siksi ripeästi yliskamariin, löi tavaransa käsilaukkuun, jätti hyvästit, heitti hietaiselta, leveältä maantieltä vielä silmäyksen komeaan kartanoon, jonka kammiossa tuitukko tyttö nukkui, -- ja kylä jäi taakse ennenkuin tuli aivan valoisa.

Saman päivän iltana hän meni tietämään, oliko maalarineiti jo palannut kesämatkaltansa. Ja hän tapasi Laura Morgensternin kotona ja jäi hänen luokseen illalliselle. Ja kun maalari ihmetteli hänen iloista, varmaa tuultaan, niin Klaus sanoi, että kotipuolessa käynti ja entisten tuttujen kohtaaminen oli häntä suuresti virkistänyt; ja hän jatkoi piankin: "Kuules, Laura täti, mahtaa olla hurmaavaa, kun ihminen saa rakastaa onnellisesti... Ikävä, ettet sinä sitä ole kokenut."

Maalari katsoi häneen suu auki ja vastasi: "Sinä, mistä sinä sen tiedät? Hupsu, etten minä muka ole kokenut? Minä olen ollut seitsemännessä taivaassa, poika parka!"

Klaus tuijotti kummastuksissaan häntä ja sanoi: "Niinkö, Laura täti! Siitä olen hyvilläni!"

"Hm, -- se on kyllä ystävällistä!" vastasi maalari. "Mutta nytpä minäkin tiedän, miksi sinä olet niin hyvällä tuulella! Ahaa!... Vai niin! Vai tuolla tavalla ne tutut sinua virkistivät!!"

Klaus punastui ja nauroi.

Mutta kotiin kulkiessaan hän ajatteli apein mielin, että ihminen sellaistenkin ihmeellisten tapahtumain, moisten määrättömäin autuuden hetkien jälkeen, saattaa joutua niin yksinäiseksi, niin surun hiljaiseksi kuin Laura täti. Ja hän kätki suloisen tapahtuman syvälle mieleensä. Ja kauan sen jälkeenkin se soi vielä hänen sielussaan kuin Jesin oma, hieno ääni, yli kasarmin karkeain komennusten ja torvien toitotuksen.

XIII.

Hän tuli Altonaan Zeisestrassen suureen kasarmiin tervetekoisena, muhkeana ja uljasryhtisenä kuin Baasit ainakin. Ensin hänen ruumiinsa tuli vähän kipeäksi, mutta sitten hän sitkistyi ja aliupseeri ja luutnantti olivat hyvin tyytyväisiä sukkelaan ja taipuisaan nahkapoikaan.

Mutta kun komppanian koulu loppui ja harjoituksetkin löysäsivät, huomasi aliupseeri, että nuori, siisti liikemies vetäysi erikseen muista ja että hänellä oli kaapissa kirjoja, ja että luutnantti silloin tällöin virkkoi hänestä suosiollisen sanan. Silloin hän närkästyi, sillä hän oli erikoisen ahdasjärkinen ja yksinkertainen mies ja oli sen takia luonnollisesti pakoitettu puupäitten ystäväksi. Ja niinpä hän nyt, kun kasarmin halli oli puhdistettava, komensi Klaus Baasin aina kaikkein likaisimpaan soppeen. Ja kun sotapojat harjoitusten jälestä torkkuivat tuoleillaan tai lueksivat jotakin, avonaisten kaappiensa kulmaan nojaten, ja Klaus Baaskin tohti katsahtaa kirjaan, niin aliupseeri ärähti ja sätti: "Vai miljonääri hän luulee olevansa, koska vain lukee ja vetelehtii? Hänen palvelusaikansa on kaksivuotinen niinkuin muidenkin, ja sen näytän teille, ymmärrättekö?"... Ja hän komensi Klaus Baasin työhön, joka oli vastenmielistä, usein häpäisevää, jopa sulaa hassuuttakin. Ja samalla hän oli siksi viisas, ettei mennyt rajattomuuksiin, niin että voi pitää puolensa, jos Klaus Baas menisi luutnantille valittamaan. Niin kului tukala kuukausi toisensa jälkeen.

Klaus Baas oli hyvä ampuja ja piti kenttäaliupseerille kirjaa ja oli hyvissä väleissä hänen ja luutnantin kanssa sekä toivoi tuon äskenmainitun vihamiehensä vastustuksesta huolimatta pääsevänsä jefreitteriksi.

Sitten tulivat manööverit, jotka olivat hänestä ilon päiviä. He marssivat läpi Holsteinin ja Mecklenburgin, kylästä toiseen, milloin hilpeän reippaina, milloin upo uuvuksissa, milloin kuivina, milloin likomärkinä sateesta, vuoroin suurina joukkueina, vuoroin öisin hiipivinä partiokuntina. Pari kertaa pantiin Klaus Baas partiojoukon johtajaksi, ja hän pääsi sangen lähelle vihollista ilmi joutumatta, ja ilmoitti siitä niin selvin sanoin esikunnalle, että oli varma pääsystään jefreitteriksi.

Mutta eipä kohtalo määrännyt häntä ansaitsemaan sitä arvoa pelkästänsä sodan teoilla. Viimeisenä manööverien päivänä hän oli eräässä Lauenburgin kylässä, hieman syrjässä valtatiestä, majapaikkana köyhän mäkitupalaisen tölli. Itse isäntä tuli sairaaksi, ja silloin sattui töllin ainoa lehmä poikimaan tarhassa töllin vieressä; ja koska hätä ei lue lakia, niin mäkitupalainen herätti uupuneen sotamiehen ja pyysi häntä kaikin mokomin tulemaan avuksi. Klaus Baas kapsahtikin heti ylös ja otti lyhdyn, suolaa, nuoraa ja olkitukon ja meni pimeään, sateiseen yöhön ja ryhtyi toimeen. Mutta yksinäisestä tarhasta tuikkiva tuli teki yöpatrullin levottomaksi, ja riennettiin paikalle, itse evertsiluutnantin johdolla, joka nyt näki sotamiehen hiki otsassa hieromassa olkitukolla vasikkaa. Mäkitupalainen pelkäsi, että hänen solttunsa saa tästä vielä rangaistusta, ja siksi hän nyt alkoi kehua hänen avuliaisuuttaan. Mutta everstiluutnanttipa yhtyikin kiitokseen ja sanoi: "Meillä tarvitaan miehiä, jotka tuntevat kaikki asiat ja pystyvät kaikkeen. Te olette jefreitteri."

Ja niinpä nyt Klaus Baas palasi paremmin toivein kasarmiin. Mutta sitten alkoivat kaikellaiset sisätyöt. Aamusta iltaan ei kuin pieksä housuja ja lue sinellejä ja kääri hyllylle ja katseista, onko napit kunnossa. Ja silloin hän alkoi kärsimättömästi kaivata vapautta, kaivata kirjoja, omaa elämänkutsumustansa, oikeaa työtä. Häntä kiukutti, että hänen oli vielä kokonainen vuosi hukattava aikaa tällaiseen joutavaan, jotavastoin monet muut, joilla oli hiukan enemmän koulusivistystä, eivät tarvinneet kavuta vapauteen tälläisten mäkien yli. Ja siksi hän mietti päänsä puhki, eikö tähän keksisi mitään neuvoa?

Silloin sattui, että kun hän eräänä sunnuntaina oli menossa kotiin äidin luo, hän tapasi kadulla erään piirikomennuskunnan aliupseerin, jonka hän jo ennestään usein oli nähnyt. Mies tuli nyt hänen puheilleen ja kertoi olleensa, vuosia sitten, pätöisenä pojan vesana, samoissa talonpurkutöissä kuin Klaus Baasin isä ja että Jan Baas oli puolustanut häntä monasti kaikellaisilta toisten kujeilta ja raakuuksilta. Joten hän nyt oli oikein hyvillään, kun sai tavata hänen poikaansa.

Klaus Baas rypisti otsaansa, hänelle tuli heti eräs älytuuma ja hän vastasi: "No jos isä teki kerran teille jonkun palveluksen, niin voitte nyt tehdä puolestanne minulle." Ja hän kertoi siitä kiusallisesta aliupseerista.

Kelpo mies oli kuin lemmessä valmis ja hän ajoi asian niin hyvin, että Klaus Baas muutaman viikon päästä komennettiin hyvän käsialansa tähden piirikomennuskunnan kansliaan.

Pataljoonan päällikkö, joka olisi mielellään pitänyt pulskan ja sukkelan pojan rintamassa, kiukustui suuresti ja väitti, umpimähkään vaan, että Klaus Baas oli toveriensa kanssa kirjoittanut anomuksen ja lähettänyt piirikomennuskuntaan, ja huusi koko kasarmin kuullen: eikö Baas ollut tehnyt mitä virhettä, jotta hänet voisi pistää kahdeksaksi päiväksi arestiin. Klaus Baas vastasi: "Ymmärrän, herra kapteeni... anomusta en ole lähettänyt!" Kapteeni kirkui ja sanoi olevansa hyvillään kun nahkapoika niin väitti asian olevan; hän tutkii asian ja määrää hänelle neljä viikkoa pimeää putkaa. Mutta ei siitä sen enempää tullut. Hän oli pohjaltaan hyvin pehmyt mies, vaikka salasi juuri sitä ominaisuuttaan hurjilla huudoilla.

Ja niinpä Klaus Baas pian istui kolkossa piirikomennuskunnan kirjurinkansliassa ja laati lomalappuja, vapautusanomuksia ja reservilistoja niin että kynä vinkui, ja keskusteli vältvääpelin kanssa, joka oli kelpo perheenisä, lihanhinnoista ja sosialidemokratiasta ja kirkon asioista ja lasten kasvatuksesta. Iltapuolet hänellä oli vapautta. Silloin hän osti englannin ja espanjan kieliopit ja lainasi eräitä senkielisiä kirjoja ja kauppaa koskevia teoksia, sillä hän oli päättänyt käyttää näitä iltalomiansa tarkoin hyväkseen. Hän kävi syömässä ja nukkumassa äidin asunnossa.

Ja uuden, työteliään elämän piti juuri alkaa ja Klaus Baas selaili jo eräänä pyhänä iltapuoleen ensi kertaa kirjojaan, kuunnellen jotakin Hannan koulujuttua, -- kun eteisen ovi aukesi ja sisään astui Kalli Dau.

Hänellä oli yllä aivan uusi sininen pusero, posket oli sileiksi ajeltu ja huikaisevan valkea, korkea kaulus oli kaulassa; muuten hän näytti merkillisen totiselta. Kättä kaikille, myös pikku lapsille, annettuansa hän istui pöydän ääreen ja kertoi sitten, että hän oli eilen puolen päivän tienoissa saapunut "Susannalla" Iquiquesta[49] ja olleensa yötä Kindtin muorin luona, joka asui Hopfenstrassen varrella. Ja hän läiskäsi lakin päästänsä pöydälle ja lykkäsi halveksien syrjään Hannan kirjat, jotka olivat siinä hänen edessään, ja alkoi valtavasti vannoskella: "Minä tahdon ja minun täytyy nyt päästä merimieskouluun! Ei nyt muu auta! Ei ole sittenkään mukavaa kiipeillä kaiken ikänsä matruusina köysitikkaissa! Mutta toiselta puolen: niin vaan on, että ennen antaisin paistaa itseni kuin silakan halstarilla kuin kävisin yhdeksän kuuta tuota vietävän koulua!"

Ja Kalli Dau tunki toisen kätensä neljä sormea ahtaan kauluksen väliin ja nyhti ja repi tuota pannahisen kaulapantaa -- ja tyrkkäsi kirjapinon yhä loitommalle.

Klaus Baas ihmetteli miestä ja oli hyvillään moisesta päätöksestä. Ja hänkin asettui nyt mukavasti pöydän ääreen ja sanoi: "Kalli, olen kuullut, että ne opettajat siellä merimieskoulussa käsittelevät teitä yleensä hyvin varovaisesti, kuin mitä posliinivauvoja, muutenhan kärsivällisyytenne risahtaa kappaleiksi, ettehän ole läksyn pänttäämiseen tottuneet. Ja kuulinpa, että kerran eräs koko luokka joutui sellaisen ällinseisauksen valtaan -- ynnä sen pahain seurausten- että opettajan täytyi lähettää heidät tähtitorniin. Mutta siellä he sitten virkistyivät Elben näkemisestä ja koko seudun yleissilmäyksestä niin että älli palasi pääkonttoriin. Ja tiedän, Kalli, että sinulla ei ole pelon syytä."

Tämä ei paljon Kalli Dauta lohduttanut, hän istui allapäin ja sanoi sitten: "Eikä se ole ainoastaan siinä pulma, on se toinenkin ja pahempi." Työllä ja tuskalla hän sai kaivetuksi povestaan vanhan, koristetun kirjesalkun ja siitä hän purki pöydälle räätälin ja suutarin kuitteja sekä viisisataa markkaa Saksan kruunun seteleissä. Ja hän laski ne kolmeen neljään kertaan, nuolaisten vähän väliä keltaisia tervasormiaan, ja sanoi: "Yhdeksän kuukautta näillä kyllä elelee. Mutta lukukausimaksuihin ja kirjoihin ja karttoihin, noihin riivattuihin, niistä ei riitä. Ja ellen jo ennen tule hulluksi, niin pitää saada vielä sekstantti".[50] Hän latoi setelit ja kuitit jälleen pinkkaan ja lastasi ne niin huolellisesti taskunsa ruumaan, että muut vaieten ihmettelivät. "Ja nyt Klaus", hän sanoi, "ei auta muu kuin yksi keino. Minulla on Blankenesessa eno tai mikä lie, mummon veli, kummin kaima. Hän sanoi kerran, silloin kun palasin Kanadasta ja otin eropassit Norjan parkista, että hän auttaa minua, jos sitten joskus haluan merimieskouluun. Nyt minun täytyy ja nyt aion lähteä ukon luo. Sinun on lähdettävä mukaan."

Klaus Baas pani kirjat hyllylle, sukaisi miekan vyölle ja lakin päähänsä, ja sitten matkustettiin Kalli Daun kanssa Blankeneseen.

Kalli Dau istui vaunussa tuppisuuna, ajoi vain silloin tällöin sormensa kauluksen väliin ja repi ja nyhti noita ahtaita sivistyksen länkiä. Kerran hän sanoi: "Minä en ole milloinkaan ollut siitä ukosta millänikään, tietysti hän sen vuoksi potkaisee minut heti pellolle." Ja hän vaipui syviin mietteihin. "Mutta kuinkas me oikeastaan oltiinkaan sukua? Minun mummoni... oli hänen sisarensa... hänellä oli, velikö... vai poikako vai... Piruko sen ties... Se on sellainen soppa."

Klaus Baas katseli häntä ihmeissään ja oli jännityksessä, kuinkahan tässä kävisi, ja muuten hyvällä tuulella. "Sinun täytyy nyt olla hyvin kohtelias, Kalli Dau!" hän kehoitti.

Kalli Dau katseli ulos akkunasta ja tokaisi halveksivasti: "Tarkotatko, että minun pitää heti karata kimppuun? Näin vain: heh... sinäkös se olet, old fellow! H'are you?"[51]

Kun eräällä pysäkillä jokin lihava matami nousi heidän osastoonsa ja Kalli Dau veti arasti koipensa pois tieltä, niin tokaisi Klaus Baas hänelle: "Kas vaan, onpas sinusta tullut kohtelias siitä ajasta kun paiskasit, muistatkos, säkkisi sen entisen matamin varpaille!"