Part 8

-- Sitä en tiedä, -- sanoi hän surullisesti ja pyyhkäsi kädellään otsaansa, ikäänkuin kootakseen ajatuksensa. -- Kun ajattelen häntä, on hän minusta sen näköinen kuin sinulle kuvasin... Toisinaan taas tuntuu minusta kuin hän makaisi pienessä, kapeassa arkkusessa, kalpeana ja kylmänä... Mutta se on vaan hänen kuvansa, ymmärräthän? Minulla ei olekaan hänestä muuta jäljellä kuin kuva vaan. Siksipä pidänkin kiinni siitä, niin etten mistään hinnasta antaisi sitä pois. Sitä paitsi -- tässä kävi ääni niin heikoksi, että poika töin tuskin sai sanoista selvää, -- sitä paitsi on se myös ainoa, mitä minulla enää on jäljellä -- _hänestä!_

Poikanen luuli, että Kjeldin vaimo oli kuollut, eikä kysellyt sen enempää. Mutta kun hän illalla istui tuon pienen puulaatikon päällä oven suussa, virkkoi hän taasen:

-- Tässäkö sinulla on poikasi kuva?

Kjeld nyökkäsi päätään ääneti. -- Kerro minulle hänestä! -- sanoi newsboy, ja liitti, tohtimatta katsoa Kjeldiin: -- ja siitä toisestakin, josta ei myöskään ole kuin kuva jäljellä.

Kjeld katsoa tuijotti poikaan. Ei muistanut hän enää, että newsboy on hänelle muukalainen, vieras lapsi vaan; hän oli kuin janoava matkamies, joka, vaellettuaan erämaassa kauan aikaa, äkkiä näkee kirkkaan lähteen kumpuavan esille; hän ajatteli vain janonsa sammuttamista!

Vasta nyt, kun hän kuuli ihmislapsen sanovan: "kerro minulle hänestä!" vasta nyt hän itsekin tajusi, kuinka tulvillaan hänen rintansa on loukatuita tunteita... Se oli pakahtumaisillaan... Sen täytyy saada tyhjentyä... Ja kuni ryöppyävä vesi vuolaassa virrassa, niin tulvivat sanat hänen huuliltaan; niitä oli mahdoton pysäyttää. Tämä ei ollut kertomista; se oli -- _maalaamista_.

Eikä esiintynytkään Sanny tässä kuvassa tavallisena pienenä, jokapäiväisenä ihmisenä, niinkuin hän todellisuudessa oli, vaan hänestä tuli sellainen, joksi Kjeldin rakkaus oli hänet luonut. Hänestä tuli Rafaelin pyhä neitsyt, Rubensin taivaan ruhtinatar, Tizianin madonna! Hän, joka ei vuosiin ollut pitänyt sivellintä kädessään, hän maalasi nyt äkisti, maalasi sanoin, ja tähän kuvaan tuli lämpimämpi hehku, syvempi väritys kuin hänen paletillaan konsaan oli ollut.

Poika istui kuunnellen... hämmästyneenä, äänettömänä.

Kjeld oli hänet kokonaan unhottanut.

Hän vaan haasteli... haasteli lakkaamatta, koska mielenliikutus ja suru ja kaipuun katkeruus muutoin olisi pakahuttanut hänen rintansa. Mutta hänen sanoissaan ei ollut katkeruutta. Jokainen lause oli ylistyslaulua hänelle, joka oli herättänyt Kjeldissä henkiin tuon ensimäisen valtavan tunteen; sen tunteen loistossahan hänestä olisi kypsynyt suuri taiteilija... ellei tuota katkeraa pettymystä olisi tullut, ja elleivät solukudokset hänen aivoissaan olisi olleet niin hauraita.

Kjeld ei käsittänyt sitä väitettä, että suru voi kasvattaa. Löytyi olemassa toisenlainen lauselma, jonka hän paremmin ymmärsi: "Die edlen, grossen Naturen sind in den höchsten, glücklichsten Augenblicken am demüthigsten... am meisten in sich gesammelt." [Jalot, suuret luonteet ovat korkeimman onnensa hetkinä nöyrimmillään... itseensä sulkeutuneimmat.]

Kjeld ei ollut milloinkaan niin elävästi käsittänyt taidetta ja tuntenut niin palavata luomishalua rinnassaan kuin juuri onnellisimpana ollessansa. Eikä ollut hänen mielensä koskaan niin täynnä kevään suloutta kuin silloin, ei aatokset milloinkaan kirkkaampia, ei tunne-elämä rikkaampaa, ei sydän nöyrempi kuin juuri silloin! Ilo oli hänen kohottajansa, suru hänen maahan masentajansa. Rohkeamielisyys oli hänelle voitoksi, pettymykset tappioksi. Hän oli nyt puolen vuoden aikana luullut tukauttaneensa rakkauden rinnastaan ja sitoneensa sydämensä haavat, mutta nyt hän huomasi niiden vuotavan kiivaammin kuin koskaan ennen. Niin, hän tunsi puhuessaan oikein fyysillistä kipua, aivan kuin sisällisen verenvuodon sattuessa.

The newsboy katsoa tuijotti Kjeldiin kirkkain, kostein silmin. Ei ollut hänen pienillä, älykkäillä kasvoillaan koskaan ollut semmoista juhlallisen vakavuuden ilmettä kuin tällä hetkellä. Ja tämän juhlallisen tunteen valtaamana poikanen liitti vaistomaisesti pienet, karkeat kätensä ristiin polvelleen. Hän ei ollut moneen vuoteen käynyt kirkossa, mutta nyt tuntui hänestä kuin istuisi hän siellä ja kuunteleisi sielumessua vainajalle.

-- Oi, sir! -- sanoi hän. -- Olipa se kauhean surullista, että hän kuoli.

Kjeld vilkasi poikaan. Hänen katseessaan välähti jotain, joka osotti, että hän oli ymmärtänyt pojan sanat. Sitten hän nyökkäsi hiljaa päätään, ikäänkuin saaden uuden ajatuksen, ja virkkoi:

-- Niin, se oli kauhean surullista, että hän kuoli.

Hän pyyhkäsi hihallaan kosteata otsaansa. Tuntui kuin hän puolenkolmatta vuoden eron perästä nyt olisi _nähnyt_ vaimonsa jälleen... Tästä lähin tahtoi Kjeld muistella häntä vain -- vainajana.

Eikä vähintäkään katkeruutta saa olla tuossa muistelemisessa! Niin raittiina ja nuorena, niin iloisena ja kepeänä kuin Sanny ensi kerran tanssi Kjeldille vastaan, -- sellaisena hän tahtoo aina häntä muistella.

Pari säettä tutusta laulusta tuli hänelle aina mieleen, kun hän ajatteli Sannya... Ja tälläkin hetkellä ne valtasivat hänet semmoisella voimalla, että hänen täytyi laulaa ne ääneen itsekseen, ensin kerran, sitten toisen, uudistaen aina matalalla äänellä samat kolme säettä:

"Es ist bestimmt in Gottes Rath, Dass man vom liebsten, was man hat, Muss scheiden..."

[Niin Herra taivaan määräsi, Sun että rakkaimmastasi Erota täytyy...]

The newsboy ei tiennyt, mitä sanoa. Eikä hän myöskään ymmärtänyt, mitä Kjeld lauloi. Mutta syvän murheellisuuden tuossa äänessä hän käsitti ja, tietämättä oikein, miten tässä lohdutella, hän uudisti äkisti Kjeldin äskeiset sanat, lausuen syvällä vakaumuksella:

-- Sielu ei _voi_ kuolla! Sen täytyy elää!

Kjeld nyökkäsi hänelle kiitollisena.

-- Syö nyt! -- sanoi hän sitten, siirtäen maidon ja leivän pojan eteen.

Äänettöminä he ruokailivat yhdessä ja laskeutuivat äänettöminä levolle.

Herättyään seuraavana aamuna, katseli Kjeld nukkuvaa poikaa kauan ja laski hänen säännöllisiä, tasaisia hengenvetojaan.

Eipä ihmettä siis, jos hän joutuikin harhanäköjen valtaan. Nukkuva lapsi tuolla ei ollut the newsboy, vaan _hänen_ poikansa... _hänen_ tulevaisuutensa. Nyt tuli raivata kaikki kivet hänen tieltään ja hankkia hänelle elämän onnea. Tämä tehtävä antoi Kjeldin elämälle uuden tarkoituksen ja uusia voimia.

Hän herätti pojan niin lempeällä kädellä kuin äiti lapsensa.

-- Kello on viisi, -- sanoi hän. -- Sinun täytynee mennä sanomalehti-konttoriin. Mutta ei sinun tarvitse siellä kauan käydä. _Minun_ poikani ei saa olla juoksupoikana.

The newsboy nousi istumaan vuoteelleen ja hieroi unet silmistään.

Ei hän olisi ollut se pieni, näppärä poika, joka hän todella oli, ellei hän heti olisi käsittänyt asiain tilaa.

Vikkelästi hän pisti vaatteet ylleen, ja viisi minuttia myöhemmin hän seisoi jo ovella, valmiina lähtemään ulos. Hän työnsi lakkinsa niskaan ja katsoi Kjeldiin, vastustamattoman veitikkamaisesti hymyillen.

-- Hyvästi, isä! -- sanoi hän ja juoksi sitten kiireesti alas portaita myöten.

Muutamia tunteja myöhemmin meni Kjeldkin ulos. Matkalla työpaikkaansa hän huomasi eräässä akkunassa kirsikkapuun oksia veteen pantuina. Umput seisoivat täyteläisinä, valmiina puhkeamaan. Jokunen oksa jo kukkikin.

Kjeld katseli näitä kauan, ymmärtämättä itsekään, miksi hänet nyt valtasi niin sanomattoman haikeuden tunne. Kaikki hänen surunsa heräsivät taasen eloon; kaipuu kasvoi tuskallisen voimakkaaksi; jokaisesta haavasta pulppusi lämmin veri virtanaan. Viimein hän virkkoi ääneen:

-- Mitä minä sitten teen, kun kevät tulee?

Hän oli kerran, seisoessaan sairaan ystävänsä vuoteen ääressä, kuullut lääkärin sanovan hänelle: Jos vaan pääsette keväästä yli, niin voitte kyllä elää.

Niin, kunpa hän pääsisi keväästä yli, tuosta ajasta täynnä valoisain haaveilujen helkkyvää riemua ja katkerain kaihojen synkkää epätoivoisuutta!

Verkalleen hän laahasi itsensä entiselle työpaikalleen. Tuuli oli tuiman kalsea, mutta hän ei sitä huomannut. Kaihon tuli paloi hänen suonissaan, ja katkera suru kalvoi sydäntä.

Tuon tuostakin hän käänsi vaistomaisesti päätään punaista taloa kohti, alakuloisena katsellen alasvedettyjä uutimia siellä. Iltapäivällä huomasi Kjeld, että siellä avattiin akkuna, ja että musta kissa istui akkunalaudalla. Se katsoa tuijotti häneen yli kadun, aivan kuin pikku tyttö ennen. Sisäpalvelija ajoi sen luudallaan pois, mutta hetken perästä se istui siinä taas, katsellen Kjeldiä, omituinen, surullinen, melkein inhimillinen katse keltaisissa silmissä.

Kjeld ei malttanut olla kutsumatta: kis, kis, ja kissa hypähti heti poikki kadun hänen luokseen. Se pokkasi niin hyväilevästi hänen polveaan vasten, että itse Lionkin heitti vihaiset aikomuksensa, jääden rauhallisesti makaamaan, pää etukäpälillään.

Kun Kjeld hämärissä nousi, lähteäkseen kotiin, seurasi kissa mukana, eikä hän raatsinut ajaa sitä pois.

-- Isännätön kissa hakee isännätöntä koiraa, -- ajatteli hän. -- Ja kodittomat eläimet hakevat koditonta miestä, -- liitti hän, astuessaan ylös ullakkohuoneeseensa, uusi asukas perässään.

Sanomalehti-poika se aivan hurjistui ilosta, kun kotiin tullessaan näki siellä kissan. Mutta Kjeld valvoi sinä iltana kauan, laskien tuloja ja menoja. Hänen tulonsa olivat parahiksi riittäneet ruuaksi hänelle itselleen. Kun niistä nyt on jaettava koiralle ja kissalle -- puhumattakaan säästämisestä pojan varalle, joka ei saa unohtua, -- niin jää varsin vähän tahi ei mitään omaan suuhun pantavaksi... Hän tunsi jo omituista heikkoutta polvissaan, kun ei viime viikkoina ollut saanut kyllin syödäkseen, mutta mitäpä tuosta sitten! Eipä ollut itse asiassa suurta väliä tämmöisestä elämästä kuin hänen oli. Hänestä ei kuitenkaan enää voi tulla mitään. Tulevaisuus kuuluu nuorille... Poikanen on tulevaisuus. Joka kerta kun hän katsoi tuohon poikaan, kulki kuin riemun välähdys hänen jähmettyneen sielunsa läpi...

Seuraavana aamuna kulki Kjeld, tuulesta ja raesateesta huolimatta, melkein laahautumalla työpaikalleen. Hän oli niin jäykkä jäseniltään, laskeutuessaan alas kivilaatoille, että hänestä tuntui mahdottomalta nousta siitä enää milloinkaan.

Kissa kömpi hänen poveensa takin alle, ja koira paneutui vartioimaan porttikäytävään.

Kova tuuliaispää rämisytti kilpiä hänen päänsä yläpuolella ja repäsi hatun häneltä päästä. Joku portti pamahti kiinni, ja akkunaruutu putosi kilahtaen maahan. Jalankulkijoita oli vaan harvoja, eikä ollut kellään aikaa pysähtyä hänen kuviaan katsomaan. Mutta kun raesade oli hiljennyt ja tuuli kuivattanut kivilaatat, rupesi Kjeld piirtelemään: ei niitä kuvia, joita kansa halusi nähdä, vaan niitä, joita hänen omassa mielessään liikkui.

Piirrellessään näin "con amore", hän alotti aina Mustasta tintistä. Myötäänsä vaan esiintyi siinä Musta tintti kaikenmoisissa asennoissa ja tilapäissä. Mutta viimeksi hän piirsi kuitenkin aina madonnan ja lapsen. Nämät olivat erkanemattomasti imeytyneet hänen aivoihinsa. Ja jos joskus pölyinen jalka sattui liiaksi lähestymään hänen piirrostansa, silloin hän heittäytyi pitkäkseen kivilaatalle, suojaten kuvaansa omalla ruumiillaan. Hän ei sallinut kenenkään astua sen päälle. Mieluummin hän itse pyyhkäsi kuluneella, ohuella takkinsa hihalla pois kuvansa, sillä madonnan piirteet -- ne olivat _hänen_ piirteitänsä.

"Warte nur! Warte nur! Balde ruhest du auch!..."

Joulu alkoi lähestyä. Päivät olivat kolkot ja pimeät. Kjeld oli saanut itsepintaisen yskän, joka yöt päivät kiusasi häntä. Hänen silmänsä tulivat päivä päivältä kirkkaammiksi, ja posket painuivat yhä enemmän kuopalleen.

The newsboy tarkasti häntä omituisella, uteliaalla hellyydellä. Hän ymmärsi hyvin, mitä tämä väsymys tiesi. Hän oli nähnyt sen painavan leimansa äidin kuihtuneille piirteille ja isän olennolle, työstä murtuneelle. Hän oli nähnyt sen suutelevan pikku siskon punaiset posket kalpeiksi ja kylmiksi, ja hän oli nähnyt sen kuluttavan lihan pienen veikon käsivarsista hitaasti, mutta ahneesti. Eikä hän voinut koskaan unhottaa, miten kauhean laihat ne lopulta olivat. Hänestä tuntui kuin olisi voinut katsoa niiden läpi, jos olisi kohottanut niitä valoa vasten. Vaikkei hän Kjeldille ilmaissut huoliaan ainoallakaan huokauksella, oli hänellä itsellään kyllin selvänä, että hän pian oli kadottava paraimman ystävänsä... ainoan, joka moneen vuoteen oli osottanut hänelle rakkautta. Mutta minkäs sille mahtaa... Ei tässä valitukset auta. Siinä suhteessa oli elämä -- tai kenties kuolema -- jo tehnyt hänestä stoalaisen. Yksi asia oli hänellä kumminkin mielessä. Hän tahtoi kaikella muotoa pitää huolta siitä, että saisi Kjeldiltä jotain käteentuntuvaa muistoksi. Ja siksi hän eräänä aamuna, ennen ulos lähtemistään, sanoi Kjeldille:

-- Piirtäkää minulle jotain semmoista, jota ette ole muille piirtänyt. Antakaa minulle jotain oikein omaksi, jota aina voin säilyttää.

Kjeld katsahti pikaisesti noihin pieniin, viisaisiin silmiin, jotka vilkkuivat matalan, pörhöisen lakin alta. Sitten hän otti esille paperiarkin ja alkoi piirtää. Hän piirsi the newsboyn itsensä, semmoisena kuin hän oli siinä, tällä hetkellä. Kädet olivat pojalla syvällä paikatuissa taskuissa, sanomalehdet riippuivat pienessä puusalkussa hänen kaulassaan, silmissä väikkyi veitikkamaisuus, suun ympärillä älykäs hymyily, ja pää oli tehnyt pienen rohkean keikahduksen taaksepäin. Mutta kuvan alle piirsi Kjeld sanat:

Nykyisin meillä kukin tahtois kirjoitella Ja maalaella... Ois puhuja -- linnasta mökkiin asti, -- Sä, poikan', _kuuntele_ vain hartahasti!

Ja hän lisäsi, kuin itsekseen: Niin, kuunteleminen on taitoa... se on erityinen lahja. Se kokoo ajatuksia talteen. Mutta meidän aikoinamme ei ole kellään aikaa koota ajatuksia talteen.

Kjeld pyyhkäsi kädellään kosteata tukkaansa ja sanoi, kuin anteeksi pyytäen:

-- Niin, niin! Sinä et ymmärrä minua, mutta ethän kuitenkaan minua unohda.

The newsboy ei vastannut siihen mitään. Hän tempasi piirustuksen Kjeldin kädestä, lausui vaan lyhyesti: kiitos! ja riensi alas portaita myöten. Mutta porttikäytävässä hän pysähtyi ja pyyhkäsi kätensä selällä kaksi suurta kyyneltä silmistään. Sitten hän pisti kuvan paljaalle rinnalleen, lämpimän ihon ja ohuen, kuluneen paidan väliin.

* * * * *

Jouluaaton päivä oli saapunut suureen, meluavaan kaupunkiin, yksi niitä kirkkaita pakkaspäiviä, joita vain ani harvoin sattuu Lontoossa. Muutamat kaupat olivat vielä mustanaan ostajista, mutta kaduilta oli liike jo vähentynyt. Kodeissa oli kyllin tekemistä nyt, niin alhaisissa kuin ylhäisissä. Kaikkialla oli kiirettä. Joulukuusi oli kynttilöillä varustettava, lahjat järjestettävät sukulaisille ja ystäville.

Oli pureva pakkanen. Katonräystäistä riippui pitkiä jääpuikkoja, ja ilmassa liiteli silloin tällöin pieniä, yksinäisiä lumihiutaleita.

Kjeld loikoi vilusta väristen kivilaatoilla. Mutta hän ei tuntenet kylmyyttä, hän vaan piirteli! Sanny tuli tanssien hänelle vastaan... Sanny palasi kotiin tanssiaisista... Sanny vaihtoi sormusta hänen kanssaan... Sanny tuuditteli kehtoa... Musta tintti kiikutteli lasta käsivarsillaan. Ja pienosella oli nuo samat hienot piirteet, jotka niin syvälle olivat painuneet hänen mieleensä, silloin kun hän kerran oli ruuvannut kiinni pienen kirstun, suurten sieluntuskain raadellessa hänen rintaansa.

Lyhyt, vihlova huuto kuului hänen takanaan. Kjeld kääntyi sitä kohti, mutta ei nähnyt kuin vilahduksen pois kiiruhtavasta herrasta ja rouvasta.

Saavuttuaan seuraavalle kadulle, he pysähtyivät kumpikin, -- rouva säpsähdellen.

-- Kuinka sinä noin kauheasti säikähdyit? -- sanoi herra, ja hänen kätensä, moitteettoman hienossa hansikkaassa, laskeusi rouvan käsivarrelle.

Rouva -- se oli Musta tintti -- ei vastannut. Hän värisi vielä kuin haavanlehti ja vilkasi arasti taakseen. Mutta sitten hän rohkasi itsensä ja sanoi pakotetulla välinpitämättömyydellä:

-- Enpä tosiaan oikein itsekkään ymmärrä, mitä minä säikähdin. Mielikuvittelua se varmaankin oli... Mutta minä taidankin olla nälissäni. Lähtekäämme takaisin hotelliin.

Herra hymyili, paljastaen rivin loistavan valkoisia hampaitaan; sitten hän otti rouvaansa käsivarresta, ja he läksivät astumaan eteenpäin. Puolisen tuntia myöhemmin he istuivat yhdessä hyvin varustetun pöydän ääressä, leikkiä laskien ja nauraen, kuten tavallisestikin.

Sanny pakotti itseään syömään, mutta kun ateria oli lopussa, sanoi hän:

--- Kas tässä on sanomalehti ja tässä sikarisi. Lueskele ja polttele nyt sillä aikaa, kun minä käyn ostamassa sinulle joululahjan. En tahdo sua mukaan. Siitä pitää tulla äkki-ilo sinulle.

Vastaväitteitä tehtiin, mutta kun Sanny juhlallisesti lupasi pysyä sillä kadulla, missä hotelli oli, sai hän vihdoin luvan lähteä.

Sanny kulki kuin unissa-kävelijä kadun päästä päähän, kääntyi sitten viimeisestä kolkasta ja seisoi hetken perästä sillä paikalla, missä Kjeld loikoi.

Ilta oli alkanut hämärtää, ja Kjeld aikoi juuri pistää punaliitu-palasensa taskuun ja nousta, mennäkseen kotiin.

Porttikäytävässä siinä vierellä makasi Lion, pää painuksissa pienen arkun kantta vasten, ja murisi. Mutta Sanny ei välittänyt siitä, vaikka se hypähti haukkuen pystyyn. Hän heittäytyi heti alas kivilaatoille Kjeldin viereen ja kiersi kätensä hänen kaulaansa.

-- Kjeld! Kjeld! Miks'et ilmoittanut olevasi elossa?

Kjeld hätkähti ja ojensi molemmat kätensä Sannya vastaan, mutta päästi ne taas kohta hervahtaneina alas.

-- Sinäkö täällä? -- sanoi hän. -- Oletko taasen häämatkalla?

Sanny nyökkäsi myöntävästi, tohtimatta kohottaa päätään.

-- Onneksi olkoon! -- sanoi Kjeld katkeralla ivalla.

Musta tintti tyrskähti itkuun. Hän oli kuin moni muu pieni, köykäinen nykyajan ihminen, vailla syviä ja kestäviä tunteita, mutta kuitenkin oli olemassa jotain, mikä oli hänelle rakkaampi kaikkia muita. Se unohtui häneltä kyllä, kun hän ei nähnyt Kjeldiä, mutta pieni vilauskin hänestä johdatti sen jälleen hänen mieleensä. Ja hänen itkunsa oli vilpitöntä, sen huomasi Kjeld.

Ponnistellen hän nousi pystyyn, otti hiljaa Sannya kädestä, suuteli sitä kiihkeästi ja päästi sen jälleen irti, vihelsi koiran luokseen, nosti arkun selkäänsä ja läksi verkalleen astumaan kotiansa.

Sanny seurasi häntä muutaman askeleen päässä.

Kuullessaan Sannyn askeleita portaissa, Kjeld pysähtyi ja avasi hänelle oven.

-- Täällä ei ole katto kaukana, -- sanoi hän ja raapasi tulta, -- varo, ettet loukkaa itseäsi.

Sanny ei vilkaissut ympärilleen, hän katsoi vain Kjeldiä, jonka laihat kasvot tulitikun valo oli äkkiä valaissut.

-- Sinä olet sairas, -- sanoi hän, -- miksikä kannatkaan tuota raskasta arkkua, vaikka olet niin väsynyt?

Läähättäen laski Kjeld arkun lattialle.

-- Mitä sinä et tahtonut kantaa, kannan minä.

Sanny säpsähti. Sanat sattuivat häneen kuin piiskan lyönti kasvoihin. Mutta äkkiä sävähti tyly ilme hänen silmissään.

-- Yhäkö tuo mieliluulo sinua vaivaa? -- virkkoi hän.

Kjeld kääntyi ja katsahti häneen.

-- En tiedä, -- vastasi hän, -- mutta se ajatus minussa aina on ollut, että lapsi kuoli, kosk'et sinä siitä välittänyt, tahi koska et tahtonut kärsiä lapsen tähden... kenties siitäkin syystä, ettet ymmärtänyt, mikä suuri kutsumus on olla äitinä ja mikä riemu samalla.

Sanny ei tiennyt, mitä vastata. Vihdoin hän sanoi vapisevalla äänellä:

-- Miks'et tahdo suoda tuolle pienelle raukalle rauhaa? Etkö tiedä, että sinä riistät siltä haudan levon, laahatessasi hänen tomuansa paikasta toiseen?

Kjeld loi häneen silmäyksen, jota toinen ei ymmärtänyt. Pitkään aikaan ei Kjeld virkkanut mitään. Vihdoin hän istahti arkun kannelle ja alkoi laulaa hiljaisella, soinnuttomalla äänellä:

Warte nur! Warte nur! Balde ruhest du auch!...

Mutta silloin tyrskähti Sanny jälleen itkuun, hillittömiin nyyhkytyksiin, ja Kjeld, unohtaen kaikki, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet luokseen.

-- Hiljaa! -- sanoi hän, -- ikäänkuin peljäten, ettei enää voi hillitä itseään. -- Ole hiljaa!...

Mutta Sanny ei ollut hiljaa. Intohimoisesti hän painoi Kjeldin pään rintaansa vasten.

-- Miksi sinä matkustit pois? -- kuiskasi hän. -- Miksi uskottelit meille olevasi kuollut, vaikka olit hengissä vielä? Tiesithän kyllä, ettei löydy maailmassa ainoatakaan miestä, jolla olisi semmoinen valta minun ylitseni kuin sinulla.

-- Minä tiesin sen, -- sanoi Kjeld, -- mutta nähtyäni, että tuo valta oli minulta mennyt, en tahtonut sitä enää koettaa hankkia takaisin.

-- Sitä minä en käsitä, -- virkkoi Sanny.

-- Niin -- sanoi Kjeld, -- sinä et sitä käsitä. Siinäpä onkin juuri suurin erilaisuus meidän luonteissamme. Minun käsitykseni mukaan löytyy vain kahdenlaisia ihmisiä: uskollisia ja niitä, jotka kiintyvät sattuman varaan... Minä en tuomitse jälkimäisiä, tiedän vaan, että minun vaimoni tulee olla uskollisen. Jos hän kerran on pettänyt minut, on hän minulle kuollut.

Sanny kätki kasvonsa käsiinsä.

-- Sinä olet kova, -- sanoi hän.

Mutta Kjeld hymyili surullisesti.

-- Se on parasta sinulle, että min olen, -- sanoi hän -- Jos minä olisin erottanut sinut nykyisestä miehestäsi, olisi sydämesi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin löytänyt hänet, ja ajatuksissasi olisit jo heti ollut minulle uskoton.

Sanny vaikeni häveten. Hän tunsi sydämessään että Kjeld oli oikeassa. Hetken perästä hän kuitenkin virkkoi, ikäänkuin hiukan puolustellen:

-- Vaikkapa saattaa pitää useista, niin onhan kuitenkin aina yksi, joka on rakkain kaikista.

Kjeld katsoi häneen vakavasti.

-- Niinkö luulet? -- sanoi hän. -- _Minä_ en sitä usko. Minun luuloni on, että siltä ihmiseltä, joka ei saata kiintyä syvästi ja pysyvästi, puuttuu luonteen superlatiivisuus. Ihmiset sanovat, että nautinnonhimo ja turhamaisuus ovat nykyajan mätähaavoja, mutta minä väitän, että mätähaavana on huikentelevaisuus! Ihmiset eivät tule paremmiksi, elleivät he tule uskollisiksi. Kaikista luonteen ominaisuuksista on uskollisuus minulle rakkain, sillä, pane mieleesi, uskolliset ihmiset pysyvät aina totuudessa... Ja kaikista synneistä maan päällä on valhe halpamaisin.

Sanny ei vastannut mitään. Hän muisti, kuinka hän oli usein kietoutunut kuin verkkoon, puhuessaan toisin kuin asian laita oli ollutkaan, ja miten hänen tänäkin iltana täytyy valehdella miehelleen, kotiin tultuansa, täytyy sanoa eksyneensä kaupungilla eikä osanneensa takaisin hotelliin.

Näissä ajatuksissa hän nousi äkkiä, lähteäkseen pois. Mutta kun hän ovella kääntyi ja näki tuon laihan, murtuneen olennon tuolla, valtasivat kiivaat tunteensa hänet jälleen. Katumus ja sääliväisyys taistelivat hänen sydämessään rakkauden kanssa, joka ei vielä ollut kuollut, ja uudestaan hän heittäysi Kjeldin kaulaan.

-- Kutsu minua Kjeld, -- sanoi hän, -- niin tulen heti. Muista Kjeld, ettei sinun tarvitse sanoa kuin sana, niin olen sinun.

Hän näytti niin viehättävän kauniille tuossa, posket lämpöisinä, punaisina ja hurmaavat silmät kyynelissä, että Kjeldin täytyi panna käsivarret ristiin rinnalleen ja puristaa niitä lujasti yhteen, jottei kavahtaisi ylös, sulkisi häntä syliinsä ja kuiskaisi:

-- Minun sinä olet! Minun, minun etkä kenenkään muun.

Mutta samassa hän tunsi hikikarpaloita otsallaan ja vilunpuistutuksia ruumiissaan.

-- Vait! -- sanoi hän ja kumartui eteenpäin, kuullahdellen.

-- Mitä sinä kuuntelet? -- kysyi Sanny tuskaisena.

Kjeld nosti kalpeat kasvonsa häntä kohti.

-- Minusta tuntui kuin olisi joku laulanut tuolta kaukaa, -- sanoi hän. -- Tiedätkö, mitä se lauloi, Sanny? Näin se kuului:

"Warte nur! Warte nur! Balde ruhest du auch!..."

Sanny käänsi kasvonsa toisaanne. Kjeld oli maininnut häntä nimeltä -- jo yksistään tämä seikka oli vähällä saada hänet itkemään jälleen. Hänen, tuon nuoren, lujan ja elinvoimaisen naisen, kävi niin sanomattoman sääli häntä, joka seisoi haudan partaalla, mutta samalla alkoi tuo mies ja kuolema häntä kauheasti hirvittää.

Hän tarttui vaistomaisesti oven ripaan, mutta pysähtyi ja heitti Kjeldille viimeisen antimensa, -- hän tiesi nyt, että se oli oleva viimeinen.

-- Kjeld! -- sanoi hän. -- Anna minulle sana, milloin kaipaat minua.

Ja ensi kerran heidän keskustelunsa aikana tunsi Kjeld nyt voivansa luottaa hänen sanoihinsa.

Hän tarttui Sannyn käsiin ja painoi niitä vapisevin käsin polttavaa otsaansa vasten.