Part 9

-- Tule huomenna jälleen, -- sanoi hän, -- niin... niin... -- hän oli sanomaisillaan: "niin en enää päästä sinua pois, vaan pidätän sinut ainaiseksi täällä," mutta sanoikin: -- niin näytän sinulle pienen pojan, juuri semmoisen kuin sinun ja minun pojastani olisi tullut, jos hän olisi saanut elää. Ole hänelle hyvä, kun minua ei enää ole... Anna hänelle kaikki se rakkaus, jota et antanut omalle pojallesi. Lupaatko tehdä sen?

Kjeld ei nähnyt, kuinka Sanny karttoi hänen katsettaan, vastatessaan myöntävästi, ei tiennyt hänen ajattelevan näin: "Saatanhan minä antaa hänet muiden hoidettavaksi ja maksaa hänen edestään." Kjeld näki vain hänen heittävän lentosuukkosen ja lähtevän pois. Ja sitten hän kuuli Sannyn keveitä askeleita portaissa, hänen vaatteensa kahinaa, ja kuuli vihdoin alaoven paukahtavan kiinni hänen jälkeensä.

Hän astui edestakaisin lattialla, suurissa silmissä hehku, hehku sellainen, jota vain kuume synnyttää. Hänestä tuntui kuin huone olisi ollut täynnään päivänpaistetta, Sannyn lähdettyä. Hän ei huomannut, että siellä oli kylmä. Vasta sitten kun koira oli hyyristynyt hänen jalkainsa juureen, surkeasti vikisten, ja kissa naukuen pyyhkäissyt häntä kyljellään, vasta sitten hän tuli ajatelleeksi, että elukka parat ovat nälissään.

Hän liotti pari suurta korppua vedessä, ja kissa sekä koira hyökkäsivät niiden kimppuun kuin nälkäiset sudet.

Hän seisoi, katsellen heitä. Itse hän ei tuntenut nälkää.

Puolen tunnin kuluttua tulla ryntäsi newsboy sisään.

-- Hei! -- huusi hän, -- minua on pyydetty joulujuhlaan tänä iltana! -- Ja poikanen heilutti pientä, valkoista paperilappua päänsä päällä. Mutta katsahdettuaan Kjeldiin, hän tunsi ikään kuin mikä olisi pistänyt häntä rintaan ja lisäsi häveten:

-- Mutta minä en mene sinne.

-- Tietysti sinä menet! -- sanoi Kjeld päättävästi. -- Sinun pitää iloita silloin kun saat. Sitäpaitsi on minun mieluista olla yksin, ajatuksineni, senhän tiedät. Etkähän sinä kauan siellä olekkaan.

-- Kaksi tuntia vaan.

-- Sepä se! Ja kun tulet, niin juomme sitten kupin lämmintä teetä yhdessä. Mene nyt ja pidä lystiä.

Hän lykkäsi pojan hiljaa ulos ovesta ja kuuli hänen vihellellen juoksevan katua pitkin. Sitten hän otti päällystakkinsa ylleen ja läksi ulos... Hän ei saattanut pysyä huoneessaan tänä iltana.

Ulkona pieksi lumi häntä kasvoihin, mutta hän painoi vaan hatun syvemmälle päähänsä ja jatkoi kulkuaan.

Hän ei huomannut, että kissa oli tullut mukaan ja hyppi hänen jäljessään lumessa, ja että koira juoksi hänen rinnallaan, vaarinottaen viisailla silmillään jokaista hänen liikettänsä. Vihdoinkin hän sattui vilkasemaan niihin, taputti silloin koiraa ja nosti kissan syliinsä. Hän tunsi, kuinka se tunkeusi hänen takkinsa alle, hakien lämmintä hänen kainalossaan.

Hän meni kukkakauppaan, ainoaan, mikä vielä oli auki, ja osti suuren vihkon jouluruusuja. Puutarhuri antoi sen hänelle puolesta hinnasta, se kun oli viimeinen, ja kääräsi sen huolellisesti silkkipaperiin.

* * * * *

Musta tintti pitää niin paljon jouluruusuista, muisteli Kjeld. Huomenna, tullessaan, hän saa nähdä, että Kjeld oli ajatellut häntä. Niin _jos_ hän tulee, -- silloin hän pitää minusta enemmän kuin olen luullutkaan... Ja Kjeldin sydämessä tuntui niin hyvältä. Mutta sitten hänen päänsä painui alas... Musta tintti on häämatkalla toisen kanssa... ja silloin Kjeld tunsi, kuinka veri nousee hänen poskiinsa ja suonissa polttaa.

Musta tintti seisoi sillä välin hotellin komeasti valaistussa huoneessa, vilkkaasti kuvaillen harhailujansa Lontoon kaduilla. Leikillisesti hän kertoi, kuinka hän oli joutunut harhaan poikkikaduilla, haeskellessaan juuri _sitä_ lahjaa, minkä hän aikoi antaa miehellensä jouluksi, -- hän kertoi, kuinka hän myötäänsä oli puhunut päättömiä, koettaessaan saada ihmisiä ymmärtämään häntä, mutta turhaan, ja kuinka vihdoin muuan pieni poika oli häntä armahtanut ja saattanut hänet hotelliin, jonka nimen hän kaikeksi onneksi oli muistanut.

Hänen miehensä rupesi laveasti selittelemään, kuinka kauhean ajattelematon hän oli ollut, mutta päätti nuhdesaarnansa siihen, että sieppasi hänet syliinsä, vakuuttaen, että Sanny oli suloisin ja hurmaavin nuori rouva kaikista nuorista rouvista koko maailmassa. Ja Sannysta tuntui niin omituisen turvalliselta hänen sylissään.

He söivät päivällistä yhdessä, heillä oli hyviä ruokia ja hyvää viiniä pöydässä, ja tämä aineellinen puoli teki Sannysta pian varsin järkevän ihmisen. Hän alkoi huomata olleensa koko lailla hermostunut ja katui kovasti antautuneensa tänä jouluaattona niin hillittömästi tunteittensa valtaan.

Kjeld on mielisairas, ja eihän kukaan voine vaatia, että hän, Sanny, viettäisi elämänsä mielisairaan miehen kanssa; hän, nuori, terve, elämänhaluinen... mitä hänellä on tekemistä Kjeldin tautiperäisten houreitten kanssa?... Miksikä hän oli käynyt hänen luonaan? Hänelle on Kjeld kuollut, vaikkapa vielä hengissäkin on. Ei vainkaan voi kukaan vaatia häntä palajamaan mielisairaan miehen luokse.

Hän tallentaa vuotuisen summan. Sen turvissa Kjeld saattaa elää huolettomasti, ilman taloudellisia ahdinkoja, tuossa suuressa kaupungissa... Sannyn omatunto on silloin rauhassa. Hän tiesi kyllä, että ennemmin Kjeld nälkään kuolee kuin ottaa lahjoja häneltä. Mutta sitten hänen mieleensä juohtui poika, joka oli uskottu hänen hoitoonsa: _pojan_ tähden hän ei hyljänne apua.

Ja Sanny pani pyöreät, valkoiset kätensä ristiin syliinsä ja huokasi helpotuksen huokauksen.

Kello löi kahdeksan maailmankaupungin lukemattomista torneista.

Kjeld käveli vielä edestakaisin ilman määrää, ilman tarkotusta. Hän pysähtyi erään katolisen kirkon edustalle. Sen kirjavista ikkunoista heijasteli kirkas valo ulos.

Mielihyvällä hän hengitti suitsutusten tuoksua, aina kun ovessa liikuttiin, ja hengitystään pidätellen kuunteli nunnain laulua... Hän tunsi vastustamattoman halun astua sisään, mutta kissa alkoi kynsiä takin alla, ja koira haukkui joka kerta, kun hän seisahtui. Siksipä hän ei rohjennut pysähtyä.

Hän hyräili vaan hiljaa itseksensä, eteenpäin astuessaan:

"Joulu yö, Juhlaisa yö! Enkeleill' on ihana työ..."

Siinä astuessaan, hän tunsi olevansa niin tuiki hyljätty, niin yksinänsä muitten ihmisten joukossa, ja silloin hänen mieleensä muistui muuan vanha lause:

"Avoin on Iankaikkisen syli!"

Me ihmiset olemme niin kummallisen kylmiä. Me saatamme lukea koko Raamatun kannesta kanteen, tuntematta mitään vaikutusta siitä... Monet murheet ja ilot saattavat kohdata meitä, jälkeäkään jättämättä... Ja äkkiä saattaa joku varsin vähäinen sana iskeä meihin niin, ettei se milloinkaan unohdu!

Kjeld toisti toistamiseen itsekseen näitä sanoja, astuessaan Lontoon autioita katuja pitkin. "Avoin on Iankaikkisen syli..." Ja hänelle muistui mieleen muuan päivä noin kolmekymmentä vuotta sitten. Koulupoikana hän oli lähtenyt kaupungista kotiansa maalle. Matkalla hänet yllätti lumimyrsky, ja hän eksyi kokonaan tieltä. Sillä kertaa hän ei voinut muistaa Isämeitää eikä äitinsä opettamia virrenvärssyjä, mutta silloin olivat juuri nämä vanhat sanat muistuneet hänen mieleensä: "Avoin on Iankaikkisen syli." Iankaikkisen sylissä saattaa elpyä eloon, ja Iankaikkisen sylissä saattaa rutistua kuolijaksi, sen hän tiesi siitä asti, kun hän silloin oli eksyksissä samoillut, kunnes äkkiä oli tullut kotiveräjälle... palvelusväki oli juuri lähtemäisillään häntä hakemaan.

Kjeld tunsi äkkiä niin omituista väsymystä. Saavuttuaan eräälle Thamesin siltapylväistä, hän istahti maahan.

Hänestä tuntui paikka tutulta, mutta siitä hän ei ollut selvillä, että hän puoli vuotta sitten oli juuri tässä taistellut kovan taistelun oman itsensä kanssa ja pelastunut virtaan heittäytymästä.

Hän kietousi päällystakkiinsa, ja koira ja kissa hakivat suojaa sen alla... Lunta satoi yhä tiheämmin ja tiheämmin heidän päälleen.

Hän katsahti kelloaan.

-- Puoleen tuntiin ei minun vielä tarvitse olla kotona, -- arveli hän ja nojasi päänsä pylvästä vasten.

Tuokion kuluttua hän nukkui.

Hän ajatteli Sannya, uneen vaipuessaan, ja puristi kukkavihkoa rintaansa, mutta ei hän sittenkään Sannysta uneksinut, vaan pienestä tyttösestä punaisessa talossa, hänestä, jonka isä ja äiti eivät koskaan olleet kotona.

Tyttönen riensi häntä vastaan kevein askelin, ja musta kissa juoksi kehräten hänen perässään. Kjeld oli unessansa kaalaavinaan polvia myöten syvässä lumessa ja tuskin pääsi askeltakaan eteenpäin... Sormen päitä poltti ja jalkapohjia pisti. Hän ei tiennyt, missä olikaan, kunnes äkkiä huomasi talon, joka oli hänen kotitalonsa näköinen. Mutta nyt ei ollut palvelusväki lähtemässä häntä hakemaan, vaan the newsboy.

Eikä se ollut isäkään, joka kantoi hänet tupaan, missä joulukuusi seisoi, ja missä havulle tuoksusi, se oli "Iankaikkisen syli."

Kylmä, kostea kuono kosketti hänen kämmentään... kaksi pehmosta käpälää pyyhkäsi häntä rintaan... kuului hiljaista, vikisevää ääntä. Hän heräsi ja kohosi toisen kyynäspäänsä nojaan, tietämättä, missä hän on.

Hänestä näytti kuin olisi puhdas, valkoinen hursti levitetty hänen yllensä... ja hän myhähti... sievistä, valkeista hursteista piti äiti aina huolen... kaikki oli niin puhdasta ja siloista, mitä äiti vainaja laittoi.

Mutta hän ei käsittänyt, miksikä koira myötäänsä nuoleskelee hänen kasvojaan, ja miksikä kissa nousee yhä ylemmäksi ja ylemmäksi hänen kaulalleen.

-- Voi, elukka parka! Sua palelee... -- sanoi hän ja pani jääkylmän käsivartensa sen ympärille. Sitten hän painoi päänsä koiran hytisevää selkää vasten, sulki silmänsä ja nukkui jälleen.

Hän näki samaa kummallista unta kuin puoli vuotta sitten, matkalla Englantiin. Nyt oli vaan uni paljoa elävämpää. Hän oli seisovinaan taivaan portilla, mutta ei pääse sisään, sillä hän oli unohtanut maalaamisen... kaikki vanhat kuvansa hän on repinyt rikki, uusia hän ei ole kyennyt luomaan! Mutta tänä yönä, pyhänä jouluyönä, oli kaikki toisin. Vanhat mestarit astuivat häntä vastaan, lahjoja kantaen. Rubens lainasi hänelle palettinsa ja Rafael siveltimensä... Hän tarttui niihin! Hän ymmärsi, mitä moinen lahja merkitsee...

Ja hän maalasi kuni henkensä edestä, ikäänkuin hänellä olisi enää vain tunti jäljellä elonaikaa.

Verkalleen hän kohottautui polvilleen, ja koetteli käsillään pyyhkiä lumet pois. Mitäpä hän siitä, vaikka sormet on kankeat ja niitä palelee, ja liitupala niistä kirpoaa pois! Hänen ajatuksissaan olivat kuvat elävinä ja kirkkaina. Niissä oli palanen hänen omaa sieluaan:

Musta tintti tuli kotia... Musta tintti palasi hänen luokseen, jouluruusuja sylissään. Sannyn silmät katsoivat häneen loistavina, ja Sannyn lämpöiset huulet painautuivat hänen huuliaan vastaan.

Mutta sitten rupesi häntä äkkiä pelottamaan, että joku astuu tuon kuvan päälle.

Ja silloin hän heittäysi alas kylmään lumeen, suojellakseen kuvaansa.

Jouluruusut olivat puristettuina hänen rintaansa vasten, ja oikean käden kolme jähmettynyttä sormea olivat ojennettuina, ikäänkuin sivellintä pidellen...

Ja huomenissa Työns' astujan jalka häntä: Nouse pystyyn, mies, sä palellut, hei! Mut noussut hän ei, hän liikkunut ei. Käsivarsillaan hän kuvaansa suojas... Ei vilua tuntenut kalpea haamu... Hänet kuolleena kohtasi jouluaamu...