Part 7

Hänellä oli vaan kuiva silli ja yksi ranskanleipä illallisekseen, mutta hän pani ne puolekkain koiransa kanssa. Ja huomisesta alkaen hän rupesi kasvattamaan sitä suurella huolella ja innolla: hän oli ilmeisesti kaivannut jotain elävätä olentoa luonaan. Hän astui pitkät matkat, kävelyttämässä elukkaansa, ja kun he tapasivat "the newsboyn", oli heidän riemunsa suuri.

Poikanen huvitti Kjeldiä suuresti, ja kuva hänestä peitti hetkeksi pienen vainajan kuvan. Nuo laihat, älykkäät kasvot, vilkkaat, pienet silmät, iloinen hymyily tunkeutuivat unelmien ja todellisuuden väliin, tunkeutuivat kuin virkistävä luonnollinen uni valvottujen öitten sairaaloisiin kuvitteluihin. Ei hän kuitenkaan millään tavoin unohtanut poikaansa, eikä siirtänyt häntä toiselle sijalle -- sehän olisi ollut rikosta hänen luontoansa vastaan, -- mutta poikanen ei enää ollut pelkkä hiukkanen tomua kirstun pohjalla, jota täytyy aina kuljettaa mukanaan. Poikanen oli hänen ympärillään, missä ikänä hän liikkui, ja tomunkahleesta irtautuneena paljon vapaammin kuin hän itse.

Ja poikanen hymyili isälleen auringon säteessä, hän kyynelöi sateenkaaressa, hän kuiskaili isälle ohikulkevan ystävällisessä sanassa, ottipa toisinaan punaliidunkin pieniin, hentoisiin hyppysiinsä ja piirteli isälleen, -- ja niinä päivinä sateli runsaasti pencejä Kjeldille, sattuipa joskus silloin shillingikin joukkoon.

Poikani ei ole kuollut, ajatteli Kjeld, eikä löydy ylipäänsä nurjempaa väitettä kuin se, että sielu kuolee. Se vaan hymyilee tomulle, niinkuin me hymyilemme mahdottomalle unennäölle, viattomasti, ilman ivatta, koska tunnemme sen kuitenkin heimolaiseksemme.

Samalla tavalla, -- ajatteli hän, -- mutta ei millään muulla tavalla, tuntee sielu olevansa heimoa hajoavalle tomulleen...

Kun Kjeld, loikoessaan kivilaatoilla kadulla, kuuli sanomalehti-pojan reippaita askelia takanaan -- hän erotti ne aina joukosta, -- kuvitteli hän huvikseen, että nyt tulee _hänen_ poikansa. Ja kuitenkin tiesi hän kyllä samalla aikaa, että hänen poikansa oli "über allen Gipfeln", eikä hän mitään laulun säkeitä hyräillytkään niin useasti kuin näitä.

"Warte nur! Warte nur! Balde ruhest du auch..."

[Kohta vaan, Kohta vaan, Uinua myös sa saat!]

Mutta sittenkin hän riemuitsi aina joka kerta, kun newsboy tuli katsomaan koiraa.

-- Sinä olet hyvä poika, -- sanoi hän, -- sillä sinä olet uskollinen. Vaikka tulisitkin tehneeksi paljon muuta pahaa täällä maailmassa, et saata toki pettää sitä, joka uskoo sinuun.

Ja newsboy kohotti päätään, ylpeänä kuin mikäkin kuningas.

Eräänä päivänä hän, ohi juostessaan, kuiskasi Kjeldille:

-- Koiralle pannaan nimeksi Lion, sillä se on sievin kaikista nimistä, mitä tunnen.

Enempää hän ei ehtinyt, vaan riensi taas eteenpäin.

Kjeld hymyili itsekseen.

-- Lion! -- sanoi hän, kutsuen koiraa luokseen. -- Nimi on kyllä komea, mutta toimi se on vähänarvoinen. Mutta oli miten oli, me kaksi pysymme yhdessä, myötä- ja vastoinkäymisessä, niin kauan kuin elämme. Kumpikin meistä on välttänyt vivisektionin. Sinua tahdottiin palotella jäsen jäseneltä, kunnes koko olentosi olisi menehtynyt tuskasta, minulta aikoivat kiduttaa aivojen kudosta solu solulta, kunnes viimeinenkin tajunta olisi lopussa... Mutta me pelastuimme, Lion! Me pelastuimme!

Ja Lion vilkutti silmiään ja liehutti hiirenharmaata häntäänsä ja irvisteli, näyttäen teräviä, valkoisia hampaitaan; se tuli niin vallattomaksi, että jo uskalsi siepata punaliitu-palasen Kjeldin kädestä ja heitellä sitä ilmaan kuin palloa.

Kjeld nauroi ääneen, tätä nähdessään.

-- Sinä otat asiat oikealta kannalta! -- sanoi hän. -- Me käytämme pallonamme kalliinta, mitä meillä on: sinä elämääsi, minä taidettani. Mutta me emme saata toisin tehdä, vaikka tuntuukin, niinkuin siinä jotain täytyisi panna alttiiksi...

* * * * *

Outside the door.

Ensimäisinä päivinä joulukuuta avattiin Lontoossa taulunäyttely. Nuoremmat taiteilijat olivat liittyneet yhteen, ja tulos oli niin loistava, että se heti kohta herätti sanomalehdistön huomion.

Tuhannet ja taas tuhannet taiteenharrastajat kävivät jo ensimäisinä viikkoina tässä näyttelyssä.

Kjeld käveli kolmena päivänä edestakaisin sen talon edustalla, mutta ei rohjennut astua sisään.

Hänestä tuntui kuin hän musertaisi oman itsensä, jos menisi sisään, ja kuitenkin veti vastustamaton halu häntä sinne. Hän oli yöperhon kaltainen, joka syöksyy suoraa päätä tuleen, levähtää tuokion, siipensä poltettuaan, mutta alkaa uudestaan kuolonkarkelonsa.

Aikaisesta aamusta asti hän käveli edestakaisin sisäänkäytävän ulkopuolella. Askeleet tulivat yhä hitaammiksi ja hitaammiksi, yhä väsyneemmiksi ja väsyneemmiksi.

Koira käveli pää riipuksissa hänen jäljissään. Eilen se vielä juoksenteli, nuuhkien ja häntäänsä liehutellen, reippaasti eteenpäin, mutta tänään se oli nälästä masentunut.

Se työnsi vaan pari kertaa kuonoaan herransa keppiin ja huokasi syvään.

Kjeld ei huomannut koiraa; hän jatkoi vaan yhä astumistaan sisäänkäytävän edustalla... Mutta äkkiä hän pysähtyi koiransa eteen.

-- Käy maata! -- sanoi hän, osottaen kiviportaita. -- Sinä ja minä olemme tottuneet panemaan henkemme alttiiksi. Minut kenties musertavat, jos menen sisään, sinut kenties varastavat minun ollessani poissa, mutta meidän täytyy uskaltaa, vanha ystävä... me emme saa rauhaa, ennenkuin se on koetettu.

Tottelevaisesti laskeutui koira maata portaille, pää etukäpälillä, ja Kjeld meni sisään.

Verkalleen hän hiipi salista saliin, ja piilottelihe välistä aristellen nurkissa.

Mutta ei yksikään taiteen harrastaja katsellut maalauksia sillä tavalla kuin hän.

Hän katseli niitä asiantuntijana... hän katseli niitä kuolemaan tuomitun silmillä.

Ja hänen silmänsä kirkastuivat kirkastumistaan, poskien yhä kalvetessa.

Jo ensimäisessä salissa teki värien loisto häneen valtavan vaikutuksen. Niissä huokui nuoruuden tuoreutta, rohkeutta ja elämää noissa kuvissa, ja ensimäisenä ja viimeisenä niissä esiintyi voiton varmuus, jota häneltä itseltään oli puuttunut.

Siksi juuri hän niin helposti masentui, siksi hän niin vähällä väsähtyi. Hän kykeni työskentelemään vaan kiihotuksen alaisena. Ensin oli kiihotuksena ollut hänen rakkautensa, sitten hänen surunsa, mutta ahdistusten painon alla hän ei kyennyt tekemään työtä, ne mursivat häneltä voimat.

Hän oli kuvaillut mielessään, että työ, jota hän kadulla harjoittaa, on jonkunlaista taidetta... Hän oli tuudittanut sydämensä lepoon sillä tietoisuudella, ettei hän ollut jättänyt elämänsä tehtävätä minkään syyn takia.

Mutta tällä hetkellä hän käsitti, että taide oli kuolemaisillaan hänessä.

Jokainen noista ilmi-elävistä kuvista, jotka loistivat ja hymyilivät hänelle, ja jotka hän käsitti hienon taiteilija-sielunsa täydellä voimalla, jokainen niistä oli kuolemanisku hänelle, oli puukonpistos hänen rintaansa; ne sattuivat sydänjuuriin asti.

-- Katso, tämä on taidetta! -- huusivat ne hänelle. -- Katso, mihinkä saattaa ehtiä se, jolla on kykyä ja voimaa, etenkin _voimaa!_ Kyvyllä he kukin käyvät työhön käsiksi, mutta kun tulee vastuksia, silloin he kaatuvat voimattomina; sitkeimmät vaan pysyvät pystyssä.

Kjeld hiipi huoneesta huoneeseen, nurkasta nurkkaan, ja sitä tehdessään hän kävi tuomiolle oman elämänsä kanssa. Armotta hän murskasi itsensä, pala palalta, jäsen jäseneltä.

-- On olemassa vain kaksi laatua ihmisiä, -- puheli hän itsekseen: -- toiset kasvavat vastusten alla, toiset kuolevat pettymyksiin. Jälkimäisiä ei pitäisi olla olemassa ensinkään.

Hän ei ajatellut, että suurin edesvastuu tulee sille, joka on syynä pettymykseen, eikä sille, joka pettymykseen kuolee. Hänessä ei ylimalkaan ollut sijaa puolustuksille, hän hyökkäsi hillittömästi omaa itseään vastaan, melkein hekumoiden suuresta tuskantunteestaan. Ja kun hän viimein hoiperteli ulos taas kylmän etehisen kautta kiviportaille ja huomasi Lionin olevan poissa, mietti hän vain:

-- Saisivat tappaa meidät molemmat mitä pikemmin... me olemme jo kuitenkin kuolleet kumpikin. Mutta kun hän, tuntia myöhemmin, saapui kotiinsa ja näki koiran makaavan vilusta värisevänä hänen ovensa edessä, riemastui hän niin, että nosti Lionin pölyiset käpälät kaulaansa ja suuteli sen pörhöistä turkkia. Hän antoi sille ainoan, viimeisen leipäpalasensa, hieroi sen jäsenet lämpimiksi ja pani sen viimein peittoon käärittynä makaamaan oman vuoteensa jalkopäähän.

Tunnin ajan käveli Kjeld edestakaisin huoneessaan, väliin katsellen koiraa ja peitellen sitä. Hetkeksi hämmentyivät hänen aatoksensa, ja hän kantoi tyynynsä huoneen nurkkaan, pienelle kirstulle, mutta sitten hän pudisti päätään omalle mielettömyydelleen.

-- Minä unhotan, että mulla on vaan koira hoidettavanani, -- sanoi hän katkerasti itsekseen.

Joku aika sitten oli Kjeld melkein ollut tulemaisillaan terveeksi. Reippaan sanomalehti-pojan ja vallattoman koiranpennun elämän-ilo oli ollut jo voittamaisillaan hänen alakuloisuutensa, mutta taulunäyttelyssä käynnin perästä palasivat sairasmieliset luulottelut moninkertaisella voimalla...

Seuraavana päivänä työskenteli Kjeld innokkaammin kuin koskaan ennen. Hän jäljenteli maalauksia taulunäyttelystä, ja ihmiset olivat täynnä ihastusta, niitä katsellessaan.

-- Kuinka monasti olette nähnyt näitä originaaleja? -- kysyi muuan vanha gentleman, joka jo pitkän ajan oli ihmetellyt piirustuksia.

-- Ainoastaan kerran, sir!

-- Kerranko vaan? Sitten on teillä todellakin hyvä muisti.

Kjeld katsahti ylös.

-- Niin, -- sanoi hän, -- minulla on hyvä muisti; se on juuri onnettomuuteni.

Herra pudotti shillingin kivilaatalle Kjeldin eteen ja astui verkalleen eteenpäin.

Mutta Kjeld istui kauan liikkumattomana ja katsoi hänen jälkeensä. Ja sinä iltana joi Kjeld ensi kerran enemmän kuin hän sieti.

Siitä päivästä pitäin osti Kjeld usein vähän viiniä, jos hänellä oli shillinginen liikaa. Mutta hän ei koskaan käyttänyt sitä ylenmäärin. Hän nautti sitä vaan sen verran, että hänen kurja elämänsä siitä sai hiukkasen auringon heijastusta ja hiukan kullan hohdetta.

Mutta vähitellen tuo vaivalloinen elämä kadulla mursi Kjeldin jo entuudesta heikon ruumiin, ja hänen mielensä tuli yhä sairaammaksi.

Hän ei enää käsittänyt, että se, mitä hän säilytti arkkusessa luonaan, on vaan hiukkasen tomua, hän uskoi yksinäisinä hetkinä suorastaan, että siinä on hänen pieni poikansa hengissä. Senvuoksi hän ei koskaan tahtonut erota tästä arkusta.

Sillä syyllä, että hänen muka usein täytyy levähtää, hankki Kjeld poliisivirastolta luvan pitää tätä arkkuaan porttikäytävässä lähellä sitä paikkaa, missä hän aina maalasi.

Lionin hän asetti kirstun päälle makaamaan, eikä tämä koko päivässä poistunut vartiopaikaltaan.

Itse hän meni aina vapaahetkinään puhelemaan heidän kanssaan.

-- Se on hyvä, -- sanoi hän, -- että teitä on kaksi, niin voitte pitää seuraa toisillenne. Miten te muuten saisittekaan aikanne kulumaan?

Ja hän silitteli kädellään koiran tuuheata turkkia...

-- Mitä teillä on arkussa? -- kysyi newsboy eräänä aamuna, nähdessään Kjeldin seisovan kumartuneena kirstun yli. -- Lion vartioitsee sitä kuin olisi siinä kultaa!

Ja Kjeld nyökkäsi päätään.

-- Siinä onkin kultaa, -- sanoi hän, -- oman sydämeni kultaa...

* * * * *

"Über allen Gipfeln ist Ruh..."

[Rauha ompi laaksoissa nyt. --]

Ensimäinen viikko joulukuuta oli kulumassa. Lunta oli satanut parina päivänä niin, ettei Kjeld voinut työskennellä kadulla. Nyt oli lumi taasen sulanut, ja Kjeld oli jälleen asettunut tutulle paikalleen.

Talossa, joka oli sen paikan kohdalla, missä Kjeld piirteli, näki hän aina pienen tyttösen seisovan akkunan luona. Tyttönen oli laiha ja kalpea; olkapäät olivat hänellä tavattoman korkeat, kädet pienet, hennot ja läpikuultavat.

Musta kissa leikitteli hänen olkapäällään ja pokkasi häntä kaulaan. Tyttönen painoi hyväillen poskensa kissaa vasten, mutta ei milloinkaan leikkinyt sen kanssa. Hän istui tuntimäärin, nenä painettuna kirkasta akkunaruutua vasten, ja katseli katumaalaria tuolla alhaalla. Kjeld tottui viimein niin näkemään tyttösen kasvot aina akkunassa, että hän aivan kaipasi niitä, kun ne yhtenä päivänä olivat sieltä poissa.

Kahteen päivään ei Kjeld ollut häntä nähnyt, mutta nyt seisoi tyttönen äkkiä siinä kadulla, kun Kjeld hämärissä nousi, lähteäkseen kotiinsa.

Tyttönen kosketti pienellä, hennolla kädellään Kjeldiä.

-- Minähän se asun tuolla vastapäätä, -- sanoi hän, osottaen kädellään toiselle puolen katua. -- Sinä olet nyökännyt mulle päätä joka päivä, ja minä olen jo kauan aikonut juosta tänne katsomaan sinun kuviasi oikein läheltä, mutta en ole päässyt, sillä tiedätkös, minulla on opettajatar, joka vartioi minua. Mutta tänä iltana olen yksin kotona palvelijan kanssa ja siksi pääsin ulos nyt.

Kjeld katseli säälien tyttöä. Hän huomasi heti, että olkapäät olivat luonnottoman pystyt ja hieno, soma pää ikäänkuin painunut sisään rintaonteloon.

Kyttyräselkäisten terävällä katseella tyttö huomasi heti hänen ajatuksensa.

-- Tiedän kyllä, etten minä ole kuin muut lapset, -- sanoi hän, -- mutta minä osaan piirtää, ja sitä eivät toiset osaa. Katsos tätä.

Tyttönen veti taskustaan hienon, valkoisen paperin, johon hän oli piirtänyt lintuja ja muita eläimiä.

Kjeld katseli sitä.

-- Tämä ei ole hullumpaa, -- sanoi hän ja nyökkäsi kehottavasti tytölle, -- sinusta tulee vielä jotain maailmassa.

Tyttönen punastui ilosta, ja hänen silmänsä loistivat.

-- Saanko tulla joka päivä katsomaan sinun kuviasi? -- sanoi hän.

-- Niin usein kuin tahdot.

Tyttönen oli hetken ääneti. Sitten hän sanoi verkalleen:

-- Kuulehan, minä pidän niin paljon sinusta ja sinun koirastasi ja pienestä sanomalehti-pojasta. Häntä on niin lysti katsella, kun hän seisoo kädet liivintaskuissa ja viheltelee. Tuolta akkunasta minä olen katsellut teitä joka päivä ja olen ajatellut, että sinä varmaan olet oikein kuuluisa maalari, koska piirrät niin reippaasti... Mutta sitä en ymmärrä, miksi sinä tänne tulit? Sinä et ole yhtään muitten katumaalarien näköinen... -- Tyttönen alensi äänensä vienoksi kuiskaukseksi. -- Sano mulle, miksi sinä tulit tänne?

Kjeld kääntyi poispäin.

-- Löytyy asioita, joihin ei voi vastata... -- sanoi hän soinnuttomalla äänellä ja liitti äkisti kääntäen tytön aseet häntä itseään kohti:

-- Sano sinä, miksi olet kipeä?

Pienillä lapsenkasvoilla sävähti omituinen aikaihmisen vakavuus ja surumielisyys.

-- En oikein varmaan sitä tiedä, -- sanoi hän, mutta usein minä sitä mietin. Meidän sisäkkö sanoo, että äiti otti minut kanssaan tanssiaisiin ja lankesi minun kanssani ja sitten minusta tuli tällainen... Mutta ymmärrätkö sinä sitä, että pieniä lapsia otettaisiin mukaan tanssijaisiin? Minä en sitä käsitä.

Kjeld tarttui äkisti liitupalaseensa ja alkoi piirtää. Hän ei ollut kuulevinaan kysymystä. Hän ei raatsinut sanoa lapselle, että palvelija oli tarkottanut sitä aikaa, jolloin tyttö ei vielä ollut maailmassa. Sen sijaan Kjeld kysyi tytöltä, onko hänellä siskoja.

Tyttö pudisti surullisesti päätään.

-- Ei ole, -- vastasi hän, -- minulla on vain isä ja äiti, ja ne ovat aina poissa.

Kjeld painoi päänsä alemmaksi, ettei tyttönen näkisi hänen kasvojaan.

Hänestä tuntuivat nuo yksitoista sanaa sisältävän enemmän kuin kokonainen elämäntarina yhtä monessa nidoksessa.

"Minulla on vain isä ja äiti... ja ne ovat aina poissa."

Pieni tyttönen säikähti hiukan Kjeldin äänettömyyttä, mutta hän rohkasi kuitenkin itsensä ja kosketti taas laihalla kädellään Kjeldin käsivartta.

-- Ihmiset ovat varmaan olleet pahoja sinulle, -- sanoi lapsi. -- Minä ajattelinkin aina, kun istuin tuolla ja katselin sinua, että sinulla varmaan on ollut paljon suruja.

Kjeld käänsi äkisti päänsä toisaanne. Hän tunsi silmänsä täyttyvän kyyneleillä, kuunnellessaan lapsen hentoa, osanottavaa ääntä... Täytyi pysyä lujana.

Mutta tyttönen kuiskasi itku kurkussa:

-- Ethän liene suuttunut minuun?... Miksi et virka mitään?

Silloin loppui Kjeldin vastustusvoima. Molemmin käsin hän tarttui tyttösen pieniin kätösiin ja peitti niitä suuteloillaan.

-- Kiitos, armas lapsi! -- sanoi hän. -- Kiitos, kiitos!

Tämä vastaus ei tosin tyydyttänyt tyttöstä, mutta hän huomasi, että Kjeld on hänelle kiitollinen jostakin. Ja äkisti hän virkkoi:

-- Sinä saat minun Robbyni! --

Tyttönen katsoi arasti ympärilleen ja veti sitten mustan, jalkoihin asti ulottuvan sadetakkinsa alta esille lemmikkinsä, tuon pienen mustan kissan.

-- Sinä saat Robbyn, -- liitti hän toistamiseen itku kurkussa...

Hänellä, niinkuin kaikilla lämminsydämisillä naisilla, oli sisäinen tarvis lohduttaa.

Mutta olipa yksi, joka ei käsittänyt leikkiä, kun oli kissoista kysymys, ja se oli Lion. Se hyökkäsi Robbya vastaan kuin olisi se ollut itse paholainen. Pikku tyttönen vetäytyi säikähtyneenä taaksepäin, mutta kissa sihisi ja sylki ja huitoi ilmaa terävillä kynsillään.

Vasta sitten kun Kjeld oli ottanut koiraa niskasta kiinni ja antanut sille läimäyksen kepistään, vaikeni tämä ja kömpi isäntänsä taakse, mutta murisi kuitenkin vielä ja näytti valkeita hampaitaan Robbylle.

-- Kiitos lahjastasi! -- sanoi Kjeld ystävällisesti tytölle. -- Mutta näethän, ettei Lion salli minun ottaa vastaan sitä. Koira ja kissa eivät sovi yhteen, senhän tiedät.

Lapsi ei vastannut mitään, mutta kyyneleitä alkoi vieriä alas hänen poskiaan myöten. Yksi oli tuskin ehtinyt tipahtaa alas, ennenkun toinen jo seurasi sitä. Tuo kiinnitti Kjeldin huomiota. Hän ymmärsi, että tässä oli muutakin kuin vain lapsellinen päähänpisto.

-- Miksi sinä tahdot antaa minulle kissasi? -- kysyi hän.

-- Siksi, siksi... -- änkytti tyttönen, -- kun minusta näyttää, että sinä tarvitset jotain hyvää, ja Robby on paras, mitä minulla on. Robby on niin armas. Kun se hieroo punaista kuonoaan kättäni vastaan, tuntuu kuin kaikki tulisi valoisaksi ja lämpimäksi... Minusta näyttää kuin sinun olisi kylmä.

Kjeld jäi äänettömäksi liikutuksesta. Hän tunsi tällä hetkellä sanomattoman suurta kiitollisuutta tätä poloista pientä raajarikkoa kohtaan, joka päivisin oli seurannut häntä silmillään ja öisin muistellut häntä rakkaudella. Hän ojensi kätensä tyttöä kohti ja tahtoi sanoa, mitä hänen sydämessään liikkuu, mutta samassa tarttui voimakas käsi takaapäin tyttöön, ja palvelijatar vei hänet jokseenkin epäystävällisesti toiselle puolen katua. Kissa hyppäsi perästä pehmein käpälin, ja portti paiskattiin kiinni heidän jälkeensä.

Viisi minuttia myöhemmin näki Kjeld tyttösen istuvan murheellisen näköisenä entisessä paikassaan akkunassa. Lapsi heitteli sormisuukkoja hänelle, ja kissa teki hyppyjään, niinkuin ennenkin. Kjeld vastasi heiluttamalla hattuaan ja nenäliinaansa, nostipa vielä Lionin pystyyn ja pani sen viskelemään käpälillään lentosuukkoja. Tästä ihastui tyttö niin, että nauroi ääneensä ja taputteli pieniä, laihoja käsiään. Mutta sitten vedettiin uutimet äkisti eteen, ja Kjeld ei enää nähnyt häntä...

Koko seuraavan päivän kummasteli Kjeld, miks'ei uutimia ensinkään avata. Satoja kertoja päivässä hän katsoi ylös akkunaa kohti, etsien sieltä noita pieniä, kalpeita kasvoja. Hän kaipasi tyttöstä hetki hetkeltä yhä enemmän, ja nuo alasvedetyt uutimet tuntuivat hänestä päivä päivältä kummallisemmilta.

Mutta viikon perästä hän sai selityksen tähän. Silloin kokoontui surupukuisia ihmisiä portille tuolla vastapäätä, ja pieni, kukkasilla koristettu kirstu kannettiin ulos sieltä.

Kjeld tunsi oikein iloitsevansa, tätä nähdessään.

-- Hänen ei nyt enää tarvitse seista tuolla akkunassa ja ikävöidä ulos, -- ajatteli Kjeld. -- Eikä tarvitse hänen tuntea, kuinka ahdistavaa tämä elämä on ja kuinka täynnä pettymyksiä!... Hänelle alkaa varsinainen elämä kuoleman perästä.

Ja Kjeld luuli näkevänsä pienosen oikasevan köyristynyttä selkäänsä ja nostavan siipensä, lentääkseen kaukaisia rannikoita kohti.

-- Jos voisi seurata! -- huokasi Kjeld hiljaa itsekseen. -- Jos voisi seurata! "Hiljaa ompi laaksoissa nyt!..."

Hän otti juhlallisesti ja äänetönnä hatun päästään, surusaaton kulkiessa sen paikan ohi, missä hän loikoi. Sitten hän hypähti pystyyn, vihelsi koiran luokseen ja läksi verkalleen astumaan hautauskulkueen perästä.

Matkalla tuli heille newsboy vihellellen vastaan.

-- Tule mukaan! -- sanoi Kjeld hänelle.

Sanomalehti-poika pysähtyi, lykkäsi hatun niskaansa ja juoksi takaperin Kjeldin edessä, koira kintereillään.

-- Ketä ne vievät tuossa? -- sanoi poika, tehden päällään pienen, äkkinäisen keikauksen siihen suuntaan, missä ruumissaatto kulki.

-- Pientä tyttöä, punaisesta talosta tuolla. Häntä, joka aina nyökkäsi meille akkunasta.

Newsboy lakkasi viheltämästä.

-- Mitä? -- sanoi hän. -- Häntäkö, jolla oli kissa? -- Poika näkyi enimmiten kiintyneen tähän elukkaan.

Kjeld nyökäytti päätään ja otti poikaa kädestä kiinni.

-- Me kolme saatamme häntä, -- sanoi Kjeld, -- sillä hän oli ainoa koko tässä suuressa kaupungissa, joka piti meistä.

Kjeldin äänessä oli niin paljon sydämellisyyttä, hänen tätä sanoessaan, että poikanen tuli oikein juhlalliselle mielelle. Hän työnsi kiireesti pienen, lämpimän, karkean kouransa Kjeldin käteen ja koetti ponnistellen astua tasa-askelissa hänen kanssaan. Lion käydä tassutteli heidän jäljessään häntä lyyhyssä.

Näin he seurasivat, vähän matkan päässä muusta saattoväestä, pienoista kirstua hautausmaalle asti. Ja nämät kolme olivatkin todellisuudessa pienen vainajan ainoat oikeat saattajat, sillä kaikki muut, sekä hevosilla kulkijat että jalan astujat, hymyilivät ja juttelivat toistensa kanssa pitkin tietä, mutta nämät kolme astuivat äänettöminä.

Ensimäisissä vaunuissa istui äiti, hän, joka oli tanssinut lapsensa vaivaiseksi. Hän itki tosin, mutta siitä kiireisestä tavasta, millä hän pyyhki silmiään, saattoi käsittää, että nämä kyyneleet kyllä pian kuivuvat.

Ja kun hauta oli siunattu, ei jäänytkään sen täyttymistä katsomaan muut kuin koditon mies, isännätön koira ja köyhä poikanen, joka oli tottunut ponnistelemalla raivaamaan itselleen tietä maailmassa.

-- Tiedätkös? -- sanoi hän Kjeldille. -- Elämä on pelkkää roskaa, mutta se on kumminkin semmoista, ettei tahdo siitä luopua, niinkauan kuin vain jaksaa täällä ponnistelemalla pystyssä pysyä.

Hiljaa ja ääneti he astuivat takaisin kaupunkiin.

-- Missä sinä asut? -- kysyi Kjeld äkisti, kun newsboy irrotti kätensä hänen kädestään.

-- En missään... Olen jo kuukauden ajan tullut ihan yksikseni toimeen.

-- Mutta missä sinä nukut öisin?

-- Porttikäytävissä.

-- Nyt on jo liian kylmä... Tule minun luokseni. Siellä on peite, jonka saat lainata, ja Lionkin sua siellä vähän lämmittää.

Poika hypähti korkealle ilosta.

-- Saanko todellakin tulla? Saanko olla sinun ja Lionin luona joka yö?

Kjeld nyökkäsi myöntävästi, ja newsboyn pienet, viisaat, smaragdille vivahtavat silmät loistivat ihastuksesta.

-- No, hyvä! -- sanoi hän. -- Sitä ei sinun tarvitse tehdä ilmaiseksi. Minä kyllä maksan puolestani; pencen saat joka yöstä.

Kjeld hymyili ylpeänä.

-- Noin juuri olisi _minunkin_ poikani puhunut! -- sanoi hän.

-- _Sinun_ poikasi! Onko sulia poikaa? Missä hän on? Ja minkä näköinen hän on?

Nämä pikaiset kysymykset seurasivat niin kiireesti peräkkäin, että Kjeldin oli mahdoton vastata niihin. Mutta innokas, pieni kyselijä liitti taas hengästyneenä:

-- Elääkö hän? -- Silloin vastasi Kjeld melkein kiivaasti:

-- Elää tietystikin.

-- Missä sitten?

-- Niin, sitäpä en tiedä! Marsko lienee nyt hänen kotinsa, vaiko Jupiter, vai Neptunus, vai joku muu taivaan kaukaisista tähdistä... Sielu ei voi kuolla, muista se poikani! _Se elää_... se on varmempi kuin maa, jonka päällä astut.

-- Mutta minkä näköinen hän on? -- kysyi newsboy, itsepintaisesti pysyen kiinni omassa ajatuksessaan.

-- Hän muistuttaa sinua... Hänellä on mustat silmät ja kiharainen tukka, niinkuin sinulla. Mutta paljon pienempi hän on, niin pieni kuin joku Rafaelin enkeleistä... ja vielä pienempikin! Ja hän liikkuu niin kepeästi kuin lentäisi hän.

-- Niin, mutta _nyt_, minä tarkoitan. Minkä näköinen hän nyt on?

Pojan itsepintaiset tiedustelut palauttivat Kjeldin takaisin todellisuuteen.