Part 6

Yks' kaks' oli hän pyyhkinyt pois ensimäisen kuvansa ja piirtänyt sen sijaan pilakuvan teurastajapojasta, suu virnallaan, kädet housun taskuissa.

Kansa paukutti rajusti käsiään, ja Kjeld huomasi vallottaneensa aseman kerrassaan.

-- Nyt näkee, että olet oikea katumaalari, -- sanoivat ihmiset hänelle. -- Sellaisia ne kuvat juuri olla pitää!

Ja Kjeld piirsi kuvan toisensa jäljestä. Sattuvasti hän esitti heidät kunkin, töllistelemässä häntä silmät pyörällä. Mutta käsittelyssä ilmeni purevaa ivaa, valmistelussa miltei vihamielisyyttä. Irvikuva seurasi toinen toistaan, ja vähitellen haveni kansanjoukko. Ihmiset hajaantuivat syrjäkaduille tai pistäytyivät kauppapuoteihin, peläten joutuvansa itsekukin tämän säälimättömän pilan esineeksi. Viimein loikoi Kjeld aivan yksin käytävällä, ja the policeman vaan seisoi vieressä, katsellen häntä.

-- Te onnenlapsi, -- sanoi poliisimies hymyillen suopeasti. -- Katsokaa, miten paljon rahoja on kylvetty tänne teidän ympärillenne.

Kjeld vilkasi taakseen ja huomasi vasta nyt, että kivilaatat olivat täynnä kuparirahoja. Ei hänelle kuitenkaan juolahtanut mieleen käydä niitä keräämään; hän vaan nousi äkisti, murskasi kantapäällään loput liitupalasesta ja purskahti äänekkääseen nauruun.

-- Mikä teitä naurattaa? -- kysyi hän, Kjeld otti häntä kiinni hartioista.

-- Kun tämä on niin hassua kaikkityyni -- sanoi hän, -- niin kerrassaan hassua! -- Koko elämäni on irvikuva; nyt on taiteestanikin tullut irvikuva. Ensiksi maalaan minä madonnia ja loppujen lopuksi piirtelen pilkkakuvia.

Hän pani takkinsa napit kiinni ylös asti; häntä näytti viluttavan. Sitten hän kääntyi äkisti ja sanoi hyvää yötä.

-- Malttakaa, huusi poliisimies, -- te unohdatte rahat.

-- Jääkööt huomiseksi! -- huusi hän takaisinpäin ja katosi samassa hetkessä lähimmäisen kadun kolkan taakse.

The policeman katsoi hänen jälkeensä, päätään pyörittäen, ja jupisi:

-- Tuohon leikkiin hän kohta kyllästyy, sillä huomenna ei ole rahoista penniäkään jäljellä! Täytyy hänen oppia selkäänsä notkistamaan, jos mieli elää täällä.

Mutta Kjeld kulki ja kulki vaan eteenpäin, katuja pitkin. Ei välittänyt hän katujen nimistä, ei katsahtanut vastaantulijoihin, hän astui vaan astumistaan, kunnes saapui Thames virran rannalle. Siellä hän pysähtyi siltapylvään varjoon ja katsoi alas mustaan, mutaiseen veteen.

Tuo syvyys se vetää ja houkuttelee häntä puoleensa... Se tuntuu kutsuvan luokseen.

"Taistelua, taistelua!" ulvoo suuri, pauhaava maailmankaupunki hänen takanansa... "Rauhaa, rauhaa! Unhotusta, unhotusta!" huokailee syvä, musta vesi hänen edessään. "Yhtymistä, yhtymistä edellä menneitten rakkaitten kanssa!" kuiskaa hymyilevä lyhdynvalo, joka leveänä, kirkkaana juovana valahtaa veden pinnalle.

Kjeld oli useasti tuntenut olevansa yksin. Hän muisti, kuinka hänellä jo aikaisimmassa nuoruudessaan oli ollut tapana iltapuhteilla kävellä edestakaisin huoneessaan, piippua poltellen ja laulellen "Der Wanderer" laulua uudestaan ja uudestaan.

Hän muisti myöskin, kuinka hän lyhyen avioelämänsä aikana, kesken iloaan, äkkiä oli tuntenut itsensä yksinäiseksi. Ja hänen mieleensä juohtuivat nyt yöt sairaalassa, pitkät, pitkät tuskain yöt, jolloin hänen sielunsa oli vaikeroinut yksinäisyyden kauhistavan painon alla. Mutta ei hän koskaan elämässään ollut tuntenut itseään niin äärettömän yksinäiseksi kuin tänä iltana.

Hänen tuli niin kaihoisan ikävä vaimoaan ja lastaan, ja hänestä tuntui kuin pitäisi hänen, maksoi minkä maksoi, saada nähdä heitä, tavata heitä ja haastella heidän kanssaan...

Sannyn hän oli tosin kadottanut, sen hän tiesi, mutta poikanen! Poikanen oli vielä hänen omansa. Ja kun hän kuolee, pääsee hänen sielunsa sinne, missä poikasen sielu on...

Vaistomaisesti hän astui lähemmäksi virran äyrästä ja asettui paalutuksen äärimmäiselle reunalle, -- valmiina hyppäämään.

Silloin iski häneen äkkiä ajatus: Mutta kenties et pääsekään sinne, missä poikanen on, jos nyt murhaat itsesi, ja silloin täytyy sinun olla yksin kautta iankaikkisuuden...

Hän lyyhistyi kokoon, tätä ajatellessaan.

Hitaasti hän veti sitten jalkansa takaisinpäin. Veri oli jähmettynyt hänen suonissaan, ja hänen täytyi käyttää kaikki tahtonsa lujuus, ollakseen uudestaan ojentamatta jalkaansa eteenpäin. Mutta ikuisen yksinäisyyden ajatus pidätti hänet. Ja hän päätti olla menemättä kuolemaan, vaikkapa onkin vaikea elää, sillä vaikeahan on elää täällä sen, joka on uskollinen.

Seuraavana päivänä pakotti nälkä Kjeldiä käyttämään niitä rahoja, joita ohikulkijat viskasivat hänelle. Mutta hän odotti aina pimeän tuloa, ennenkuin kävi niitä maasta keräämään. Kun sitten hämärissä sattui hetki, jolloin ei näkynyt ihmisiä lähimailla, heittäytyi hän kiivaasti kivilaatoille, keräsi tuokiossa rahat kokoon ja katosi sitten lähimpään ruokakauppaan, hankkimaan itselleen ruokaa, jota ei ollut saanut koko päivään.

Kun hän joskus sattui saamaan ruokaa enemmän kuin yhdeksi kerraksi, oli hän seuraavana päivänä kotona ja nautti vapaudestaan kuin mikä kuningas.

Silloin hän istahti tuon laatikon kannelle, johon hän oli kätkenyt pienen poikasensa ruumiin, ja sepitteli elämänsä tarinaa... Rikasvaiheinen, kirjava se oli... Lämminvärinen, loistava epos... elämä, jossa oli runsaasti päivänpaistetta, mutta myöskin paljon synkkiä varjoja.

Ja kaiken sen, mitä hän itse ei ollut elämässään saavuttanut, sen saa hänen poikansa. Jokainen keväisen onnen päivä, josta isä on jäänyt osattomaksi, se on tuleva pojalle ja kantava korkoja korolle.

Kjeld eli poikansa voitoissa ja upotti itsensä hänen onneensa.

Hän saattoi poikaansa kouluun, jossa tämä aina oli etevimpiä, ja hänen sydämensä oli riemua tulvillaan, kun rehtori antoi ahkeruusmitalin hänen pojalleen... Sitten hän saattoi poikansa ylioppilastutkintoon, ja siellä hän luonnollisestikin sai kiitettävät arvolauseet... sitten he kulkivat yhdessä ensimäisiin tanssijaisiin, missä immyt ihanainen, nuori, iloinen, kukoistava, kohtasi poikasen ensi kerran. Tuo immyt, joka sitten antoi aarteensa paraimmat poikaselle, antoi oman _itsensä_, kokonaan, täydellisesti! Päivä päivältä hän seurasi heidän onneaan ja riemuitsi, nähdessään sen yhä kasvavan. Häissäkin oli hän läsnä. Hiljaisesti ne vietettiin, syrjäisessä paikassa, kaukana uteliailta silmäyksiltä. Ja hän haasteli heille hiljaisesti, puoliääneen. Hän toivoi heidän tulevan onnellisiksi, iloisemmiksi päivä päivältä, minkä saavat elää yhdessä. Hän sanoi kyllä tietävänsä, että he ovat monessa suhteessa erilaisia, mutta hän käski heidän pysymään semmoisina, sillä siitä juuri riippuu heidän kehittymisensä. Rakkaus oli kyllä kuitenkin lopulta tekevä heidät toistensa kaltaisiksi, siitä hän oli varma.

Hän toivoi, ettei heidän koskaan tarvitsisi nähdä kuihtuneena sitä, mikä kerran oli ihanasti orastanut... Mutta ennen kaikkea ja hartaimmin hän toivoi, että he aina pysyisivät uskollisina toisilleen. Häntä ilahutti nähdessään, miten he hymyilevät ja nyökkäävät toisilleen, tätä kuullessaan: -- _hekö_ eivät olisi uskollisia!

Mutta kaikkein iloisin hän oli ja hiukan ylpeäkin, kun hän piteli sylissään lapsen lastaan, kiikutellen sitä käsivarsillaan ja tuhlaten sille kömpelöitä hyväilyjä ja hullunkurisia lempinimiä...

Näin hän unelmoi ja syventyi monasti niin näihin unelmiinsa, että oli aivan tuntevinaan pehmeät lapsen käsivarret kaulassaan ja pienen lämpöisen olennon puristautuvan vasten hänen rintaansa... Mutta sattuipa myös, että hän sitten äkkiä heräsi koviin vilunpuistutuksiin ja että yksinäisyyden tunne valtasi hänet kaksinkertaisella voimalla.

Ja silloin hän aina purskahti itkuun ja painoi päänsä pientä kirstua vasten, johon kaikki hänen unelmansa olivat kätketyt...

* * * * *

Kjeld oli saapunut Lontooseen aikaisin keväällä. Mutta sade ja lumi oli ainoastaan muutamana päivänä estänyt häntä työskentelemästä. Jos tuuli jonakin päivänä olikin vihakka, niin paistoi aurinko jo seuraavana lämpimästi kivilaatoille, uhmaten niitä, jotka sanovat Lontoon kaupunkia usvien pesäksi.

Vaan nyt oli syksy tullut. Päivät alkoivat olla lyhyitä ja illat pitkiä.

Myrskytuulet vinkuivat katujen kolkissa, ja sadevesi valui alas katoilta.

Kahden viikon ajan oli Kjeldin täytynyt istua kotona pienessä ullakkohuoneessaan. Kadut olivat likomärkiä, -- mitäpä olisi hänellä hyötyä ulos menemisestä?

Ne viisi shillingiä, jotka olivat jääneet tähteeksi edellisten viikkojen ansioista, hän oli jo käyttänyt, ja kolmena päivänä oli hän jo nähnyt nälkää.

Kerjätä hän ei saattanut. Ei ollut hän milloinkaan ojentanut kättänsä, pyytääkseen penniäkään. Väsymättömästi hän oli työskennellyt, piirtänyt kuvan toisensa perästä ja ottanut vastaan rahat, mitkä hänelle niistä annettiin, niin luonnollisesti kuin olisivat olleet pääsymaksuja johonkin taulunäyttelyyn.

Tähän asti hän ei ollut puutetta kärsinyt, mutta hän ei ollut muistanut ottaa syksyä laskuihinsa, syksyä, joka Lontoossa on talveakin pahempi. Nyt oli syksy saapunut ja alkanut jo kiusata häntä nälällä.

Aluksi hän ei ollut sitä huomaavinaan, mutta eipä löydy mitään, joka murtaa ja lannistaa niin kuin nälkä.

Monet kerrat yössä hän nousi vuoteeltaan, avasi akkunan ja pisti kätensä ulos, koetellakseen, vieläkö sadetta jatkuu. Monet kerrat päivässä vilutti häntä niin, että täytyi kömpiä vuoteeseen lämmintä hakemaan. Välistä hän oli jo kirjottamaisillaan Tanskaan sisarelleen, mutta seuraavassa hetkessä tunsi hän taas, että tämä on oleva viimeinen keino, johon hän ryhtyy... Sitten hän aikoi ottaa palttinata ja maalia velaksi ja käydä taasen maalaamaan tauluja ja tarjoskella niitä kaupaksi. Mutta tämänkin tuuman hän hylkäsi heti.

-- Kukapa ostaisi kuvia, joissa värit ovat elottomia? -- virkkoi hän katkerasti itsekseen. -- Eikä minussa värit enää milloinkaan virkoa eloon.

Tuli vihdoin viimeinkin taas kirkas, helakka päivä. Nälästä nääntyneenä kulki Kjeld hoiperrellen entiselle työpaikalleen. Liitupalanen tärisi hänen kädessään, kun hän alkoi piirustaa, mutta sitten hän myhähti pilkallisesti itsekseen, ja tämän purevan ivan taustalle syntyi nyt omituinen kuva. Siinä esiintyi pörhöinen, rääsyinen olento, kruunu päässä ja valtikka kädessä, toinen käsi almua pyytämässä, mutta kasvoilla käskevä, ylevä ilme. Ihmiset pysähtyivät ja haastelivat tästä.

Yksi katsojista innostui niin, että viskasi puolen shillingin rahan Kjeldille. Se pyörähti aivan hänen jalkainsa eteen.

Ja niin nälissään oli Kjeld, että hän heti sieppasi rahan, hypähti pystyyn ja, raivaten itselleen tietä väkijoukon läpi, riensi hankkimaan itselleen leipää.

Nuori mies, sirokierteiset viikset ylähuulessa, oli jo kauan aikaa tarkastellut Kjeldiä. Nyt hän laski takaapäin kätensä hänen olalleen.

-- Vahinko on, että tuhlaatte taitoanne tuolla tavalla, -- sanoi hän; -- minä hankin teille vakinaisen toimen erään pilalehden toimituksessa. Kaiketi otatte ilolla vastaan tarjoukseni.

Kjeld mittaili puhujaa hetkisen silmillään.

-- Saanenhan viivyttää vastausta siksi, kunnes olen ensin syönyt? -- sanoi hän.

Toinen kumarsi hymyillen.

-- Sallitte kenties, että seuraan mukana, -- virkkoi vieras.

Kjeld ei vastannut. Hillittömästi hän juoksi kadun poikki ja hyökkäsi sisään lähimpään ruokapaikkaan. Siellä hän iski kiinni bifsteekiin tavalla, joka kyllin selvästi osotti, kuinka nälistynyt hän oli. Sitten hän tilasi vielä leipää ja seidelin olutta.

Vasta sitten, kun hän oli syönyt ja juonut ja tunsi jo melkein jähmettyneen verensä jälleen virtaavan lämpimänä hänen suonissaan, vasta silloin hän katsahti ylös lautasestaan ja silmäili ympärilleen.

Tuo nuori, alituisesti hymyilevä gentleman istui hänen vastapäätään odottavassa asennossa. Äsken, tarkastellessaan Kjeldin piirtämiä kuvia, hän oli aikonut tarjota tosin varsin vaatimattoman, mutta kuitenkin sievosen summan hänen työstään. Nyt, istuessaan ja katsellessaan Kjeidin syömistä, hän tuli siihen päätökseen, että riittää puoletkin, jopa kenties neljäsosa, sillä _noin_ nälkäistä ihmistä ei liene vaikea ostaa.

Hän astuikin nyt huoneen poikki ja istahti, ystävällisesti hymyillen, tuolille Kjeidin viereen.

-- Sir, -- sanoi hän, -- nyt kun olette ruokailleet, sallitte kenties minun palata äskeiseen kysymykseeni. Tarjoan teille paikan pilalehden toimituksessa. Palkka ei tosin ole suuri, vaan kuitenkin aina suurempi kuin se, minkä te...

-- Anteeksi, sir! -- Kjeld laski keskeyttäen kätensä hänen käsivarrelleen. -- Vaaditteko määrätyn luvun työtunteja, toisin sanoin, tehdastyötä?

-- Kyllä, sir.

-- Silloin en voi suostua tarjoukseenne.

Vieras istui kuin kivettyneenä. Hän yskähti pari kertaa, peittääksensä hämillään oloaan, mutta sanoi sitten äkisti suopealla äänen soinnulla:

-- Saattaahan palkka helposti nousta jonkun verran, jos olemme tyytyväisiä teihin...

Kjeld nousi ylös ja käänsi selkänsä puhujalle.

-- Sir, -- sanoi hän, -- minä en myö vapauttani.

Nyt suuttui ystävällinen gentleman.

-- Mies, oletteko hullu! -- sanoi hän. -- Ymmärrättekö, mitä te työnnätte luotanne?

Kjeld nyökäytti päätään, tyynesti ja välinpitämättömästi; ilmestyipä vielä pieni hymykin hänen huulilleen, hänen vastatessaan:

-- Kyllä, sir. Siksipä juuri pyysinkin saada ensin ruokailla. Nälissäni ei olisi mulla ollut rohkeutta kieltäytyä; nyt on. Älkää minua sen enempää ajatelko. Te löydätte kyllä jonkun toisen, jonka kanssa voitte tehdä kauppojanne paremmalla onnella, jonkun, jolle vapaus on vähemmän kallisarvoinen kuin minulle. Hyvästi, sir, ja kiitos tarjouksesta!

Kjeld otti hattunsa ja läksi, mutta toinen, harmistuneena kiellosta ja vimmoissaan siitä, että Kjeld oli lukenut hänen ajatuksensa, seurasi myös ulos kadulle.

-- Miettisitte vielä tarkemmin asiaa, ennenkun se on liian myöhäistä, -- sanoi hän, luoden kursailemattomia katseita Kjeidin pukuun. -- Lienee toki parempi ansaita leipänsä sanomalehtityössä, kuin kerjätä sitä kaduilta.

Kjeld tempasi herraa kauluksesta sellaisella voimalla, että toinen oli likistyä kivimuuria vasten.

-- Minä en koskaan kerjää! -- sanoi hän. -- Pankaa se mieleenne. Ne, jotka pysähtyvät katsomaan kuviani, maksavat siitä huvistaan muutaman pencen, samoin kuin maksavat shillingin, käydessään taidenäyttelyssä, siinä koko asia. Tiedän kyllä, että saan nähdä nälkää monastikin, mutta tiedän myöskin, ettei koko maailmassa löydy vapaampaa maalaria kuin minä olen!... Huomatkaa tämä, sir!

Kjeld irrotti kätensä niin nopeasti, että toinen horjahti eteenpäin. Sitten hän astui, ylpeänä kuin kuningas, toiselle puolelle katua. Takki riippui väljänä hänen laihan vartalonsa ympärillä, saappaat loksahtelivat suuruuttaan jaloissa, hartiat olivat kumarassa eteenpäin... mutta pää! God bless you! Miten ylpeästi hän nosteli päätään.

* * * * *

Lähinnä seuraavina viikkoina oli sää kirkasta ja päivänpaisteista. Kjeld ansaitsi joka päivä enemmän kuin mitä hän tarvitsi ruokaansa. Mutta sittenkin oli hänen mielensä raskas, ja yksinäisyyden tunne kävi toisinaan kiusottavan painavaksi. Rahojensa tähteillä hän osti kirjoja: illathan olivat hänellä vapaat. Siellä pienessä ullakkohuoneessaan, kirja kädessä ja teelasi edessään, siellä hän unhotti hetkeksi yksinäisyytensä.

Kjeld lueskeli etenkin tieteellistä kirjallisuutta: psykologisia ja eetillisiä teoksia, uudemman ajan filosofian historiaa sekä yhteiskunnallisten kysymysten tutkimuksia.

Idealistina kiireestä kantapäähän saakka, hän kiintyi aina innokkaimmin siihen, mikä oli abstraktisinta ja enimmin paradokseja täynnä. Ja siksipä ne harvat, joiden kanssa hän puheli, eivät ymmärtäneetkään häntä.

Nykyaika on käytännöllisyyden aikaa; se ei tarvitse idealisteja. Ja jos kysymme joskus ihmisiltä, mitä he arvelevat tuollaisesta henkilöstä, niin vastaavat he useimmiten: Hän ei ole normaali. Ja tavallansa ovat ihmiset oikeassa. Nykyisenä, tuiki käytännöllisenä aikana on läpikäyvää idealismia todellakin ruvettu pitämään mielisairauden ilmauksena.

Kjeld tapasi eräänä päivänä porraskäytävässä isäntänsä, räätäli Mortonin. Tämä pysähtyi, yskäsi pari kertaa ja kysyi, oliko siinä perää, että Kjeldille oli tarjottu paikka pilalehden toimituksessa. Siinä tapauksessa hän rohkenee toivottaa onnea.

Kjeld otti Mortonin lihavan käden omaansa.

-- Kiitoksia pilanteosta, -- sanoi hän.

Isäntä tuijotti kummastellen häneen ja läksi astumaan alas portaita myöten.

-- Mitä te oikein tarkotitte? -- huusi Kjeld hänen jälkeensä.

-- Minä tarkotin, -- mr Morton rykäsi hiukan hämillään, -- niin, minä tarkotin vaan, että se ilahuttaa minua, vuokramaksunkin takia.

Samana iltana koputti Kjeld mr Mortonin ovelle.

-- Anteeksi! -- virkkoi hän. -- Tahdon vaan sanoa, että jos aiotte häätää minut ulos, niin on paras tehdä se heti, sillä minä en kuitenkaan koskaan saa paikkaa pilalehden toimituksessa.

Mr Morton jupisi jotain sinnepäin, että olihan, hänen luullakseen, Kjeldillä tapana piirtää pilakuvia. Mutta syvästi vaikutti häneen sitten heti Kjeldin ylpeä päänkeikaus, kun hän vastasi:

-- Sitä teen vaan, kun täytyy puolustautua roskaväeltä... On olemassa yksi laji ihmisiä, johon ainoastaan _tämän_ tapaiset kuvat vaikuttavat. Mutta muutoin maalaan minä kaiken sen, mikä sydämessäni liikkuu, kaikki ne kuvat, joita aioin maalata väreillä kankaalle, vaikka saankin nyt tyytyä piirtelemään niitä liidulla kivilaatoille!... Ettekö luule, sir, että nuo kuvat, jotka ensimäisen ohikulkijan pölyinen jalka saattaa hävittää, ovat _minulle_ yhtä arvokkaat kuin kallisarvoiset taulut? Ettekö luule, että olen pannut niihin osan sieluani, -- köyhää, alastonta, raasteltua sieluani? Sen olen tehnyt, sir, saatte uskoa sen.

Mr Morton tuijotti Kjeldiin, ymmärtämättä häntä. Kjeld kääntyi ja astui ovea kohti. Mennessään hän kuitenkin vielä kysyi:

-- Tahtoisin kernaasti tietää, häädättekö minut ulos?

Mr Morton rykäsi taasen; niin hän aina teki, kun joutui hämilleen.

-- En millään tavalla! Se ei ollut tarkotukseni, -- sanoi hän. -- Olettehan siivo mies, ja minä pidän arvossa hiljaisia hyyryläisiä! Minä tarkotin vaan... hm! tarkotin vaan, että kun tulonne suurenevat, sopisi kenties vähän kohottaa vuokrasummaakin.

Kjeld tarttui taasen mr Mortonin käteen, joka paksuna ja painavana nojasi pöytään hänen edessään.

-- Kuinka minä rakastan teitä, teidän avomielisen herttaisuutenne tähden! -- sanoi hän. -- Mutta älkää odottako tulojen lisääntymistä, sillä sitä ei tule.

Mr Morton katseli moittivasti hänen jälkeensä ja nimittikin häntä siitä päivin aina "the folly danishmaniksi", hupsuksi tanskalaiseksi.

* * * * *

Daily news! Daily news!

Oli jääkylmä syyspäivä.

Tuuli vinkui katujen kolkissa, eikä kyennyt aurinkokaan lämmintä luomaan.

Kjeld loikoi kivilaatoilla, piirrellen ja palellen. Hänen ohut takkinsa oli huono suoja pakkasta vastaan.

Mutta Kjeld ei ajatellut pakkasta pitkällänsä siinä, jalat käppärässä, pää nuokallaan.

Hän ajatteli elämänsä katkeria pettymyksiä, joita hänen luontonsa ei jaksanut voittaa, joita hänen oli täytynyt paeta sinne, missä ei kukaan tietänyt hänen tappioistaan.

Silloin kosketti äkkiä pieni, hento käsi häntä olkapäähän, ja vakuuttavalla äänenpainolla lausuttiin sanat:

-- Katsokaa, sir! Eikö tämä ole kovasti soma?

Kjeld nosti päätään. Hänen edessään seisoi pieni sanomalehti-poika, toisessa kainalossa paksu kääry Daily newseja, toisessa pieni, pehmeäkarvainen koiranpentu, joka lakkaamatta nuoleskeli pojan kaulaa, korvia ja kasvoja.

-- Eikö se ole soma? -- uudisti poikanen vieläkin haltioissaan. -- Kuulkaa sir! Sanokaahan toki, että se on sievä!

Kjeld myhähti ja kohottautui kyynäspäänsä varaan.

-- Onhan se soma, -- sanoi hän. -- Mistä sinä sen sait?

-- Hiljaa! -- poika silmäili arasti ympärilleen. -- Minä varastin sen lääkäriltä, joka aikoi käyttää sitä vivisektioniin. Minä kuulin hänen puhuvan siitä vaimolle, jolta hän sen osti. Sitten hän läksi sitä kuljettamaan nuorassa, mutta matkalla hän tapasi toisen gentlemanin, hyvän tuttavansa, ja kun hän pysähtyi pyytämään tältä tulta sikariinsa, luisui nuora tuokioksi hänen kädestään. Silloin minä sieppasin koiran ja pujahdin sen kanssa pimeään porttikäytävään. Mutta, katsokaa, nyt minä aion kysyä teiltä, ettekö ostaisi minulta tätä yhdellä pencellä? Sitten te olette sen omistaja, ja saanhan minä sitten joka päivä käydä sitä katsomassa, eikö niin?... Te _ette_ tietysti tiedä, keneltä sen ostitte... Se on teiltä luonnollisesti unohtunut, jos kysytään. Tiedätte vaan, että koira on teidän omaisuuttanne. Oi, luvatkaa se, sir! Luvatkaa toki!

Kjeld kuuli tuskin puoliakaan siitä, mitä poikanen puhui, mutta silmillänsä hän ahmimalla ahmi poikaa, joka seisoi tuossa silmät säteilevinä, puhuen holhokkinsa puolesta, koiran yhä heilutellessa häntäänsä ja nuoleskellessa pienellä kielellään pojan poskea.

Kjeld ei olisi ollut maalari, elleivät hänen silmänsä olisi kiintyneet tähän kuvaan. Hän nousi pystyyn.

-- Mitäpä minä sitten teen tuolla koiralla? -- sanoi hän verkalleen, kääntämättä silmiään tuosta pienestä ryhmästä.

-- Te pidätte sen omananne, -- sanoi poika päättäväisesti, laskien turvattoman eläimen Kjeldin jalkain juureen.

Kjeld katsahti pikaisesti koiraan.

-- Onko se koditon? -- kysyi hän sitten.

-- On, sir.

-- Jääköön sitten minulle... Olen itsekin koditon. Jos minulla on leipää, riittäneehän palanen sillekin.

Poika hypähti korkealle ilosta ja pyörähti kantapäällään ympäri kuin hyrrä ikään. Hän oli juuri puikahtamaisillaan kolkasta toiselle kadulle, kun Kjeld pysäytti hänet.

-- Odota vähän! -- huusi hän. -- Sinä unhotat pencen, jolla ostin koiran. Tässä se on. Sillä on arvonsa, huomaatkos: se se juuri tekee minut koiran oikeutetuksi omistajaksi... Kas niin! Ja muista huomenna tulla meitä katsomaan.

Sanomalehti-poika heilautti hattuaan ilmassa, vihelsi kouraansa voitonriemuisena ja viiletti eteenpäin, huutaen: _Daily news! Daily news!_

Kjeld katseli hymyillen hänen jälkeensä. Hän oli oikea "newsboy"-tyyppi, sitä laatua, joita löytyy yksin Lontoossa. Yht'aikaa lapsellinen ja viisas, naivi ja kokenut, kekseliäs äärimmäisyyteen asti, tungeskeleva hävyttömyyteen saakka ja sittenkin samalla aikaa kohtelias ja gentlemanin tapainen...

Mutta Kjeld painautui entiselle paikalleen jälleen. Hän katsoa tuijotti pojan jälkeen, kunnes hänen lyhyitten, reippaitten askeleittensa kolina eteni ja kuoli pois. Silloin hätkähti hän äkisti, jonkun pehmeän, lämpimän esineen kosketuksesta. Hän oli kokonaan unhottanut koiranpennun, mutta nyt huomasi hän, miten se kömpi hänen luokseen ja etsi kylmällä, pienellä kuonollaan tyyssijaa hänen sylissään. Kjeld avasi takkinsa napit, jotta se saisi paremman olopaikan. Pelkkä tieto siitä, että joku elävä olento on riippuvainen hänestä, tuntui hänestä hyvälle, ja hän rohkeni tuskin hengittää, kun koira kömpi hänen poveensa ja nukahti sinne, kuono hänen kaulassaan ja hännänpää ulkona takin alta.

Kjeld pysyi paikoillaan aivan liikkumatta, kunnes koira oli sikeässä unessa. Silloin hän nousi melkein juhlallisella varovaisuudella, pisti punaliitu-palasen taskuunsa ja astui verkalleen kotiinsa. Hän laski koiran varovasti matolle kynnyksen alla, sytytti lampun ja veti uutimet akkunan eteen. Sitten hän kääntyi katsomaan vierastaan. Se oli nähtävästi peloissaan ja piiloutui heti tuolin taakse, mutta kun Kjeld kutsui sitä ja mainitsi lempinimillä, tassutteli se hänen luokseen kiemuroiden, niinkuin pentujen on tapana. Se painoi päänsä kallelleen ja haukkui suurella itsetietoisuudella. Sitten se heilutti mielistellen häntäänsä, liukui istuvillaan pitkin lattiaa ja nosti työllä ja tuskalla huojuvan jalkansa Kjeldin polvelle. Aikoipa se kiskaista ulos Kjeldin kengänrihmatkin, ja viimein se laukkasi ympäri huoneessa, kuin olisi ollut laillisena asukkaana siellä jo sata vuotta.

Kjeld istui tuolilla akkunan luona, naurusuin katsellen koiran hommia.

Hän huomasi, että pitkäkarvainen, avara turkki, jossa vielä oli paljon kasvunvaraa, antoi koiralle tuon hyvinvoivan ulkomuodon, mutta lähemmin tarkastettaessa pisti laihuus esille. Ja nälkäisestä kiihkeydestä, millä se ahmi pari leipäpalasta, hän tunsi köyhälistön lapsen.